lauantai 10. tammikuuta 2015

METSÄN HILJAISUUS


Metsän hiljaisuus on tiivis. Utu viipyy maisemassa, kietoo ja kiehtoo. Vie unelmiin.

Arkiaamunakin irroittaa arjesta. Tekee juhlavan olon ja syvähoitaa sydäntä.

Tulee läpi kuin aave, menee soluihin ja sieluun, painuu mielen pimentoihin.

Valoisa utu avartaa mieltä ja näyttää toisen todellisuuden.

Pelkojen turhuuden, niiden mitättömän voiman. Näyttää olemisen oikeuden.

Oikeuden elämään, yksinkertaisen, väkevän voiman.

Mahlan, joka vie elämää vääjäämättä juurien pimeistä onkaloista silmujen siintäviin.

Taivaita kurottaviin näkymiin. Elämän puhkeaviin ihmeisiin.

Kevään lupaukseen. Lehtien vehreyteen lintujen konserttiin ja tuoksujen paratiisiin.

METSÄN TARINA

Metsän tuoksu. Elämän maku. Mieletön kokemus, joka huumaa, kietoo syliin ja kuljettaa kuin ilmavirrassa.

Kuljettaa metsän hiljaisessa virrassa. Leijun siinä ja annan kaikkeuden tulla sisääni.

Olen kevyt, olen ilmaa, olen osa suurta suunnitelmaa. Kuulun siihen, mikä tuli tänne jo kauan sitten. Tuli silloin kun kaikki alkoi.

Olin jo silloin mukana ja odotin aikaani. Elämän hetkeä, siiveniskua joka kuljetti tänne.

Kerran tarina jatkuu toisaalla. Tarina, joka ei koskaan pääty.

Metsän tarina. Ihmisen tarina.


KIVIPAASIEN SANOMA

Tulen jylhien kivijärkäleiden luo. Paadet painuvat limittäin toisiaan vasten. Saumatta ja sileinä.

Kerran ne olivat särmikkäitä, kipinöiden iskivät yhteen. Karhivat kovia, teräviä kulmia.

Painuivat voimallaan ja irroittivat särmiä. Hioivat toisensa sileiksi.

Nyt yhteys on saumaton. Mikään ei siihen väliin mene.

On kuljettu pitkä tie särmistä sileään. On tultu vastaan ja kuljettu yhdessä. Ei ole annettu periksi.

Nyt on hyvä olla. Nyt ei enää mikään erota.

Katselen niitä ihaillen. Kivipaadet puhuvat minulle jykeviä sanoja.

Ymmärrän niitä ja katselen kauan, annan niiden viestin tallentua sydämeni sisään.

Kivipaasien sanoma. Särmätön yhteys ja hiljainen, järkähtämätön rauha.

METSÄN SATU

Metsäpolun reunaan, suureen koivuun lennähtää harmaapäätikka laulamaan.

Kohta alaoksalle pyrähtää toinen. Katoavat pian mäenrinteen kuusikkoon.

Metsä hiljenee. On tunne kuin ennen suurta konserttia, metsän sinfoniaa, joka taas pian alkaa.

Muutaman kuukauden kuluttua koko metsä soi lintujen laulusta. Tuo elämän ihmeellinen kierto.

Kiehtova metsän hiljaisuus on paljon puhuvaa ja mieltä kiihottavaa.

Äänettömyys puhuu joskus enemmän kuin äänet.

Ajatukset saavat metsän hiljaisuudessa uuden, rajattoman mahdollisuuden.

Mikään ei ole syöttämässä niille valmiita sanoja.

Ajatus saa löytää oman kanavan. Saa olla olemassa kerrankin. Oma ajatus.

Saa olla ilman itsekritiikkiä. Herkkä, oma ajatus.

Elämä on satu, jonka löytää vielä metsästä.

Satu, joka toteutuu ja elää aina uudelleen. On vain mentävä metsään.

On annettava metsän viedä satuun takaisin.


JÄLJET METSÄPOLULLA

Pysähdyn kivisen rinteen juurelle ja otan eväsleivät taskusta. Ruisleipä maistuu hyvältä.

Pureskelen hitaasti ja kuuntelen tuulen hiljaista huminaa rinteen kuusikossa.

Valtava haapa kasvaa alempana polun reunassa.

Lähes 30-metrinen ja vuosikymmeniä vanha, monta talvea nähnyt.

Talitintit pyrähtelevät puiden oksissa ja syövät pieniä hämähäkkejä. Ilma on leuto ja niille riittää elävää ravintoa.

Otan vielä vesipullosta juotavaa ja kuulen samalla korkean äänen kaukaa. Tai oikeastaan se on äänimyrsky.

Joutsenet laulavat kaukana joella. Siellä on vielä vapaata vettä.

Lähden polkua eteenpäin ja katselen eläinten jälkiä. Monenlaisia kulkijoita metsän hiljaisuudessa on liikkunut.

Toiset omia polkujaan, rinteeseen kadoten, toiset metsäpolulla.

Juoksen niiden sivussa ja teen puhtaaseen lumeen oman jäljen.




19 kommenttia:

  1. Kuvailit metsäretken valtavan hienosti. Kiitos siitä!

    Metsässä on aina oma tunnelmansa.

    Minun kotiseudullani oli naapurin puolella satumainen metsä. Se oli korkealla mäenkumpareella, oikeastaan lähiseudun korkeimmalla paikalla. Isäni vertasikin sitä mäkeä joskus Araratin vuoreen. Mäen rinteillä kasvaa metsää, mutta sen laki on joskus ollut ihmisen asuttama.

    Mäen päällä oli 1900-luvun alkupuolella ollut torppa ja sen pienet pellot. Kun asuinpaikka oli hylätty, pelloilla oli alkanut kasvaa puita. Torpan paikan lähialue oli pisimpään paljaana niittynä. Mutta vähän kauemmilla pelloilla kasvoi jo nuoruusaikanani suuria kuusia. Kuusien alla oli sen verran pimeää, ettei siellä ollut kuin sammalta tai aivan matalaa kasvillisuutta.

    Kun joskus satuin retkilläni osumaan siihen metsään, se oli satumaisen aavemainen. Siellä täällä melkein säännöllisin välimatkoin tasaisesta maasta kohosi suuria kekomaisia kiviröykkiöitä, ikään kuin hiidenkiukaita. Sammal nousi peittämään myös kiviä, niin että röykkiöt olivat tummanvihreitä.

    Näky oli hätkähdyttävä, melkeinpä tuntui selkäpiissä pieni pelko. Siellä voi kuvitella hiiden tai maahisten asuvan niissä kivikasoissa. Minulla oli onneksi kamera mukanani, niin että pystyin tallentamaan näkemäni filmille. Tunnelma tällaisessa paikassa on hyvin erikoislaatuinen.

    Ihmiset olivat aikoinaan keränneet kaikki pellossa olleet kivet kasoiksi, kiviraunioiksi. Raunioiden lukumäärän perusteella saattoi arvata, että maa oli ollut hyvin kivistä. Pienten sarkojen raivaaminen oli ollut varmasti suuri työ, ja raunioiden paikat veivät osan pinta-alasta.

    Jos ei raunioissa asunutkaan maahisia tai menninkäisiä, niin ne olivat varmasti hyvä asuinpaikka pikkueläimille.

    Alempana olevilla pelloilla, joita isäni viljeli, oli myös jokunen kiviraunio. Kerran onnistuin näkemään siellä kärpän pilkistävän rauniosta. Kärppä on nopea eläin, sitä näkee harvoin. Tai sitten luulee näkevänsä monta kärppää melkein yhtä aikaa pilkistelevän kivien väleissä. Niinpä onkin olemassa sanonta: ”Kärppä yhdeksänä rauniossa”.

    Nuokin kivikasat ovat jo sammalen peitossa ja kuusimetsä peittää alleen koko pellon raunioineen ja ränsistyneine latoineen. Sammal kivissä ja ladon hirsissä luo mystisen salaperäisyyden. Siitäkin paikasta on tullut satumetsä. Ehkä siellä viipyy 1700-luvun raudantakojatorpparin henki...

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puupellon opetukset

      Isäni istutti 1970-luvun alkupuolella ”Yhdeksänkärpänraunion” pellon alaosaan koivuja ja yläosaan ja viereiselle pellolle kuusia, koska pellot olivat kaltevina, kalakukonlaen muotoisina hankalia viljellä. Hyvän istutusmaan paljastamiseksi ja heinittymisen estämiseksi peltoon aurattiin kaksisiipisellä auralla edellisenä syksynä pitkittäin urat tulevien taimirivien välein. Taimet istutettiin keväällä auran nostamaan paltteeseen. Näin teki moni muukin pelloillaan.

      Oli kesäkuun loppu, ja satoi ja tuuli myrskyisästi kaksi päivää yhtenään. Näky koivupellolla oli surkea. Satoja taimia oli nurin, juuret puhtaiksi pestyinä ja useiden latvat multavellin seassa. Vesi oli virrannut pieninä koskina urissa ja tuuli oli vielä auttanut taimien kallistamisessa. Äkkiä isä istutti kaatuneet taimet uudelleen.

      Mutta sitten hirvet napsivat latvoja, mistä taimet riehaantuivat kasvattamaan monta latvaa. Lisäksi paltteen alle moneen kohtaan jäänyt tyhjä kolo kuivatti helteellä joitakin taimia. Kolot olivat myös valmis piilokäytävästö juuria syöville myyrille. Hirvet söivät monena vuonna latvakasvuston – ja isä leikkeli liikoja latvoja jatkuvasti pois. Vaivalloista oli alkuun tämä puiden peltoviljely. Muilla oli samanalaisia kokemuksia.

      Pellossa heinänkasvu on niin voimakasta, ettei maan kääntö pysty paljon hidastamaan sitä. Taimia käytiin alkuaikoina joka kesä ”pelastamassa” heinikon alta. Se heinänpolkeminen varsinkin kuusentainten ympäriltä oli minulle tuttua hommaa. Pienemmät taimet kituuntuvat ja jopa kuolevat helposti tiheän heinikon alle.

      Metsiänsä rakastavat viljelivät ovat ennen osanneet hoitaa niitä niin, että eri-ikäistä puuta kasvoi jatkuvasti vaikka täysikäistä puusatoa poimittiinkin koko ajan pois. Näin isänikin teki vuodesta toiseen Leiju-hevosen kanssa. Metsä pysyi koko ajan puustoisena ja luonnollisena.

      Vähitellen metsäammattilaiset rupesivat vaatimaan metsien avohakkuita ja uudistamista istutuksilla – vaikka metsänomistajat panivat vastaan. Tällä tavalla tehtiin metsäalueistakin yksilajisia samassa kasvuvaiheessa olevia puupeltoja. Tällaisilla alueilla tuhohyönteiset ja taudit leviävät helposti. Sekalajinen alue on kestävämpi ja mahdolliset haitat ovat suppeampia. Urattu alue on vaikeakulkuinen vuosia, tosin myöhemmin käytetyllä laikutuksella maasto kärsii vähemmän ja ympäristöpäästöt ovat vähempiä.

      Metsä harvennettiin alapuustohakkuilla ottamalla pois pienet ja huonot. Isot kyllä siemensivät, joten luontainen uudistumien olisi ollut mahdollista. Mutta lopulta vaadittiin avohakkuu. Hups, siinä menivät monet luontaiset taimetkin! Avohakkuun jälkeen alue oli puuton ja raiskatun näköinen ja metsä oli uudistettava eli istutettava taas yksilajiseksi. Kierto jatkui välttämättömine taimikonhoitoineen. Siemenistä kasvava vesakko olisi tukahduttanut taimet, ellei sitä säännöllisesti poistettu tainten läheltä. Hirvetkin olisivat viihtyneet vesakossa.

      Nykyään monin paikoin puupeltoja ollaan palauttamassa luonnollisen vaihtelevarakenteisiksi, joissa on eri-ikäistä ja sekapuustoista metsää.

      Kesällä 2014 tehtiin mökkini läheisellä kuusipellolla harvennushakkuu ottamalla pois ylispuita. Koneen käyttäjä kertoi, että pienempiä kuusia varjostavat isoimmat kuuset ja isot koivut pitää ottaa pois. Kuusikkoon eksyneet rauduskoivut nimittäin kasvavat nopeasti kuusten latvojen varjoksi. Mies sanoi, että aukkokohdissa näyttää olevan luontaista taimistoa riittävästi, ei tarvitse istuttaa. Se on hyvä se. Ehkäpä noista puupelloista tulee vielä joskus luonnollisen rakenteisia jatkuvan kasvatuksen sekametsiä.

      Monet ovat aikanaan tehneet sen virheen, että ovat istuttaneet mäntyä puupelloksi. Nykyisessä asuinkunnassani aivan kotini lähellä on istutettu mäntyä rehevään rinteeseen. Kaikki männyt ovat tyvestään vääriä, jopa kiemuraisia. Varsinkin jos routa nostelee paltetta, taimi kallistuu ja yrittää oikaista vinoa kasvuaan. Rungot ovat oksaisia ja puuaines huonolaatuista.
      välläys

      Poista
    2. Kiitos Välläys!

      Kiinnostava ja elävästi kuvattu tarina metsänhoidosta. Luin sen mieluusti koska metsä on minullekin paikka, jossa mieli ja sydän latautuu, saa virtaa ja tuulettuu.

      Löytää elämän mittakaavan, ihmisen pienuuden suuren luonnon keskellä ja kuitenkin olemisen oikeuden, joka vähäisellekin taimelle tai luonnon olevaiselle on suotu.

      Näissä tarinoissa on ajaton tuntu. Niissä on myös taltioitu ajan historiaa, metsän hoitoa tuolla aikakaudella. Kokemuksia, jotka on saatu tekemällä, elämällä ja kasvamalla luonnon yhteydessä.

      -harzu

      Poista
    3. Olen istuttanut luonnonpuita entisen mökkini ja nykyisen mökkimme ja omakotitalomme pihapiiriin aika paljon. Taimia olen saanut kotipuolesta esimerkiksi ojanpenkoilta. Mäntyjäkin olen istuttanut onnistuneesti metsäaukkoihin. Ne tarvitsevat aluksi kasvaakseen suorina ja pienioksaisina hieman esim. vesakon varjoa mutta ei ihan umpinaista.

      Kuusia olen istuttanut varmaan satoja, nimittäin kuusiaidaksikin olen istuttanut niitä paljon. Jopa tammikuussa maan ollessa sula olen istuttanut jokusia kuusia. Kuuselle en ole välttämättä antanut metsämaata istutuskuoppaan vaan sitä maata, mitä on ollut paikalla. Kuusella on juurten mykoritsoissa omat sienisymbionttinsa, joita se tarvitsee. Ehkä näitä tulee uuteen paikkaan taimen juurissa tai mukana tulleessa maassa.

      Koivuja olen istuttanut vähemmän. On huomattava, että koivut haihduttavat paljon vettä. Ne kannattaa istuttaa kevätkosteuden aikaan, kuten muutkin puut on paras istuttaa. Aidaksi olen istuttanut raitaa. Se kasvaa hirmu nopeasti. Joka vuosi ainakin kerran täytyy lyhentää pitkiä vesiversoja. Vaahteroita olen istuttanut.

      Katajasta monet sanovat, että se on vaikea istuttaa onnistuneesti uuteen paikkaan. Niitäkin olen istuttanut eri paikkoihin yhteensä yli kaksikymmentä. Kataja ja kuusi, miksei muutkin, on hyvä istuttaa ilmansuuntiin nähden kylki samaan suuntaan kuin oli entisessä paikassa. Voi solmia vaikka villalangan merkikisi etelän puolelle, niin muistaa, että miten päin se on ollut. Hiekansekainen maa on sopivaa. Kalkkia ei laiteta havupuille. Varsinkin katajalle on hyvä ottaa oikein metsämaata lisäksi, ei pelkkää sammalta tai kunttaa vaan myös syvemmältä kivennäismaata. Kastella pitää muistaa kuivana aikana. Varjostusverkkoa voi käyttää aurinkoisessa paikassa varsinkin kevättalvella. Lähellä (3 metrin päässä) talon seinustaa avoimella paikalla pidin varjostusverkkoa katajalla pari vuotta koko ajan. Nyt siinä katajassa on ollut jo ripsutettuna talvivalot.

      Ison kuusen siirto: Meidän talon edessä etelänpuolella keittiönikkunan kohdalla oli tänne tullessamme n. 3-4-metriä pitkä sinikuusi. Arvelin, että kun se kasvaa kokoa, niin keittiöstä tulee pimeä. Ryhdyin toimeen niin, että rupesin kaivamaan sen pääjuurihaaroja esille. Kuusellahan on useita pääjuuria sivuille päin toisin kuin männyllä on hyvässä maassa yksi syvälle menevä pääjuuri.

      Minulla oli vesiämpäri ja isohkoja vaaterättejä. Juurta paljastaessani kastelin sitä. Kun sain koko juuren haaroineen esille, käärin ja sidoin sen märkään kankaaseen. Sitten aloin kaivaa seuraavaa juurta. Kun kaikki sivuille menevät juuret oli paketoitu märkiin rätteihin, hain mieheni avuksi.

      Kuusta kallistamalla todettiin, ettei syvempiä juuria ollut. Kallistetun kuusen alle ujutettiin iso muovi. Sitten se kallistettiin toiseen suuntaan ja se oli muovin päällä kallellaan. Se oli niin painava, että otettiin auto avuksi ja vetoköysi sidottiin kuusen runkoon. Mies ajoi varovasti ja minä avustin kuusen nousua muoveineen kuopasta.

      Autolla ei voitu ajaa kovin pitkälti, koska reitti teki mutkan. Loppumatkan vedimme sitä kahdestaan muovin päällä. Istutuspaikan olin kaivanut ja tehnyt valmiiksi. Kuusi vedettiin ja asetettiin kuoppaan oikeaan ilmansuuntaan. Muovi vedettiin alta pois. Avasin juuripaketit ja peitin juuriston. Tukevat kepit laitettiin sen ympärille ja se sidottiin muistaakseni vanhoilla kiristyshihnoilla niihin ja ympärillä oleviin puihin. Kasteluvettä annoin usein.

      Tämä suunnittelemani projekti onnistui täysin. Kuusi näkyy nyt olohuoneemme ikkunasta, mutta ei ole liian lähellä taloa eikä peitä auringonpaistetta. Se on kasvanut siinä jo monta vuotta. Ympäriltä olen ottanut pois sitä liiaksi varjostavia puita.

      välläys

      Poista
  2. Kärrynpyörä

    Kärrypolku kivinen
    kulki liki Hirvijärven.
    - Siellä liikkui ihminen
    sekä hepo laukkipäinen.
    Askaroiko pellollansa,
    kuljettiko tuotteitansa
    taajamahan ihmisille,
    huviloille rappusille?
    - On jäänyt kärry unhohon,
    sammal pääll' on sanaton.
    välläys

    VastaaPoista
  3. Metsäljuttusi innoittaa minua ja varmasti monta muuta. Metsäkuvastasi tulee mieleen lähes vastaavanlaiseen kuvaan liittyvä runoni:

    Koivikon aito kauneus

    Syksy riisui koivikolta kaiken turhan,
    näkee kulkija aitona sen.
    Sen kauneus ei vaadi mitään muuta
    kuin ehkä rinnalle vihreän kuusen.
    välläys

    VastaaPoista
  4. Tämä kuvakokoelmani runo viittaa siihen aikaan, jolloin käyskentelin yllä kertomani torpan niityillä keräten kasveja koulua varten. Torpan nurkkakiven viereltä löytyi mm. harvinasta hulluruohoa. Lehmien lyhyeksi syömällä kedolla kasvoi sillä seudulla lapsuudessani harvinaista ketoneilikkaa.

    Keto kukki neilikoin

    Kerran keto, kumpare neilikoita kukki.
    Vieläkö löydät sen niityn? Tuskin.
    Lehmät heinikon aikanaan matalaks' talloi,
    mutt' sitten tilalle metsä kasvoi.
    välläys

    VastaaPoista
  5. Sen harvinaisen kasvin oikea nimi oli hullukaali, Hyoscyanus niger.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Taioit esiin menneen ajan sanoillasi, piirsit sen kuin taiteilija kankaalle. Näin isäsi katselevan "Araratin" vuorelle. Näin torpparin perheen rääsyissään peltoa kaskeamassa, kankeamassa järkäleitä ja vipuamassa niitä kivikasoihin.

      Opin uusia sanoja "hiidenkiuas" on hieno ja kuvaava sana. Ajatteles Ystäväni niitä tuon ajan ihmisten selkävaivoja, itsekin kerran rikoin selkäni kiviä tontilta punnertaessani. Tuon ajan ihmiset synnyttivät käsitteen "suomalainen sisu".

      Näin mielessäni Sinut kävelemässä siellä hylätyn, raunioituneen tontin satumetsässä. Voin kuvitella, kuinka herkkä sielu on siellä nähnyt enemmän kuin rauniot. Löysit myös kasveja, jotka olivat minulle outoja. Kauniita varmaan.

      Tuollaisessa maisemassa kävisi mieluusti katselemassa ajan kulkua. Vieläköhän siellä "hiidenkiuas" kihisee, ketoneilikka kukkii tai hullukaali kasvaa?

      Kiitos Välläys valloittavista muistoista!

      -harzu

      Poista
    2. Olen haastatellut v. 1982 vähän kaukaisempaa kylänmiestä ja tehnyt kokoelman työkuvakopioista.
      Kun Harzu puhuu vastauksessaan kaskeamisesta ja ”Aaratin” rinteellä on todellakin joskus ollut kaskeamista, niin kuvailen tässä tuon isääni vähän vanhemman kylänmiehen kertomaa.

      Kaskimaita oli ollut hänenkin kotinsa lähistöllä monessa paikassa. Naurista ja ohraa oli viljelty 1800-luvulla. Hänen lapsuudessaan kaskettiin ja vierrettiin viisi vuotta isoa aluetta, jossa kasvoi muun muassa käkkärämäntyjä. Maapohja oli lihavaa ja tuhkaa tuli paljon lannoitteeksi neulasista.

      Voi että se kasvoi sitten kaskinaurista. Sitten se rupesi ottamaan messiä eli mesimarjaa. Semmoista mesimarjakenttää ei ollut kukaan siellä ennen nähnyt. Kun istui kannon päässä ja kääntyili, niin siitä sai monta litraa. Ja voi sitä tuoksua. Koko kylä kävi siellä keräämässä niitä marjoja. Niitä säilöttiin vaikka millä tavalla. Mehukone tehtiin niin, että pantiin jakkara selälleen, ja sen jalkoihin ripustettiin riepu ja siihen kaadettiin keitos valumaan. Näin meni 2-3 kesää.

      Takametsän koivut kylvivät siemenensä siihen maahan. Siihen kasvoi läpipääsemätön koivikko, jota harvennettiin monta kertaa. Hän sanoi, että nyt ne koivut ovat isoja, vanerikoivuja oli jo otettukin siitä. Metsäherrat olivat sanoneet, että he kun kaataisivat ja ottaisivat kaikki nuo puut, niin se olisi ropinaa.

      Myös kivijärkäleiden kankeamisesta kuulin tuolta mieheltä. Hän nimitti kiviä leikillisesti ”juurinystyröiksi”, vaikkei niiden siirtely ollut leikkiä silloin. Heidän lähipellosta niitä oli otettu paljon, niitä oli ottanut ukki ja niitä oli ottanut isä, eikä hänkään ollut osattomaksi jäänyt. Muistona siitä työstä pellolla oli paljon raunioita.

      Kuvassa vuodelta 1927 kammetaan kiviä tyynellä syysilmalla. Se oli vippaskonstilla raivuuta. Kylänmies itse istuu nuorukaisena yhden vipan l. paakin nenällä painona. Toisia paakeja ollaan asettamassa paikalleen. Isoja järkäleitä on tarkoitus siirtää rantaan. Matalan kivireen edessä on kaksi hevosta rinnakkain, liinakko ja raudikko.

      Lapiolla tehtiin ensin kolo kiven kupeeseen. Siihen asetettiin puupaaki ja ruvettiin sillä kampeamaan. Kuvassa nuo paakit näyttävät useita metrejä pitkiltä, eri paksuisilta männynrungoilta. Kaksi tai kolme paakia saattoi olla.

      Kiviä, jotka eivät nousseet paakilla, hän kutsui kanta-asukkaiksi. Vuonna 1954, kun kylälle tehtiin tie, katepillari raivasi nekin kanta-asukkaat. Toinen kuva näyttää ne pellolta poistetut viimeiset juurinystyrät kasassa.

      välläys

      Poista
  6. Kivistä puheen ollen, ”Kivi puhuu sille, ken sen kieltä ymmärtää”, sanoo Juha Pentikäinen.

    Pyhiä kiviä, seitakiviä on ollut paitsi Lapissa, myös muuallakin, esimerkiksi Kolilla ja Nilsiän Pisavuorella. Näillä merkittävän kokoisilla tai -näköisillä kivillä on käyty uhraamassa ja lepyttelemässä haltijoita tai jumalia.

    Pentikäinen sanoo, että Täyssinän rauhan rajan merkkaajat käyttivät hyväkseen valmiiksi esillä olevia kivimuodostelmia, kuulemma yli kymmentä seitakiveäkin. Pisalla he iskivät kruunun merkit hänen mukaansa suoraan ”seidan otsaan”. Koska kivet olivat pyhiä, metsäsuomalaiset pelkäsivät Ukko-Ylijumalan vihaa. Seitakivet ovat myöhemmin joutuneet myös uskonliikkeiden vainojen kohteeksi.

    Nuoret miehet ovat lukuisia kertoja ottaneet mittaa rinteillä helposti vieräytettävän näköisistä kivistä. Olisi ollut mieltä ylentävää nähdä suuren järkäleen vierivän rinnettä alas pirstoen tieltään kaikki puut. Miehuuskoe kuitenkin aina uuvahti järkähtämättömiin kiviin.

    Ryhmään järjestetyillä käräjäkivillä on ratkottu riita-asioita. Ne ovat olleet kokoontumispaikkoja, mm. sieltä on lähdetty joukolla metsästykseen. Monet kivet ovat saaneet nimen jonkin reitin tai tapahtuman mukaan. Kotikylälläni (ei ole Pisan lähellä!) on erään henkilön piimäkivi. Se on ollut hänen piimänajoreittinsä varrella mutkakohdassa.

    Luolat ovat saaneet ihmisten mielikuvituksen liikkeelle kautta aikain. Varmaan aika monen luolan nimi on Pirunluola. Suuret siirtolohkareet, hiidenkivet ovat herättäneet aikoinaan ihmetystä: hiisi tai piru on varmaan siirtänyt niitä lohkareita.

    Menneen ajan historia ja uskomukset elävät edelleen hyvin monissa maamerkeissä tai paikannimissä. Esimerkiksi Pyhä-alkuisia paikannimiä on paljon. Ken tekee aikamatkan näiden, usein pyhiksi luokiteltujen nimien alkulähteille, huomaa, miten ihmisellä on kautta aikain ollut tarve uskoa joihinkin heidän tekemisiään seuraaviin henkiin tai itseään ylempiin voimiin.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Välläys!

      Olipa paljon ja kiinnostavaa tarinaa. Olet jälleen tuonut ja luonut meille menneen maailman elävästi esiin. Kaskisavujen tuoksu, jota lähinnä omassa mielessä vastaa kulotuksen tuoksu, lieneekö samaa, tuntuu leijuvan ilmassa, kun lukee tarinaasi.

      Tulee mieleen Järnefeltin maalaus "Raatajat rahanalaiset", maiseman lohduttomuus, kaskeavan tytön apea katse ja rääsyiset vaatteet perheen yllä. Samalla kuitenkin se sitkeys ja sisu, jonka avulla selvittiin talvien ja puutevuosien yli.

      Mesimarjat tuoksuvat huumaavasti, nauriit ja juurinystyrät, vanerikoivut ja kanta-asukit. Paljon uusia, uudelleen esiin tuomiasi sanoja, kokemuksia ja tapoja.

      Miehuuskokeet ovat varmaan olleet komeaa nähtävää, kun kivenjärkäle on jylisten pyörinyt laaksoon. Käräjäkivillä on pohdittu asioita ja tekoja, jotka vain kivet osaavat keroa ja kertovatkin, sille joka osaa kuunnella.

      On hienoa, että olet myös kuvannut näitä asioita. Varmaan elät asiat kuvienkin kautta uudelleen. Niissäkin on jälkipolville arvokas perintö ja muisto menneestä maailmasta.

      Kiitos Ystäväni vaelluksesta läpi kaskisavuisen laakson!

      -harzu

      Poista
    2. Muistan vuosikymmeniä sitten kulkeneeni kotitilan metsässä sen "Araratin" rinteellä jonkun vanhemman miehen kanssa. Hän kiinnitti huomioni silloisten isojen puiden runkojen alaosissa oleviin vioittumiin. Hän sanoi, että nuo viat ovat todennäköisesti peräisin kaskenpoltosta.

      Historia tuntui silloin todellakin ikäänkuin leijailevan sen maaston ilmassa.

      Ukkonenkin koetteli rinnettä minun muistini aikaan. Kerran salaman välähtämishetkellä taloon kuului selkäpiitä karmiva pamaus ja jyrinä.

      Rinteellä oli iso irtokivi. Myöhemmin isä huomasi siellä kulkiessaan, että kivi oli haljennut! Minäkin olen sen todennut.

      Onhan se mahdollista, että rinteeellä on muinoin ollut metsäpalokin. Sellainen kulohan menee usein tuulessa nopeasti polttaen vain aluskasvillisuuden. Isot puut syttyvät huonosti tai palavat vain hetken jostakin kohdasta.

      Omaa aikaani vanhempia kuvia sain haastateltavaltani kopioitavaksi ja kehitettäväksi. Kuvasin ne uudelleen melkein käsivaralta tosin pystyssä olevaan kirjaan käsiäni tukien. Ne ovat kokoelmassani tekstitettynä, enkä luovuta niitä muille ilman hänen perillistensä lupaa.

      välläys

      Poista
  7. Iloja ja suruja (isäni kirjoitus)

    On monenlaisia paikkoja siellä ja täällä,
    kukkuloilla ja laaksoissa, lähellä ja etäällä.
    Sanoin ei voi täysin kuvailla luonnon suuruutta,
    sielu vain voi tuntea sen kanssa yhteenkuuluvuutta.

    Sieluni on välillä maan povessa
    tai maan päällä hautakummuilla,
    ja toisinaan retkillä korkeilla mäillä
    tai lintusten teillä taivaalla etäällä.

    Mäen rinteet mua ennen muinoin opettivat.
    Ne ovat kaukana – joko ne opetuksen lopettivat?
    Mitähän oppia tältä päivältä sainkaan,
    vai enkö minä oppinut tänään lainkaan?

    Ilo ja suru vuoroin rintaani riepottelee,
    ymmärrä sitä en, kumpi voiton vienee.

    Minusta tuota voi aina välillä miettiä: "Mitähän oppia tältä päivältä sainkaan,
    vai enkö minä oppinut tänään lainkaan?"

    Vahvistetaan pientäkin iloa,
    terveisin välläys

    VastaaPoista
  8. Isäni on retkellä helteisenä päivänä ”Araratin” toisen puolen rinteellä. Otteita hänen kertomuksestaan:

    Levossa viratonna ovat kaikki tänne vettä tuovat purot nyt. Virtausta vesien eipä juuri täällä näkynyt. Mutta on täällä joskus ollut vettä valtavasti, Itäsuon peittäen alleen aivan reunoihin asti. Kevättulvat suon järveksi teki, kun lumi veden juoksua eespäin esti. Vaan pian ilman lämpö esteet sulatteli. Silloin vesi pois jo kiireesti valahti, alalampiin, järviin vuolaana virtaili.

    Mutta nyt täällä kesähelteen aikaan eräs asia ihmettelyni sai aikaan. Mistä hopeiset kalat tuohon aikanaan tulleet, koko parvena särjet tänne uineet? Samoin mutahautain kalat kummajaiset, ruutanat pienoiset, kultasuomuiset, jopa sitä jonkun aikaa mietiskelen ja sitten keksinkin siihen selityksen: Tuossahan tuo kukkula onkin, vuori Araratin, parkkipaikka Noan arkinkin. Siihenpä se paatti muinoin tulla tupsahti, ja kohta ympäriltään vedet alas hupsahti, ehkä kalat ovat jäänne arkin lastista.

