torstai 29. tammikuuta 2015

KASKISAVUN LAAKSO



Kaskisavut leijuvat laaksossa, mesimarjat tuoksuvat huumaavasti, nauriit kasvavat komeiksi ja esiinkammetut juurinystyrät kohoavat hiidenkiukaiksi.

Vanerikoivut humisevat ja kanta-asukit pysyvät koloissaan.

Useita nykyihmiselle tuntemattomia, vanhoja, uudelleen eloon herääviä sanoja, sanontoja, kokemuksia ja tapoja, saamme luettavaksemme.

Värikästä ja kiinnostavaa tarinaa jota tarinantaakkojen välittäjä, Ystävämme Välläys jälleen tuo ja luo meille.

Taitavasti, aivan kuin kutoen, hän luo menneen maailman elävänä esiin.


VÄLLÄYKSEN MAALAISMUISTOJA



LEMMIKKIPÄSSI JUNTTASI JA MULTA PÖLLYSI

Eräs Lassi oli kyntämässä isäni kotitalon lähellä olevaa kivikkoista peltoa, kun isäni meni neuvomaan häntä.

Navetan edessä oli silloin pässi irrallaan. Se oli mahtava ja komea, yleensä kesy lemmikkipässi.

Pojat olivat kuitenkin sitä härnänneet ja pässi kosti kokemansa kiusaamisen usein äkkiarvaamatta.

Tälläkin kertaa se lähti seuraamaan isääni ja junttasi pellolla vähän väliä takapuoleen.

Isä hermostui lopulta junttaamiseen ja otti ison laattakiven. Hän asetteli sitä takamuksensa suojaksi.

Pässi ei jäänyt odottamaan asettelua, vaan lämpsäytti laattakiveen, niin salamana, että isäni sormet jäivät väliin.

Isä suuttui tulisesti, otti pässiä kaksin käsin selkävilloista kiinni ja heitti sitä olan takaa monta kertaa peltoon.

Isälle olivat kehittyneet valtavat voimat isojen viljasäkkien käsittelystä ja pässi lennähteli multaan keveästi.

Höykytys kuitenkin vain innosti sitä ja yllytti yhä enemmän puskemaan.

Kun isäni tuli Lassin luokse äreä pässi perässään, niin Lassi pakeni hädissään sorkka-aatran päälle.

Vanha emäntä oli myös hyvin vihainen, koska pässi puski häntäkin.

Emäntä sanoikin, että älä laske kissaa suurempaa elukkaa heidän puolelleen.

SATUMETSÄ JA ARARATIN VUORI

Metsässä on oma erikoinen tunnelmansa. Minun kotiseudullani oli eräs satumainen metsä.

Satumetsä oli korkealla mäenkumpareella, lähiseudun korkeimmalla paikalla ja isäni vertasikin mäkeä joskus Araratin vuoreen.

Mäen rinteillä kasvoi metsää, mutta sen laki oli joskus ollut ihmisen asuttama.

Mäen päällä oli 1900-luvun alkupuolella ollut torppa ja pienet pellot. Torpan jäätyä hylätyksi pelloilla oli alkanut kasvaa puita.

Torpan lähialue pysyi pitkään paljaana niittynä. Vähän ulommilla pelloilla kasvoi nuoruusaikanani suuria kuusia.

Kuusien alla oli niin hämärää, ettei siellä ollut kuin sammalta tai aivan matalaa kasvillisuutta.

Kun joskus satuin retkilläni osumaan siihen metsään, se oli satumainen ja aavemainen.


HIIDENKIUKAITA JA MAAHISIA

Raunioituneen torpan alueella oli lähes säännöllisin välimatkoin, tasaisesta maasta kohoavia, suuria kekomaisia kiviröykkiöitä, kuin hiidenkiukaita.

Sammal nousi peittämään myös kiviä, niin että röykkiöt olivat tummanvihreitä.

Näky oli hätkähdyttävä, melkeinpä tuntui selkäpiissä pieni pelko. Voi kuvitella hiiden tai maahisten asuvan niissä kivikasoissa.

Minulla oli onneksi kamera mukanani ja tallensin näkemäni filmille.

Tunnelma tällaisessa paikassa oli hyvin erikoislaatuinen.

YHDEKSÄN KÄRPPÄÄ RAUNIOSSA

Ihmiset olivat aikoinaan keränneet pelloista kivet kasoiksi; kiviraunioiksi. Raunioiden lukumäärän perusteella saattoi arvata, että maa oli ollut hyvin kivistä.

Pienten sarkojen raivaaminen oli ollut varmasti suuri työ, ja raunioiden paikat veivät osan pinta-alasta.

Jos ei raunioissa asunutkaan maahisia tai menninkäisiä, niin ne olivat varmasti hyvä asuinpaikka pikkueläimille.

Alempana olevilla pelloilla, joita isäni viljeli, oli myös jokunen kiviraunio.

Kerran onnistuin näkemään siellä kärpän kurkistavan rauniosta. Kärppä on nopea eläin ja sitä näkee harvoin.

Eläin on niin nopea, että luulee näkevänsä monta kärppää yhtä aikaa pilkistelevän kivien väleissä.

Niinpä onkin olemassa sanonta: ”Kärppä yhdeksänä rauniossa”.



RAUDANTAKOJATORPPARI

Nuo kivikasat ovat jo sammalen peitossa ja kuusimetsä täyttää koko pellon, rauniot ja ränsistyneet ladot.

Sammal kivissä ja ladon hirsissä luo mystisen salaperäisyyden.

Siitäkin paikasta on tullut satumetsä.

Ehkä siellä satumetsässä viipyy vielä 1700-luvun raudantakojatorpparin henki.

Torpan nurkkakiven viereltä löytyi harvinaista hullukaalta(Hyoscyamus niger).

Lehmien lyhyeksi syömällä kedolla kasvoi sillä seudulla lapsuudessani harvinaista ketoneilikkaa.

KASKINAURISTA JA OHRAA

Olen haastatellut aikoinaan vähän kaukaisempaa kylänmiestä ja kuullut, että ”Araratin” rinteellä on joskus ollut myös kaskeamista. Kuvailen tässä tuon isääni vähän vanhemman kylänmiehen kertomaa.

Kaskimaita oli ollut hänenkin kotinsa lähistöllä monessa paikassa. Naurista ja ohraa oli viljelty 1800-luvulla.

Hänen lapsuudessaan kaskettiin ja vierrettiin viisi vuotta isoa aluetta, jossa kasvoi muun muassa käkkärämäntyjä.

Maapohja oli lihavaa ja tuhkaa tuli paljon lannoitteeksi neulasista. Voi että se kasvoi sitten kaskinaurista.



MESSIÄ KERÄSI KOKO KYLÄ

Sitten se rupesi kasvamaan messiä eli mesimarjaa. Semmoista mesimarjakenttää ei ollut kukaan siellä ennen nähnyt.

Kun istui kannon päässä ja kääntyili, niin siitä sai monta litraa. Ja voi sitä tuoksua.

Koko kylä kävi siellä keräämässä niitä marjoja. Niitä säilöttiin vaikka millä tavalla.

Mehukone tehtiin niin, että pantiin jakkara selälleen. Jakkaran jalkoihin ripustettiin sitten riepu ja siihen kaadettiin keitos valumaan.

Tätä aikaa kesti 2-3 kesää. Takametsän koivut kylvivät sitten siemenensä maahan ja siihen kasvoi läpipääsemätön koivikko.

Sitä koivikkoa harvennettiin monta kertaa. Nyt ne koivut ovat jo isoja, vanerikoivujakin oli jo otettu sieltä.

Metsäherrat olivat sanoneet, että he kun kaataisivat ja ottaisivat kaikki nuo puut, niin se olisi ropinaa.

JUURINYSTYRÄT JA KANTA-ASUKIT

Myös kivijärkäleiden kankeamisesta kuulin tuolta mieheltä. Hän nimitti kiviä leikillisesti ”juurinystyröiksi”.

Ei niiden siirtely silti ollut leikkiä siihen aikaan. Heidän lähipellosta niitä oli otettu paljon.

Juurinystyröitä oli ottanut ukki ja niitä oli ottanut isä, eikä tarinan kertojakaan ollut osattomaksi jäänyt. Muistona siitä työstä pellolla oli paljon raunioita.

Minulla on kuva jossa 1927 kammetaan kiviä tyynellä syysilmalla. Kuvassa on kyseessä vippaskonstilla raivuu.

Kylänmies itse istuu nuorukaisena yhden vipan, eli paakin nenällä painona. Toisia paakeja ollaan asettamassa paikalleen.

Isoja järkäleitä on tarkoitus siirtää rantaan.

Matalan kivireen edessä on kaksi hevosta rinnakkain, liinakko ja raudikko.

Lapiolla tehtiin kolo kiven kupeeseen. Siihen asetettiin puupaaki ja ruvettiin sillä kampeamaan.

Kuvassani nuo paakit näyttävät useita metrejä pitkiltä, eri paksuisilta männynrungoilta.

Kaksi tai kolme paakia saattoi olla.

Kiviä, jotka eivät nousseet paakilla kertoja kutsui kanta-asukkaiksi.

Vuonna 1954, kun kylälle tehtiin tie, katepillari raivasi kanta-asukkaatkin.



VÄLLÄYKSEN RUNOJA


Koivikon aito kauneus


Syksy riisui koivikolta kaiken turhan,
näkee kulkija aitona sen.
Sen kauneus ei vaadi mitään muuta
kuin ehkä rinnalle vihreän kuusen.


Keto kukki neilikoin


Kerran keto, kumpare neilikoita kukki.
Vieläkö löydät sen niityn? Tuskin.
Lehmät heinikon aikanaan matalaks' talloi,
mutt' sitten tilalle metsä kasvoi.




Kiitos Ystävämme Välläys!


Olipa paljon ja kiinnostavaa tarinaa. Olet jälleen tuonut ja luonut meille menneen maailman elävästi esiin.

Kaskisavujen tuoksu tuntuu leijuvan ilmassa, kun lukee tarinaasi.

Tulee mieleen Järnefeltin maalaus "Kaski" eli "Raatajat rahanalaiset".

Taulun maiseman lohduttomuus, uupuneen tytön apea katse ja rääsyiset vaatteet kaskeavan perheen yllä.

Samalla mieleen tulee kuitenkin se sitkeys ja sisu, jonka avulla on selvitty kylmien talvien ja puutevuosien yli.

Mesimarjat tuoksuvat huumaavasti, nauriit kasvavat ja juurinystyrät nousevat, vanerikoivut humisevat ja kanta-asukit pysyvät.

Paljon uusia, uudelleen esiin tuomiasi sanoja, kokemuksia ja tapoja saimme oppia.

On hienoa, että olet myös kuvannut näitä asioita. Saimme elää nuo kadonneet ajat tarinoidesi kautta uudelleen.

Niissä on jälkipolville arvokas perintö ja muisto menneestä maailmasta.

Kiitos Ystäväni vaelluksesta läpi kaskisavuisen laakson!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti