torstai 1. tammikuuta 2015

ONNELLINEN ELÄMÄ


VÄLLÄYKSEN TARINA LYYTI-MUMMOSTA

Jokaisen, joka on kulkenut elämää jo pitemmän matkaa, on joskus hyvä miettiä millaisia ihmisiä matkansa varrella on kohdannut.

Vuoden vaihtuessa voi vaikkapa muistella henkilöitä, joilla on ollut merkitystä onnellisen elämän löytämisessä.

Ihmisiä tai ihmistä, joka ratkaisevalla hetkellä astui esiin ja jätti elämään lähtemättömän jäljen.

Yksi hminen oikeassa kohdassa voi muuttaa koko elämän suunnan.  On onni omistaa esimerkiksi hyvä mummo.

ONNI ASUI PIENESSÄ MÖKISSÄ

Lapsuusaikana oli mukavia ihmisiä ja erityisesti muistan Lyyti-mummon. Hän asui vanhan poikansa kanssa naapurissamme pienessä mökissä.

Kohtalo oli kolhinut hänen perhettään useita kertoja. Läheisiä oli kuollut ja asuntoa oli jouduttu vaihtamaan monta kertaa.

Ehkä parasta aikaansa mummo sai elää pienessä mökissään useita vuosikymmeniä. Koska mökki oli lähellä Lyyti-mummo kävi usein auttamassa meitä. Hän hoiti meitä lapsia äidin ja isän käydessä kaupungissa tai muualla.

Kävin heidän mökissään mielelläni postia hakemassa tai muuta asiaa toimittamassa. Oli mukavaa, kun Lyyti-mummo ja hänen lapsiystävällinen poikansa jututtivat minua.


KURPITSA KAINALOSSA

Joskus sain syödä isoja vadelmia heidän pihallaan. Siellä oli muutama omenapuu ja marjapensas ja kumpu, jossa kasvoi suuria kurpitsoita.

Joskus tulin kotiin kurpitsa kainalossa. Kasvimaalla olivat porkkanoiden varret siisteissä riveissä. Myöhemmin siellä oli myös mansikkamaa.

Panin merkille, että poika oli pinonnut koivuklapit aitan viereen harvinaisen säntillisiin pinoihin.

KESÄAIKAA AITASSA

Heillä oli pieni pelto ja pikku navetassa kaksi lehmää. Pihalla kiehnäsi joskus valkea mustatäplikäs tai punertava kissa.

Pojalla oli hauskannäköinen pystykorva koira, jolla oli ikään kuin pussihousut takajaloissa.

Mökki, jossa oli tupa ja kamari, ja eteisessä ruokahuone, antoi kodin myös muutamalle lapsenlapselle, ainakin kesäaikaan aitassa.

Istuin joskus portailla juttelemassa näiden kesälasten ja heidän enonsa kanssa.


KYLÄNKUULUT JORIINIT

Rannassa oli sauna. Sinne johti suora, kanervien ja mustikkain reunustama polku. Mummo nautti luonnosta. Kesäisin hän vaali kukkiansa.

Yhdessä penkissä oli valtavan komeita joriineja eli dahlioita. Ne Lyyti-mummon joriinit olivat ihmetyksen ja keskustelun aihe koko kylällä.

Kun joku meni vieraisille, mummon tapasi usein kukkiensa keskeltä touhuamasta tai rantapolkua ylös astelemasta.

Talvisena ilona olivat ikkunan takana jyviä syövät lintuystävät. Oravakin hyppeli pihakoivuissa.

KALAA JA TÄRPÄTTIVETTÄ

Järven vesi antoi monenlaista nähtävää. Välillä pinta oli peilityyni, toisinaan laineet loiskivat rauhallisesti kallion kylkeen, joskus kuohuivat myrskyten raivoisasti.

Lapsuudessani laivat lipuivat järven selällä ohitsemme aamuin illoin. Lyyti-mummon poika osti pienen moottoriveneen järvellä kulkemiseen ja hankki kalaa verkoillaan.

Mummo oli hyvin siisti talousihminen. Tuvan lattian hän pesi tärpättivedellä päivittäin.


PIKKULEIPIÄ JA PUUSEE

Sain usein maistaa hänen leipomiaan pikkuleipiä. Hanna-tädin kakutkin hän halusi itse leipoa 90-vuotispäivilleen. Tytär, joka oli pitojen laittaja, ei saanut niitä leipoa.

Kun isäni meni käymään mökissä ennen juhlia ei mummoa näkynyt missään. Hän oli kateissa jonkin aikaa.

Lopulta, kun he pojan kanssa menivät pihalle katsomaan, niin mummo tuli pesuvati kädessään pihan perältä.

Vadissa oli pesuainetta, harjoja ja rättejä. Lyyti-mummo oli pessyt puuseen juhlakuntoon.

JALAN AMPUTOINTI

Niin aika kulki pienessä onnellisessa mökissä, kunnes kohtalo jälleen muutti Lyyti-mummon ja hänen poikansa elämän.

Eräänä yönä poika hätkähti hereille. Hän näki äitinsä, ja kysyi miksi tämä istuu yöllä sängyn laidalla?

Siihen aikaan vanhempia ihmisiä vielä kunnioitettiin ja pojalla oli tapana teititellä vanhaa äitiään.

Lyyti-mummon jalka oli tulehtunut ja kipeä. Hänet vietiin lääkäriin ja jalka oli amputoitava.


LEMPEÄ LYYDIA

Lyyti-mummo jäi sille tielleen eikä päässyt enää takaisin kotiinsa. Hän eli leikkauksen jälkeen vielä muutaman vuoden ja oli yli 90-vuotiaanakin henkisesti vireä.

Koko perheeni nimitti naapurin lempeää Lyydiaa aina Lyyti-mummoksi. Kutsumanimen hän hyväksyi ilomielin.

Lyyti tiesi mummo-sanan merkityksen erityisesti minulle. Olinhan äitini mukaan itkenyt katkerasti kuultuani, ettei Lyyti ole oikea mummoni.

Molemmat mummoni olivat jo kuolleet ja oli aivan ihana asia, että sain pitää häntä mummonani.

Hän oli rakastettava, hyvä ihminen. Mökissä oli aina lämpöinen tunnelma.





Leppeä tuoksutuulahdus vieno
yllä sammalten viipyy.
Se johonkin minua johdattaa.
Käyn kallion notkelmaan,
jossa pienet, punertavat kelloset
hienon tuoksun aikaan saa.
Ei kilinää kuulu kellojen,
mutt' tuoksu valtaa koko tienoon sen
    -ja pienuus suureksi kasvaa.

Välläys







Kiitos Ystäväni Välläys koskettavasta lapsuusmuistosta ja kauniista runosta!




12 kommenttia:

  1. Kiitos, Harzu, tarinani editoinnista.

    Olen viettänyt "välipäiviä" tutkien vanhoja aarrepapereita. Isäni ja äitini kirjeenvaihto on aina kansanopistoajasta (16-vuotiaista) lähtien ja isäni armeija-ajalta ja koko talvi- ja jatkosodan ajalta valtava.

    Luin kirjeistä osan. Sitä vaikutusta, joka tulee tällaisen aineiston lukemisesta, ei siihen tutustumatta voi kuvitella. Se sisältää ensinnäkin kahden, eri paikkakunnilta olevan nuoren vähittäisen kiintymyksen ja sitten useita vuosia kestävän kaipuun ja ikävän, ja velvollisuuksien ja raskaan työn täyttämän elämän kaukana toisistaan.

    Tiheä kirjeenvaihto ja työhön ylimäärinkin uppoutuminen auttoivat jaksamaan epävarmuuden aikana ja toivomaan parempaa aikaa.

    En ole itse elänyt kuten muut sisarukseni sodan vuosina vaan olen syntynyt sodanjälkeiseen suureen ikäluokkaan. En siis ole kokenut sodanaikaisia oloja ja mielialoja. Olen kuitenkin jo aikaisemmin saanut isäni muista kirjoituksista aavistuksen niistä tunnelmista.

    Ihmettelen sitä, miten he ovat osanneet ja voineet säilyttää tuon kirjeaarteen vuosikymmeniä. Se ei kerro ainoastaaan tapahtumista, vaan se on kahden kirjallisesti lahjakkaan ihmisen tunteikas ajankuvaus ja selviytymistarina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Olen kiitollinen, että blogini on saanut kaltaisesi Ystävän ja kirjoittajan, arvokkaan tarinaperinteen vaalijan osakseen. Olet alusta lähtien kirjoittanut kanssani tätä tarinaa. Ilman tekstejäsi tämä blogi olisi erilainen.

      On suuri rikkaus jakaa tuollainen tarina kuin teit tässä blogissa. Minä näin heti tarinan syvyyden ja vertauskuvallisuuden tähän aikaamme. Moneen lukijaan tekstisi on jo vaikuttanut. Hyvä palaute on ollut runsasta.

      Uskon, että kuvaamasi tarinaperintö sisältää sanoman, viestin tämän ajan ihmiselle. Ajasta, joka oli usein onnellinen, vaikka kaikkea oli vähemmän kuin tänään. Meillä on paljon opittavaa tuosta ajasta.

      Kiitos Ystäväni opettavista tarinoistasi!

      -harzu

      Poista
  2. Harzu, löysit aivan vastaavat, tunnelmalliset mökkikuvat.

    Välläyksen isän kirjoittamaa v. 1928: ”Ihminen on mielestäni kolmen olemisen lain alainen. Ne ovat, kyky, mahdollisuudet ja esteet.
    Kykyyn kuuluu: 1. kyky selviytyä elämän ensi hetkestä alkaen kasvamaan aikuiseksi yksilöksi – ihmiseksi näissä olosuhteissa, mitä on tarjolla, 2. kyky sopeutua elämään luonnon kanssa ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa, 3. kyky keksiä ja luoda uutta, harrastaa taidetta eri aloilta, ja ennen kaikkea tärkeintä on viitsiä, jaksaa tehdä työtä elämisen ylläpitämiseksi, 4. kyky etsiä onnenhetkiä pienistäkin asioista, 5. kyky kestää vastoinkäymisiä.
    …..
    ”Onni on oikukas, ei kaikille se tuuria salli, näin on maaliman malli. Joku ilman ansiotaan on onnekas, joku toinen omaa syyttään on onneton. Miten asia voi mennä näin kumohon, ett' rahakin rasite jollekin on, onnestaan rallattaa voi rahaton?”

    ”Ihmisen onni on niin monimutkainen juttu, onnen aiheet monenlaiset, onhan näin? Onnen oikut omituiset on jokaiselle tuttu, mutt' onnen lahjat, miks' kaikille ei lie tasapäin?”

    1944: ”Minulla on sotien ajalta monia kokemuksia, joissa jokin onni oli minut suojellut pahemmalta, mutta useille kavereille, jopa saman syntymäkylän pojalle, oli viime sota viimeinen elämän matka.

    Mutta mitä on onni, niin, mitä se onni on, onko se joku tuuri, säkä, viuhka, kohtalo taikka jokin muu? Kysynkö itseltäni sitä tai keneltä? Onni, joka oli hyljännyt täällä sodassa niin monia kavereita. Onni, joka oli minua auttanut vahingoittumatta selviämään kaikista tilanteista, joita on kohdallani tapahtunut, kuulat, sirpaleet tai täysosumat ohi menneet.
    Kuitenkin, oliko se sama onni tai kohtalo, joka on sikäli hyljännyt minut että on antanut minun sairastua näihin luonnollisempiin vaivoihin? Vai mikä näihin on syynä? Onko se vastuu ja kiire töissäni?

    Niin, minä istun täällä rannalla, venäjäksi sanottuna Petroskoissa. En ole ollut tänään Äänisen rannalla, vaikka kuvittelenkin niin. Tässä lähelläni on lasten leikkikenttä, mutta lapsia ei nyt täällä näy. Minä taidan nyt olla ainut lapsi, niinpä olenkin, ainakin lapsenmielinen ja yhtä heikko voimiltani kuin lapsi. Kun toista viikkoa lopuilleen oli kulunut, olin täällä sotasairaalassa pyörtynyt verikokeissa. Happihengitystä olivat antaneet melko pitkään.

    Vastapainona vastuunalaiselle tehtävälle oli vireä laulelu- ja kuorotoiminta. Esiintymisiä oli aika usein: mm. kirkossa useana sunnuntaina, Aunuksen radiostudiossa, luostarissa Syvärin lähellä, Hiilisuon isäntä- ja emäntäkoululla, kenttäsairaalan henkilökunnan laulelmatuokioissa ja potilashuoneissakin.
    Niin, nämä ovat niitä ihmisen henkistä kestävyyttä ylläpitäviä asioita, jonka arvoa on mahdoton mitata, mutta kun tämän kaiken ihan sydämensä pohjasta yrittää itsestänsä ulos antaa, tuntee silloin, miten suloinen tunne sisällä ailahtelee ja rinnan somasti täyttää.”
    …......
    Laulun lisäksi isälleni olivat ystävät ja sukulaiset tärkeitä, ihan jokainen lapsikin sai huomiota. Aina tutun kohdatessa häneltä riitti ystävällinen hymy ja muutama sana. Näin hänellä oli suuri tukiverkosto. Hän rakasti myös luontoa ja sai siltä vastakaikua. Jos kuusen taimen latva vahingoittui, hän taivutti ja sitoi ylimmän oksan latvaksi, ja niin kuusi taas kauniina kasvoi.

    Ollakseen onnellinen ihmisen täytyy olla sovussa niin ympäristön kuin myös itsensä kanssa. Vaikka hänellä oli paljon sairautta ja huolta, ei hän antanut niiden ryöpytä yli. Ehkä hän oli löytänyt tasapainon elämän keinussa (mitä termiä harzu käyttää jossakin blogikertomuksessa).
    Hän oli paljon pohdiskellut ja selvitellyt asioita nuoresta lähtien. Kirjoittaminen auttoi siinä, voin suositella sitä kaikille. Hän myös myönsi kirjoituksissaan sen, ettei hän aina löytänyt vastausta kyselyihinsä: ”...vaikka kuinka tätä mietin, vastausta vaille jään”. Se oli hyväksyttävä näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edellisen kommentin olemisen lakeihin jatkoa:

      "Ihmisellä on monia mahdollisuuksia
      toteuttaa unelmiaan ja haaveitaan,
      usein pieniä, keskinkertaisia,
      joskus jopa suuriakin toiveitaan.
      Mutta korkealle ei kovin monilla
      ole tilaisuutta kohoilla.
      Kuninkaiden ja keisarien korokkeilla
      vain harvoilla on tilaa oleilla.

      Moninaisia on esteitä elämän tiellä:
      Koko ihmisen voi vakava sairaus niellä.
      Se voi esteeksi työn tai elämisen tulla.
      Haittaa tuovat viinat, liiat houkutukset turhat.

      Luonnolla on haastetta monta:
      Maamiehellä voi olla pouta
      silloin kun ei pitäisi,
      sataa, kun ei pitäisi.
      Hellettä on, kun ei pitäisi,
      pakkasta, kun ei pitäisi.
      Tuuli on joskus liian kovaa,
      kun vesillä venheellä ollaan.
      Tuulettomaksi voi tulla sää,
      kun purjeilla pitäisi viilettää
      tai tuulimyllyä pyörittää
      ja vettä roottorilla putkeen ryystää.
      Pahoja ovat luonnonmullistukset,
      ukkoset, tulivuorten purkaukset,
      tulvat, maanjäristykset
      ja myrskyt hirmuiset.

      Ihminen itse asettaa monet estot:
      riidat, sodat, sorrot, riistot.
      Tasan eivät käy luonnonvarat jakoon:
      köyhiä ja rikkaita, kumpiakin on.
      Köyhät eivät rikkauden jakoon pysty,
      rikkaat eivät köyhyyden jakoon suostu."

      Poista
  3. Entisajan hoitotavoista ja muustakin

    Lyyti-mummolla oli kuulemma päänsärkyä usein. Isänikin toi hänelle kaupungista joskus kipulääkkeeksi Hota-pulveria. Annokset oli pakattu taiteltuihin papereihin. Näin kerran, kun mummo otti sitä paperista suoraan suuhunsa ja joi vettä päälle.

    Hän kertoi minulle, että joskus on silmän hoitoon käytetty virtsaa. Jos ei ole virtsarakkotulehdusta, niin pissi on steriiliä ja siinä on myös suoloja. Mummo menetti kuitenkin viherkaihin vuoksi näön toisesta silmästä. Lapsuudessani käytettiin johonkin silmävaivaan boorivettä.

    Isälläni oli sota-aikaan ainakin vuonna 1942 koko vuoden ajan paiseita. Enimmillään niitä oli yhtä aikaa yli kuusikymmentä. Silloin niitä oli joka paikassa, kasvoissakin. Välillä ajokset saatiin pois leikkaamalla ne auki. Mutta sitten aina jonkinlaisen terveen ajan päästä niitä alkoi tulla uudelleen. Niiden syystä ei isälläni ollut tietoa.

    8.7.42: ”Ajoksia on minussa näinä aikoina ollut yhtä aikaa melkein kymmenen. On se vienyt joskus ruokahalunkin ja kaiken muunkin. Aika on loputtoman pitkä, mitään ei kärsi tehdä, lukeminen ei huvita, kirjoittaminen ei huvita, henkinen virkeys on lamassa. Tämä johtuu yhtämittaisesta särystä ja paikallaan olosta, ei ole saanut ottaa aurinkoa, ei ole saanut kylpeä, oma huone tahtoo olla liian tuttu. Jo viikon päivät on minussa ollut lämpöä yöllä ja päivällä. Päällikkölääkäri tarkasti minut taas tänään, ja hän määräsi 26 päivän arsenikkikuurin sisällisesti.”
    10.12.42: ”Tänä päivänä leikattiin ajos kyljestä, ilman kuoletusta ja nukutusta, tuskaistahan se oli. En olisi saanut olla tänään töissä, menin kuitenkin suoraan töihin.”

    Isäni kertoi minulle siitä arsenikkiliuoskuurista. Ensin aloitettiin yhdellä tipalla päivässä ja sitten annosta lisättiin joka päivä yhdellä tipalla. Näin mentiin noin kuukausi ja sitten lähdettiin takaisin päin alenevasti. En tiedä, kuinka paljon arsenikkia se liuos sisälsi. Kuuri aukoi ja purki paiseet.

    Laitan tähän vähän toisenlaista tekstiä pitkästä kirjeestä 14.2.43: ”Edessäni on kirkas karbidivalo kun ei ole täällä sähköä... Olen itse niin kuin en käsittäisi, missä olen... Kun saa olla täällä maaseudun rauhassa kaukana – siellä missä ei ole koskaan uneksinut olevansa – vaikkapa vain hetkisen, niin tuntuu kaikki ihmiselämän vaiheet arvoituksilta. Silloin selvenee monta kysymystä, mutta enempi osa jää vastausta vaille. Mitä me oikeastaan olemme? Me elämme ja hääräämme, työskentelemme, taistelemme – perustamme perheitä ja rakennamme koteja maan kamaralle ja raivaamme peltoja. Ja kuitenkaan emme ole kotona, jossa sydämemme on kiinni – kohtalo ei anna meidän olla kotona vaan meidän on riennettävä joskus pois, taisteluihin. Kaipaus on rakkaiden luo suuri, suorastaan kiduttavan tuskallinen joskus, mutta ihminen ei ole vapaa noudattamaan sydämensä ääntä.

    Maailma on paha, ihmiset ovat pahoja, heidän tekonsa sitovat ihmiset velvollisuuksiin, joita on pakko seurata. Meillä täytyy silloin olla jokin Ylempi, joka määrää ja säätää vaelluksemme – ehkä antaa kaiken tämän muistutuksena siitä, ettei ihminen ymmärrä elämän tarkoitusta – ehkä tämän on tarkoitus tehdä ihmisen elämän päivät onnellisemmiksi, että ihminen oppisi todella rakastamaan – rakastamaan kaikkea maasta taivaaseen asti. Ja jos tämä on saavutettu, niin elämältä ei mitään puutu – rakkaudessa ei ole puutteita, jos rakkaus on ikuinen niin on onnikin ikuinen... Minulla oli niin kivat muistelun hetket sinne kotiin, että täytyi kaikessa kaipauksessa jotakin purkaa. Hyvää yötä ja Jumalan siunausta sinulle rakas.”

    Koonnut välläys

    VastaaPoista
  4. Tarkennan tähän, että arsenikkiliuoksen maksimiannos oli 15 tippaa. Jos aika oli noin kuukausi, niin oltiinko siinä 15 tipassa sitten jonkin aikaa ennen annoksen laskua, jää arvoitukseksi. En hoksannut tarkemmin kysyä.
    Eivät paiseet ole isääni enää ainakaan minun muistini aikaan vaivanneet. Eikä tuosta myrkystäkään kai pahempaa haittaa ole ollut, koska hän eli 96-vuotiaaksi.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      ”Onni on oikukas, ei kaikille se tuuria salli, näin on maaliman malli. Joku ilman ansiotaan on onnekas, joku toinen omaa syyttään on onneton. Miten asia voi mennä näin kumohon, ett' rahakin rasite jollekin on, onnestaan rallattaa voi rahaton?”

      Tämä isäsi ajatus sai minutkin pohtimaan onnen olemusta, ja saa jatkuvasti. Olen äärettömän kiitollinen siitä että olet antanut isäsi henkisen perinnön ja kokemusten syvällisen ajattelun rikastuttaa meitä täällä.

      Kerran toisensa jälkeen yllätät Ystäväni, niin nytkin. Isäsi ajatukset, vanhat viisaudet, ovat universaaleja totuuksia. Totuuksia, jotka jokaisen aikakauden syvälliset ajattelijat etsivät ja löytävät aina uudelleen.

      Koskaan ne eivät katoa tai muutu, ne vain soveltuvat aina uuteen aikakauteen, ne ovat elämän ja ennenkaikkea tasapainoisen, onnenkin, tuon oikukkaan onnen avaimia.

      Tässä blogissa kaikkineen, on niin paljon luettavaa ja ajateltavaa, että nöyrästi voi vain kiittää tästä kaikesta. Tämä on sitä tervasta, josta syntyvät ikuiset tarinatulet ja keitetään aidot tervaskahvit.

      Tervastulilla kanssasi harzu

      Poista
    2. Kiitokset kauniista sanoistasi, myös isäni puolesta. Kun luen isäni tekstejä, olen välillä sanaton. Emme tienneet paljon hänen kirjoituksistaan hänen eläessään. Hän oli tavallinen maanviljelijä.

      On mukava olla tervastulilla Sinun, tämän ajan Ajattelijan kanssa.

      Keitin tänään onnenkahvit tultuani kaupungista ortopediltä hyvien uutisten kanssa.

      Ystäväsi välläys

      Poista
    3. Kiitos Ystäväni!

      Isäsi on todella ollut merkillinen mies. Voi vain ihmetellä missä vaiheessa hän tuon mittavan kirjallisen perinnön on perheensä huomaamatta kirjoittanut. Niin aikaavievää työtä se tuon ajan arki ja pyhäkin on ollut.

      Olisipa isäsi nyt näkemässä, kuinka hänen kirjoitustyönsä vieläkin elää täällä sähköisessä internetissä. Uskon, että hän olisi ilahtunut, kirjoittajan paras palkinto on aina lukija.

      Ja lukijoita Sinun ja isäsi tarinoilla on. Kaikki kertomuksesi ovat olleet hyvin pidettyjä täällä blogissa.

      Yksi lukijoistasi harzu

      Poista
    4. Olen viettänyt haltioituneen hetken vanhojen C-kasettien kanssa. Isänihän teki kotona lukemattomia kertomus- ja musiikkikasetteja. Minäkin tein varsinkin 1980-luvulla aika paljon äänitteitä.

      Kuuntelin äsken ja elin muistoissa v. 1976 äänittämäni keskustelun vuokraemäntäni, hänen pojantyttärensä ja vuokraemännän siskon kanssa. Olimme katselleet Euroviisut ja keskustelu jatkui myöhään yöhön. On onni, että kasetti on säilynyt kuuntelukelpoisena.

      Tekemäni musiikkikasetit ovat myös säilyneet, ainakin ne joita kuuntelin. Yksi kasetti menee nyt taustalla. Laulamme isän kanssa yhdessä tai jompi kumpi yksin. En osaa kuvailla sitä tunnetta, mikä minulla nyt on. Melkein on kyyneleet silmissä.

      Isän kanssa opin paljon lauluja. Olen siitä onnellinen. Isällä oli kitara ja monia kitaralaulukirjoja. Hän soitti omalla tavallaan ilman mitään kitarakouluopetusta.

      Laulu oli isälle hyvin tärkeä ilon tuoja, niin sodassa kuin rauhassa. Kotona oli paljon työtä. Isä ei juuri ehtinyt ruokatuntia pitää vaan oli aina lähdössä heti pellolle tai metsään töihin. Äiti joskus jarrutti hänen lähtemistään työntämällä kitaran hänen käteensä ja sanomalla, että soita jotakin.

      Hyvät muistot mielessä ovat mukavia, mutta onnellisuus moninkertaistuu, kun saa kuulla vielä äänenkin. Tavoitan jotakin, mitä isäni sielussa silloin ennen laulaessa liikkui. Kupa saisin noita vanhoja nauhoja digitaaliseksi!

      välläys

      Poista
    5. Tänään löysin oikein kasettien helmen.

      Äidilläni oli ollut myrkkystruuma. Kilpirauhanen oli leikattu. Äiti kertoi, että hän menetti lauluäänensä sen leikkauksen yhteydessä, ehkä äänihuulihermo vaurioitui. Harvoin kuulin hänen laulavan. Löytämässäni koostekasetissa on yksi laulu, jossa äitini laulaa isän ja minun mukana laulun Maa on niin kaunis. Se on sen kasetin helmi.

      Olin v. 1985 tehnyt sen koosteen eri kasettien lauluista. Siinä on isäni ja minun yhteislauluja (i+m), vuorolauluja (v) ja minun laulujani (m): Minne käy tuulen ilmassa tie (v), Peppi Pitkätossu (m), Jos voisin laulaa kuin lintu voi (v), Tääll' yksinäni laulelen (m), Oon kotona taas (i+m), Mun kaunis kotimaani (m 2-äänisesti, jälkiään.), Carry me back (m), Takaisin kaipaan vanhaan kotiin (m), En sjöman älskar (m), Sua lähde kaunis katselen (enemmän sukua), On neitonen kaino, armainen (m), Sä kasvoit neito kaunoinen (i+m), Maa on niin kaunis (trio), Maan päällä paikka yksi on (m), Aja hiljaa, isi (m), Jospa oisit kaunokukka (i+m), Kesän viimeinen ruusunkukka (v), Tuku tuku lampaitani (m), Tula tuulan tulitulitei (m), Siunaa ja varjele meitä (m), Olen kuullut, on kaupunki tuolla (m), Jo valkenee kaukainen ranta (m), Miks leivo lennät Suomehen (v), On neidolla punapaula (m), Minä keltaruusun kerran (v), Nukkuja kaunein, havahduhan (m).

      Oli haikeaa ja huikeaa kuunnella isän ja äidin ääntä. Äiti sanoo sen Maa on niin kunis -laulun jälkeen: "Katos, kun minäkin lauloin ihan hyvin." Lähde-laulussa oli useampia sukulaisia yhdessä. Jokainen lauloi, siskon mieskin, "sävelkorvaton", lauloi vakaasti ihan väärin mukana. Muistan sen tilanteen hyvin elävästi, hienoa oli. Oli onnellista.

      Tehkää tällaisia muistoja itsellenne. Nykyään on parempia äänityslaitteita, ja kuvaakin on helppo tallentaa. Ei haittaa, vaikka menisi väärinkin. Jos on mukana hyvin laulavia, niin on helpompi laulaa jopa oikein. Minulla oli kansakoulun ensimmäisellä luokalla laulussa kuutonen. Olen siitä kehittynyt, ja iloitsen laulamisesta. En kylläkään ole pitkiin aikoihin laulellut. Pitäisi taas viritellä uudelleen sitä harrastusta. Toivoisin, että minulla olisi äänitukena joku parempi laulaja. Silloin menisi varmemmin. Oma mies ei suostu laulamaan. Hänellä on kuulemma lauluääni paleltunut talvisodassa.

      välläys

      Poista
    6. Kiitos Välläys!

      Lumouduin lukemistani muistoistasi, osasit niin eläytyen matkata kasettien sisältämien laulujen ja keskustelujen siivin menneeseen maailmaan, että tempasit tarinasi kyytiin.

      Kiitos paljon, herätit minussakin muistoja ja ajatuksia elämän katoavista ja ainutkertaisista hetkistä. Olet tehnyt loistavan työn äänittäessäsi silloin aikoinaan nuo kasetit. Mielestäni ne kannattaa digitalisoida mahdollisimman pian.

      Tietääkseni ainakin joissain kirjastoissa voi kasetit ilmaiseksi muuntaa digitaaliseen muotoon ja tallentaa varmemmin, kasetit kun niin helposti menevät ajan hampaissa pilalle. Näin hienot muistot on ehdottomasti syytä säilyttää.

      Kehotuksesi tehdä muistoja nykypäivän laitteilla on myös hyvä. Tänään saa älypuhelimillakin ihan hyvää videokuvaa, joten se on helppoakin. Uskon, että moni niitä muistoja kerääkin talteen. Toisinaan, kun käy taidenäyttelyissä, joissa saa kuvata, niin kännykkäkamera on lähes joka toisen kädessä. Kuvaaminen on nykyisin niin helppoa ja halpaa, koska kuvia ei tarvitse enää kehittää.

      -harzu

      Poista