    Ja niinpä tietä kulkeissani saavuin kohta siihen paikkaan, jossa kauan sitten ryhdyin maata kaivamaan. Siitä löytyi punamultaväriaines, josta sitten sai punamaalin moni rakennus, päälle puisen pinnan värin kotoisemman, kaikkein halvimman.

    Olin siis matkalla suolle päin, kun ympärillein katselemaan jäin. Tuossa vasemmalla alempana on lähde ruosteinen. Sen kraatereista tulee vettä vuolaasti pulputellen. Se notkon niityllä keltaiseksi sakaksi saostuu ja jäniksen tai jopa hirven papanoiden kokoisiksi rautapalloiksi rakeistuu. Niitähän ennen järven pohjasta nostettiin, ja masuunien uuneissa raudaksi sulatettiin.

    Tarkoitukseni oli kulkea edemmäs, aivan Itäsuon mökin pihapiiriin asti. Ai sieltähän rakennus harmaa silmään kangasti, kun puiden ja vesain välistä katseli tarkasti.

    Kun olin ohittanut niityn yläpään, siinä taas seisomaan ja katselemaan jään. Tässä oli ennen lypsytarhapaikka, tuossa veräjä ja aita. Lukemattomat kerrat näin tässä lypsikit ja lypsäjän, lehmisavun leijailevan, pienen tulenlieskan alla lehvän kytevän. Ahomansikat ennen täällä kaikkialla punoitteli, ihan kuin kaivaten poimijaa odotteli.

    Istuinpa mökin rappusille ja aprikoin sitä, ketkä rakennukset rakenteli, kenpä puut kaateli, kasket tuliliekillä viertäin poltteli, pelloiksi raivaeli, ketkä täälläkin olivat asuneet, peltoa muokanneet ja kylväneet, satoakin saaneet. Miten moni perhe onkin täällä asunut ja lapsiparven hoitanut, kasvattanut, miten monet sukupolvet vuorollansa vaihtuneet ja uudet aina joskus sijaan tulleet.

    Mutta nyt ei tienoolla tällä näy liikkuvan ketään. Miten autiolta ja oudolta pihamaa näyttääkään. Mökkikin harmaa tuohon on tyhjäksi jäänyt, omaan rauhaansa, yksinäisyyden lepoon hiljentynyt. Entiset pihapolut ovat aikoja sitten piiloon umpeutuneet, kulkijain puutteessa vihreiksi muuttuneet.

    Näin syvällisiä mietteitä mieleeni toi täällä tämä hetki. Ehkä tällä kertaa päättyykin tähän kokemusteni retki. Lähden täältä nyt kotiin päin astelemaan. Jää Itäsuo nyt taakseni rauhaansa vallitsevaan, mutta jatkan vielä ohi saunan. Kun kierrän yläkautta pellot, siellä ihan niin kuin soisi kissankellot. Aina sitä kukkaloiston komeutta, kissankelloin sinisyyttä hehkuvaista, hentoa suloisuutta ennen nähnyt olen. No, tämä kissankelloin soitto täällä korvin kuulemani on tunteiden herkkäin tuoma, minun kuvitelmani mieleeni luoma. Ja tuolta lypsytarhan takaa ääni kelloin kuuluikin, lapsuuskotini lehmikarjan vaskikelloin kilkatuskin. Näiden sulosoitteessa ylös mäkeä kohti askellan, läpi metsäin polkua kapeata kulkien mäen laen korkean tavoitan.

    Ah mäki, päälläs täällä korkealla astellen, menneisyyttäs, nykyisyyttäs, olemistas ajattelen. Miten peilannut olet ennen ihmissieluihin ja nykyajan ihmismieliinkin, kuin majakka sä vartiopaikallas kalliosi kautta antanut lujuuttas, varjelustas. Oman sielusi syvyyttä ja kirkkautta ja pintasi vaihtelevuutta olet opettanut näkemään ja sopuisasti luonnon ehtoin mukaisesti elämään.

    välläys

    VastaaPoista
  9. Punamullasta ja vanhoista maaleista

    Sodan jälkeen 1949 kotitaloni oli maalattu uudelleen punamultamaalilla. Punamultaa saatiin edellisessä kertomuksessa mainitusta paikasta. Punamulta on rautapitoista savimaata. Se oli luonnontilaista, josta kuitenkin hiekka oli huuhdottu pois. Se ei ollut niin punaista kuin poltettu punamulta.

    Vuonna 1955 asuinrakennuksen seinät vuorattiin ja rimoitettiin ja maalattiin vaaleaksi. Titanvalkoista (titaanidioksidia?) ja hieman keltaista pigmenttiä sekoitettiin vernissaan. Suolaa ja vihtrilliä (olikohan sinkkisulfaattia) kuulemma oli maalissa myös. Sitä, että kuumennettiinko maalia, en muista. Muistan kuitenkin, kuinka keltaista pigmenttiä lisättiin ja välillä sekoittaen katsottiin sävyä. Pyrkimys oli saada kermanvärinen lopputulos. Kyllä se kauniin värinen olikin.

    Maalauksessa oli koko perhe mukana. Äiti maalasi paljon. Minä maalasin aivan seinän alaosaa, mihin yletyin. Toiset keikkuivat telineillä ja tikapuilla. Maali kesti seinissä todella pitkään.

    Samaan aikaan maalattiin muut rakennukset taas punamultamaalilla. Pihalla oli pari louhoskiveä. Kivien välissä oli tuli ja jokin iso tynnyri oli kuumenemassa kivien päällä. Veljeni hämmensi keitosta. Siinä oli kurria, vettä, jauhoja ja punamultaa. Suolaa ja vihtrilliä oli myös ja ehkä vähän sementtiä. Muistan, että veljeni, joka keitti maalin, myös maalasi paljon. Minäkin vähän sudin.

    Nykyään käytetään voimakkaasti kuumennettua (poltettua) punamultaa, jonka väri on tummempaa. Olin mukana erään vanhan torpan kunnostuksessa. Siellä keitettiin maali pihalla isossa tynnyrissä tiilien ja kaasupolttimen päällä. Tynnyri oli vuorattu eristeellä. Rautasulfaatti (rautavihtrilli) sekoitettiin kuumenevaan veteen. Porukasta jokainen sekoitti sitä vuorollaan puisella melalla.

    Ruisjauhot, vai oliko vehnäjauhoja, sekoitettiin ensin kylmään veteen ja ne kaadettiin höyryävään keitokseen. Sitä pidettiin välillä sekoittaen lähes kiehuvana monta tuntia. Siihen voi lisätä vernissaa tai pellavaöljyä. Punamulta lisättiin viimeiseksi vähin erin ja varottiin yli kuohahtamista. Sitä haudutettiin vielä jonkin aikaa. Sälytysaineeksi lisättiin suolaa. Ehkä siihen lisättiin sitten kylmänä vielä formaliinia, koska loppumaalia säilytettiin kauemmin mahdollisia paikkauksia varten.

    Maalaustalkoissa oli hauskaa. Kuvasin kaikki vaiheet keitosta maalaukseen asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      "Ilo ja suru vuoroin rintaani riepottelee,
      ymmärrä sitä en, kumpi voiton vienee.

      Minusta tuota voi aina välillä miettiä:

      "Mitähän oppia tältä päivältä sainkaan,
      vai enkö minä oppinut tänään lainkaan!"

      Isäsi runo ilosta ja surusta oli ajaton, kaunis ja puhutteleva. Luonnon, suuren oppimestarin luentoa on koko elämä kuunneltava ja koettava. Isälläsi oli selvästi herkkyys elää luonnossa koko olemuksellaan, kulkea mielessään tuulen teitä. Se on hieno lahja ja varmasti osa myös hänen kirjallisen ilmaisunsa luomisvoimaan.

      Haikealta tuntui lukea isäsi käynnistä autiotalon maisemissa. Ketä olivat he, jotka kerran siellä suon laidalla asuivat. Veikö halla sadon, toiko puutteen ja karkotti asujat. Monia kysymyksiä, elämän raakuus entisaikaan, selviäminen oli monesti yhden hallayön takana. Kerjuutie sen kylmänä aamuna edessä. Meillä on paljon syytä kiitollisuuteen tänä päivänä. Vaikka laman keskellä elämmekin.

      Mielenkiintoista tietoa tekstisi myös sisälsi. Punamullan valmistus olikin minulle uutta noin perusteellisesti kerrottuna. Löytämisen ilo on varmaan ollut melkoinen, kun isäsi on punamullan väriaineksen kaivanut esille.

      Arvokasta tietoa jätät tarinoissasi jälkipolville. Kadonneen ajan, menneen maailman tietoa. Ajasta, jolloin tehtiin luonnosta löytöjä, selviydyttiin nokkeluudella ja sitkeydellä, osattiin iloita pienestäkin onnen hetkestä. Tehtiin, koettiin ja elettiin yhdessä.

      -harzu

      Poista
  10. Seuraavassa on välläyksen isän kaksi kouluaikaista kirjoitelmaa samalla lapulla. Vuosilukua niissä ei ole. Kirjoituksista tulee esiin surumielisyys. Se voi liittyä hänen siskonsa ja veljensä kuolemiseen keuhkotautiin hänen ollessaan murrosikäinen. Hänen isänsä kuoli aiemmin, mutta siihen aikaan alla olevat jutut eivät ehkä liity käsialasta päätellen.

    Metsään ja maisemaan on voitu kätkeä surua. Paikka on sama, josta yllä olevat kertomukset ovat. Seudut olivat hänelle vuosikymmenten saatossa tulleet varmasti rakkaiksi.

    Metsässä
    Ihminen oli metsässä. Hän seisoi polvia myöten hangessa ja hakkaili polttopuita pirttinsä lämmöksi
    Oudon äänen kajautti kirves kauas salojen kiirivään hiljaisuuteen – se kalskahteli niin oudosti jäiseen puun kylkeen, kun tarmokas isku heilahti kirveestä.
    Ihminen väsyi ja nojasi halkopinoa vasten. Molemmat kätensä hän koukisti ja kyynärpäillä nojasi pinoon.
    Ihminen kätki kasvonsa käsiensä väliin – oli aivan hiljaa – mietti ja kuunteli saloilla kiiriviä kaikuja...


    Akkunan ääressä
    Ihminen kyyrötti akkunan ääressä ja katseli ulos talveen palavin silmin. Hän nautti näystä, joka avautui hänen silmiensä edessä. Kuinka ihanalta näyttikään lumi, pakkaskiteinen lumi. Kun auringon valo sinne hohti – oli kuin hän olisi nähnyt säihkyvän timanttimeren, joka peittyi alle valkoisen vaipan.
    Ihminen aikoi lähteä pois – loi kosteat silmänsä taivaalle päin, jossa valkoiset pilven hattarat purjehtivat häipyen taivaan sineen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Hienoja runotarinoita olet poiminut kommenttiin. Kirjoitin blogin "Miten elämästä selviää", runotarinat ja niiden herättämät ajatukset löytyvät sieltä. Kiitos taas koskettavista sanoista.

      -harzu

      Poista