tiistai 24. helmikuuta 2015

PIILOPAIKKA


Ajelen Asematietä kesäiltana kohti veruritallin risteystä. On leppoisa ilma, päivän helle jo viilentynyt.

Tuuli pelmauttaa hiukset otsalle, pyyhkäisen niitä sivuun ja käännyn alas oikopolulle.

Hiekka viurauttaa jyrkässä laskussa renkaita, mutta saan pyörän pysymään pystyssä. Oikaisen ojan pohjalla kivikon välistä kohti varaston päätyä.

Jatkan siitä haaleankeltaisen rakennuksen kulmalle ja käännyn kotia kohti. Mustan auton keula tulee kulman takaa suoraan päin minua ja pyörääni.

Ehdin nähdä tuulilasin takana kaksi hahmoa ja nyrkkiin puristuneen käden ratissa, kun jysähtää ja ajan suoraan päin auton keulaa.

TOISARVOISET PELOT KATOAVAT

Etupihalta, varaston viertä tuleva auto ja pyöräni osuvat törmäyksessä hieman sivuttain ja lennän soralle. Kipu kädessäni on hirvittävä.

Näen äitini juoksevan kotiovelta kohti kolaripaikkaa ja kuulen auton oven avautuvan.

Kipu oli siirtynyt sormiini, säteilee sieltä koko olemukseen ja räjähtää tajunnassa.

En jää odottamaan äitiäni tai autosta nousevaa setää. Hyppään ylös ja pinkaisen juoksuun kotirivitalomme toista päätyä kohti.

Siellä kopin vieressä naapurin setä pitää vanhaa Lassie-koiraansa hihnassa. Koira on jo vanha ja hieman äreä.

Ei kovin vihainen ja päällekäyvä, mutta haukkuu ohi mennessä niin kovaa, että kierrän sen yleensä kaukaa.

Nyt kipu sormissani on niin viiltävä, että juoksen nurmikolla istuvan koiran vierestä, eikä se edes näytä huomaavan minua.

Opin siitä tilanteesta, että todellisten pelkojen ja kipujen kohdatessa, menettävät toisarvoiset pelot otteensa.



PIILOPAIKKA VETURITALLIN TÖRMÄSSÄ

Ryntään talon päädyn ohi veturitallin rinteeseen ja syöksyn vattupensaiden suojaan.

Kyhjötän siellä turvapaikassani ja roikotan kolarissa puskurin väliin jääneitä hervottomia sormiani.

Suuria punaisia vadelmia roikkuu yläpuolellani. Kaikkialta kuuluu kesän ääniä; hyttysten ininää ja mehiläisten pörinää.

Hiki on liimannut hiukset otsalleni ja alhaalta, veturitallin ja ratapihan takaa, kaukaa Kemijoelta puhaltaa viileä tuuli.

Tuoksu, jonka tunnen, on ratapölkkyjen, pien ja vattujen sekoitus, kesäillan tuoksu.

ELÄMÄ JÄRJESTÄÄ ÄKKIPYSÄYTYKSIÄ

Kyyhötän ja nyyhkytän siinä kättäni roikottaen ja puhallellen, samalla kun äitini ääni kuuluu mäen päältä.

Hän tietää minun käytäväni vattupensaissa ja löytää kohta luokseni. Itkin tyrskien äidin esiliinaa vasten.

Hän katsoo sormiani, jotka ovat turvonneet muodottomiksi ja motkottaa autoilijalle.

Tämä on tuttu mies minulle ja perheellemme. Hän pitää takapihan varastossa omia tavaroitaan säilössä, ja ajaa usein pihan läpi vauhdilla.

Äiti kertoo antaneensa huutia sedälle kaahailusta ja puhaltaa sormiini. Kipu alkaa heti hieman hellittää ja sormeni liikkuvat.

Olin tullut hieman sivuttain auton puskuria päin pyörälläni ja lentänyt siitä konepellin yli soralle.

Vauhdikkaasta törmäyksestä selvisin pelkällä ilmalennolla ja kovilla sormikivuilla.

Mieleeni jäi tilanteesta videoklippi, näen siinä mustan auton, jonka puskuri pysäyttää matkani kuin seinään.

Elämä järjestää joskus äkkipysäytyksiä.


PÄÄTIN KOSTAA KOKEMANI

Setä, joka ajoi autoa oli mukava mies. Hän oli isäni kaveri ja toi meillä kotona käydessään usein karkkipussit mukanaan ja jutteli leikkisästi pihalla.

En kantanut hänelle kaunaa, mutta autolle halusin kostaa. Eräänä iltana siihen tulikin tilaisuus, kun hän ajoi kotimme eteen ja meni sisään.

Minä päätin silloin kuitata kolarin ja sormikipuni autolle.

Etsin jostain rikkinäisen pullon ja asettelin sitä takarenkaan etupuolelle.

Yritin saada pullon sillä tavoin, että sedän lähtiessä rengas osuisi rikkinäisen pullon terävään särmään.

Touhuilin siinä niin innokkaasti, etten huomannut naapurin poikaa, joka oli kävellyt viereeni.

Hän seuraili puuhiani hiljakseen ja katseli, kuinka rapakossa kastelemallani hiekalla asettelin pullon terää renkaan eteen.

Lopulta poika kysyi mitä olin tekemässä.

NAAPURIN POIKA

Minä olin kostamassa autolle kokemaani törmäystä ja kipua, mutta en sitä silloin osannut hänelle selittää.

Mutisin leikkiväni ajankuluksi vain.

Nyt ajattelen, että halusin jotenkin tiedostamattani siirtää kokemani kivun sen aiheuttajaan.

Naapurin poika minua vanhempana selitti, että rengas luultavasti vain menisi pullon yli ja puhkeaminen olisi aika epätodennäköistä.

Tein hänen mielestään vain turhaa työtä ja voisimme leikkiä jotain hauskempaakin.

Koska koston onnistumisen mahdollisuudet valuivat naapurin pojan puheiden mukana märkään hiekkaan, minä heitin risan pullon ojaan.

Lähdimme juoksemaan veturitallin törmää kohti samalla kun kotioveni avautui ja isä tuli minuun törmänneen kaverinsa mukana ulos.

Mies huusi perääni jotain, mutta pingoin jo naapurin pojan perässä vattupensaiden läpi alas törmää.


OMA PIILOPAIKKANI

Nykyisinkin löydän itseni usein sieltä veturitallin törmästä. Istun piilossani, vattupensaiden seassa ja katselen ratapihan yli Kemijoelle.

Tunnen tuoksujen villin huuman ja kaikki aistini ovat auki, olen piilopaikassa.

Tunnen vieläkin sen vatsanpohjaa kihelmöivän, lähes sietämättömän jännityksen, kun leikissä etsittiin piilossa olevia.

Näen heidät etsimässä, mutta olen varma, etteivät he tiedä piiloani. Olen turvassa piilopaikassani.

Jännitys on kuitenkin lähes sietämätön. Kuulen askeleet polulla ja tiedän, että he ovat lähellä.

Painaudun maata vasten ja kierryn kerälle. Olen näkymätön, olen piilossa.

JUURET VETURITALLIN TÖRMÄSSÄ

Minun juureni ovat siellä, veturitallin törmässä, vattupensaiden juuressa. Olen siellä suojassa.

Näen piilopaikastani valtavan suuren, punatiilisen veturitallin, näen isot ovet ja kääntösillan.

Katseeni yltää ratapihan yli Kemijoen väylien taakse, vaarojen poimuihin ja taivaan sineen.

Olen onnellinen, että sain juuret, jotka ovat minussa vieläkin. Juureni ovat siellä, veturitallin törmässä.

Usein olen myös aikuisena löytänyt itseni sieltä vattupensaiden juuresta.

Olen ymmärtänyt elämän varrella henkisen kätköpaikan arvon.

Sydämeeni on jäänyt suojapaikka, jonne voi aina mennä piiloon.

Varsinkin nyt, kun olen sairastunut tähän servikaaliseen dystoniaan, joka on lähes parantumaton sairaus.

Näinä aikoina olen yhä enemmän oppinut arvostamaan lapsuuden muistojani.

Olen niistä muistoista löytänyt myös linkkejä tähän päivään.


NAUROIN PÄÄTÄ VISPAAVALLE PYÖRÄILIJÄLLE

Elämä on ihmeellistä ja kiertyy aina eteen, joskus yllättäen, kuin auton puskuri lapsuuden muistossani.

Eräs muisto liittyy invalidiin, joka pyöräili kotikaupunkini asema-alueella, kun olin vielä hiekkakasassa telmivä pikku poika.

Istun tien laidassa leikkimässä, kun mies ajoi taas ohi. Olen niin pieni, etten edes ikääni muista. Tapahtuma kulkee ajatusteni näytöllä kuin videoklippinä.

Ohi ajaa mies, jonka pää vispaa kuin äidin käsi taikinakulhossa; pyörii tuuliviirin tavoin niin villisti, että minua naurattaa.

Näky on mielestäni niin hullunkurinen, että nauran estotta tien laidassa, nauran kippuraan taipuen, niin että vatsaani sattuu, kun mies, huristaa ohi.

En tiedä, onko hän keskittynyt ajoonsa vai tuijotteluun tottunut, mutta hän ei vilkaisekaan minua. Aikani naurettuani jatkan leikkiä ja ajattelen, että olipa hassun näköinen setä.

Illalla kotona kerron mainion näkyni vanhemmilleni. Yllättys on iso, kun he eivät naura yhtään tarinalleni.

Saankin vanhemmiltani toruja naurusta. Minulle kerrotaan, että mies on CP-vammainen ja kiertää taloissa arpoja myymässä.

Vanhempani sanovat minulle vakavina, etten missään tapauksessa saa nauraa miehelle. Hän on sairas, eikä voi pakkoliikkeilleen mitään.

Muistan, että minua tosissaan harmitti, etten voinut enää nauraa niin hauskalle näylle.

HYTKYIN PAIKALLANI

Seuraavalla kerralla, kun arpoja myyvä mies ajaa leikkipaikkani ohi, minä nousen seisomaan ja katselen häntä tarkkaan.

Minua naurattaa taas aivan hillittömästi. Pään väännöt sivuille, tahattomat suun liikkeet ja erikoiset kasvonilmeet kutittavat nauruhermojani.

En kuitenkaan naura. Hytkyn paikallani kiemurrellen ja harmittelen kun en voi nauraa ääneen. Olen kuitenkin ottanut opikseni, enkä naura.

Koskaan enää en nauranut CP-vammaiselle, arpoja kauppaavalle miehelle. En nauranut, vaikka hän usein ajoi ohitseni taloihin arpoja myymään.

Vähitellen totuin häneen, enkä lopulta nähnyt tilanteessa enää mitään sellaista, jonka takia leikki pitäisi keskeyttää.


OSAT OVAT VAIHTUNEET

Eräänä kerran, jo sairauteni alkuaikoina, heräsin aamuyöllä dystoniaoireisiini ja pääni nyki kuin kiiski koukussa.

Oli tultu pitkä matka, vuosikymmenien taival hiekkalaatikolta tähän hetkeen.

En tiedä mitä arpoja myyneelle miehelle  kuuluu tällä hetkellä. Sitä en ehkä koskaan saakaan tietää.

Tiedän kuitenkin, että elämä on kiertänyt nyt asiat toisinpäin.

Kun minä lähden lenkille tai pyöräilemään, niin pääni on välillä eri mieltä ajosuunnasta, vääntyy vasemmalle tai joskus retkottaa kuin autiotalon portinpieli.

Osat ovat vaihtuneet elämän suuressa palapelissä.

KATSOIN ITSEÄNI

Tiedän etten pienenä poikana vuosia sitten hiekkakasallani ilkeyttäni nauranut vammaiselle pyöräilijälle.

Otin myös opikseni, kun asia kotona selitettiin.

Siinä hiekkakasalla, lapio ja leikkiauto kädessä, vedet silmissä nauraessani en myöskään voinut tietää tulevaisuuttani.

En tiennyt katsovani siinä ohiajavassa, pää vääntyneenä ajavassa pyöräilijässä itseäni.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti