lauantai 4. huhtikuuta 2015

MEISTÄ PIDETÄÄN KIINNI




Istun kovalla penkillä pää kumarassa ja pidän kättäni piilossa. En halua, että minuun kiinnitetään huomiota. En halua tulla huomatuksi.

Yleensä se on helppoa minulle muutenkin, tänään erityisesti, sillä kaikki katsovat huoneen etuosassa istuvaa miestä.

Minäkin katselen häntä. En kuitenkaan suoraan, vaan silmäkulmien alta.

Aistin sen jännitteen, joka tuohon huoneeseen virisi, kun mies astui sisään.

Viha on sameaa ilmaa joka liikkuu katseissa, leijuu niiden voimalla.

Niissä katseissa on ääni mukana. Minä kuulen sen selvästi.

Vihan ääni on minulle tuttu katseista, joita saan.

KATSE ON AJATUS MATKALLA

Olen jo oppinut kuulemaan katseissa vellovan vihan äänen, näkemättä sitä.

Katse on elävä, matkalle lähtenyt ajatus, sillä on päämäärä ja kohde.

Olen tuntenut sen kulkiessani kaduilla ja kaupoissa.

Olen tuntenut sen näkemättäkin ja kuullut sen soinnin.

Tiedän, miltä vihainen katse kuulostaa.


KATSEET PUHUVAT

Pidän kättäni piilossa siksi, etten kuulisi vihaisten katseiden ääntä.

Pidän sitä piilossa, etten näkisi niitä nyökkäyksiä, sitä yhteyttä, joka tulee katseiden kohtaamisesta.

Keskinäistä yhteyttä, jonka he tuntevat, kun huomaavat käteni ja vilkaisevat toisiaan. Nyökkäävät.

Kuulen siinä katseessa oman tuomioni. Kuulen siinä sanat, jotka erottavat minut normaalien ihmisten maailmasta.

Sanat, jotka katseet puhuvat on helppo nähdä. Niitä on silti vaikea kestää.

KÄSI ALKOI OIREILLA

Olin kerran taitava käyttämään käsiäni. Pystyin hankkimaan hyvät tulot työlläni. Olin muurari ja minua arvostettiin, usein minulla oli töitä liikaakin.

Sain niin hyvän maineen, että kadullakin minut huomattiin. Katsottiin silmiin ja nyökättiin, kysyttiin neuvoja tai apua.

Sitten käteni alkoi oireilla. Se ei enää toiminut kuin ennen.

Herkkyys oli pois ja kivut valvottivat öisin. Menin aamuisin äreänä työpaikalle.

Aluksi yritin peittää käden heikkouden.

JOUDUIN TYÖTTÖMÄKSI

Tein enemmän toisella kädellä ja tuin sairasta kättäni. Työn jälki huononi ja aloin saada valituksia.

Työt vähenivät ja loppuivat sitten kokonaan.

Käteni oli silloin jo niin heikko ja voimaton, että se oli minulle helpotus.

Käteni alkoi surkastua ja kuivua.

Sain rahaa ruokaan ja elämiseen hyviltä ihmisiltä, joille olin terveinä päivinä tehnyt muuraustöitä.


EN HALUNNUT NÄHDÄ KATSEITA

Huomasin kuitenkin, että käteni oli niin kuivettunut ja vääntynyt, että ihmiset katsoivat sitä inhoten.

Piilotin sen silloin vaatteiden alle katseilta.

En halunnut nähdä niitä halveksivia tai sääliviä katseita.

Minä, joka olin ennen arvostettu työmies.

Minä en enää katsonut ketään silmiin.

Kuljin vain kadulla käsi piilossa ja pää kumarassa.

PÄÄTIN MENNÄ KATSOMAAN

Katseiden ääntä en kuitenkaan päässyt pakoon.

Kuulin niistä jokaisen, kun aamuisin kävelin kujalla.

Kerran kadulla kulkiessani näin suuren väkijoukon tungeksivan jonkin oven edessä.

Näin, että sinne riensi ihmisiä joka puolelta.

Päätin mennä katsomaan mitä tapahtuu.

KADUIN PÄÄHÄNPISTOANI

Nyt istun tässä pää kumarassa ja mietin miksi tänne tulin. Olisin voinut mennä tutun kauppiaan kojulle.

Muurasin hänelle terveinä päivinä takan.

Nyt saan häneltä myymättä jääneitä, vanhoja hedelmiä ja vihanneksia aamuisin.

Tänään en ehtisi enää niitä noutamaan.


ISTUN JA KATSELEN MAAHAN

Harmittelen mielijohdettani, kun joku huomaa surkastuneen käteni ja tökkää kyynärpäällä vierellään istuvaa.

Katselen maahan, sillä en halua kuulla katsetta, jonka he luovat toisiinsa.

En halua nähdä heidän puistelevat päätään ja katsovat minua halveksien.

Miettivät mitä pahaa olen tehnyt, että sairastuin ja menetin työni.

SANAT OVAT MINULLE

“Nouse ja astu esiin”, sanat liikkuvat jossain vihaisten katseiden aallossa.

Sanat mutkittelevat ja etsivät reittiä.

Minä kuulen niiden tulevan. Näen sanojen lähestyvän minua ja sitten ne ovat siinä.

Ne sanat ovat minulle.

Kuuntelen sanoja, annan niiden soida mielessäni ja täyttää sydämeni.

TIEDÄN KUKA HÄN ON

On pitkä aika, kun minulta pyydettiin jotain.

Olin silloin vielä arvostettu työmies ja minua pyydettiin usein arvioimaan tulevaa työtehtävää.

Nyt kuulen nuo sanat ja nostan katseeni.

Näen miehen, johon vihaisten katseiden aallot ovat kohdistuneet.

Tiedän kuka hän on. Tiedän, että hänestä puhutaan kaikkialla toreilla ja kujilla.

Nousen ylös ja tunnen vihan aaltojen liikkuvan minua kohti.


IHMISET KAVAHTAVAT KÄTTÄNI

En kuitenkaan voi olla menemättä tuota miestä kohti.

Hän katsoo minua suoraan silmiin.

Katsoo, niin kuin ennen työkaverit katsoivat.

Luottavaisina ja varmoina siitä, että suoriudun tehtävistäni.

Minä kävelen hänen eteensä, tungen itseni ihmisten välistä ja huomaan surkastuneen käteni paljastuvan.

Ihmiset kavahtavat kättäni ja siirtyvät syrjään.

LEMPEÄ KATSE

Seison minut kutsuneen miehen edessä ja tunnen vihan aaltojen sammuvan.

Hänen katseensa on lempeä, kun hän katsoo minua edessään.

Nopeasti tuo katse kuitenkin muuttuu.

Silmissä välähtää viha ja hän katsoo ympärilleen.

Hän puhuu heille, joiden katseessa soi vihan ääni ja nuhtelee heitä.

VERI VIRTAA KÄDESSÄNI

Sitten hän katsoo taas minua ja pyytää ojentamaan käteni.

Ojennan vaistomaisesti terveen käteni, sen jolla tein kerran töitä ja elätin perheeni.

Sen käden, jonka sairaus oli kuivettanut.

Nyt se käsi on täysin terve.

Katselen molempia käsiäni ihmetellen.

Kuulen tämän miehen puhuvan vielä jotain katsojille.

En kuitenkaan kuule mitä hän sanoo.

Tunnen kohinan ja veren virtaavan surkastuneessa kädessä.

Näen voiman palanneen siihen.


MINÄ TIESIN JA USKOIN

En jää huoneeseen. Astun ovesta kadulle ja syleilen aurinkoista päivää terveillä käsilläni ja kiitän elämää.

En välitä ihmettelevistä katseista. Olen onnellinen ja terve.

Kuulen katseissa nyt erilaisen äänen.

Kuulen niissä ihmettelevät sanat.

“Jeesus Nasaretilainen” on tänään täällä, olisiko hän parantanut miehen.

Minä tiesin ja uskoin sen.

TUTTU TARINA LAPSUUDESTA

Tämä tarina raamatusta on tuttu jo koulun ensimmäisiltä uskontotunneilta.

Moneen kertaan kuultuna ja luettuna se on jäänyt tarinaksi muiden joukossa.

Ihmeeksi, joka kerran tapahtui eräälle tavalliselle ihmiselle.

Sairastuttuani dystoniaan, joka vääntää lihaksia tahdosta riippumatta, olen usein ajatellut juuri tätä tarinaa.

Olen pohtinut sen sanomaa ja helppoutta, jolla sairaus parani.

HÄNENKIN KÄTENSÄ OLI JÄYKISTYNYT

Miksi juuri tuo mies, tuo tavallinen työmies, perimätiedon mukaan muurari, sai kokea paranemisen.

Miten se saattoi olla niin helppoa?

Olen sitä usein pohtinut yön hiljaisina tunteina.

Ajatellut sitä, kun dystonian kouristava vääntö on pitänyt minut hereillä.

Olen niissä hetkissä muistanut erään toisenkin miehen, jonka käsi oli myös toimintakyvytön.

Hän roikotti sitä jäykistyneenä sivulla.

SUORAPUHEINEN LUONNE

Hän oli luonteeltaan äkkiväärä ja tapasi sanoa asiat suoraan. Puhui mitä ajatteli ja sai toiset loukkaantumaankin.

Minä tulin hänen kanssaan hyvin toimeen ja keskustelimme aina joskus elämästä.

Hän oli silloin jo vanha mies, elämänsä elänyt ja viimeisellä suoralla.

Hän kertoi, että käden toimintakyky meni sodassa vammautuessa.

KÄDESSÄ EI OLLUT VIKAA

Kädessä itsessään ei kuitenkaan ollut lääkärien mukaan mitään estettä sen toiminnalle.

Lääkärit sanoivat hänelle, että käsi voisi lääketieteellisesti arvioiden olla täysin toimintakykyinen.

Käsi ei kuitenkaan toiminut, jokin esti sen käyttämisen ja käsi roikkui jäykistyneenä sivulla.

HÄN EI PARANTUNUT

Hän oli syvästi uskovainen mies lähes koko elämänsä ajan.

Hengellisissä tilaisuuksissa hän kävi säännöllisesti.

Koskaan hänelle ei tullut tilaisuutta, jossa joku olisi sanonut “Nouse ja astu esiin”.

Hän kantoi jäykistyneen kätensä loppuun asti sivullaan ja säilytti silti myös uskonsa.

VIIMEINEN TAPAAMINEN

Muistan kun tapasin hänet viimeisen kerran ja juttelimme. Hän oli jo vakavasti sairas ja elämä oli päättymässä.

Istuessaan rullatuolissa hän pyysi minua nostamaan itsensä siitä sängyn reunalle.

Vaivoin sain rotevan miehen ylös ja makoilemaan sängylle.

Siinä hänet näin viimeisen kerran.

OVIKELLO SOI

Muistin silloin erään hetken pari vuotta aikaisemmin, kun olin kotona toipumassa vakavasta sairaudesta.

Sairaus oli vienyt voimani täysin ja sairaalasta paluun jälkeen en viikkoihin jaksanut kuin vaivoin liikkua kotona.

Eräänä päivänä ovikello soi ja tuo käsivaivainen mies tuli erään toisen ystävän kanssa sisään.

Hän ei vointini takia kauaa voinut olla käymässä, mutta halasi toisella kädellään lähtiessään minua.

Siinä rutistuksessa hän sanoi minulle: “Kyllä se meistä kiinni pitää, vaikka aina ei tunnu siltä”.

MEISTÄ PIDETÄÄN KIINNI

Nuo sanat estivät minua putoamasta masennuksen mustiin vesiin.

Ne jättivät sydämeeni luottamuksen siihen, että meistä huolehditaan silloinkin kun siltä ei tunnu.

Meistä pidetään kiinni tänäkin pääsiäisenä.

Pidetään kiinni, vaikka siltä ei aina tunnu.










2 kommenttia:

  1. Lohduttava tarina.

    Hyvää pääsiäistä.
    T. välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Hyvää pääsiäisaikaa myös Sinulle!

      -harzu

      Poista