maanantai 23. maaliskuuta 2015

SAIRAUDEN MAJAKKA



Istun terassin puupenkillä, lueskelen kirjaa ja jään välillä jonkin rivin väliin.

Tuulee ravakasti. Raikas ilma vinkuu korvissa, selaa kirjan sivuja kuin pikalukija.

Tuulenpuuskat heittelevät viime syksyn lehtiä kuin leikitellen niillä.

Lehdet ovat käprähtäneitä kuin avonaiset, anovat kourat.

Lennähtelevät paljaina, kauniina ja tuulenkeveinä.

HARAKAN HAKKAAVA RYTMI

Harakkaparvi täyttää omenapuun kuin ärhäkkä jengi. Jokaisella samanlainen mustavalkoinen asu.

Lähes joka oksalla räksyttää harakka. Juttua tulee samaan aikaan ja tahdissa. Ääni on kuin metallin räplätystä.

Teho on hakkaavan tappava ja iskevä rytmi.

Mustarastas hyppii kummulla. Kesällä siinä kukkivat kosmoskukat, ruiskaunokit ja monet niittykukat.

Nyt siitä löytyy syötävää mustalle, oranssinokkaiselle lurittelijalle.




MUSTARASTAAN SURUMIELINEN HUILU

Surumielinen mustarastaan huilu on pihan kauneinta musiikkia. Toisinaan sen laulua kuulee jo nyt.

Jokin mustarastaan pohjattoman haikeassa ja sielua hivelevän haaveilevassa äänessä pysäyttää aina kuuntelemaan sitä.

Enimmäkseen ne kuitenkin vielä ovat hiljaa, antavat kuin suuret maestrot yleisön odottaa hetkeään.

Hyppivät nopealla, hassulla tyylillään tuijapensaiden alta kumpareelle ja siitä lennähtävät puiden oksille katselemaan.

JÄKÄTTÄVÄT MOTTERIT

Pikkuvarpuset pörähtävät parvena syreeniin. Motterin laulu on tylsää jäkätystä ja poimutonta papatusta.

Päivän juoruja ja tarinoita tapahtumista, joita on ajankuluksi kuunneltava, vaikka ei jaksaisi tai kiinnostaisi.

Ja talitintit, arkipäivän tyyliniekat, baskeripäiset kenottajat. Pää kallellaan tilttaavat puuduttavan soinnikasta kertosäettään.

Hyppivät lintulaudan alle talven ajoilta tippuneita auringonkukan siemeniä etsien.

Kauniiseen ja sointuvaan asuun pukeutunut viherpeippo lennähtää omenapuun latvaan, kevään leikkauksessa unohtuneen versolle.

LEPÄÄN RIVIEN VÄLISSÄ

Unohdun siihen kirja sylissäni lukemaan luonnon kirjaa. Annan sydämeni viipyä tuossa hetkessä ja levätä rivien välissä.

Annan sen liitää kuivuneen lehden mukana tuulessa, poukkoilla pihamaalla ympäriinsä.

Viskautua käpristyneen vaahteranlehden käpertyneessä kourassa ilman hallintaa.

Tuulenpuuska heittää keltaoranssin lehden ilmaan, pudottaa kuin siiman vetämänä maahan, jää siihen paikallaan pyörimään ja lennättää siitä talon ikkunaa vasten.

Ikkunalla se kiepahtelee lasin yli, aivan kuin sisälle kurkkien hitaasti lipuen.

Pongahtaa siitä katon reunalle, viipyy hetken räystään alla ja sinkoutuu tuulen pyörteessä taivaalle.

Viime kesän vaahteranlehti. Silloin vielä vihreä ja vehreä.

KESÄN HELEÄ VEHREYS

Pohdin sitä vaahteranlehteä, ajattelen sitä kuin ihmiselämää. Mietin lehden matkaa nupusta vehreään loistoon.

Aluksi vain herkkä lupaus äitirungossa, lupaus tulevan suven kauneudesta.

Ja pian heleän vihreä elämää täynnä oleva, leppäkerttua kuljettava upean värinen lehti.

Täynnä kesän iloa, suojaa ja ääniä kesäisessä iltatuulessa.

ANOMAAN KÄPERTYNYT KOURA

Nopeasti kului päivien juoksu. Riensi liian pian syksyyn, teki lehdestä niin kauniin ruskan aikaan.

Puki vaahteranlehden keltaoranssiseen väriloistoon.

Ja nyt se viime kesän lehti kulkee tuossa kuin anomaan käpertynyt koura, lennähtelee tuulen kantamana ja kevyenä.

Matkaa pihalla, on yhä mukana elämässä ja ajan virrassa.

ELÄMÄ ON ISO ARVOITUS

Havahdun siihen kirja sylissäni. Olen saanut lukea luonnon kirjaa.

Elämän kirjaa, jatkuvaa tarinaa, joka yhä uudelleen toistuu ja muuttuu.

Tarinaa, joka on aina yhtä koskettava ja lumoava.

Missä tarina jatkuu uudelleen on meille arvoitus.

Elämä on iso arvoitus, tarina, jonka rivien välissä on kappale sinitaivasta. 

ELÄVÄ PÄIVÄKIRJA

Tunnen ihmisiä, jotka sairastavat vakavaa, elämää rajoittavaa ja lähes parantumatonta sairautta.

Heistä monissa on jotain ihailtavan sitkeää.

He ovat kuin eläviä päiväkirjoja. Heissä on tarinoita, joita on helppo lukea.

Tarinoita, joista joka kertaa saa voimaa ja virtaa omaan elämäänsä. He ovat kuin voimalaitoksia elämän virrassa.

Heidän tarinansa on kirjoitettu siihen sairauden runtelemaan ja merkitsemään olemukseen, jota he vievät vaivoistaan huolimatta valoisina eteenpäin.

Se tarina, päiväkirja, on kirjoitettu heidän sanoihinsa ja usein juuri rivien väliin. Niissä tuo selviytymisen ääni kuuluu vahvasti ja vahvistaen.

MAJAKKA ELÄMÄN MERELLÄ

Ehkä heidän kohdallaan se tapa onkin paras tapa pitää sairauspäiväkirjaa.

He ovat eläviä, julkisia päiväkirjoja.

Luettavissa aina silloin, kun omat voimat ehtyvät ja valot hämärtyvät sydämessä.

He ovat silloin elämän reitin ja karikoiden keskellä kuin majakka, loistaen valoa pimeyteen.

Dystoniaan tai johonkin muuhun vakavaan sairauteen sairastuneelle he ovat vertaistuen satamaan ohjaava loiste.

Majakkana he näyttävät reittiä niille, jotka huomaavat sairauden ensi oireet.

Niille, jotka saavat tietää taudistaan ensi kerran, ovat hätääntyneitä ja eksyneitä.

Silloin on hyvä, että heidän kaltaisiaan ihmisiä on olemassa.

He ovat siinä kalliolla, jo sairauden oireet kestäneinä aallonmurtajina.

Nämä elävät päiväkirjat, elämän majakat, auttavat löytämään sairauden karikoiden ohi.

Auttavat löytämään suojaan, vertaistuen satamaan keräämään voimia ja tietoa.

MILTÄ TUNTUISI OLLA TERVE

Luin äskettäin erään dystoniaa sairastavan ihmisen rehdit, koskettavat sanat ja jäin pohtimaan niitä.

Hän on sairastanut vaikeaa dystoniaa jo vuosia ja kokenut tämän sairauden kaikki oikuttelut.

Hän on ja on ollut tuki ja turva monille meistä dystoniaa sairastavista.

Luotettava ja aina sanoillaan valmis auttamaan. Myös hän on elävä päiväkirja ja majakka sairauden merellä.

Sanat, jotka häneltä luin, jättivät minut pohtimaan sairauden otetta vielä pitkän, vuosia kestäneen sairauden jälkeenkin.

"En ole jollain tapaa vieläkään hyväksynyt tätä itselleni. Joskus ajattelen, että elämä jatkuisi ilman dystoniaa".

Jäin miettimään asiaa. Miltä se tuntuisi? Miltä tuntuisi olla terve ja riisua tämä sairaus, kuin vanha villatakki.

Ottaisi sen yltään noin vain, ripustaisi komeron perälle ja kävelisi kevätpäivään.

Menisi pää suorassa eteenpäin, rentona ja ilman vääntöjä.

Miltä se tuntuisi?

Ihminen voi olla sydämessään vapaa ja terve, niin vapaa ja terve, kuin hän uskaltaa olla.




UNELMOIVA REALISTI

Minä olen luonteeltani unelmoiva realisti. Yhdistelmä haihattelijaa ja todellisuudessa kulkijaa.

Minun on helppo hypätä haaveiden siiville leijumaan.

Pidän myös luontevana seisoa koettavan todellisuuden muuttumattomien ehtojen edessä ja nähdä ne sellaisenaan.

Löydän usein itsestäni Don Quijoten, joka näkee tuulimyllyjen pyörivän kutsuvasti.

Osa sisälläni näkee tämän tarinan olevan jo kerrottu ja kiveen hakattu.

Totuus on kuitenkin niin raskas, ettei sitä ole ilman haaveita helppo kestää.

En ainakaan minä kestä ilman haaveita, siksi olen kiitollinen tuosta puolestani.

Siksi tarinani ei voi olla koskaan kovin synkkä.

TARINA RIVIEN VÄLISSÄ

Haluan tuoda siihen mukaan tuon osan, joka elää rivien välissä.

Siinä on oltava mukana tuo osa, se osa, joka ei koskaan pysty samaistumaan tämän maailman raakoihin realiteetteihin.

Siinä on oltava tarina, jonka rivien välistä näkyy sinitaivasta.

Tarina, joka kulkee rivien välissä ja vie vapauteen.



2 kommenttia:

  1. Kirjoitit: "Pidän myös luontevana seisoa koettavan todellisuuden muuttumattomien ehtojen edessä ja nähdä ne sellaisenaan."

    - Sinä seisot keskeisellä näköalapaikalla, luet luontoa ja ihmistä kuin kirjaa ja olet monille eksyneille opas ja majakka. Tarinasi vievät välillä meidät myrskyiseltä mereltä myös rauhaisten satamien onnellisiin lepohetkiin. Katsomaan, kuinka majakkasaaren lokit lentävät.

    Toivottavasti Sinua nähdään ja kuullaan vielä kauan.

    etsivä ystäväsi välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Sanasi, Ystäväni merkitsevät minulle paljon, kiitos niistä.

      Monta elävää hetkeä olen minäkin saanut elää Sinun ja isäsi kirjoittamia tarinoita lukiessani. Toivottavasti jaksat niitä vieläkin meille kirjoittaa.

      Kanssasi kirjoittaja harzu

      Poista