perjantai 27. maaliskuuta 2015

PISARA KIRJOITTAJAN VERTA


Luu on metsäpolulla, syvässä painaumassa puolittain lumen alla. Pysähdyn ja astun pari askelta takaisin.

Kopsautan sen irti jäätyneestä maasta ja nostan lumelle. Mietin mistä iso luu voisi olla peräisin.

Metsä on siinä kohtaa kuusikkoa. Rinne nousee kivisenä oikealla.

Kivenjärkäleitä on useita, kiviaines haurasta ja halkeilleita kiviä paljon.

Mäki jatkuu metsätien sivua kivisenä, kuusikko on tiheää ja taipuu latvasta kevättuulessa.

MUINAINEN MESTAUSPAIKKA

Tiedän, että täällä lähistöllä sijaitsee vanha mestauspaikka, pari sataa vuotta sitten viimeksi käytetty. Silloin siellä mestattiin vielä kaksi murhamiestä.

Noin sata vuotta sitten paikalta on vielä löydetty mädäntyneitä teilipyörän puita ja ihmisen luita.

Kerrotaan, että alueella on kummitellut ja teloituskummun ohi kulkevalla tiellä sattunut ulosajoja tavallista enemmän.


KIVINEN RINNE KATSOMONA

Katselen muinaisen kylätien syvään uraan maatunutta suurta luuta ja arvioin sen sääriluuksi.

Ajattelen vanhoja, kylillä kulkevia tarinoita.

Mielikuvitus saa siivet hämärtyvässä illassa, kivisen mäenrinteen juurella, tuulen ravistellessa synkkää kuusikkoa.

Mietin kärryjen kolinaa salolla ja pohdin murhamiestä istumassa kärryissä, kädet ja sääret kahlittuina jykevillä kahleilla.

Mitä mietteitä teloituspaikalle matkaava on pohtinut?

KÄRRYT KATOAVAT KUUSIMETSÄÄN

Edessä on ollut aika vastata julmista teoista. Enää ei päässyt karkuun.

Oli vain tämä matka, tämä kuoppainen tie ja lyhyt hetki elämää jäljellä.

Kivinen mäensyrjä ja ylhäällä kumartuvat kuusenlatvat, viimeiset hetket.

Aistit avoinna, tai täysin turtuneina, jo toisella puolella.

Kuulen korvissani kärryjen natinan, näen huojuvan kuljetuksen.

Hevonen hirnahtaa ja kuski vilkaisee taakseen.

Näkee minut, tuhahtaa kiroten jotain uteliaista, sylkäisee maahan mällin.

Hitaasti huojuen kärryt katoavat kivisen rinteen mutkasta kohti teilinummea.

Kärryjen perässä, kolisevien rattaiden tahdissa keinahteleva synkkä hahmo katselee hupun alta kivisen rinteen kuusikkoa.

KETUN KANTAMA KONTTILUU

Palaan ajatuksistani tähän hetkeen ja päättelen luun olevan hirven säärestä konttiluu.

Varmaankin jätetty hirven kaatopaikalle nylkemisen jälkeen.

Metsän eläimet, ehkä kettu on sitten kuljettanut tänne metsäpolulle.

Isojen teuraseläinten sääriluista tehtiin ennen monenlaisia käsitöitä ja tehdään vieläkin.

Puukon kahvoja, koristeita, nappeja ja vaikka kitaran kielisatuloita.


METSÄ MUUTTAA IHMISTÄ AINA

Otan sääriluusta vielä kuvan ja jatkan matkaa. Metsä on salaperäinen maasto liikkua. Koskaan ei tiedä mitä täällä näkee tai kokee.

Kertaakaan en ole tullut metsästä samanlaisena kuin sinne menin.

Metsä muuttaa ihmistä. Muuttaa mieltä ja ajatusmaailmaa. Palauttaa takaisin elämän juurille.

Metsästä suomalainen on tullut. Metsän hiljaisuudessa sen ymmärtää ja sisäistää aina uudelleen.

Metsässä pienetkin äänet puhuvat uudella tavalla, kun häiritsevä taustamelu loppuu.

Ihminen voi siellä jopa kuulla omat ajatuksensa, tavoittaa jotain omaa sanottavaa.

Löytää ideoita, vaikka kirjoittamiseen aiheita.

Ajatukset tulevat luonnollisesti ja virtaavat kuin joki lenkkipolun varrella.

KIRJOITTAMISEN HELPPOUS

Eräs lukijani alkoi kirjoittaa itsekin blogia ja tuskaili kirjoittamisen vaikeutta.

Hän oli sitä mieltä, että minä olen jotenkin poikkeuksellisen superlahjakas, koska blogini syntyvät hänen mielestään niin helposti.

Ajattelen siinä metsäpolulla, että varmaan minä eläisin kirjoittamalla jos olisin lukijani kuvaama superlahjakkuus.

En toki ole, eikä kirjoittaminen minulle helppoa ole, tuskin kenellekään on.

On vain hetkiä, joissa kaikki tapahtuu luontevasti ja nopeastikin.

Varsinkin blogi, joka syntyy hetken lintuna ja elää lyhyen elämän.

Laulaa tarinan lukijalle ja lentää pois.

MIELEN ILMAVIRTA

Kyllä blogi syntyy usein nopeastikin, kun aihe on kypsynyt tai ajatus syttynyt.

Varsinkin kirjoitusvaihe voi olla hyvin intensiivinen.

Se hetki, kun ajatus on alkanut elää omaa elämäänsä ja etsii vain mielen ja mielikuvien rajoja.

Siinä hetkessä voisi elää pidempäänkin.

Kirjoittaessaan on vapaa ja tuntee kuin ilmavirran voiman, ajatusten nosteen ja mielen maisemien avautumisen.

OIVALLUKSEN HETKI

Usein niissä hetkissä kokee myös yllätyksiä. Jotain tiedostamatonta avautuu, sellaista, mitä ei aikonut kirjoittaa.

Silloin käy koko olemuksen läpi kuin ilmavirta ja tulee tunne, että tämän takia kirjoittaa. Oivalluksen hetki on aina lahja. Sitä ei voi pakottaa, vaatia tai puristaa esiin.

KIRJOITTAJAN RIMA

On kuitenkin myös vaikeita hetkiä, jopa bloggaajalla. Varmasti niitä jokainen kirjoittaja kokee, suuret lahjakkuudet ehkä eniten.

Heille rima on jo niin korkea, teksti vaatii, lukijat ja kriitikot odottavat tiettyä tasoa.

Bloggari on vapaa niistä paineista. Kirjoittaminen on ilmaista, eikä tästä ole mitään taloudellista hyötyä ainakaan minulle.

HYVÄ KYSYMYS

Siitä huolimatta myös tällaisen blogin haluaisi kirjoittaa hyvin.

Rima on omassa mielessä ja sen pyrkii joka kerta ylittämään.

Miksi pidän sitten blogia, jos minulle ei siitä mitään makseta ja kuitenkin tekstin syntymisessä on vaikeita hetkiä.

Tämä kysymys on ihan aiheellinen ja sitä kannattaa välillä pohtia.

Lukija ei näe niitä vaikeita hetkiä, jotka kirjoittaja käy joskus läpi.

Jos ne näkisi, ei jäisi kysyttävää.


BLOGGARIN PALKKIO

Blogi on hyvä tapa kokeilla luovaa kirjoittamista.

Kuka tahansa voi perustaa blogin ja aloittaa julkisen kirjoittamisen.

On upea kokemus, kun saa lukijoita.

Usein on tunne, ettei kirjoittaja muuta palkintoa tarvitsekaan. Ellei kirjoita elääkseen.

Tavallinen bloggari elää kirjoittaakseen.

Hänelle kirjoittaminen avaa elämän valtasuonia.

Kirjoittaminen saa ajatukset virtaamaan ja avaa sisäisiä lukkojakin toisinaan.

KRIITTINEN PALAUTE

Varsinkin palaute lukijoilta on kuin lahja.

Toisinaan, harvoin kyllä, se palaute on kriittinen ja joskus vaikea vastaanottaa.

Vähitellen ymmärtää, että kokonaisuus ja kehitys kirjoittajana vaatii kaikenlaista palautetta.

Kypsyys ihmisenä ja kirjoittajana mitataan kriittisen palautteen edessä.

Puolentoista vuoden blogin pitämisen aikana olen saanut sitäkin jonkin verran.

MIELEN KELLARI

Suurin osa lukijoiden palautteesta on ollut myönteistä, kannustavaa ja uusia näköaloja avaavaa.

Usein olen kokenut, että blogit ovat olleet avaimia lukijan lukkoihin. Tunnemaailma on toisinaan avautunut ja palaute on ollut lukijan hieno tarina tai koskettava kokemus.

Toisinaan lukija on kantanut kokemusta sisällään vuosia, suorastaan säilönyt sen mielen kellariin.

TÄYDELLINEN SYY KIRJOITTAA

Tuollaisia palautteita lukiessani olen usein murtunut kirjoittajana ja kokenut, etten muuta syytä tähän kirjoittamiseen kaipaa.

On uskomattoman upea tunne, kun ihmisen sisäinen salpa, kiinni ruostunut ja lukkojen sulkema avautuu.

Se hetki, kun ajatukset virtaavat kuin vesimassat sydämistä ja silmistä.

Voin kertoa, että se on bloggarin elämän huippukokemuksia ja aina täydellinen syy jatkaa blogin kirjoittamista.

KIRJOITTAJAN OMA ÄÄNI

Kirjoittajan on kirjoitettava vain se mitä tuntee, siinä se.

Kyllä se riittää, että kirjoittaa sen mitä kokee.

Minä en ole halunnut käydä koskaan yhtään kirjoituskurssia.

Olen ajatellut, että oma ääni katoaa niissä.

Olen ajatellut, että kun kirjoittaa liian oikein, niin menettää jotain aitoa.

Virheessä on kirjoittajan ainutlaatuinen tekstin väri, se oma väri.

Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni bloggarina.

Uskon kyllä, että kirjoituskursseista on myös hyötyä.

Ainakin niiden pitäjille.


AITO BLOGI TULEE SYDÄMESTÄ

Oma tarina on aina se juttu. Omassa tarinassa on se ydin. Kukaan ei ole kokenut, niin kuin itse asian kokee.

Oma tunne, oma elämä, oma hetki, elää siinä ja kirjoittaa sen. Siinä se blogi on, oma blogi.

Aidolle blogille, sydämestä tulleelle, löytyy aina lukijoita.

Ainakin minä luen mieluusti sellaisia.

PISARA KIRJOITTAJAN VERTA

Uskon, että ihmisen elämä aitona, on aina kiinnostava.

Koetun kirjoittaminen todellisena ja elämänmakuisena on aina monille myös rohkaiseva tarina.

Kyseessä voi olla dystoniaa sairastaneen tai muuten värikkään elämänkoulun käyneen ihmisen selviytymistarina.

Sellaiselle tarinalle on aina tilausta!

Teksti ilman tarinaa on kuin kalaton vesi.

Teksti elää tarinasta.

Tarina on tekstin valtimo, jossa täytyy sykkiä kirjoittajan veri, että se eläisi lukijan mielessä.

Pisara kirjoittajan verta on aina oltava tarinassa.




2 kommenttia:

  1. Kun elää pitkään ja näkee paljon, ihmisten erilaisuuden kirjon tajuaa paremmin ja oppii myös hyväksymään toiset ja itsensä erilaisina. Kaikki olemme jollakin lailla erilaisia. Jopa identtisiä kaksosia aika ja ympäristö muokkaa.

    Harzu on varmasti dystoniablogin suljetulla puolella nähnyt vastauksien rivien välistä hyvin erilaisia ihmisiä. Erilainen ei ole mikään kummajainen. Joitakin "kummallisuuksia" on meissä kaikissa. Sairautemmekin ovat erilaisia, ja kirjoitamme eri lailla.

    Jonkun kirjoittama ajatus voi olla toiselle ihan käsittämätön: miten joku voi noin kirjoittaa? Kömmähdyksiäkin tulee, ne annettakoon anteeksi. Joku ruotii muotoseikkoja tai kirjoitusvirheitä, koska ne ärsyttävät häntä. Se voi olla ihan totta, että ärsyttävät. Jonkun kirjoitus loukkaa toista, vaikkei loukkaaminen olisi ollutkaan kirjoittajan tarkoitus, mutta tahallinen loukkaaminen, pois se meistä! Jos kaikki kirjoittaisivat samaan muottiin ja samoin mielipitein, voisi lukeminen tulla tylsäksi. Sitä paitsi blogihan on samalla vertaistukipalsta. Siellä nimenomaan pitäisi voida avoimesti keskustella elämän menosta ja siitä, mikä kenelläkin on vaikeaa.

    Sanoit: "Siinä se blogi on, oma blogi." Minä koen tuon sinun blogisi vahvasti, kuten varmaan sinäkin. Arvostan sitä. Aika jännää on nähdä se, vaikka se on minulle tuntemattoman tuote, jälki. Sen takana on ihminen.

    Kirjoitat toistuvasti, että blogikertomus on hetken lintu. Tarkoitat ehkä sitä hetkeä, jolloin olet saanut kertomuksen kirjoitetuksi tai jolloin joku on sen ehkä pikaisesti lukenut. Se on kummallisia mustia koukeroita, nykyään ei sanota että paperilla, vaan ruudulla. Me jopa ymmärrämme, mitä nuo koukerot tarkoittavat. On hienoa, että ihmiset ovat oppineet kirjoitus- ja lukutaidon. Se keksintö on aikoinaan ollut merkittävä, eikä merkitys ole myöhemminkään vähentynyt.

    Blogikirjasi lukuisine kertomuksineen seisoo tuossa ylhäällä, ikään kuin tukipilarina. Seisoo edelleen – eikä toivottavasti katoa. Siihen voidaan palata uudelleen, ja uudet ihmiset voivat lukea sitä. Ei se ole hetken lintu!

    Nykyisessä tekniikassa koukerot ja bitit voivat kylläkin joskus harvoin kadota. Mutta kuinka moni ja laajalla alueella onkaan lukenut kirjasi läpi! Kuinka paljon vaikeita lukkoja se on availlut, kuinka paljon ahaa-elämyksiä se on antanut ihmisille. Et Harzu varmaan aluksi arvannut, miten hyödyllinen kanava blogisi tulisi olemaan.

    Kuinka paljon se on vienyt eteenpäin tietämystä dystoniasta. Lääkäreiden pitäisi lukea se. Kommentit ja keskustelut, jotka eivät blogissasi julkisesti näy, olisivat äärettömän tärkeitä sairauden kokonaishahmottamisessa.

    Miten meillä voi olla tuommoinen majakka, Harzu ja tuo lujana seisova tukipilari, Dystoniablogi!

    hetken välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Ystäväni, kirjoituksesi oli hieno läpileikkaus koko “Dystoniablogin” puolentoista vuoden aikaan.

      Olet alusta lähtien, jopa ajasta ennen blogia, ollut mukana kanssani kirjoittamassa.

      Hyvin muistan jo ne ensimmäiset tekstit Dystoniayhdistyksen keskustelupalstalta. Olet juuri oikea ihminen käymään läpi tämän kokonaisuuden juuri siitä syystä.

      Olet kirjoittanut tähän blogiin kanssani ja olen kokenut Sinut tämän blogin osaksi.

      Näen omalta puoleltani, ettei tämä blogi olisi ilman Välläyksen ja hänen isänsä tarinoita niin monivivahteinen.

      Olet antanut tähän blogiin Ystäväni mittavan osuuden.

      Olen kiitollinen, että kumpikin olemme saumattomasti tehneet yhteistyötä, tuttuina ja läheisinä ihmisinä, vaikka koskaan emme ole tavanneetkaan.

      Näen asian niin, että ystävyys voi hyvin olla myös tämänkaltaista. Ystävyys ja vertaistuki.

      Kun luin tekstisi eilen ja tänään vielä uudelleen, pysähdyin tapani mukaan usein pohtimaan ajatuksiasi.

      Näin isäsi tekstissäsi toisinaan, hänen tapansa ajatella ja kirjoittaa tuli esiin niin vahvasti.

      Olen lukenut isäsi tarinoita ja mielessäni kuulin tekstisi äänessä saman sävyn.

      Olet todella perinyt isäsi kirjoittajan lahjaa, jopa kirjoittajan ääntä, se on hieno perintö, henkinen ja arvokas.

      Kiitos, että sait minut näkemään blogin arvon myös ajallisesti.

      Totta on, että “hetken lintu”, on se innoituksen hetki ja tarinan hetki, hetki missä tarina saa ilmavirtaa siipiinsä ja äänelle soinnin, rohkeuden laulaa sen hetken laulun.

      Kuitenkin blogi, vaikka se on hetken lintu, on myös löydettävissä uudelleen, ymmärsin sen nyt vielä paremmin, kun toit sen tekstissäsi esiin.

      Blogikirjan tein heti silloin aloittaessani “Katse vasempaan päin”, työnimellä tätä Dystoniablogia.

      Tuolla nimellähän kirjoitin jo ennen blogia Dystoniayhdistyksen silloisille sivuille keskusteluketjua.

      Tuo nimi kuvasi oman sairauteni oiretta vääntää päätäni vasempaan.

      Ajattelin silloin, että tämä dystonia tulee olemaan pitkä matka ja eräänlainen purjehdus elämän merellä.

      Lokikirja oli esikuva, josta syntyi Blogikirja.

      Ajattelin, että se kertoisi tästä matkasta ja kokemuksista kohti tuntematonta.

      Olihan dystonia täysin uusi, outo ja lähes parantumattomana sairautena myös pelottava asia.

      Näin heti, että tästä tulisi ehkä pitkä vaellus ja siitä syystä tein tuon Blogikirjan.

      Nyt ymmärrän, kun sen niin hienosti kuvasit, että siinä on myös aikaa kestäviä elementtejä.

      Siinä on matka dystonian merellä, kokemuksia myrskyistä, tyynestä ja elämästä tämän harvonaisen sairauden kanssa.

      Totta on, että tuo Blogikirja on myös nimensä mukaan kirja. Näkisin sen elävänä kirjana, joka syntyy ja kasvaa koko ajan, jokaisen blogin myötä.

      Kasvaa kuin puu, tehden uusia versoja ja oksia.

      Tässä tulen toiseen lempivertaukseeni: “Blogipuuhun”.

      Vertaukset ovat hauskoja, varsinkin luontoon liittyvät. Ne ovat ehtymättömiä ja aina uudistuvia, kuten luontokin.

      Tässä blogissa onkin kirjoitettu paljon luonnosta, puutarhanhoidosta, maalaiselämästä ennen vanhaan, laivaliikenteestä, juoksemisesta, pyöräilystä, dystonian oireista, synnystä ja hoidoista.

      Paljon on jo kirjoitettu ja kuvattu, paljon on vielä kertomatta.

      Jatketaan Ystäväni Välläys tarinaa.


      Kanssasi kirjoittaja harzu

      Poista