lauantai 28. helmikuuta 2015

MUOTTITIETOINEN



Juoksen pitkää suoraa. On matalapaine ja pilvet painuvat maata vasten tien päässä.

Raikas ilma virtaa kasvoille lempeästi, pehmeän kosteana, kulkee keuhkoihin ja aiheuttaa hyvän olon tunteen kehossa.

Nautin jokaisesta maahan jysähtävästä askeleesta.

Juoksu on keskittynyttä etenemistä.

Koko olemus on saumaton, yhtenäinen ja samalla muuttuva.

Elävä ja elastinen, joustava ja vapaa.

Jokainen askel vie eri kohtaan, tömähtää kerta toisensa jälkeen uuteen paikkaan.

Juoksussa ei mikään jää muotin sisälle.

Juoksu on valmiin muotin vastakohta.

Jokainen juoksu luo oman muottinsa.

Juoksemaan pääsee vain juoksemalla.

ASKELEET ISKEVÄT MUOTIT RIKKI

Ihminen muuttuu juoksulenkillä. Muottiin ahdettu persoona murtautuu ulos ja astuu vapauteen.

Ahdistavakin muotti hajoaa juoksulenkin aikana.

Muotti murenee tuhansien askelten iskuihin.

Askelten voima on näkyvänä fyysinen.

Sisäisesti niillä on elämää muuttava, muotteja murskaava voima.

Askeleet murtavat muotit.

Muotit, joihin ihminen on ahdistettu elämän oravanpyörissä.


MUOTTITIETOINEN

Muotteja on ollut aina ja joka ajalla. Tänä päivänäkin niitä on, enemmän vain kuin ennen.

Valikoima on kasvanut, mutta samalla säilynyt ihmisen mittana.

Niitä on aina ollut ja tulee olemaan.

Muottitietoinen tunnistaa kuitenkin ne helposti.

Hän tunnistaa hankalassa muotissaan elävän jo kaukaa.

Tuntee tarjotun muotin ja tietää, että se alkaa jossain vaiheessa ahdistaa.

Tunnistaa muotti-ihmiset, jotka yrittävät tarjota muottiaan.

Luulevat oman muotin ja olonsa siinä helpottuvan jakamalla.

MUOTTI-IHMISET

Muotti-ihmiset tekevät tarjouksen ovelasti.

He taittelevat sanoja, tekevät niistä kuin paperilennokkeja ja nakkelevat nokkelasti.

Niissä on sanomaa, niissä on valmiita, kerättyjä kauniita korulauseita.

Suoraan sydämeen osuvia.

Paljon puhuvia ilmaisuja, vihjaisuja ja ohjailuja.

Olet tällainen ja kuulut tähän muottiin. Olen arvioinut sinut.

Olet kaltaisemme ja kuulut joukkoomme.

Tiedät kyllä sydämessäsi, ettei tämä ole sinun muottisi.


OMANA ITSENÄ

Huomaat pian, että keveät sanat yksi toisensa perään kimpoavat sydämen seinämistä.

Putoilevat lattialle ja varisevat maahan.

Et ollut valmiiseen muottiin menevää tyyppiä.

Et vaikka porukan jäsenyys oli tarjolla.

Olisit saanut jatkossa käyttää minä sanan tilalla me-sanaa.

Sinulle se ei riittänyt, halusit vain olla ihminen.

Halusit olla oma itsesi.

IHMINEN MURENI MUOTTIINSA

Muottitietoinen kyllä tunnistaa useimmat muotit, joihin hänet yritetään asettaa.

On olemassa monenlaisia ihmisen muotteja.

Ennen ne olivat selkeämpiä.

Oli valmiita muotteja, joihin saattoi asettua lähes koko elämänsä ajaksi.

Sellainen turvallinen, selkeä muotti kun hajosi, mureni toisinaan myös ihminen sisälle.

Oli miehen muotti, jonka sisällä ansaitsi jonkin nimikkeen.

Ansaitsi miehen mallin. Oli muottinsa mittainen.

Oli vaikka jäi usein vajaaksi joltain osin. Ei täyttänyt miehen mittoja.

Tärkeintä oli kuitenkin, ettei rikkonut muotin rajoja.

Rajojen rikkojat leimattiin nopeasti.


MUOTTI ANTAA HYVÄKSYTYN LEIMAN

Varsinkin pienissä yhteisöissä heille oli varattu omat muotit.

Oli turvallista, kun tunnisti useimmat muotit ja osasi asettua niihin julkisessa elämässä.

Oli hyväksytty ja sovelias, kuului johonkin.

Halusi kuulua ja siksi valitsi muotin.

Valitsi, vaikka tiesi, ettei mitenkään sopinut siihen.

Ei vain löytänyt itselleen sopivaa muottia.

Ei uskaltanut rikkoa väärää muottia ja luoda omaa.

Kantoi sielunsa vammaa koko elämänsä ajan.

Uupui lopulta muottiinsa, kuivettui kipuihin, kuolettui tai mursi aukon.

Jätti muotin ja lähti.

Näki paremmaksi pelastua, kuin tuhoutua väärään muottiin.

Muottiin, joka antoi hyväksytyn leiman.

ROHKEAN ELÄMÄN ESIKUVA

Ennen aikaan muotit rikkova, omien tapojen mukaan elävä, vapaa ihminen sai helposti kylähullun leiman.

Hän ei pudonnut normien sisään.

Kuulin kerran tarinan mummosta, jolla oli yksi lehmä.

Hän tapasi taluttaa lehmäänsä pienen kaupungin pääkatua aamuisin laitumelle.

Kylän imagosta huolissaan olevat alkoivat hätistellä mummoa pois pääkadulta.

He halusivat antaa taajamasta kuvan kehittyvänä, nykyaikaisena paikkana.

Mummo lehmänsä kanssa pilasi sen muotin, teki kaupungista ulkopuolisten silmissä maalaiskylän.

Tänään mummo lehmänsä kanssa on jo ajat sitten siirtynyt vehreämmille niityille.

Olisiko kuitenkin niin, että tuo mummo on edelleenkin itsenäisen elämän esikuva.

USKOVAISEN MUOTTI

Eräs julmimmista muoteista kautta aikojen, on aina ollut uskovan muotti.

Sillä muotilla on tehty ja valitettavasti tehdään tänäänkin enemmän vahinkoa, kuin millään muulla muotilla.

Ellet täytä jonkun ryhmän, sen vahvan persoonan, henkisen johtajan muottia, niin saat leiman, jolla erotut muista.

Mitä pienempi porukka, sen tiukemmat muotit.

Niin kauan kuin pysyt niiden muottien sisällä olet turvassa.

Yksikin virhe ja juoru lähtee liikkeelle.

Olet vältettävä tapaus ja karanteenissa.

Tartutat toisia ja joudut hyljeksityksi.

Et täytä aidon uskovan muottia.


IHMISYYS ON VIRTA

Ihmisyys ei asetu mihinkään muottiin pitkäksi aikaa.

Se on kuin kananmuna, joka hajoaa sisältä nokan kopautuksella.

Se on korennon kuori, joka jää tyhjänä korrelle.

Se on perhosen kotilo, joka hylätään, kun se alkaa ahdistaa.

Se on koko ajan elävää ja muuttuvaa, liikkuvaa kuin virta.

Ihmisyys on virran kaltainen.

Se ei ole muotti, eikä uoma.

Se on virta, joka tekee oman uomansa.

Se on voima, joka kasvaa muuttuessaan, muuttaa uomansa ja hajottaa muottinsa.

TURVASSA MUOTISSA

Raamatussa Jeesuksen opetuksille oli ominaista radikaali rajojen rikkominen.

Hän sai muottien spesialistit, tekopyhät fariseukset raivon rajoille ja ylikin.

Hän teki sen rikkomalla heidän muottinsa.

Alkukirkko oli spontaani ja avoin, hengen vapaudessa elävä yhteisö.

Vapaa kuin virta.

Missä vaiheessa siitä tuli jähmeiden muottien kokoelma?

Tukahduttavan turvallinen uskovan muotti.

On helppo vetää se muotti päälle ja käpertyä sisään.

On turvassa vahvojen ihmisten saneleman muotin sisällä.


ELÄMÄ RIKKOO MUOTIT

Minkälainen on muottitietoinen ihminen?

Vapaa ihminen, joka tunnistaa muottien sisällä elävät.

Tiedostaa sen turvan, minkä ne antavat.

Tietää menettävänsä jotain, putoavansa normien ulkopuolelle ja joutuvansa leimatuksi.

On kuitenkin varma siitä, että menemällä valmiiseen muottiin menettää vähitellen tärkeimmän.

Menettää itsensä.

VIIMEINKIN VAPAA

Muuttuu vääjäämättä muottinsa mukaiseksi ja luulee jonkin ajan kuluttua olevansa sellainen.

Ehkä sitten tulee sairaus, tulee vaikka dystonia, joka pakkoliikkeiden kautta rikkoo muotit.

Ei enää mahdu muotin normien sisään.

Tulee ja rikkoo rajat. Rikkoo, koska ei pysy niiden sisällä.

On viimeinkin vapaa muotistaan.

OUTO LINTU

Eräs linnunpoikanen putosi kerran korkeassa puunlatvassa sijainneesta pesästään.

Se olisi varmasti kuollut, ellei olisi sattumalta löytänyt läheisen maatilan kanatarhaan.

Kanatarhassa se eli muiden mukana ja kasvoi lopulta porukassa toisten kaltaiseksi.

Kanaksi kanojen joukossa.

Poikanen oppi nokkimaan siemeniä maasta ja heräämään kukon lauluun.

Se kasvoi toisia suuremmaksi, mutta ei itse sitä huomannut.

Se oli kana kanojen joukossa, kasvanut kanojen kaltaiseksi muotissaan.

Eräänä päivänä, tunkiolla nokkiessaan se kuuli varoituksen ja vilkaisi ylös taivaalle.

Suuri kotka lensi juuri korkealla maatilan yli.

Viereinen kana sanoi rauhallisesti, ettei syytä huoleen sillä kotka on selvästi muuttomatkallaan kauas pois.

Pesästään kerran pudonnut ja toisten kanojen rinnalla suureksi kasvanut nuori kotka katseli taivaalle.

Se tunsi hetken villin kutsun.

Se tunsi oudon vapauden tuulen puhaltavan olemuksensa lävitse.

Se vilkaisi vierellään seisovaa kanaemoa ja sanoi haikeana, että olisipa upeaa olla tuollainen kotka.

Kanaemo tepsutti häkkiä kohti ja sanoi nauraen.

“Me olemme kanoja ja kanoina pysymme, tulehan hupsu nyt sieltä sisälle turvaan”.




torstai 26. helmikuuta 2015

SÄRÖ SIELUSSA



Meissä kaikissa on särö. Elämän kolhu. Kipeä kohta, johon sattuu toisinaan jo pelkkä katse.

Missä se särö tuli, särö jonka ote on jossain menneessä. Särö, jonka kautta voimat ja lämpö aina valuvat pois.

Tulee kylmä ja pelokas olo, epävarmuus valtaa mielen.

Luuli jo paatuneensa, aikuinen ihminen. Oli mielestään ehyt ja kestävä, oppinut puhumaankin siitä säröstä.

Osasi avautua luotetuille, antaa tuskan tulla ulos.

Enää ei antaisi otetta sille särölle. Ei päästäisi niskan päälle.

SÄRÖN LÖYTÄÄ SATTUMALLA

Sitten se oli siinä taas yllättäen. Iski heikolla hetkellä ja löysi heti särön. Satutti ja avasi vanhat haavat.

Tiesi mitä teki ja teki sen tietoisesti. Ja kuitenkin vaistonvaraisesti.

Ihminen löytää aina heikon kohdan. Kyllä sen itsekin toisesta löytää.

Oman särön löytää usein vain sattumalta.

Säröön sattuu ja silloin muistaa, että sen olikin joskus piilottanut.

Särönsä löytää sattumalla.


PATTERIN ÄÄNISTÄ JONOTUSÄÄNI

Tilasin talven alla uuden patterin vanhan talomme keittiöön. Olin tavannut ostaa  aikaisemmin lämmittimet kauppareissuilla halpamyymälöistä.

Yleensä ne kestivät vuoden pari, jos edes sitäkään.

Varsinkin Lexa-merkkiset patterit ovat olleet eräänlaisia grillin ja kylmentäjän välimuotoja.

Koska ne olivat halpoja, ostin niitä muutaman kotiin takavuosina.

Yksikään niistä ei toimi enää kunnolla, vaikka ovat päällepäin kyllä siistejä.

Lexa-patterit lämpiävät nopeasti, kun ne panee päälle, paukahtelevat, naksuvat, riksahtelevat ja pulpahtelevat.

Voihan se olla tietysti rentouttavaakin, jos pitää sitä vaikka musiikkina. Tosin yöllä sitä voi myös herätä kuuntelemaan.

Mielestäni siitä puuttuu unettava rytmi.

Lexa-patterin äänet sopisivat johonkin virastoon jonotusääneksi. Lämpö nousisi nopeasti.

Mielenkiintoisia ääniä voi lämmittimessä liikkuva öljy saada aikaan.

“KÖYHÄN EI KANNATA MENNÄ HALPAAN”

Lexa-pattereiden termostaatti ei kauaa toiminut, jos toimi ollenkaan. Voi olla, että ne siksi olivatkin halpoja.

Patterit kuumenivat polttaviksi, eivätkä menneet pois päältä kuin hieman säädintä liikuttamalla.

Niitä oppi vaistomaisesti virittelemään.

Hiljalleen Lexat siirtyivät poistoon, yksi toisensa jälkeen.

Vanha sanonta “köyhän ei kannata ostaa halpaa”, piti paikkansa.


GRILLIN JA VIILENTIMEN VÄLIMUOTO

Päätin Lexojen opettamana ostaa tällä kertaa hieman kalliimman mallin ja tilasin sen netistä. Lähetyskulutkin olivat ilmaiset.

Lexa-lämmittimet olivat liikkuneet yksi toisensa jälkeen autotalliin odottamaan kaatopaikalle pääsyä ja talven pakkaset painoivat päälle.

Yksi urhea Lexa-patteri vielä grillasi keittiössä. Lämmitys siinä toimi, kunhan muisti, ettei termostaatti toimi.

Tästä syystä oli pakko säätää patteri yöksi pienelle. Aamulla olikin sitten tosi viileää.

Onneksi uusi, kallis ruotsalainen patteri saapui nopeasti ja tuotiin kotiin asti.

Ystävällinen kuljettaja oli kantanut pahvilaatikon autotalliin ja kotiin tultuani vein sen sisään.

SÄRÖ UUDESSA PATTERISSA

En arvannut, että siinä uudessa kalliissa patterissa olisi särö. Paketti ei sitä mitenkään paljastanut. Sisällä vahvat styroxit vielä.

Vasta jälkeenpäin huomasin laatikon yhden kulman olevan vähän rutussa.

Pahvilaatikko oli varmaan lipsahtanut käsistä, tai pudonnut trukin lavalta. Ei luultavasti mitenkään tavatonta.

Netistä tilataan nykyisin paljon tavaraa ja laatikot liikkuvat lennokkaasti.

Avasin pahvit, kiinnitin ruuvit ja asensin lämmittimen seinään.

Vilkaisin ohjekirjasta termostaatin kokeilun ja juuri kun aioin kiinnittää pistokkeen paikalleen, huomasin sen.

Näin särön siinä uudessa kalliissa patterissa.

Yksi patterin kulma oli taipunut mutkalle seinää kohti.

SISÄISET SYYTTÄJÄT HERÄSIVÄT

Nätti taive, kuin muotoilijan vääntämä logo, jota en paikalle asettaessa edes huomannut.

Maali oli lohjennut siitä öljykennoon asti.

Huomasin kuitenkin, ettei itse patteri ollut vaurioitunut, joten kiinnitin reippaasti töpselin.

Särö näytti alkuun silmissä pahalta, se suorastaan kirkui seinältä.

Julisti minulle kuin suuri juliste, että taas sinulla meni hommat pieleen.

“Tekisit nyt edes valituksen, niin voit saada alennusta tai vaikka lahjakortin”, kuulin sisäisen syytöksen.

“Minä lähettäisin takaisin ja vaatisin uuden tilalle”, tokaisi ääni vanhalta mielen kelanauhurilta.

TASAISEN SULOISTA LÄMPÖÄ

Minua harmitti ja olin jo lähettää lämmittimen takaisin.

Paketointi ja lähettäminen olivat kuitenkin iso työ, joten annoin olla.

Parin yön jälkeen huomasin, että säröstä huolimatta patteri toimi loistavasti.

Lämmitin oli laatutyötä. Lämpö levisi tasaisena ja patteri toimi äänettömästi. Termostaattikin hoiti hommansa varmasti.

Jostain syystä alkuun kirkuvan räikeä särökin alkoi hiipua silmistä.

Ajattelin ostaa jossain vaiheessa patterimaalia ja paikata kohdan.


SÄRÖ ON JO UNOHTUNUT

Nyt uusi patteri, pienestä säröstään huolimatta on sydäntalven pitänyt keittiön tasaisen lämpimänä.

Lämmitin on tehnyt työnsä paljon paremmin kuin aiemmin kaksi halpaa ja epäkuntoista patteria.

Säröä ei oikeastaan enää muistakaan.

Nyt esiin ovat nousseet ne todelliset tarpeet minkä vuoksi lämmittimen ostin.

Oikein toimiva termostaatti, lämmitys ja äänettömyys.

VAIN EHYT JA NAARMUTON KELPAA

Mietin, että toisinaan tulee arjessa kohdistettua liikaa huomiota säröihin.

Kaiken pitäisi nykyisin olla ehyttä ja naarmutonta, uudenkiiltävää tai karheaa.

Vanhassa omakotitalossa tosin kaikki uusi vaikuttaa oudolta.

On parempi, että siinä on särö, niin se sopii hyvin kalustoon.


SÄRÖINEN SIELU

Miten ihmisen katse aina löytääkin sen särön.

Ei millään muista, että inhimillinen lämpö on tärkein. Siinä on elämän salaisuus.

Särötön sielu olisi pelottavin kohdata elämässä.

Vain rikki mennyt sielu tunnistaa säröt, osaa ymmärtää ja odottaa.

Antaa vaikeiden hetkien olla ja mennä, huokeammat tulevat aina aikanaan.

“HYVÄSSÄ ON AINA VIKA”

Säröllä leimattu ei leimaa sillä koko persoonaa. Ei nimeä säröistä sielua heti epäonnistuneeksi.

Antaa elämän kylmien tuulien selvittää. Odottaa pakkaset ja arjen viimat.

Tuntee silloin, kuinka säröinen sielu osaa vastata lämmöllä lämpöön.

Kuittaa ymmärryksen ymmärryksellä.

On lähellä vielä sittenkin, kun pintakiiltoa etsivät jo menivät.

Säröinen sielu on kuin se rikkinäinen patteri.

“Pieni vika hyvässä pitää aina olla”, tapaa eräs ystäväni sanoa.



tiistai 24. helmikuuta 2015

PIILOPAIKKA


Ajelen Asematietä kesäiltana kohti veruritallin risteystä. On leppoisa ilma, päivän helle jo viilentynyt.

Tuuli pelmauttaa hiukset otsalle, pyyhkäisen niitä sivuun ja käännyn alas oikopolulle.

Hiekka viurauttaa jyrkässä laskussa renkaita, mutta saan pyörän pysymään pystyssä. Oikaisen ojan pohjalla kivikon välistä kohti varaston päätyä.

Jatkan siitä haaleankeltaisen rakennuksen kulmalle ja käännyn kotia kohti. Mustan auton keula tulee kulman takaa suoraan päin minua ja pyörääni.

Ehdin nähdä tuulilasin takana kaksi hahmoa ja nyrkkiin puristuneen käden ratissa, kun jysähtää ja ajan suoraan päin auton keulaa.

TOISARVOISET PELOT KATOAVAT

Etupihalta, varaston viertä tuleva auto ja pyöräni osuvat törmäyksessä hieman sivuttain ja lennän soralle. Kipu kädessäni on hirvittävä.

Näen äitini juoksevan kotiovelta kohti kolaripaikkaa ja kuulen auton oven avautuvan.

Kipu oli siirtynyt sormiini, säteilee sieltä koko olemukseen ja räjähtää tajunnassa.

En jää odottamaan äitiäni tai autosta nousevaa setää. Hyppään ylös ja pinkaisen juoksuun kotirivitalomme toista päätyä kohti.

Siellä kopin vieressä naapurin setä pitää vanhaa Lassie-koiraansa hihnassa. Koira on jo vanha ja hieman äreä.

Ei kovin vihainen ja päällekäyvä, mutta haukkuu ohi mennessä niin kovaa, että kierrän sen yleensä kaukaa.

Nyt kipu sormissani on niin viiltävä, että juoksen nurmikolla istuvan koiran vierestä, eikä se edes näytä huomaavan minua.

Opin siitä tilanteesta, että todellisten pelkojen ja kipujen kohdatessa, menettävät toisarvoiset pelot otteensa.



PIILOPAIKKA VETURITALLIN TÖRMÄSSÄ

Ryntään talon päädyn ohi veturitallin rinteeseen ja syöksyn vattupensaiden suojaan.

Kyhjötän siellä turvapaikassani ja roikotan kolarissa puskurin väliin jääneitä hervottomia sormiani.

Suuria punaisia vadelmia roikkuu yläpuolellani. Kaikkialta kuuluu kesän ääniä; hyttysten ininää ja mehiläisten pörinää.

Hiki on liimannut hiukset otsalleni ja alhaalta, veturitallin ja ratapihan takaa, kaukaa Kemijoelta puhaltaa viileä tuuli.

Tuoksu, jonka tunnen, on ratapölkkyjen, pien ja vattujen sekoitus, kesäillan tuoksu.

ELÄMÄ JÄRJESTÄÄ ÄKKIPYSÄYTYKSIÄ

Kyyhötän ja nyyhkytän siinä kättäni roikottaen ja puhallellen, samalla kun äitini ääni kuuluu mäen päältä.

Hän tietää minun käytäväni vattupensaissa ja löytää kohta luokseni. Itkin tyrskien äidin esiliinaa vasten.

Hän katsoo sormiani, jotka ovat turvonneet muodottomiksi ja motkottaa autoilijalle.

Tämä on tuttu mies minulle ja perheellemme. Hän pitää takapihan varastossa omia tavaroitaan säilössä, ja ajaa usein pihan läpi vauhdilla.

Äiti kertoo antaneensa huutia sedälle kaahailusta ja puhaltaa sormiini. Kipu alkaa heti hieman hellittää ja sormeni liikkuvat.

Olin tullut hieman sivuttain auton puskuria päin pyörälläni ja lentänyt siitä konepellin yli soralle.

Vauhdikkaasta törmäyksestä selvisin pelkällä ilmalennolla ja kovilla sormikivuilla.

Mieleeni jäi tilanteesta videoklippi, näen siinä mustan auton, jonka puskuri pysäyttää matkani kuin seinään.

Elämä järjestää joskus äkkipysäytyksiä.


PÄÄTIN KOSTAA KOKEMANI

Setä, joka ajoi autoa oli mukava mies. Hän oli isäni kaveri ja toi meillä kotona käydessään usein karkkipussit mukanaan ja jutteli leikkisästi pihalla.

En kantanut hänelle kaunaa, mutta autolle halusin kostaa. Eräänä iltana siihen tulikin tilaisuus, kun hän ajoi kotimme eteen ja meni sisään.

Minä päätin silloin kuitata kolarin ja sormikipuni autolle.

Etsin jostain rikkinäisen pullon ja asettelin sitä takarenkaan etupuolelle.

Yritin saada pullon sillä tavoin, että sedän lähtiessä rengas osuisi rikkinäisen pullon terävään särmään.

Touhuilin siinä niin innokkaasti, etten huomannut naapurin poikaa, joka oli kävellyt viereeni.

Hän seuraili puuhiani hiljakseen ja katseli, kuinka rapakossa kastelemallani hiekalla asettelin pullon terää renkaan eteen.

Lopulta poika kysyi mitä olin tekemässä.

NAAPURIN POIKA

Minä olin kostamassa autolle kokemaani törmäystä ja kipua, mutta en sitä silloin osannut hänelle selittää.

Mutisin leikkiväni ajankuluksi vain.

Nyt ajattelen, että halusin jotenkin tiedostamattani siirtää kokemani kivun sen aiheuttajaan.

Naapurin poika minua vanhempana selitti, että rengas luultavasti vain menisi pullon yli ja puhkeaminen olisi aika epätodennäköistä.

Tein hänen mielestään vain turhaa työtä ja voisimme leikkiä jotain hauskempaakin.

Koska koston onnistumisen mahdollisuudet valuivat naapurin pojan puheiden mukana märkään hiekkaan, minä heitin risan pullon ojaan.

Lähdimme juoksemaan veturitallin törmää kohti samalla kun kotioveni avautui ja isä tuli minuun törmänneen kaverinsa mukana ulos.

Mies huusi perääni jotain, mutta pingoin jo naapurin pojan perässä vattupensaiden läpi alas törmää.


OMA PIILOPAIKKANI

Nykyisinkin löydän itseni usein sieltä veturitallin törmästä. Istun piilossani, vattupensaiden seassa ja katselen ratapihan yli Kemijoelle.

Tunnen tuoksujen villin huuman ja kaikki aistini ovat auki, olen piilopaikassa.

Tunnen vieläkin sen vatsanpohjaa kihelmöivän, lähes sietämättömän jännityksen, kun leikissä etsittiin piilossa olevia.

Näen heidät etsimässä, mutta olen varma, etteivät he tiedä piiloani. Olen turvassa piilopaikassani.

Jännitys on kuitenkin lähes sietämätön. Kuulen askeleet polulla ja tiedän, että he ovat lähellä.

Painaudun maata vasten ja kierryn kerälle. Olen näkymätön, olen piilossa.

JUURET VETURITALLIN TÖRMÄSSÄ

Minun juureni ovat siellä, veturitallin törmässä, vattupensaiden juuressa. Olen siellä suojassa.

Näen piilopaikastani valtavan suuren, punatiilisen veturitallin, näen isot ovet ja kääntösillan.

Katseeni yltää ratapihan yli Kemijoen väylien taakse, vaarojen poimuihin ja taivaan sineen.

Olen onnellinen, että sain juuret, jotka ovat minussa vieläkin. Juureni ovat siellä, veturitallin törmässä.

Usein olen myös aikuisena löytänyt itseni sieltä vattupensaiden juuresta.

Olen ymmärtänyt elämän varrella henkisen kätköpaikan arvon.

Sydämeeni on jäänyt suojapaikka, jonne voi aina mennä piiloon.

Varsinkin nyt, kun olen sairastunut tähän servikaaliseen dystoniaan, joka on lähes parantumaton sairaus.

Näinä aikoina olen yhä enemmän oppinut arvostamaan lapsuuden muistojani.

Olen niistä muistoista löytänyt myös linkkejä tähän päivään.


NAUROIN PÄÄTÄ VISPAAVALLE PYÖRÄILIJÄLLE

Elämä on ihmeellistä ja kiertyy aina eteen, joskus yllättäen, kuin auton puskuri lapsuuden muistossani.

Eräs muisto liittyy invalidiin, joka pyöräili kotikaupunkini asema-alueella, kun olin vielä hiekkakasassa telmivä pikku poika.

Istun tien laidassa leikkimässä, kun mies ajoi taas ohi. Olen niin pieni, etten edes ikääni muista. Tapahtuma kulkee ajatusteni näytöllä kuin videoklippinä.

Ohi ajaa mies, jonka pää vispaa kuin äidin käsi taikinakulhossa; pyörii tuuliviirin tavoin niin villisti, että minua naurattaa.

Näky on mielestäni niin hullunkurinen, että nauran estotta tien laidassa, nauran kippuraan taipuen, niin että vatsaani sattuu, kun mies, huristaa ohi.

En tiedä, onko hän keskittynyt ajoonsa vai tuijotteluun tottunut, mutta hän ei vilkaisekaan minua. Aikani naurettuani jatkan leikkiä ja ajattelen, että olipa hassun näköinen setä.

Illalla kotona kerron mainion näkyni vanhemmilleni. Yllättys on iso, kun he eivät naura yhtään tarinalleni.

Saankin vanhemmiltani toruja naurusta. Minulle kerrotaan, että mies on CP-vammainen ja kiertää taloissa arpoja myymässä.

Vanhempani sanovat minulle vakavina, etten missään tapauksessa saa nauraa miehelle. Hän on sairas, eikä voi pakkoliikkeilleen mitään.

Muistan, että minua tosissaan harmitti, etten voinut enää nauraa niin hauskalle näylle.

HYTKYIN PAIKALLANI

Seuraavalla kerralla, kun arpoja myyvä mies ajaa leikkipaikkani ohi, minä nousen seisomaan ja katselen häntä tarkkaan.

Minua naurattaa taas aivan hillittömästi. Pään väännöt sivuille, tahattomat suun liikkeet ja erikoiset kasvonilmeet kutittavat nauruhermojani.

En kuitenkaan naura. Hytkyn paikallani kiemurrellen ja harmittelen kun en voi nauraa ääneen. Olen kuitenkin ottanut opikseni, enkä naura.

Koskaan enää en nauranut CP-vammaiselle, arpoja kauppaavalle miehelle. En nauranut, vaikka hän usein ajoi ohitseni taloihin arpoja myymään.

Vähitellen totuin häneen, enkä lopulta nähnyt tilanteessa enää mitään sellaista, jonka takia leikki pitäisi keskeyttää.


OSAT OVAT VAIHTUNEET

Eräänä kerran, jo sairauteni alkuaikoina, heräsin aamuyöllä dystoniaoireisiini ja pääni nyki kuin kiiski koukussa.

Oli tultu pitkä matka, vuosikymmenien taival hiekkalaatikolta tähän hetkeen.

En tiedä mitä arpoja myyneelle miehelle  kuuluu tällä hetkellä. Sitä en ehkä koskaan saakaan tietää.

Tiedän kuitenkin, että elämä on kiertänyt nyt asiat toisinpäin.

Kun minä lähden lenkille tai pyöräilemään, niin pääni on välillä eri mieltä ajosuunnasta, vääntyy vasemmalle tai joskus retkottaa kuin autiotalon portinpieli.

Osat ovat vaihtuneet elämän suuressa palapelissä.

KATSOIN ITSEÄNI

Tiedän etten pienenä poikana vuosia sitten hiekkakasallani ilkeyttäni nauranut vammaiselle pyöräilijälle.

Otin myös opikseni, kun asia kotona selitettiin.

Siinä hiekkakasalla, lapio ja leikkiauto kädessä, vedet silmissä nauraessani en myöskään voinut tietää tulevaisuuttani.

En tiennyt katsovani siinä ohiajavassa, pää vääntyneenä ajavassa pyöräilijässä itseäni.








torstai 19. helmikuuta 2015

BLOGGARIN LAULU


Bloggari on hetken lintu verkossa. Laulaa laulunsa, lurauttelee lorunsa ja ilonsa soittelee.

Sulkee surunsa siipien suojaan. Niistä on huolta jo itselle. Miksi taakan toisille heittäisi, laskisi lukijan harteille.

Onhan jokaisella omansa. Usein painot, joita ei moni halua nähdä, ei kuulla.

On virittynyt kuulemaan muuta. On uupunut ja kaipaa lepoa. Kaipaa hyvää sanaa.

Kuinka löytäisi sanan, joka osaa väsyneen sydämeen. Vie valonsäteen sinne ja laulaa hetken helpommaksi.

Osaisi laulaa ja nostaa käden olkapäälle, viedä ulos raikkaaseen ilmaan.

RANTU TAIVASTA

Bloggari on hetken lintu. Varjoissa kasvanut ja valonarka. Silmien takana hämärät rajat, rantu taivasta, kapea rantu, pelkkä sarastus.

Siinä on bloggarin toivo. Valo, jonka näki ja toi. Lauloi sille, joka ymmärsi.

Sille, joka halusi olla vain ja kuulla, vaikka ei olisi enää jaksanut.

Oli, vaikka sai vähän, ei paljon mitään.

Muutaman murusen, hiilloksen viimeiset, vielä hehkuvan lämpöiset, pian sammuvat.

Ne toi ja ojensi, lämmöksi, valoksi.


HETKEN LINTU VERKOSSA

Bloggarin muruset, vahvoilta varisseet.

Eivät enää kelvanneet. Niillä oli jo kyllin millä mällätä.

Mitä niistä, pienistä. Pitäköön ressukat, murusensa.

Bloggari etsi ja yritti löytää kaikki varisseet sanat, kaikki sananmurut.

Paljon niitä ei enää ollut, moni oli pudotessaan jo hajonnut.

Oli puolikkaita, vääntyneitä, särkyneitä ja pilalle menneitä.

Niistä bloggari kokosi sanoja, rakensi lauseita, takoi tarinansa ja lähetti sen matkaan.

Minne tarina päätyy, sitä bloggari ei tiedä.

Hän on hetken lintu verkossa.

NIELAISTUT TARINAT

Mistä bloggaaja sai tehtävänsä? Kuka pyysi häntä korjaamaan kirjaimet.

Mistä hän löysi ne? Osasi yhdistää tarinaksi.

Kaltoin kohdellut, murtuneet kirjaimet.

Huulille särkyneet sanat.

Kielen päälle katkenneet ja nielaistut, äänettömät tarinat.

Bloggari oli saanut vaiston. Hän kuuli ne tarinat.

Tarinat, joka etsivät kuulijaa, etsivät rakastavaa, ymmärtävää kuulevaista.

Etsivät herkkiä korvia.


TARINA SAA SIIVET

Tarinan, jonka pelkkä kylmä katse oli saanut sammumaan, hyytävä hiljaisuus kivettymään.

Hyödytön ja kertomattakin turha tarina.

Bloggari etsi niitä, etsi niiden osia.

Etsi kunnes löysi, keräsi varovasti ja kokosi uudelleen.

Toi tarinan takaisin eloon. Antoi sille uuden elämän.

Tarinalle, joka oli tullut kaukaa.

Tarinalle, joka sai taas siivet.

Tarinalle, joka tuli ja lauloi laulunsa.

Sen tehtävän sai hetken lintu; bloggari.

KIRJA ON KIRJA

Olen aina ollut innokas kirjoittaja ja ajattelen, että ujous sai minusta esiin sellaisen puolen.

Huomasin kirjoittamisen sopivan minulle parhaiten ilmaisemaan tunteitani ja kokemaani.

Bloggaaminen on sopinut minulle hyvin kanavaksi julkaista kirjoituksia.

En enää varsinaisesti kaipaa muuta tapaa, vaikka myönnän kyllä, että oma kirja kädessä on kirjoittajan täyttymys.

Vasta siinä hetkessä kokee hetken ajan saaneensa jotain mistä lapsesta saakka unelmoi.


BLOGIEN IKIVIHREÄT

Blogit ovat oma lajinsa. Hetken lintuja. Visertävät aikansa verkossa ja painuvat unohduksiin.

Toisinaan kuitenkin joku vanhempi blogi jää elämään ja nousee suosikiksi.

Myös täällä, tässä blogissa on tarinoita, joita luetaan vieläkin.

Varsinkin Ystäväni Välläyksen vanhat muistot, ajat jotka ovat unohtuneet ja monilta jääneet kokematta elävät ja säilyvät.

Olen onnellinen, että blogini on saanut hänen kaltaisensa, lukijoiden rakastaman kirjoittajan.

LUKIJOIDEN KOMMENTTIEN VOIMA

Tiedän, että joistain blogeista on tehty myös kirjoja ja elokuvia.

Kaikki on mahdollista blogeissakin.

Hyvä tarina ei katoa koskaan, se tulee lopulta aina kerrotuksi, tavalla tai toisella.

Blogit ovat sopivia siinäkin mielessä, että julkaisukynnys on itsekritiikin ja lukijoiden valittavissa.

Olen iloinen, että niin moni on ottanut blogini vastaan.

Alkuun itsekritiikki oli kova ja poistinkin joitain blogeja.

Vähitellen monipuolinen palaute on auttanut ja kypsytellyt kestämään omaa tekstiä julkisena.

Lukijoiden kommentit ovat antaneet rohkeutta ja sisäistä varmuutta.

Uskoa tekstiin ja yksinkertaisen tarinan voimaan; tarinataakkaan.

BLOGGARIN LAULU

Olen hyvin herkkä palautteelle ja samalla pyrin kirjoittamaan täysin itsenäisesti.

Tämä on kirjoittajan dilemma, ristiriita, jonka kanssa joutuu usein painimaan.

Minulla se näkyy lähinnä siinä, että kirjoittaminen kypsyy mielessä ja syntyy kirjoittaessa.

Itse kirjoitusprosessi on nopea, mutta kypsyttely taustalla pitkä. Monen blogin pohdinta tapahtuu samaan aikaan.

Blogit ovat eräänlaisia hetken lintuja. Tulevat ja laulavat lukijalle laulunsa.

Jokainen niistä on syntynyt siinä hetkessä ja innoituksessa.

Bloggari laulaa kirjoittamisen halusta.



tiistai 17. helmikuuta 2015

JUOKSE HARZU, JUOKSE



Äänet tiivistyvät koskella. On vain kohina. Kaikki muu jää sen sisään. Virta tulee kuin hiipien, mustana jäiden alta. Kuohuu kivien sileiden pintojen yli ja syöksyy alas vesimassoina. Paine on pitelemätön, hillitön.

Alhaalla ryntäilynsä väsyttämä vesi pyörähtelee paksujen paanteiden alta ja pulppuaa niiden sivusta. Kiertää itsensä ympäri, kunnes jatkaa matkaansa kuin arvokas kävelijä, rauhallisesti kädet selän takana.

Matka jatkuu suvannon lepoon ja siitä vuoksena kohti mutkaa. Muutama jäälautta ottaa kyydin ja lipuu virrassa, suurten rantakuusten vihreiden havujen pisarat kimaltelevat nousevan kevätauringon valossa.

ELÄMÄ ON VIRTA

Katselen sillalta virran tempoa, sen matka tuo mieleeni ihmisen levottoman matkan elämän läpi.

Saapumisen jostain tuntemattomasta, kuin virta jäiden alta. Rajun nuoruuden, kuohumisen koskessa, vastustamattoman, villin poukkoilun sileiden kivien yli.

Elämän imun, joka heittää yli esteiden, särkee pisaroiksi, yhdistää massoiksi ja päätyy pyörimään itsensä ympäri.

Ja lopulta, sekavan kuohuilun jälkeen, virta uupuu villiin tempoonsa, jatkaen väsyneenä ja kylliksi saaneena hiljaista matkaansa, kesytettynä, tyyntyneenä.

JUOKSU ON LUONTEVA TAPA EDETÄ

Juoksu on ihmiselle ollut aina luonteva tapa edetä. Kävely tuli vasta, kun ihmisellä oli varaa siihen, tai hän ei enää jaksanut, tai voinut juosta.

Alkuun ihmisen oli juostava pysyäkseen hengissä. Oli juostava saalis kiinni.

Oli juostava karkuun villieläimiä tai raakoja, vihamielisiä hyökkääjiä.

Oli juostava halki laajojen tasankojen, jolkattava läpi metsien ja kivuttava korkeiden vaarojen yli.


NELJÄN SEINÄN PANIIKKI

Ihminen on perimmältään vaeltaja ja sitä hän aina kaipaa. Matkat myyvät siksi niin hyvin. Pois on välillä päästävä. Pois, päästäkseen taas takaisin sinne mistä lähti.

Ihmistä ei ole koskaan edes tarkoitettu seinien sisään. Hänet on luotu vapaisiin tuuliin, tähtitaivaiden, pilvien ja hehkuvan auringon kehrään.

Liian pitkään sisällä eläminen aiheuttaa neljän seinän paniikin ja ulos on sitten mentävä vaikka seinän läpi.

Siitä syystä hoitokotien vanhuksetkin tarvitsevat ulkoilunsa. He kaipaavat keuhkoihinsa raakaa pakkasilmaa; muistoa menneiltä, kuohuvien vuosien ajalta.

Tietoisuutta siitä, että matka jatkuu ja tämäkin vaihe päättyy pian.

LUONTOÄIDIN SYLIIN

Juoksin lenkilläni kerran hoitokodin ohi. Korkeat aidat kertoivat, että siinä kulmalla oli muistisairaiden puoli.

Pari työntekijää poltteli kädet puuskassa tupakkaa seinien suojassa. Korkeiden aitojen sisällä ei ollut ketään.

Neljä seinää ja kadonneet muistot. Vanhukset makasivat siellä unohduksen virrassa. Onneksi matka on kohta ohi.

Pohdin juostessani, että olisiko armollisempaa syöksyä virran kuohuissa ja kadota sen villissä menossa.

Lipua mustassa vedessä unohdukseen. Tyyntyä ja sammua hiljaa luontoäidin syliin.


JUOKSUUNTULO ON KUIN USKONTO

Juoksukirjat ovat kuuluneet osaksi lukemistoani aina. Vuosien aikana olen lukenut monenlaisia kirjoja tästä lempiaiheestani.

Olen lukenut kilpaurheilijoista, jotka hamuavat menestystä, kultaa ja kunniaa.

Olen lukenut myöhäisheränneistä, joille juoksu on kuin uskoontulo.

Sisäinen rauha, joka on löytynyt nuoruuden kovien koskien, kivikoiden yli kuohumisen jälkeen.

Toisille juoksu on muuttunut ammatiksi, kilometrit kymmeniksi, sadoiksi ja tuhansiksi. Matkoiksi halki aavikoiden ja napajäiden.

Kuun pinnalla maratonia ei vielä kukaan ole juossut.

Toki sellainenkin matka vielä tehdään ja kirja aiheesta varmaan myös kirjoitetaan.

KOLMENKYMPIN KRIISI

Juoksun vertaaminen uskoontuloon on mielestäni osuva. Jotain sellaista koki esimerkiksi amerikkalainen Dean Karnazes.

Kirjassaan “Ultramaratoonari”, hän kertoo vaikuttavan tarinan syntymäpäivistään.

Mies oli täyttänyt juuri kolmekymmentä ja juhli merkkipäiväänsä varsin riehakkaasti ja kosteasti ravintolassa.

Kesken raisujen juhlien, yöllä, kauniissa naisseurassa, mies äkkiä havahtui.

Dean Karnazes koki siinä ravintolan pimeillä käytävillä, juuri kun oli lähellä pettää vaimoaan, heräämisen.

Hän näki mihin tämä tie oli viemässä ja lähti karkuun.

Hän juoksi niiltä sijoiltaan läpi ravintolan keittiön, ulos iltayöhön.


LÄPI YÖN

Karnazes juoksi kotiin, etsi vanhat lenkkarinsa autotallin nurkasta ja lähti juoksemaan.

Hän juoksi läpi koko yön. Juoksi mustaa asvalttia pimeässä. Tähtitaivaan alla hän juhli kolmenkympin syntymäpäiviään ja syntyi uudelleen. Syntyi juoksijaksi.

Vasta aamulla, jalat rakoilla, läpi yön juostuaan, hän huomasi olevansa vieraassa kaupungissa, ja soitti vaimonsa hakemaan hänet kotiin.

Siitä lähtien hän on juossut, juossut ja juossut.

JUOKSUN SALAISUUS

Kirjailija Jari Ehrnhoot puolestaan kertoo kirjassaan “Juoksu”, olevansa juoksevainen.

Hän rinnastaa juoksun uskon tuomaan kokonaisvaltaiseen antautumiseen jollekin suuremmalle.

Ehrnhoot nimittää “tavoittamattomaksi” sitä mitä kohti pyrkii, sitä, mitä ei koskaan saavuta.

Sitä, jonka menettäisi jos saavuttaisi. Juoksun salaisuus katoaisi, jos sen saavuttaisi. Juoksusta katoaisi se jokin.

Lähes näin kävi juoksua rakastavalle kirjailija Haruki Murakamille hänen sadan kilometrin juoksullaan Saroma-järven ympäri.


TAVOITTEENA VOITTAMATON

Minä olen omassa juoksuharrastuksessani kokenut juoksun aina “voittamattoman” tavoitteluksi. Parhaimmillaan sitä voi päästä lähelle, koskaan sitä ei saavuta.

On kuitenkin kokenut jotain ja siksi tavoittaa aina uudelleen sitä. Pyrkii voittamatonta kohti, yrittää saavuttaa, muuttua siksi.

Siinä on juoksun miksi, matka takaisin ihmiseksi. Matka ihmisen juuriin.

Pitkä matka alkuun, maaliin, joka on usein samassa kohdassa kuin lähtö.

Juoksu on myös dystoniaa, varsinkin kervikaalista dystoniaa sairastavalle hyvä laji niskalihasten vahvistamiseen.

“Juoksu on ihmisen luontaisin liikkumismuoto, jossa kaularankaa tukevat pehmytkudosrakenteet ovat aktiivisimmillaan”, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

SUOMEN KAUNEIMMAT JUOKSUMAASTOT

Minulla on ilo juosta hyvin kauniissa maisemissa. ajattelen usein, ettei kauniimpia maisemia taida hevin löytyä vaikka olen juossut lapissakin.

Täällä vain löytyy joka lajia maisemaa, korkeaa näköalaa, pitkää suoraa, järvivettä, virtoja ja koskia.

Jostain ylhäältä mutkittelee Saavajoki rauhallisesti alas pieneen ja kauniiseen Pyhäjärveen, jatkaen toiselta puolen matkaansa Karjaanjokena.


TYLSÄ TOTUUS VAI VÄRIKÄS VALE

Aikoinaan Pyhäjärvi oli nimeltään Pahajärvi, kuten monet muutkin Suomen Pyhäjärvet.

Monta tarinaa järven nimen muuttumisesta on olemassa kaikilla paikkakunnilla.

Historia on aina tarinankertojien historia. Värit tulevat lahjojen paletista ja totuus on usein sävyttömämpi.

Tylsä totuus häviää aina värikkäälle valheelle tai tarinalle.

PAHAJÄRVESTÄ PYHÄJÄRVI

Eräs tarina Pahajärven muuttumisesta on se, että nykyisen Pyhäjärven yli meni aikoinaan talvitie.

Virtausten vuoksi jäihin hukkui joka talvi ihmisiä.

Järvi vei veronsa, imi saaliin pahaan kitaansa.

Kerrotaan, että eräästä mökistä kulki nuori mies kauempana suuren kaupungin yliopistossa.

Kerran häntä odoteltiin kotiin talven pakkasten aikaan.

Nuorukaista ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi.

Tuttua hahmoa ei näkynyt tien päässä.

Lopulta nuorukaisen mummo lähti talvitietä pitkin poikaa etsimään.

Mummo löysi nuoren opiskelijan kuoliaaksi jäätyneenä Pahajärven jäältä, uupuneena ja paleltuneena talvitielle.

Tarinan toinen versio kertoo, että nuorukainen oli se, joka löysi jäätyneen mummon järven talvitieltä opista palatessaan.

Tarinan mukaan nimi muutettiin tuon tapauksen jälkeen Pyhäjärveksi.

En tiedä kertomuksen paikkaansa pitävyyttä.

Luin sen kerran netistä, kun etsin tietoja Pyhäjärvestä.


KANADANHANHI NÄYTTELEE SORSAA

Pyhäjärvestä laskeva Karjaanjoki virtaa osittain sulana ennen matkaansa sillan ali tehtaankoskeen.

Sulassa uiskentelee kymmeniä sorsia ja seassa vielä kuin pokkana yksi kanadanhanhi.

Hyvin se näyttää sopeutuneen sorsaparveen, vaikka tietämättään erottuukin porukasta selkeästi.

VANHA TEHTAANTYÖLÄISTEN ALUE

Juoksen vielä järven jäiden reunalla kurottuvia kaisloja kuvaamaan.

Jatkan siitä juoksua läpi vanhan tehtaan työläisten asuinalueen Fagerkullan läpi.

Täällä oli aikoinaan, noin vuosisata sitten, elämää enemmän kuin koko pienessä Karkkilan kaupungissa nykyään.

Tehtaalla työskenteli parhaimmillaan parituhatta ihmistä ja tämä kaupunginosa oli täynnä vilinää.

Nykyisin Fagerkulla on, niin kuin monet muutkin vanhat työläisten asuinalueet, arvostettu ja idyllinen kaupunginosa.

Täällä asuu myös legendaarinen ohjaaja Aki Kaurismäki ollessaan Suomessa.


FAGERKULLASTA KAATOPAIKAN MÄKEEN

Fakergullan läpi juostuani laskeudun mäkeä alas, sillan yli Myllypuistoon.

Eräs Suomen kauneimpia koskialueita sijaitsee aivan kaupungin tuntumassa.

Siitä huolimatta siellä saa usein käveleskellä yksin, katsella kosken kohinaa ja virran juoksua omassa rauhassa.

Massakosken kautta jatkan juoksua Pitkälänkosken laavun ohi ja palaan todellisuuteen Kaatopaikan mäessä.

Mustalle karrelle palanut alkoholistien entinen asuinpaikka muistuttaa minua joka kerta eräästä ystävästä, jonka kerran tunsin.

KIITOLLINEN MIELI

Kuvattavaa riittää viidentoista kilometrin lenkin varrella valtavasti. Otan toistasataa kuvaa lenkillä.

Kylmä meinaa joskus tulla kuvaillessa, varsinkin viimalla ja pakkasella.

Juoksukin maistuu hyvin, kun on upeita maisemia ihaillut ja kameraan tallentanut.

Tuollaisen juoksulenkin jälkeen on olo kuin rikkaalla.

Koetun jälkeen on niin täynnä luonnon kauneutta, että osaa olla kiitollinen.

Sairauden vääntämät kipeät niskat ja säryt ottaa mieluusti vastaan.

Ne tuntuvat vähäisiltä kaiken koetun rinnalla.



torstai 12. helmikuuta 2015

PIMEYS JA VALO



“Olen päätynyt kokemuksissa paikkaan, jossa sanan kaikessa merkityksessä olen antautunut luojallemme.”

“Minulle on näytetty pimeys ja valo, ja olen oppinut, että jopa vankeudessa ihminen voi olla vapaa. Olen kiitollinen”.

Sanat kirjoitti ISIS-järjestön sieppaama Kayla Mueller ennen kuolemaansa.

HÄN ETSI KAIKESTA HYVÄÄ

Mueller oli 26-vuotias amerikkalainen avustustyöntekijä, joka koko nuoren elämänsä ajan oli mukana erilaisissa hyväntekeväisyysprojekteissa.

Hän kertoi löytävänsä Jumalan niistä kärsivistä silmistä, jotka heijastuvat hänen omista silmistään.

Määrätietoinen halu auttaa muita ja etsiä kaikesta hyvää, oli hänen määräävä luonteenpiirteensä.

Näin kertovat Kayla Muellerin tunteneet läheiset.

Hänen viimeisin avustustehtävänsä ennen vangituksi joutumistaan oli syyrialaisten sotaorpojen auttaminen.

PIMEYDESSÄ HÄN NÄKI VALON

Kayla Mueller siepattiin panttivangiksi vuoden 2013 elokuussa, hänen poistuessaan Lääkärit ilman rajoja-sairaalasta.

Ennen väkivaltaista kuolemaansa hän ehti olla kidnapattuna 18-kuukautta.

”Olen ollut pimeydessä, valossa + olen oppinut, että jopa vankeudessa ihminen voi tuntea itsensä vapaaksi.”

“Olen kiitollinen. Olen oppinut näkemään hyvää kaikissa tilanteissa, joskus meidän vain täytyy etsiä sitä”.

Näin Kayla Mueller kirjoitti alkuvuodesta 2014.


SAIRAUSLOMALTA PALAAMINEN

Mietin, että Kayla Mueller siepattiin vangiksi suurin piirtein niinä päivinä, kun minä sain dystonia-diagnoosini.

Viikon sairauslomalta palattuani sain sitten heti samana päivänä lomautuksen, joka on jatkunut tähän päivään saakka.

Näin sinä päivänä ja siinä hetkessä tavan, jolla pitkän työuran tehnyttä työntekijää kohdellaan kovimmillaan suomalaisella työpaikalla.

Koin sen pimeyden, joka laskeutui viikon sisällä oman elämäni ylle.

PARANTUMATON SAIRAUS JA LOMAUTUS

Istuin työpöydän ääressä, pitelin leukaani, että pääni pysyisi suorassa, koska dystonia väänsi päätäni sivuun.

Syötin tietoja koneelle ja kävin mielessäni läpi saamaani vakavaa diagnoosia.

Työtä tehdessäni kuulin takaani määrätietoiset askeleet.

Yrityksen toimitusjohtaja tervehti minua etunimellä ja ojensi valkoisen kirjeen eteeni.

Hän kertoi lomautukseni alkavan kahden viikon kuluttua.

Lomautus olisi toistaiseksi voimassa oleva.

PAINAJAISMAINEN HETKI

En sillä hetkellä isommin harmitellut lomautusta. Sairaudesta saamani diagnoosi oli niin vallannut mieleni.

Tieto lähes parantumattomasta ja joskus myös muualle kehoon leviävästä sairaudesta, oli liian järkyttävä.

Ajattelin, että nyt olisi aikaa sopeutua sairauteen ja yrittää myös toipua sen oireista.

Tapa, jolla lomautus tehtiin; kylmästi selän takaa kirje eteen, heti sairausloman jälkeen ja paikalta poistuminen samoin tein.

Koko tuo painajaismainen hetki tuntui minusta, kuin pyövelin kirveen iskulta niskaan.


TOISINAAN HYVÄÄ ON ETSITTÄVÄ

Nyt puolentoista vuoden jälkeen pohdin tuota murhatun avustustyöntekijän Kayla Muellerin kohtaloa ja sanoja.

Hän oli vankeudessaan oppinut näkemään pimeässäkin valoa.

Olemaan vapaa vangittunakin. Löytämään hyvää kaikesta, jopa vankeudessaan.

Toisinaan sitä hyvää vain oli etsittävä.

Näin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään.

Pohdin, olenko minä samassa ajassa oppinut noin paljon elämästä.

PAHUUS HUUTAA HYVYYTTÄ VASTEN

Usein sitä huomaa olevansa pimeässä, vaikka ulkona paistaa aurinko ja voisi mennä valoon koska haluaisi.

Huomaako valon vasta pimeässä?

Me olemme vankeja kaikki, jos tarkemmin ajatellaan. Vapaata ihmistä tuskin on olemassakaan. Vankilat ovat vain erilaisia jokaisella.

Tajuaako vapauden vasta vangittuna?

Hyvyyttä on ympärillämme niin paljon, että se saa pahuuden loistamaan. Me monet elämme täällä niin yltäkylläistä elämää, että pienetkin puutteet aiheuttavat harmia.

Näkeekö hyvyyden vasta pahuutta vasten?

KANSANEDUSTAJAN KURJAT OLOT

Luin tänään nettilehdestä suomalaisesta kansanedustajasta, joka valitti palkan pienuutta.

Hänen mielestään kansanedustajan palkka on verrattain kehno.

Hän kuvaili lavein sanankääntein työn ja olosuhteiden kurjuutta kansanedustajana.

Työsuhde on määräaikainen ja huoneeseen mennään synkkiä käytäviä pitkin.

Pienen työhuoneen katonrajassa on vain kapea ikkuna.


SUOMALAINEN PERUSTURVA EI RIITÄ

Jäin miettimään ja ihmettelemään suomalaisen kansaa edustavan, tuhansin äänin luottamustehtäväänsä valitun ihmisen puheita.

Kuuntelin samalla uutisista, kuinka Euroopan neuvosto pitää Suomen perusturvaa riittämättömänä.

Suomi on aina pitänyt suurta ääntä sosiaaliturvastaan.

Täällä on aina julistettu, ettei ihmisten tarvitse nähdä nälkää.

Nämä puhujat eivät varmaankaan näe leipäjonoja.

Heillä on ehkä maksukanavat ja viihdepaketit auki sillä hetkellä seinän kokoisissa taulutelevisioissaan.

Nyt on Euroopan neuvosto todennut Suomen perusturvan riittämättömäksi.

Samaan aikaan suomalainen kansanedustaja valittaa saamaansa palkkaa.

ON NÄHTÄVÄ HYVÄ JA VALO PIMEÄSSÄ

On totta, että pimeys on synkintä valossa ja valo kirkkainta pimeydessä.

Valitsen mielessäni Kayla Muellerin sanat opikseni tähän päivään.

Minäkin haluan kokea elämän samalla tavoin.

Löytää hyvää tästä hetkestä, nähdä valon ja kokea vapauden.

Etsiä sen hyvän esiin, vaikka sitä ei heti löytäisi.

HUOLETON PIENITULOINEN

Tuon suomalaisen kansanedustajan ruikutuksestakin löysin hyvää.

Minulla ei ole sitä ongelmaa, mihin tuhlaisin ne rahat, jotka vuodessa tienaan.

Suurin piirtein saman summan, jonka kyseinen kansanedustaja tienaa noin kuukaudessa.




tiistai 10. helmikuuta 2015

ELÄMÄN KÄSIKIRJOITUS


Pitkä vapa naisen kädessä taipui ja vavahteli. Nainen istui yksin pienessä jollan tapaisessa veneessä.

Hänen miehensä onki vierellä omassa soutuveneessään.

Oli ilta, aurinko laskemassa ja hämärtyi. Lampi oli tuttu lapsuudestani. Seisoin rannalla ja katselin tilannetta.

Nainen nosti kalan veneen reunalle. Näin sen olevan taimenen ja ihmettelin, milloin lampeen on niitä istutettu.

Pikkupoikana virvelöin tästä lammesta usein ahvenia ja sain joskus myös pieniä tuppihaukia.

Siikaa sieltä kyllä oli nostettu verkoilla, olin joskus kuullut kerrottavan.

Nyt näin kuitenkin peilityynen vedenpinnan yli, kuinka nainen nosti suuren taimenen veneen reunan tasolle.

Hän kääntyi viereisessä veneessä onkivan miehensä puoleen ja luulin tämän ottavan haavin esiin.

Mies istui kuitenkin selin naiseen ja jatkoi rauhallisesti onkimistaan. Oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa.

Nainen yritti nostaa kalaa, joka tempoili ohuessa siimassa ympäri veneen reunoja.

Vapa taipui kaarelle ja olin varma, että se irtoaa kohta tai siima katkeaa.

Nainen sai kuitenkin vedettyä suuren taimenen veneen reunalle.

Katselin ihaillen kuinka valtava kylki välähti kalan luiskahtaessa veneeseen.

Heräsin siihen hetkeen onnellisena. Olin hetken vielä tuossa unimaailmassa ja nautin sen tunnelmasta.

Oli upeaa nähdä ehyt uni, joka vielä päättyi onnellisesti. Uni, jossa kaikki oli selkeää ja luonnollista, mutta silti täysin mahdotonta.

Yleensä minun unissani on jokin särmikäs juoni, salaisuus tai arvoitus, joka jää ratkaisematta.

Asia, joka jää hetken vaivaamaan mieltä, haipuu sitten ja haalenee pian.

Tämä oli kuitenkin harvinainen uni. En usein ole herännyt näin selkeän tarinan kuvaamaan uneen.

Unessa oli kohtia, joita hämmästelin jo unimaailmassa.

Miksi mies ja nainen, aviopari olivat eri veneissä?

Miksi mies ei mitenkään huomioinut kalan tarttumista onkeen, tai auttanut vaimoaan sen saamisessa veneeseen.

Miten tuohon mutaiseen lampeen oli tullut suuria taimenia?

Mietin oliko unella minulle jokin sanoma.

Kaikki unessa oli tuttua.  Paikka ja hetki olivat luontevia, ihmiset tuttuja lapsuudesta.

Unessakin heidät tunnistin hyvin, juuri sellaisina, kuin joskus elämässä.

Outoa oli se, että he onkivat eri veneissä.

Outoa myös se, ettei mies auttanut millään tavalla, tai edes huomioinut vaimonsa saamaa kalaa.

Olihan kala sentään iso taimen. Minäkin jännitin rannalla siiman kestämistä.

Unessa ei kuitenkaan ollut mitään negatiivista jännitettä.

Edes toisessa veneessä onkivan miehen asenteessa ei ollut mitään kielteistä.

Ymmärsin unimaailmassa hänen pitävän luonnollisena, että nainen hoitaa itse taimenen veneeseen.

Kala oli hänen.

Ajattelin herättyäni, että olipa hieno uni, joka jätti mieleeni toiveikkaan tunnelman.

Uskon siihen, että hyviä asioita tapahtuu.

Unessa ohut siima kesti, koukku pysyi kiinni, eikä vapa katkennut.

Elämä antaa voiman kestää sen mitä tapahtuu. On luotettava siihen.


Nainen hoiti homman yksin. Hän vain nosti valtavan kalansa veneeseen.

On asioita, jotka on kohdattava yksin.

Luotettava, että kaikki järjestyy, niin kuin asioilla on tapana tehdä.

Luonto on iso ja toimiva kokonaisuus, ihminen pieni osa sitä järjestelmää.

Uneni oli muistutus siitä, ettei kenenkään elämäntarina ole ihmisen käsikirjoittama.

Elämä on isommissa käsissä kirjoitettu tarina.