tiistai 17. helmikuuta 2015

JUOKSE HARZU, JUOKSE



Äänet tiivistyvät koskella. On vain kohina. Kaikki muu jää sen sisään. Virta tulee kuin hiipien, mustana jäiden alta. Kuohuu kivien sileiden pintojen yli ja syöksyy alas vesimassoina. Paine on pitelemätön, hillitön.

Alhaalla ryntäilynsä väsyttämä vesi pyörähtelee paksujen paanteiden alta ja pulppuaa niiden sivusta. Kiertää itsensä ympäri, kunnes jatkaa matkaansa kuin arvokas kävelijä, rauhallisesti kädet selän takana.

Matka jatkuu suvannon lepoon ja siitä vuoksena kohti mutkaa. Muutama jäälautta ottaa kyydin ja lipuu virrassa, suurten rantakuusten vihreiden havujen pisarat kimaltelevat nousevan kevätauringon valossa.

ELÄMÄ ON VIRTA

Katselen sillalta virran tempoa, sen matka tuo mieleeni ihmisen levottoman matkan elämän läpi.

Saapumisen jostain tuntemattomasta, kuin virta jäiden alta. Rajun nuoruuden, kuohumisen koskessa, vastustamattoman, villin poukkoilun sileiden kivien yli.

Elämän imun, joka heittää yli esteiden, särkee pisaroiksi, yhdistää massoiksi ja päätyy pyörimään itsensä ympäri.

Ja lopulta, sekavan kuohuilun jälkeen, virta uupuu villiin tempoonsa, jatkaen väsyneenä ja kylliksi saaneena hiljaista matkaansa, kesytettynä, tyyntyneenä.

JUOKSU ON LUONTEVA TAPA EDETÄ

Juoksu on ihmiselle ollut aina luonteva tapa edetä. Kävely tuli vasta, kun ihmisellä oli varaa siihen, tai hän ei enää jaksanut, tai voinut juosta.

Alkuun ihmisen oli juostava pysyäkseen hengissä. Oli juostava saalis kiinni.

Oli juostava karkuun villieläimiä tai raakoja, vihamielisiä hyökkääjiä.

Oli juostava halki laajojen tasankojen, jolkattava läpi metsien ja kivuttava korkeiden vaarojen yli.


NELJÄN SEINÄN PANIIKKI

Ihminen on perimmältään vaeltaja ja sitä hän aina kaipaa. Matkat myyvät siksi niin hyvin. Pois on välillä päästävä. Pois, päästäkseen taas takaisin sinne mistä lähti.

Ihmistä ei ole koskaan edes tarkoitettu seinien sisään. Hänet on luotu vapaisiin tuuliin, tähtitaivaiden, pilvien ja hehkuvan auringon kehrään.

Liian pitkään sisällä eläminen aiheuttaa neljän seinän paniikin ja ulos on sitten mentävä vaikka seinän läpi.

Siitä syystä hoitokotien vanhuksetkin tarvitsevat ulkoilunsa. He kaipaavat keuhkoihinsa raakaa pakkasilmaa; muistoa menneiltä, kuohuvien vuosien ajalta.

Tietoisuutta siitä, että matka jatkuu ja tämäkin vaihe päättyy pian.

LUONTOÄIDIN SYLIIN

Juoksin lenkilläni kerran hoitokodin ohi. Korkeat aidat kertoivat, että siinä kulmalla oli muistisairaiden puoli.

Pari työntekijää poltteli kädet puuskassa tupakkaa seinien suojassa. Korkeiden aitojen sisällä ei ollut ketään.

Neljä seinää ja kadonneet muistot. Vanhukset makasivat siellä unohduksen virrassa. Onneksi matka on kohta ohi.

Pohdin juostessani, että olisiko armollisempaa syöksyä virran kuohuissa ja kadota sen villissä menossa.

Lipua mustassa vedessä unohdukseen. Tyyntyä ja sammua hiljaa luontoäidin syliin.


JUOKSUUNTULO ON KUIN USKONTO

Juoksukirjat ovat kuuluneet osaksi lukemistoani aina. Vuosien aikana olen lukenut monenlaisia kirjoja tästä lempiaiheestani.

Olen lukenut kilpaurheilijoista, jotka hamuavat menestystä, kultaa ja kunniaa.

Olen lukenut myöhäisheränneistä, joille juoksu on kuin uskoontulo.

Sisäinen rauha, joka on löytynyt nuoruuden kovien koskien, kivikoiden yli kuohumisen jälkeen.

Toisille juoksu on muuttunut ammatiksi, kilometrit kymmeniksi, sadoiksi ja tuhansiksi. Matkoiksi halki aavikoiden ja napajäiden.

Kuun pinnalla maratonia ei vielä kukaan ole juossut.

Toki sellainenkin matka vielä tehdään ja kirja aiheesta varmaan myös kirjoitetaan.

KOLMENKYMPIN KRIISI

Juoksun vertaaminen uskoontuloon on mielestäni osuva. Jotain sellaista koki esimerkiksi amerikkalainen Dean Karnazes.

Kirjassaan “Ultramaratoonari”, hän kertoo vaikuttavan tarinan syntymäpäivistään.

Mies oli täyttänyt juuri kolmekymmentä ja juhli merkkipäiväänsä varsin riehakkaasti ja kosteasti ravintolassa.

Kesken raisujen juhlien, yöllä, kauniissa naisseurassa, mies äkkiä havahtui.

Dean Karnazes koki siinä ravintolan pimeillä käytävillä, juuri kun oli lähellä pettää vaimoaan, heräämisen.

Hän näki mihin tämä tie oli viemässä ja lähti karkuun.

Hän juoksi niiltä sijoiltaan läpi ravintolan keittiön, ulos iltayöhön.


LÄPI YÖN

Karnazes juoksi kotiin, etsi vanhat lenkkarinsa autotallin nurkasta ja lähti juoksemaan.

Hän juoksi läpi koko yön. Juoksi mustaa asvalttia pimeässä. Tähtitaivaan alla hän juhli kolmenkympin syntymäpäiviään ja syntyi uudelleen. Syntyi juoksijaksi.

Vasta aamulla, jalat rakoilla, läpi yön juostuaan, hän huomasi olevansa vieraassa kaupungissa, ja soitti vaimonsa hakemaan hänet kotiin.

Siitä lähtien hän on juossut, juossut ja juossut.

JUOKSUN SALAISUUS

Kirjailija Jari Ehrnhoot puolestaan kertoo kirjassaan “Juoksu”, olevansa juoksevainen.

Hän rinnastaa juoksun uskon tuomaan kokonaisvaltaiseen antautumiseen jollekin suuremmalle.

Ehrnhoot nimittää “tavoittamattomaksi” sitä mitä kohti pyrkii, sitä, mitä ei koskaan saavuta.

Sitä, jonka menettäisi jos saavuttaisi. Juoksun salaisuus katoaisi, jos sen saavuttaisi. Juoksusta katoaisi se jokin.

Lähes näin kävi juoksua rakastavalle kirjailija Haruki Murakamille hänen sadan kilometrin juoksullaan Saroma-järven ympäri.


TAVOITTEENA VOITTAMATON

Minä olen omassa juoksuharrastuksessani kokenut juoksun aina “voittamattoman” tavoitteluksi. Parhaimmillaan sitä voi päästä lähelle, koskaan sitä ei saavuta.

On kuitenkin kokenut jotain ja siksi tavoittaa aina uudelleen sitä. Pyrkii voittamatonta kohti, yrittää saavuttaa, muuttua siksi.

Siinä on juoksun miksi, matka takaisin ihmiseksi. Matka ihmisen juuriin.

Pitkä matka alkuun, maaliin, joka on usein samassa kohdassa kuin lähtö.

Juoksu on myös dystoniaa, varsinkin kervikaalista dystoniaa sairastavalle hyvä laji niskalihasten vahvistamiseen.

“Juoksu on ihmisen luontaisin liikkumismuoto, jossa kaularankaa tukevat pehmytkudosrakenteet ovat aktiivisimmillaan”, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

SUOMEN KAUNEIMMAT JUOKSUMAASTOT

Minulla on ilo juosta hyvin kauniissa maisemissa. ajattelen usein, ettei kauniimpia maisemia taida hevin löytyä vaikka olen juossut lapissakin.

Täällä vain löytyy joka lajia maisemaa, korkeaa näköalaa, pitkää suoraa, järvivettä, virtoja ja koskia.

Jostain ylhäältä mutkittelee Saavajoki rauhallisesti alas pieneen ja kauniiseen Pyhäjärveen, jatkaen toiselta puolen matkaansa Karjaanjokena.


TYLSÄ TOTUUS VAI VÄRIKÄS VALE

Aikoinaan Pyhäjärvi oli nimeltään Pahajärvi, kuten monet muutkin Suomen Pyhäjärvet.

Monta tarinaa järven nimen muuttumisesta on olemassa kaikilla paikkakunnilla.

Historia on aina tarinankertojien historia. Värit tulevat lahjojen paletista ja totuus on usein sävyttömämpi.

Tylsä totuus häviää aina värikkäälle valheelle tai tarinalle.

PAHAJÄRVESTÄ PYHÄJÄRVI

Eräs tarina Pahajärven muuttumisesta on se, että nykyisen Pyhäjärven yli meni aikoinaan talvitie.

Virtausten vuoksi jäihin hukkui joka talvi ihmisiä.

Järvi vei veronsa, imi saaliin pahaan kitaansa.

Kerrotaan, että eräästä mökistä kulki nuori mies kauempana suuren kaupungin yliopistossa.

Kerran häntä odoteltiin kotiin talven pakkasten aikaan.

Nuorukaista ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi.

Tuttua hahmoa ei näkynyt tien päässä.

Lopulta nuorukaisen mummo lähti talvitietä pitkin poikaa etsimään.

Mummo löysi nuoren opiskelijan kuoliaaksi jäätyneenä Pahajärven jäältä, uupuneena ja paleltuneena talvitielle.

Tarinan toinen versio kertoo, että nuorukainen oli se, joka löysi jäätyneen mummon järven talvitieltä opista palatessaan.

Tarinan mukaan nimi muutettiin tuon tapauksen jälkeen Pyhäjärveksi.

En tiedä kertomuksen paikkaansa pitävyyttä.

Luin sen kerran netistä, kun etsin tietoja Pyhäjärvestä.


KANADANHANHI NÄYTTELEE SORSAA

Pyhäjärvestä laskeva Karjaanjoki virtaa osittain sulana ennen matkaansa sillan ali tehtaankoskeen.

Sulassa uiskentelee kymmeniä sorsia ja seassa vielä kuin pokkana yksi kanadanhanhi.

Hyvin se näyttää sopeutuneen sorsaparveen, vaikka tietämättään erottuukin porukasta selkeästi.

VANHA TEHTAANTYÖLÄISTEN ALUE

Juoksen vielä järven jäiden reunalla kurottuvia kaisloja kuvaamaan.

Jatkan siitä juoksua läpi vanhan tehtaan työläisten asuinalueen Fagerkullan läpi.

Täällä oli aikoinaan, noin vuosisata sitten, elämää enemmän kuin koko pienessä Karkkilan kaupungissa nykyään.

Tehtaalla työskenteli parhaimmillaan parituhatta ihmistä ja tämä kaupunginosa oli täynnä vilinää.

Nykyisin Fagerkulla on, niin kuin monet muutkin vanhat työläisten asuinalueet, arvostettu ja idyllinen kaupunginosa.

Täällä asuu myös legendaarinen ohjaaja Aki Kaurismäki ollessaan Suomessa.


FAGERKULLASTA KAATOPAIKAN MÄKEEN

Fakergullan läpi juostuani laskeudun mäkeä alas, sillan yli Myllypuistoon.

Eräs Suomen kauneimpia koskialueita sijaitsee aivan kaupungin tuntumassa.

Siitä huolimatta siellä saa usein käveleskellä yksin, katsella kosken kohinaa ja virran juoksua omassa rauhassa.

Massakosken kautta jatkan juoksua Pitkälänkosken laavun ohi ja palaan todellisuuteen Kaatopaikan mäessä.

Mustalle karrelle palanut alkoholistien entinen asuinpaikka muistuttaa minua joka kerta eräästä ystävästä, jonka kerran tunsin.

KIITOLLINEN MIELI

Kuvattavaa riittää viidentoista kilometrin lenkin varrella valtavasti. Otan toistasataa kuvaa lenkillä.

Kylmä meinaa joskus tulla kuvaillessa, varsinkin viimalla ja pakkasella.

Juoksukin maistuu hyvin, kun on upeita maisemia ihaillut ja kameraan tallentanut.

Tuollaisen juoksulenkin jälkeen on olo kuin rikkaalla.

Koetun jälkeen on niin täynnä luonnon kauneutta, että osaa olla kiitollinen.

Sairauden vääntämät kipeät niskat ja säryt ottaa mieluusti vastaan.

Ne tuntuvat vähäisiltä kaiken koetun rinnalla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti