torstai 15. tammikuuta 2015

VUOSIRENKAAT


Seison metsässä, lumisessa rinteessä ja katson suuren kuusen juurelta ylöspäin. Lähes kolmenkymmentä metriä korkea kuusi kallistuu hieman.

Tuulenpuuska ravistaa sitä ja tiputtaa pisaroita kasvoille, aivan kuin komea kuusi itkisi kaatumistaan.

Rojahtaen jykevä puu kaatuu rinteeseen, tyvi ponnahtaa vielä kuin jousella ammuttuna ilmaan, putoaa sitten kannon viereen.

Vastapäisen mäen huurteinen kuusiryhmä katselee hiljaisena puun kaatumista.

Aamupäivän aurinko kultaa niiden latvukset ja suuret käpyryppäät.

Lumi on kuorruttanut alarinteen koivikon kehystämään huurrekuusien ja sinitaivaan silmiä hivelevää kauneutta.

Hiljaisuuteen alkaa soida harmaapäätikan laulu. Kohta metsän rytmi on tasainen, rytmikäs naputus.

UNOHDIN TÄRKEIMMÄN ONNEN

Arjen onni oli aiheena viime blogissa. Sain siihen innoitteen eräältä lukijaltani. Olin kirjoittanut blogin "Matka onneen” ja tekstissä pohdin onnen aiheita.

Olin jo kirjoittanut blogini valmiiksi, kun huomasin jotain puuttuvan.

Olin kirjoittanut onnen aiheista ja unohtanut onnen parhaan ja kestävimmän muodon: Arjen onnen.

Arkipäivän onni, kaikki ne pienet tekemiset, puuhastelut ja tutut askareet. Onni on niissä niin lähellä, että se voi jäädä huomaamatta.

Vasta kun menettää, sitä osaa kaivata. Arjen onnea.


LUKIJA HUOMASI ARJEN ONNEN

Lisäsin blogiin kappaleen arjen onnesta. Kaikesta siitä itsestään selvästä arjen onnesta, sanomattakin tiedetystä onnesta, jonka havaitsemista ei moni viisautena pidä.

On kuitenkin totta, että sekin onnen muoto on usein salattu. Arjen onni on vaatimaton onni. Onni jonka huomaa vasta, kun sitä ei enää ole.

Eräs aktiivininen lukija piti blogissa kaikkein eniten juuri tuosta kohdasta. Arkipäivän onnesta.

Kaikesta siitä puuhasta, joka päivän, arkipäivän rutiineihin kuuluu. Monet niistä on nykypäivän ihmiseltä jo pois otettu, eikä niitä osaa edes kaivata.

Arkipäivän puuhastelut ovat syrjäytyneet arkipäivän kiireiden tieltä.

HOHTAVAT HUURREKUUSET

Pohdin edelleenkin tuota aihetta, kun nousin aamulla tekemään eväitä päivän metsäretkelle. Retkelle arjen iloon ja juhlaan.

Metsässä kävellessä servikaalinen dystonia, jota sairastan, vääntää päätäni sivuun.

Kaikki liikkuminen vaatii pään paikallaan pitämistä kädellä.

Vähän tuntuu siltä ja on pakko myöntää, ettei dystonia ainakaan ole vääntöä vähentänyt viime aikoina.

En kuitenkaan halua nyt ajatella sitä, metsässä on niin paljon parempaa ajateltavaa ja katsottavaa.

Aamun hohtava taivas, sininen ja auringon värjäämä, huurrekuuset ja nietosten koskematon kauneus.

Voiko siitä olla muuta, kuin onnellinen.

Onnellinen siitä, että vielä voi kulkea metsässä. Siellä ei ole väliä minne pää vääntyy.

Katsoi minne tahansa näkee vain kauneutta.

Olen onnellinen nähdessäni tämän kaiken.


JUURET SYVÄLLÄ ROUTAISESSA MAASSA

Kaadoimme päivän aikana tuon suuren kuusen rinteessä. Puun kaaduttua laskin sen kasvurenkaista viisikymmentä vuotta.

Kuusi oli nähnyt rinteestään paljon. Kestänyt myrskyt, talven pakkaset ja hellekesät.

Osa vuosista oli ollut hyviä aikoja. Leveät kasvukehät kertoivat siitä. Oli ollut leutoja talvia ja lämpöisiä kesiä. Hyvän kasvun vuosia.

Vuosia, joina luonto oli kohdellut puuta lempeästi.

Osa oli ohuempia uria. Niukan kasvun vuosia, vaikeita selviytymistaisteluja.

Niistäkin vuosista kuusi oli rinteessään selvinnyt.

Painanut juurensa routaiseen maahan, imenyt voimansa syvältä, ja kasvanut kohti taivaita.


ME EMME TIEDÄ

Katsoin ennen kuusen kaatumista, sen juurelta, lähes kolmenkymmenen metrin matkaa ylös.

Kaatuva kuusi tiputti märkiä pisaroita kasvoilleni, surun pisaroita, kuin itkien kaatumistaan.

Rojahtaen se rysähti rinteeseen ja vasta kun se oli kaatunut, näin vuosien kulun.

Näin kaikki ne kuluttavat, hitaan kasvun vuodet, näin leveät, onnelliset ajat

Niin se varmaan meilläkin menee, me emme tiedä mikä on parhaaksi.

MIKSI ON HUOMISEN SIKSI

Missä tilanteessa on nyt,  Minkälainen tämä vuosi tulee olemaan, sitä emme kukaan tiedä.

Se mikä tänään sattuu kipeästi, voi olla huomenna tarpeeksi.

Vasta lopussa ymmärrämme täysin, miksi täällä näin kävi.

Sellaisia ajatuksia metsä jutteli tänään.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti