torstai 29. tammikuuta 2015

KASKISAVUN LAAKSO



Kaskisavut leijuvat laaksossa, mesimarjat tuoksuvat huumaavasti, nauriit kasvavat komeiksi ja esiinkammetut juurinystyrät kohoavat hiidenkiukaiksi.

Vanerikoivut humisevat ja kanta-asukit pysyvät koloissaan.

Useita nykyihmiselle tuntemattomia, vanhoja, uudelleen eloon herääviä sanoja, sanontoja, kokemuksia ja tapoja, saamme luettavaksemme.

Värikästä ja kiinnostavaa tarinaa jota tarinantaakkojen välittäjä, Ystävämme Välläys jälleen tuo ja luo meille.

Taitavasti, aivan kuin kutoen, hän luo menneen maailman elävänä esiin.


VÄLLÄYKSEN MAALAISMUISTOJA



LEMMIKKIPÄSSI JUNTTASI JA MULTA PÖLLYSI

Eräs Lassi oli kyntämässä isäni kotitalon lähellä olevaa kivikkoista peltoa, kun isäni meni neuvomaan häntä.

Navetan edessä oli silloin pässi irrallaan. Se oli mahtava ja komea, yleensä kesy lemmikkipässi.

Pojat olivat kuitenkin sitä härnänneet ja pässi kosti kokemansa kiusaamisen usein äkkiarvaamatta.

Tälläkin kertaa se lähti seuraamaan isääni ja junttasi pellolla vähän väliä takapuoleen.

Isä hermostui lopulta junttaamiseen ja otti ison laattakiven. Hän asetteli sitä takamuksensa suojaksi.

Pässi ei jäänyt odottamaan asettelua, vaan lämpsäytti laattakiveen, niin salamana, että isäni sormet jäivät väliin.

Isä suuttui tulisesti, otti pässiä kaksin käsin selkävilloista kiinni ja heitti sitä olan takaa monta kertaa peltoon.

Isälle olivat kehittyneet valtavat voimat isojen viljasäkkien käsittelystä ja pässi lennähteli multaan keveästi.

Höykytys kuitenkin vain innosti sitä ja yllytti yhä enemmän puskemaan.

Kun isäni tuli Lassin luokse äreä pässi perässään, niin Lassi pakeni hädissään sorkka-aatran päälle.

Vanha emäntä oli myös hyvin vihainen, koska pässi puski häntäkin.

Emäntä sanoikin, että älä laske kissaa suurempaa elukkaa heidän puolelleen.

SATUMETSÄ JA ARARATIN VUORI

Metsässä on oma erikoinen tunnelmansa. Minun kotiseudullani oli eräs satumainen metsä.

Satumetsä oli korkealla mäenkumpareella, lähiseudun korkeimmalla paikalla ja isäni vertasikin mäkeä joskus Araratin vuoreen.

Mäen rinteillä kasvoi metsää, mutta sen laki oli joskus ollut ihmisen asuttama.

Mäen päällä oli 1900-luvun alkupuolella ollut torppa ja pienet pellot. Torpan jäätyä hylätyksi pelloilla oli alkanut kasvaa puita.

Torpan lähialue pysyi pitkään paljaana niittynä. Vähän ulommilla pelloilla kasvoi nuoruusaikanani suuria kuusia.

Kuusien alla oli niin hämärää, ettei siellä ollut kuin sammalta tai aivan matalaa kasvillisuutta.

Kun joskus satuin retkilläni osumaan siihen metsään, se oli satumainen ja aavemainen.


HIIDENKIUKAITA JA MAAHISIA

Raunioituneen torpan alueella oli lähes säännöllisin välimatkoin, tasaisesta maasta kohoavia, suuria kekomaisia kiviröykkiöitä, kuin hiidenkiukaita.

Sammal nousi peittämään myös kiviä, niin että röykkiöt olivat tummanvihreitä.

Näky oli hätkähdyttävä, melkeinpä tuntui selkäpiissä pieni pelko. Voi kuvitella hiiden tai maahisten asuvan niissä kivikasoissa.

Minulla oli onneksi kamera mukanani ja tallensin näkemäni filmille.

Tunnelma tällaisessa paikassa oli hyvin erikoislaatuinen.

YHDEKSÄN KÄRPPÄÄ RAUNIOSSA

Ihmiset olivat aikoinaan keränneet pelloista kivet kasoiksi; kiviraunioiksi. Raunioiden lukumäärän perusteella saattoi arvata, että maa oli ollut hyvin kivistä.

Pienten sarkojen raivaaminen oli ollut varmasti suuri työ, ja raunioiden paikat veivät osan pinta-alasta.

Jos ei raunioissa asunutkaan maahisia tai menninkäisiä, niin ne olivat varmasti hyvä asuinpaikka pikkueläimille.

Alempana olevilla pelloilla, joita isäni viljeli, oli myös jokunen kiviraunio.

Kerran onnistuin näkemään siellä kärpän kurkistavan rauniosta. Kärppä on nopea eläin ja sitä näkee harvoin.

Eläin on niin nopea, että luulee näkevänsä monta kärppää yhtä aikaa pilkistelevän kivien väleissä.

Niinpä onkin olemassa sanonta: ”Kärppä yhdeksänä rauniossa”.



RAUDANTAKOJATORPPARI

Nuo kivikasat ovat jo sammalen peitossa ja kuusimetsä täyttää koko pellon, rauniot ja ränsistyneet ladot.

Sammal kivissä ja ladon hirsissä luo mystisen salaperäisyyden.

Siitäkin paikasta on tullut satumetsä.

Ehkä siellä satumetsässä viipyy vielä 1700-luvun raudantakojatorpparin henki.

Torpan nurkkakiven viereltä löytyi harvinaista hullukaalta(Hyoscyamus niger).

Lehmien lyhyeksi syömällä kedolla kasvoi sillä seudulla lapsuudessani harvinaista ketoneilikkaa.

KASKINAURISTA JA OHRAA

Olen haastatellut aikoinaan vähän kaukaisempaa kylänmiestä ja kuullut, että ”Araratin” rinteellä on joskus ollut myös kaskeamista. Kuvailen tässä tuon isääni vähän vanhemman kylänmiehen kertomaa.

Kaskimaita oli ollut hänenkin kotinsa lähistöllä monessa paikassa. Naurista ja ohraa oli viljelty 1800-luvulla.

Hänen lapsuudessaan kaskettiin ja vierrettiin viisi vuotta isoa aluetta, jossa kasvoi muun muassa käkkärämäntyjä.

Maapohja oli lihavaa ja tuhkaa tuli paljon lannoitteeksi neulasista. Voi että se kasvoi sitten kaskinaurista.



MESSIÄ KERÄSI KOKO KYLÄ

Sitten se rupesi kasvamaan messiä eli mesimarjaa. Semmoista mesimarjakenttää ei ollut kukaan siellä ennen nähnyt.

Kun istui kannon päässä ja kääntyili, niin siitä sai monta litraa. Ja voi sitä tuoksua.

Koko kylä kävi siellä keräämässä niitä marjoja. Niitä säilöttiin vaikka millä tavalla.

Mehukone tehtiin niin, että pantiin jakkara selälleen. Jakkaran jalkoihin ripustettiin sitten riepu ja siihen kaadettiin keitos valumaan.

Tätä aikaa kesti 2-3 kesää. Takametsän koivut kylvivät sitten siemenensä maahan ja siihen kasvoi läpipääsemätön koivikko.

Sitä koivikkoa harvennettiin monta kertaa. Nyt ne koivut ovat jo isoja, vanerikoivujakin oli jo otettu sieltä.

Metsäherrat olivat sanoneet, että he kun kaataisivat ja ottaisivat kaikki nuo puut, niin se olisi ropinaa.

JUURINYSTYRÄT JA KANTA-ASUKIT

Myös kivijärkäleiden kankeamisesta kuulin tuolta mieheltä. Hän nimitti kiviä leikillisesti ”juurinystyröiksi”.

Ei niiden siirtely silti ollut leikkiä siihen aikaan. Heidän lähipellosta niitä oli otettu paljon.

Juurinystyröitä oli ottanut ukki ja niitä oli ottanut isä, eikä tarinan kertojakaan ollut osattomaksi jäänyt. Muistona siitä työstä pellolla oli paljon raunioita.

Minulla on kuva jossa 1927 kammetaan kiviä tyynellä syysilmalla. Kuvassa on kyseessä vippaskonstilla raivuu.

Kylänmies itse istuu nuorukaisena yhden vipan, eli paakin nenällä painona. Toisia paakeja ollaan asettamassa paikalleen.

Isoja järkäleitä on tarkoitus siirtää rantaan.

Matalan kivireen edessä on kaksi hevosta rinnakkain, liinakko ja raudikko.

Lapiolla tehtiin kolo kiven kupeeseen. Siihen asetettiin puupaaki ja ruvettiin sillä kampeamaan.

Kuvassani nuo paakit näyttävät useita metrejä pitkiltä, eri paksuisilta männynrungoilta.

Kaksi tai kolme paakia saattoi olla.

Kiviä, jotka eivät nousseet paakilla kertoja kutsui kanta-asukkaiksi.

Vuonna 1954, kun kylälle tehtiin tie, katepillari raivasi kanta-asukkaatkin.



VÄLLÄYKSEN RUNOJA


Koivikon aito kauneus


Syksy riisui koivikolta kaiken turhan,
näkee kulkija aitona sen.
Sen kauneus ei vaadi mitään muuta
kuin ehkä rinnalle vihreän kuusen.


Keto kukki neilikoin


Kerran keto, kumpare neilikoita kukki.
Vieläkö löydät sen niityn? Tuskin.
Lehmät heinikon aikanaan matalaks' talloi,
mutt' sitten tilalle metsä kasvoi.




Kiitos Ystävämme Välläys!


Olipa paljon ja kiinnostavaa tarinaa. Olet jälleen tuonut ja luonut meille menneen maailman elävästi esiin.

Kaskisavujen tuoksu tuntuu leijuvan ilmassa, kun lukee tarinaasi.

Tulee mieleen Järnefeltin maalaus "Kaski" eli "Raatajat rahanalaiset".

Taulun maiseman lohduttomuus, uupuneen tytön apea katse ja rääsyiset vaatteet kaskeavan perheen yllä.

Samalla mieleen tulee kuitenkin se sitkeys ja sisu, jonka avulla on selvitty kylmien talvien ja puutevuosien yli.

Mesimarjat tuoksuvat huumaavasti, nauriit kasvavat ja juurinystyrät nousevat, vanerikoivut humisevat ja kanta-asukit pysyvät.

Paljon uusia, uudelleen esiin tuomiasi sanoja, kokemuksia ja tapoja saimme oppia.

On hienoa, että olet myös kuvannut näitä asioita. Saimme elää nuo kadonneet ajat tarinoidesi kautta uudelleen.

Niissä on jälkipolville arvokas perintö ja muisto menneestä maailmasta.

Kiitos Ystäväni vaelluksesta läpi kaskisavuisen laakson!




keskiviikko 28. tammikuuta 2015

ITKU JA NAURU



Itku tulee rajuna, koko olemus elää siinä, joka solu tempautuu mukaan ja on hetken yhtä.

Ehkä siinä on itkun salaisuus. Ihminen on yhtenäinen ja ehjä itkiessään. Yhtenäinen ja samalla irti kaikesta.

Todellisuus ei hallitse häntä. Hetken aikaa ihminen on irti kaikesta.

Itku, alkukantaisena kokemuksena, on voima, jota ei voi hallita.

Siitä syystä toiset eivät pysty tai halua itkeä, rajua, alkuvoimaista itkua.

Pelko itsekontrollin menettämisestä on niin suuri.

ITKU JA NAURU

Raju, hallitsematon itku on pieni kuolema ja samalla elämä. Avautuminen elämän voimille.

Itku ja nauru ovat puhtaimmillaan kuin kaksoset. Molemmat avaavat ja sulkevat. Puhdistavat ja tekevät tilaa uudelle.

Raju itku on kuin allekirjoitus. Tämän kohdan ohitin ja annoin sen mennä ohi.

Olin ylittänyt sen, mikä jäi taakse, enkä pitänyt siitä enää kiinni. Itku irroitti otteen ja tarttui nauruun.

Elämä kulki välistä, kuului kummankin seuraan.

Virtasi molemmissa kyyneleinä eteenpäin.


KYYNELTEN TIELLÄ ILON VIITAT

Itkun jälkeen oli puhdas olo. Mietti, että mistä se tuli. Mikä siitä teki niin rajun.

Mikä siitä teki pelottavan, avuttomuusko?

Hetken regressio. Tajunnan taantuminen avuttomaksi. Samalla voimakas tietoisuus.

On olemassa aina yksi tapa mennä eteenpäin. On aina tie eteenpäin. On kyynelten tie.

Sillä tiellä kulkeva kohtaa ennen pitkää myös naurun, ja joutuu ilon yllättämäksi.

Kyynelten tiellä on ilon viitat.

TALVIPYÖRÄILYÄ ODOTUSHUONEESSA

Istun työterveyslääkärin vastaanotolla. Yläpuolellani taulutelevisiossa, joku kertoo talvipyöräilystä.

Hän neuvoo miten pyöräily sujuu läpi vuoden. Nastarenkaat alle, toppahousut jalkaan ja kypärä päähän.

Asenne on niin hieno, että kaipaan heti pyöräretkille. Onneksi ollaan kevättä ja kesää kohti menossa.

TEHOKASTA JA NOPEAA

Vastapäätä yskii joku flunssainen, käy vastaanotolla ja palaa parin minuutin kuluttua, toiminta on tehokasta ja nopeaa.

Pian istuu edessäni joku toinen. Hieno työpuku päällä ja nimilaatta rinnassa. Terveen ja olevan näköinen.

Räplää ja naputtelee kännykkää. Vilahtaa nopeasti huoneeseen.


ELÄMÄ ON MUUTAMA ASKEL ULOS

Jään yksin. Katselen sivuttain alas. Näen askelten merkkaamat laatat. Muutama askel ovimatolle, siitä tuulikaappiin ja ulos.

Mieleni syvyydestä nousee merkillinen tunne ihmisen matkasta elämän läpi.

Muutama askel, viisi kuusi ovelle. Siitä eläkkeelle tuulikaappiin ja kohta olet jo pihalla.

Miten se elämä näin pian meni, kysyi eräs kahdeksankymppinen.

Loputon vuosien jono, ääretön matka edessä, ajattelee parikymppinen.

Muutama askel ja olet ovella ystäväni.

SYVÄAIVOSTIMULAATIO

Ajatukseni katkeavat, kun ovi avautuu ja tuttu työterveyslääkäri kutsuu sisään.

Ojennan hänelle neurologin kirjoittaman lausunnon tilanteestani.

Neurologi on siinä arvioinut sairastamani kervikaalisen dystonian ennusteen.

Sairaus on krooninen ja joko etenee tai pysähtyy jossain vaiheessa.

Tilanteeni on neurologin arvion mukaan sen verran vaikea, että DBS-leikkausta, eli syväaivostimulaatiota harkitaan.



TYÖTERVEYSLÄÄKÄRI POHTII TILANNETTA

Kerron työterveyslääkärille leikkauksesta ja hän kysyy parantaako se tämän sairauden.

Sanon, ettei ehkä kokonaan paranna, mutta voi helpottaa oireita.

Hän naurahtaa, kun kerron, että uskon meneväni leikkaukseen jos lääkärit ovat sitä mieltä.

Työterveyslääkäri katsoo silmiin ja sanoo ettei sinun mikään pakko siihen leikkaukseen ole mennä.

Hän toistaa sen ja sanoo minun voivan myös kieltäytyä leikkauksesta.

Sitten hän ohittaa asian ja keskittyy pohtimaan tilannettani.

KERVIKAALINEN DYSTONIA

Hän kysyy, olisiko työpaikallani mitään muuta työtä, jota voisi tehdä sairaudesta huolimatta.

Kervikaalinen dystonia vääntää päätäni sivuun ja vaikeuttaa kaikkea tekemistä.

Varsinkin kahdella kädellä työskentely on pää sivuttain vaikeaa.

Sanon, etten usko sellaista löytyvän, varsinkin kun olen jo nyt ollut yli vuoden toistaiseksi lomautettuna, eikä töitä ole muutenkaan.


NELJÄS AIKA

Ajattelen itse, että uudelleenkoulutus työkyvyn kartoituksen kautta olisi nyt paras ratkaisu.

Työterveyslääkäri on pitkään hiljaa, tuumailee ja haluaa sitten vielä neljännen vastaanottoajan.

Nyt isomman palaverin ennen kuin kirjoittaa lausunnon.

Hän sanoo, että palaverissä pitäisi hänen ja minun lisäksi olla mukana työnantajan edustaja sekä työterveyshoitaja.

Sanon, että tehdään niin ja lääkäri ojentaa mukaani kaksi kaavaketta, joissa kerrotaan palaverin sisältö.

Hän pyytää minua toimittamaan toisen niistä työnantajalle ja pyytää sieltä vastuuhenkilön tiedot.

Lääkäri sanoo vielä, ennen kuin poistun, että työterveyshoitaja soittaa sitten minulle kun palaveri pidettäisiin.

Astun askeleet lattialaattojen yli tuulikaappiin ja olen ulkona.

Käyn työpaikalla viemässä lapun, kerron palaverista, tervehdin työkavereita ja katselen ympärilleni.

Täällä kului toistakymmentä vuotta elämästäni.

Tilanne työpaikalla on samanlainen kuin lomautukseni alkaessa.




tiistai 27. tammikuuta 2015

KERVIKAALINEN VÄÄNTÖMOMENTTI


"Pisarakidutus" on eräs julmimpia kidutuksen muotoja. Siinä uhrin otsalle pudotetaan pieni pisara tasaiseen tahtiin.

Vain pieni pisara, yksi vesipisara kerrallaan.

Aluksi se ei tunnu miltään, sitten vähän ärsyttää, vähitellen se iskee kuin vasara.

Lopulta jokainen pisara on moukarinisku. Vain yksi pieni vesipisara!

VÄÄNTÖÄ RIITTÄÄ LOPPUUN ASTI

Vain kokenut voi tietää miltä tuntuu, kun niskoja vääntää koko ajan.

Tietää mitä eläminen niskalenkissä on. Miltä tuntuu asettua nukkumaan niskat kouristuneena ja herätä aamuyöllä niskat kouristuneena.

Nousta ylös nopeasti, koska makuulla niskat kouristuvat.

Tietää, miltä tuntuu, kun kävellessä niskat vääntyvät. Vääntyvät juostessa, ajaessa, vääntyvät aina.

Joskus vastaantulijoiden päät kääntyvät katsomaan. Pohtivat, mutta eivät sano mitään.

Vain toinen saman kokenut voi sen tietää.

Tietää, miltä tuntuu, että tätä vääntöä vain jatkuu. Sitä jatkuu loppuun asti.


TILANNEKUVAUS

Pieni vääntö, mitä se nyt on, joku sanoo. Onhan vuoteesta noustava muutenkin aamulla.

Eivät muutkaan jää loikoilemaan ja venyttelemään vuoteeseen. Näin totesi eräs blogin lukija.

Pitää kieltämättä paikkansa. Itsesääli on pahimmillaan sairautta. En tätä sen vuoksi kirjoitakaan.

Yritän vain muutamin sanoin realistisesti kuvata tilanteen, missä kervikaalista dystoniaa sairastava voi elää.

LÄÄKÄRITKÄÄN EIVÄT USEIN TUNNISTA

Kervikaalinen dystonia on niskalihasten pakkoliikettä, tahdonalaisten lihasten toimintahäiriö.

Tässä dystonian muodossa pää voi vääntyä sivuun, kääntyä ylös tai alas ja eräässä oireessa kallistua sivulle. Liikkeet voivat myös muuttua ajan oloon.

Dystoniaa pidetään kroonisena sairautena, joka etenee tai pysähtyy ja asettuu johonkin vaiheeseen.

Myös parantumisia on tapahtunut ja mitä aikaisemmin sairaus löydetään, sitä paremmat edellytykset toipumiselle on.

Siitä syystä dystonian tunnettavuutta tulisi pyrkiä lisäämään.

Moni yleislääkäri ei tunnista harvinaisen dystonian eri muotojen oireita.


VAIN KOKENUT VOI TIETÄÄ

Nuo samat sanat, jotka alussa kirjoitin,  voisi kirjoittaa myös jostain toisesta dystonian muodosta.

Oireet ovat toki joka dystoniassa erilaisia, mutta aina elämää rajoittavia.

Joskus eristäviä, pakkoliikkeiden vuoksi oudoksi tekeviä, syrjäyttäviä vaivoja.

Monilla on dystonian lisäksi muitakin sairauksia.

Monta taakkaa kannettavana, taakkaa joita ei aina jaksa edes kertoa.

Ei halua selittää, koska tietää miten vaikea kenenkään on niitä kokematta ymmärtää.

Ihminen, joka on samantapaista kokenut ymmärtää selittämättäkin.

Sitä on vertaistuki. Siksi ihminen tarvitsee toisen. Tarvitsee vertaisen.

Aina se vertainen ei välttämättä ole mikään varsinainen vertaistukiryhmä.

Toisinaan yksittäinen ihminen voi olla se tukea antava olkapää.


YMMÄRTÄVÄ VERTAISTUKI

Joskus vertaistukiryhmiin hakeutuvat ihmiset, jotka ovat katkeroituneet omien taakkojensa alle.

He voivat kaataa tukea etsivän haavoihin omat kärsimyksensä.

Jaettu tuska ei puolitu silloin, se vain kaksinkertaistuu.

On oltava joku, joka selittämättäkin ymmärtää.

Yhteinen taakka on silloin jaettu, hieman kevyempi taakka!

Onneksi on olemassa ihmisiä, jotka ymmärtävät.

Aina voi olla onnellinen kohtaamastaan ymmärtäjästä.

Voiko olla enää hienompaa asiaa kuin ymmärtävä vertaistuki.






sunnuntai 25. tammikuuta 2015

VERTAISTUKI


Lunta on sadellut yöllä muutaman sentin. Kevyttä höttöä, sopivaa kolata aamulla. Ei liian raskasta, mutta saa liikuntaa ja raitista ilmaa.

Botuliinipiikeistä on nyt pari päivää. En ole lähtenyt vielä lenkille, että lääke saisi asettua rauhassa lihaksiin.

Olen kuullut dystoniaa sairastavien vertaistukiryhmässä, ettei piikkien jälkeen kuntoilu tekisi hyvää botuliinin vaikutukselle.

Neurologini sanoi kyllä kerran, että aika pian voi pistosten jälkeen jo lenkille lähteä.

Muutaman päivän rennompi liikkuminen on varmaan hyvä valinta.

MUSTARASTAAN HUILUSOOLO

On pihabongauspäivä, katselen siksi tuijapensaiden ja omenapuiden latvuksia pidempään.

Tiedän, että pihapiirissä on liikkunut viime päivinä mustarastas, joten yritän bongata sen.

Piha on hiljainen ja ilma tyyni. Pakkasta on kolmisen astetta ja pilvet peittävät vaaleanharmaina taivaan.

Lähden lakaisemaan kasvihuoneen kattoa lumesta, kun näen mustarastaan. Lintu on selvästi viime kesän poikueesta, nokka yhtä musta kuin koko rastas.

Lintu hypähtelee maahan tippuneita auringonkukansiemeniä kohti. Pysähdyn ja kaivan kameraa taskusta, mutta se pyrähtää omenapuun oksalle.

Mustarastas lentää tontin yli kohti suurta kuusta ja saan kuulla vuoden ensimmäisen huilusoolon.

Lintujen laulua kuuluu muutenkin jo paljon. Kevättä on aavistus ilmassa.


HARAKKA KUUSESSA JA TINTTI LAUDALLA

Pihaa kolatessani mustarastas palaa noppimaan maasta siemeniä. Kohta toinenkin rastas hypähtää sen vierelle. Tällä yksilöllä on jo oranssi nokka.

Pari varpusta lennähtää omenapuun oksalle katselemaan rastaiden puuhia. Harakka räkyttää yksinään kauempana suuressa kuusessa.

Latvaoksien suojista harakka tarkkailee aluetta. Sieltä se tekee räpiköiviä syöksyjään herkkupaloja noutamaan.

Oksasta roikkuvalta lintulaudalta talitintti valvoo aluetta baskeri päässä.

Jostain syystä lintujen puuhia katsellessa mieleeni tulee ajatus vertaistukiryhmästä.

VERTAISTUKIRYHMÄT FACEBOOKISSA

Ulkona on raitis ilma, tekee hyvää hengittää sitä ja vain katsella ja kuunnella.

Ulkona on hyvä toisinaan vain oleksia, antaa ajatuksille aikaa levätä, asettua, laskeutua ja seestyä.

Ajattelen vertaistukiryhmiä, lähinnä tietysti erilaisia dystonian tyyppejä potevien tukiryhmää. Enhän muunlaisiin ryhmiin ole kuulunutkaan.

Minun tietääkseni on olemassa vain yksi suomenkielinen dystoniaa sairastavien vertaistukiryhmä facebookissa.

Ryhmä on suljettu ja siihen pääsevät dystoniaa sairastavat, sekä heidän läheisensä.


DYSTARIT-VERTAISTUKIRYHMÄ

Dystarit vertaistukiryhmä on suljettu siitä syystä, että keskustelu olisi vapaata ja luottamuksellista. Ryhmän on perustanut yksityishenkilö pari vuotta sitten.

Ulkomailta löytyy useita vastaavia kansainvälisiä tukiryhmiä. Niissä keskustelu vaatii tietysti kielitaitoa.

Mielestäni niihinkin on hyvä kuulua jo sen vuoksi, että saa yleiskuvan tämän harvinaisen sairauden laajuudesta maailmalla.

Uudet hoitomuodot tulevat myös nopeammin esiin ja monet muut kokemukset sairauden hoidosta.

Suomenkielinen vertaisryhmä on hyvä siitä syystä, että kokemukset, varsinkin sairauteen liittyvät, on aina helpompi ilmaista omalla äidinkielellään.

TUKIRYHMÄSSÄ KYPSYTÄÄN JA KASVETAAN

Olen kuulunut Dystarit-vertaisryhmään nyt yli vuoden ja sinä aikana oppinut paljon tästä harvinaisesta sairaudesta, jota edes monet lääkärit eivät tunne.

Dystarit-vertaistukiryhmä on hyvä monessa mielessä. Siellä saa tietoa dystonian hoidosta eri sairaaloissa Suomessa. Myös omat kokemuksensa voi jakaa ryhmässä.

Vertaistukiryhmä on siitä syystä myös hyvä, että siellä on tilaa kasvaa. Sitä jokainen tarvitsee.

Täytyy aina muistaa, että sairaiden tukiryhmässä käydyt keskustelut ovat luottamuksellisia.

Ne ovat osa kypsymistä kestämään rankan sairauden oireet.


ERAKOIVA SAIRAUS PAHIMMILLAAN

Useimmat meistä tukea ja tilaa kasvulle tarvitsevat. Sitä tarvitsevat terveetkin, ja varsinkin sairaat, monista kivuista ja oireiden outoudesta kärsivät ihmiset.

Dystonia on eri tyyppisiä oireita aiheuttavien sairauksien yleisnimi. Yhteistä niille on liikehäiriö jossain lihaksessa.

Yleensä kivulias ja oloa rasittava pakkoliike. Liike, jota tahto ei pysty estämään.

Toisinaan oudon näköiseksi ja oloiseksi tekevä liikehäiriö.

Helposti eristävä ja erakoituvaksikin suistava sairaus.

VAIKEIDEN PÄIVIEN YLI

Dystonian vääntöjen kynsissä voi joskus hermotkin kiristyä. Tulee vaikeita hetkiä, nukutaan huonosti. Kärsitään pitkiäkin vähäisen unen aikoja.

Sellaisina aikoina ärsytyskynnys on joskus matala ja mieli herkkä myös loukkaantumaan.

Vertaistukiryhmää tarvitaan juuri tuollaisissa tilanteissa.

Herkkää ja ymmärtävää korvaa, tukevaa mieltä ja sanaa.

Lohdutusta, joka auttaa vaikeiden päivien yli.


KESKENERÄISTEN IHMISTEN RYHMÄ

Kun ajattelin kuvaa vertaistukiryhmästä, niin sain silloin vision keskeneräisestä rakennustyömaasta.

Alueella oli paljon erilaisia ja tyyppisiä rakennuksia. Oli uutta ja vanhaa, lähes valmista ja perustusten valua.

Rakennustyömaalla oli saneerausta, purkua ja korjausta, uuttakin sinne nousi. Oli rakennustelineitä, ääniä, työkoneita, palavereja ja kahvitunnin juttuhetkiä.

Ajattelin, että vertaistukiryhmä on vähän samankaltainen kuin tuo keskeneräinen rakennustyömaa. Mitään valmista siellä ei vielä ole.

Myös vertaistukiryhmässä on keskeneräisiä ihmisiä. Valmiita sieltä ei löydy. Kaikki ovat jollain tavalla remontissa.

Jokainen tarvitsee apua ja tukea. Siellä sitä saa ja annetaan.

VALMIS ELÄMÄ JA VERTAISTUKI

Ehkä meistä ei valmiita koskaan täällä tulekaan, ehkä jäämmekin keskeneräisiksi.

Joku voi tietysti tulla ihmisenä jollain tavoin valmiiksikin.

Kypsyä, viisastua ja lopulta, vanhana ja elämästä kylliksi saaneena siirtyä pois.

Jättää kauniin elämän muistoksi muille.

Useimmat meistä kuitenkin joutuvat täältä lähtemään kesken rakentamisen, jättämään elämän keskeneräisenä.

Elämä on aina lopulta mysteeri.

Ehkä tärkeintä ei olekaan saada elämää valmiiksi.

Tärkeintä on tehdä parhaansa, auttaa toisia ja saada apua.

Kaikki me sitä apua ja tukea jossain vaiheessa tarvitsemme.

Tarvitsemme vertaistukea.




torstai 22. tammikuuta 2015

KUUDES PIIKKI



Istun työterveyslääkärin odotushuoneessa. Vastapäätä minua istuu toinen potilas ja yläpuolellani kuuluvat taulutelevisiosta aamuteeveen uutiset. Euron heikentyminen ja dollarin vahvistuminen tekee hyvää Suomen taloudelle, ankkuri kertoo.

Selaan kännykkää ja luen muutaman viestin, sitten suljen laitteen. Lääkärin ovi avautuu ja mies menee sisään. Katselen vasemmalle kohti vastaanoton ovia. En siitä syystä, että odottaisin niiden aukeavan.

Pää on nykyisin vasemman olkapään ja solisluun välissä luontevasti omassa kolossaan.

TYÖTERVEYSLÄÄKÄRI EI TUNNE DYSTONIAA

Istuin tällä samalla paikalla puolitoista vuotta sitten ja odotin pääsyä fysiatrin vastaanotolle. Sinä iltana heinäkuussa 2013 sain diagnoosin sairaudestani. Sain myös lähetteen Lohjan neurologiselle poliklinikalle. Olen tänäänkin menossa sinne iltapäivällä botuliinipiikeille.

Pistoskerta tulee olemaan järjestyksessä kuudes. Ennen sitä olen kuitenkin täällä. Olen varannut ajan työterveyslääkärille saadakseni häneltä todistuksen työkyvyn arviointia, kuntoutusta ja mahdollista uudelleenkoulutusta varten.

Kävin täällä jo kaksi viikkoa sitten. Silloin sovimme, että tulen uudelleen, kunhan hän saa tiedot hoidoistani hoitavalta neurologiltani.

Ovi avautuu ja pääsen sisään. Tuttu työterveyslääkäri, jämäkkä ja ystävällinen, kertoo tietojen tulleen.

Hän ei kuitenkaan tunne tätä dystonia-nimistä sairautta, mikä ei ole kovin yllättävää. Harva yleislääkäri tuntee tämän harvinaisen sairauden.

Kaivan esiin Lohjan neurologiselta polilta edellisenä kesänä tilaamani epikriisin. Hän käy kopioimassa sen itselleen.


TAUDIN ENNUSTE

Työterveyslääkäri tulee kopioimasta ja alkaa lukea epikriisiäni. Ensimmäinen diagnoosi on tehty aikoinaan samassa paikassa fysiatrin toimesta. Seuraavat hoidot puolestaan Lohjan sairaalassa.

Lääkäri on hieman ymmällä, koska ei tunne tätä sairautta. Hän ymmärtää, etten voi oletettavasti jatkaa entisessä työssäni. Kuitenkin taudin ennuste puuttuu. Miten sairaus etenee, hän kysyy minulta.

Kerron, että omien tietojeni mukaan dystonia elää ensimmäiset viisi vuotta ja vakiintuu sen jälkeen tietylle tasolle. Paraneminen on noin kuuden prosentin tasolla ja itse tunnen yhden parantuneen.

Työterveyslääkärini kuuntelee kertomaani ja nyökkää. Hän tekee tutkimuksia ja kysyy koska menen seuraavan kerran neurologille. Kerron meneväni samana päivänä.

NISKOJA VÄÄNTÄÄ RAJUSTI

Työterveyslääkärini pyytää minua tuomaan neurologilta ennusteen sairauden etenimisestä.

Hän myöntää rehdisti, ettei tunne tätä sairautta ja tarvitsee konsultaatiota. Lupaan pyytää neurologilta todistuksen hänelle.

Työterveyslääkäri sanoo, että lyhytkin arvio sairauden etenemisestä riittää, että hän voi kirjoittaa todistuksen minulle.

Toivon hänen kirjoittavan kirjallisen pyynnön,  jonka hän myös tekee.

Saan mukaani työterveyslääkärin tulostaman pyynnön ennusteesta taudin etenemisen suhteen ja lähden kotiin. Iltapäivällä olisi botuliinipiikkien aika Lohjan sairaalassa.

Kuudes kerta ja edellisistä piikeistä lähes neljä kuukautta. Niskoja vääntää rajusti kotimatkalla.


YSTÄVÄLLINEN NEUROLOGI

Iltapäivällä ajelen Lohjalle kuudennen kerran botuliinipiikeille. Menen suoraan neurologisen polin vastaanoton huoneeseen.

Vien samalla Suomen Dystoniayhdistykseltä saamani dystoniaesitteet sinne. Esittelen itseni ja laitan dystonioista kertovat esitteet pöydälle.

Kerron niistä ja vastaanottovirkailija lupaa viedä esitteet paikoilleen. Hän sanoo mistä neurologi ottaa minut vastaan ja menen odottamaan vuoroani.

Tällä kertaa neurologi ei olekaan sama kuin aikaisemmilla kerroilla. Hän tulee hakemaan minut ja menen hoitohuoneeseen.

Huomaan, että dystonian niskavääntö on voimistunut, niin että hyvä kun ovesta pääsen sisään.

Neurologi on hyvin ystävällinen ja varma. Hän lupaa heti minulle, että kirjoittaa lausunnon työterveyslääkärilleni. Tieto helpottaa oloani ja poistaa jännitystä.

DBS-LEIKKAUS

Neurologi kääntää tuolin eteeni ja kysyy jaksamistani. Kerron tilanteen viime aikoina vaikeutuneen hitaasti, mutta varmasti.

Neurologi kertoo mahdollisesta DBS-leikkauksesta ja kysyy minun kantaani siihen.

Sanon, että mielestäni olisi parempi jos lääkärit päättäisivät leikkauksesta.

Minua hieman pelottaa, koska isäni on kuollut aivoverenvuotoon, tiedän sen olevan pieni riski leikkauksessa.

Olen kuitenkin varma siitä, että jos lääkärit näkevät leikkauksen hyvänä ratkaisuna, niin menen siihen.

Neurologi lupaa keskustella asiasta kollegojensa kanssa ja sanoo soittavansa seuraavalla viikolla minulle.


DYSTONIA ON NUJERTANUT MINUT

Neurologi on varma ja taitava pistäjä kuten edellinenkin Lohjan neurologi.

Minulla on hyviä kokemuksia dystonian hoidosta täällä ja Meilahdessa. Luotan suomalaiseen sairaanhoitoon.

Tällä kertaakaan neurologi ei kiirehdi. Kysymyksille olisi kyllä aikaa, mutta olen liian uupunut kysymään mitään.

Tämä sairaus on uuvuttanut minut, nujertanut ja selättänyt. En enää jaksa taistella tätä vastaan. Olen väsynyt tähän sairauden piinaavaan vääntöön.

Hoidoista olen kiitollinen ja lähden vaikka leikkaukseen jos se auttaa tilannettani.

Käyn lähtiessäni vielä varaamassa puhelinajan seuraavalle viikolle.

Aulassa seuraavat potilaat odottavat vuoroaan, yritän nyökätä molemmille, mutta he kääntävät kasvonsa poispäin.

Sairaana ei jaksa olla aina sosiaalinen, ymmärrän sen hyvin.



tiistai 20. tammikuuta 2015

HÖYNÄYTTÄJÄT



Ruusu hehkuu tummanpunaisena kädessä, joka ojentuu eteeni. Seison muovipussi kädessä pullonpalautusautomaatilla ja syötän sinne vaihtopulloja.

En oikein pysty katsomaan oikealle puolelleni, koska dystonia vääntää päätäni vasemmalle.

Sivusilmällä näen kuitenkin naisen, joka ojentaa ruusua minua kohti.

Otan kiltisti nenäni eteen työnnetyn kukan käteeni ja mietin mikähän ruusun päivä nyt on.

Käännyn sitten ja näen naisen kädessä taitellun ruutupaperin, joka on täynnä lyijykynällä kirjoitettua tekstiä.

Ymmärrän mistä on kysymys ja ojennan ruusun takaisin. Nainen viittaa kohti kärryäni ja osoittaa pussia siinä.

Minä nyökkään, hän poimii sen ylös ja alkaa syöttämään viereistä automaattia.

RUUSU ON KADONNUT

Käännyn jatkamaan ja huomaan samalla silmäkulmasta naisen noukkivan selkäni takaa toisenkin pussin kärryistäni.

Hän tekee sen niin luontevasti ja näppärästi, että minua alkaa huvittaa.

En puutu röyhkeään temppuun, annan hänen viedä pussit ja syötän loput vaihtopullot koneeseen.

Nainen on myös tyhjentänyt minulta poimimansa pussit automaattiin ja vie muovipussit roskiin.

Ruusu on hävinnyt johonkin. Mietin mihin hän sen piilotti.

HÄN HALUSI KAIKKI RAHAT

Kaikki on tapahtunut niin näppärästi, nopeasti ja aivan kuin auttamalla, että sitä on pakko ihmetellä.

Otan automaatista kuitin, vien omat muovipussini roskiin ja suuntaan kaupan puolelle.

Nainen astuu kuitenkin eteeni ja osoittaa sormella kuittiani ja asettaa kädet yhteen kumartaen hieman.

Hän haluaisi loputkin vaihtopulloista tulleet rahat itselleen.


HÖYNÄYTYS OLI TAITAVAA

Kieltäydyn antamasta niitä, sillä mielestäni hän sai sopivasti. Rahatkin tulivat pientä tekemistä vastaan.

Nainen painaa päätään kumaraan nöyrän oloisena ja kävelee kohti nurkassa sijaitsevia roskiksia.

Oliko hänellä ruusu siellä, en tiedä, johonkin se tummanpunainen ruusu on hävinnyt.

En harmittele muutamaa euroa, jotka niistä palautuspulloista sai.

Mielelläni ne annoin ja olin oikeastaan huvittunut siitä näppäryydestä, jolla nainen toimi ja höynäytti minua.

Ihmettelin hänen kykyään esittää roolinsa niin taitavasti.

RÖYHKEYS ON VALTTIA

Muistin samalla lukeneeni lehdistä, miten  nopeasti ja raa'asti vanhuksia ryöstetään pankkiautomaateilla. Röyhkeän tyynesti, nopeasti ja näppärästi.

Olin lukenut, kuinka ostoskärryihin jätetyt käsilaukut katoavat nopeasti, lompakot häviävät taskuista, setelit automaatilta ja kännykät pöydiltä.

Tänä päivänä on mentävä kauppaankin tietoisena siitä, että viereen voi tulla koska vain, joku kyttäämään tilaisuutta viedä jotain.

Toki tuon naisenkin oli elantonsa ansaittava ja hänen otteensa olivatkin röyhkeän ammattimaiset, näyttely jopa liioitellun korostettua.

VIIDAKON LAKI VALLITSEE

Ajattelin, että elämme tänään jo osittain yhteiskunnassa, jossa toimii viidakon laki.

Heikommat, sairaat ja vanhemmat yksilöt joutuvat helposti uhriksi. Eikä auttajia ole jos huono tuuri käy.

Videot jäävät todisteeksi. Tallenteet, joissa on usein epäselvä kuva ihmisestä, joita tulee jatkuvasti vastaan kadulla.

Ja mitäpä se auttaa vanhusta, joka tönäistään nurin rajusti. Vanhusta, joka vammautuu avuttomaksi hoitokotiin ja taantuu kasviksi.

Mitä se häntä auttaa vaikka tuollainen rikollinen lopulta kiinni saataisiinkin.


RAUKKAMAISET VANHUSTEN RYÖSTÄJÄT

Jäin ajattelemaan näitä asioita siellä lähikaupan pullonpalautusautomaatilla.

Pakko myöntää, että jäin myös ensin pohtimaan tuota ruusua tarjoavaa naista, joka elantonsa myös niin ansaitsee.

Vaatii vahvaa luonnetta, tai pakkoa, että sillä tavalla selviää.

Aloin sitten ajattelemaan vanhuksia, joita ryöstetään vastaavissa, vieläkin röyhkeämmissä tilanteissa kuin omani. Ihmettelyni loppui siihen.

Mielestäni lähes mikään ei ole niin röyhkeää ja julmaa, kuin avuttoman vanhuksen ryöstäminen.

Usein vanhus vielä loukkaantuu vakavasti ryöstössä ja muuttuu toisinaan araksi erakoksi.

Ihmetyttää, että jotkut kaupat sallivat tällaista toimintaa.

KIIKARIKAUPPIAS KAUPAN PARKISSA

Pari vuotta sitten olin erään toisen kaupan pysäköintialueella. Nousin juuri autosta, kun viereeni tuli mies hieno kiikari kädessään.

Hän selitti kuinka loistava kiikari oli, yönäkyvyys ja hinta vain muutaman kympin. Olin jo kahden vaiheilla, koska kauppa näytti niin edulliselta.

Mies vilkaisi ympärilleen ja kertoi sitten hakevansa minulle uuden kiikarin paketissa. Kädessäni oleva oli vain esittelykiikari.

Haistoin kuitenkin palaneen käryä miehen käytöksessä ja kieltäydyin kaupasta.

Jälkeenpäin kuulin, että esittelykiikari on kyllä laadukas ja aito.

Taktiikka on tässä tapauksessa sellainen, että rahat annettuaan saa kohta käteensä paketin jossa on lelukiikari.

Elämme ajassa, jossa kiltti ja liian hyväntahtoinen ihminen alkaa olla julkinen saalis.



sunnuntai 18. tammikuuta 2015

MIKSI ON HUOMENNA SIKSI


Miksi on huomenna siksi. Ajatus jäi mieleeni edellisestä blogista.

Kiteytin siinä väliotsikkoon matkan, joka on kuljettava kysymyksestä vastaukseen.

Eräs tekstiä kommentoinut lukija poimi sen sieltä ja nosti ajatuksen esille.

Milloin se sitten tulee? Hetki, joka on muuttunut vastaukseksi.

Kysymys on reilu, sillä aina se ei tule huomenna tai ylihuomenna.

Toisinaan sitä ei tule näkyvästi koskaan.

MENNEISYYDEN OTE HERPOAA

On asioita, jotka eivät selviä, tekoja, joita ei voi sovittaa, peruuttamattomia vääryyksiä.

Ei voi väittää, että kaikki selviäisi.

Huomaa vain ajan kuluneen ja kuluttaneen sitä kärkeä, joka pitkään niin kipeästi mieltä painoi. Jäyti sietämättä.

Eräänä aamuna tuntee, että jotain on muuttunut.

Ei edes tiedosta, missä muutos on.

Ote on vain hervonnut, menneisyyden ote.

On käytävä joskus aika kovia sisäisiä kamppailuja ennen kuin se ote irtoaa.

Toisinaan oma minä on isoin este ja vastus.

Armollisuus itselleen on usein vaikeinta oppia.

Ihminen, joka armahtaa itsensä, osaa armahtaa toisiakin.



SILTA OMAAN SYDÄMEEN

Joskus kaikkein pisin matka, on silta omaan sydämeen.

Ihminen voi niin hukata itsensä, että huomaa kadottamansa vasta löytäessään.

Löytäessään tuon reitin, sillan omaan sydämeen.

Yhteyden joka kerran oli elävä, voi saavuttaa tietoisuuden jota on aina etsinyt.

Tietoisuuden, jonka kerran kadotti.

Sen jälkeen kaikki on helpompaa, myös yhteys toisiin.

ON HELPOMPI MENNÄ KUIN OLLA

On ihmisiä, jotka ryntäävät auttamaan toisia, koska eivät pysty auttamaan itseään.

On helpompi korjata toisten ongelmia, kuin kohdata oma todellisuus.

On helpompi mennä kuin tulla, tai olla ja sietää oma vajavuus.

Sillä tavoin saa paljon aikaan. Näkyvää työtä, arvokasta ja tehokasta.

Luulee rakentavansa, tietää pakenevansa.

Muita voi vielä hämätä, mutta itseään on vaikea pettää.

Aamuyöllä herää ja tajuaa lyhyen hetken, näkee kirkkaasti todellisuuden.

Päivän mittaan menettää sen, unohtaa kuin painajaisen, matka jatkuu.

On helpompi niin, itsensä kohtaaminen vaatii pysähtymistä, joskus sairauden.

On pakko pysäyttää karkuri, ennen kuin ihminen katoaa itseltään kokonaan.


ANTAA TOISTEN SIETÄÄ ITSEÄÄN

Eräs ihminen sanoi kerran, että hänen on pakko päästä aina ihmisten joukkoon. On päästävä mukaan johonkin porukkaan. Hän tarvitsee ihmisten läsnäoloa.

Ei siinä tietysti mitään pahaa ole, ellei se ole pakenemista.

Itsensä sietäminen on toisinaan helpompi antaa muiden tehtäväksi.

Yksi tapa paeta itsensä kohtaamista on järjestää kalenteri täyteen tekemistä ja menemistä.

Kerätä sitä niin paljon, ettei tarvitse olla itsensä kanssa tekemisissä.

Muut joutuvat olemaan, valitettavasti.

ITSENSÄ KANSSA ON ELETTÄVÄ

Yksin oleminen on siitä vaarallinen tila, että ihminen voi silloin tavata itsensä.

Voi joutua tutustumaan omaan minäänsä, ajatusmaailmaansa ja kasvukipuihinsa.

Sairaus on usein tila, joka pakottaa ihmisen kohtaamaan itsensä.

On oltava itsensä kanssa itsekkyyteen asti.

On oltava senkin takia, ettei jaksa, pysty tai kelpaa enää mukaan menoihin.

Ihmiset usein haluavat olla tekemisissä itsensä tasoisten tai parempiensa kanssa.

Tässä laatuluokituksessa sairasteleva on vääjäämättä marginaalissa.

Pahin tilanne on niillä, jotka eivät oikein kelvanneet terveinäkään.

Siksi sairaan on oltava usein yksin, vaikka ei haluaisikaan.

On tutustuttava itseensä. On elettävä itsensä kanssa.


BLOGIN PUNAINEN LANKA

Minulle tämä blogi ja kaikki tähän liittyvät keskustelut, kommentit ja tarinat ovat olleet mielenkiintoista aikaa.

Tämä elämää rikastuttava matka on suonut minulle tilaisuuden tutustua moniin ihmisiin, heidän ajatuksiinsa ja myös omaan sisimpään.

Tämä blogin kirjoittaminen on ollut yli vuoden mittainen vaellus ja vuoropuhelu.

Keskusteluissa ja kommenteissa olen löytänyt vihjeitä pohdintoihin. Olen löytänyt rakenteita omaan elämääni.

Olen löytänyt toisinaan myös ajatusten langan pään.

Se kuuluisa punainen lanka on monta kertaa löytynyt kommentista tai keskustelusta.

Kasvanut vyyhdeksi kuin itsekseen ja kiertynyt kerälle blogia varten.

IHMINEN ON SITÄ MITÄ ANTAA

Olen saanut paljon tämän blogin matkan varrella ja halunnut antaa myös takaisin samalla mitalla.

Olen halunnut jakaa sen, minkä sydämeni on saanut ja kokenut.

Uskon vahvasti siihen, että ihminen on sitä mitä hän antaa.

Hän omistaa sen, minkä pystyy antamaan.

Sen tähden kaikkein köyhimpiä ovat aina ne, jotka haluavat hyötyä kaikesta.

Laskevat hyötykertoimet aina ennen kuin antavat hitustakaan itsestään.

Meillä on vain tämä elämä aikaa antaa.

Aikaa on riittävästi, mutta rajoitetusti.








torstai 15. tammikuuta 2015

VUOSIRENKAAT


Seison metsässä, lumisessa rinteessä ja katson suuren kuusen juurelta ylöspäin. Lähes kolmenkymmentä metriä korkea kuusi kallistuu hieman.

Tuulenpuuska ravistaa sitä ja tiputtaa pisaroita kasvoille, aivan kuin komea kuusi itkisi kaatumistaan.

Rojahtaen jykevä puu kaatuu rinteeseen, tyvi ponnahtaa vielä kuin jousella ammuttuna ilmaan, putoaa sitten kannon viereen.

Vastapäisen mäen huurteinen kuusiryhmä katselee hiljaisena puun kaatumista.

Aamupäivän aurinko kultaa niiden latvukset ja suuret käpyryppäät.

Lumi on kuorruttanut alarinteen koivikon kehystämään huurrekuusien ja sinitaivaan silmiä hivelevää kauneutta.

Hiljaisuuteen alkaa soida harmaapäätikan laulu. Kohta metsän rytmi on tasainen, rytmikäs naputus.

UNOHDIN TÄRKEIMMÄN ONNEN

Arjen onni oli aiheena viime blogissa. Sain siihen innoitteen eräältä lukijaltani. Olin kirjoittanut blogin "Matka onneen” ja tekstissä pohdin onnen aiheita.

Olin jo kirjoittanut blogini valmiiksi, kun huomasin jotain puuttuvan.

Olin kirjoittanut onnen aiheista ja unohtanut onnen parhaan ja kestävimmän muodon: Arjen onnen.

Arkipäivän onni, kaikki ne pienet tekemiset, puuhastelut ja tutut askareet. Onni on niissä niin lähellä, että se voi jäädä huomaamatta.

Vasta kun menettää, sitä osaa kaivata. Arjen onnea.


LUKIJA HUOMASI ARJEN ONNEN

Lisäsin blogiin kappaleen arjen onnesta. Kaikesta siitä itsestään selvästä arjen onnesta, sanomattakin tiedetystä onnesta, jonka havaitsemista ei moni viisautena pidä.

On kuitenkin totta, että sekin onnen muoto on usein salattu. Arjen onni on vaatimaton onni. Onni jonka huomaa vasta, kun sitä ei enää ole.

Eräs aktiivininen lukija piti blogissa kaikkein eniten juuri tuosta kohdasta. Arkipäivän onnesta.

Kaikesta siitä puuhasta, joka päivän, arkipäivän rutiineihin kuuluu. Monet niistä on nykypäivän ihmiseltä jo pois otettu, eikä niitä osaa edes kaivata.

Arkipäivän puuhastelut ovat syrjäytyneet arkipäivän kiireiden tieltä.

HOHTAVAT HUURREKUUSET

Pohdin edelleenkin tuota aihetta, kun nousin aamulla tekemään eväitä päivän metsäretkelle. Retkelle arjen iloon ja juhlaan.

Metsässä kävellessä servikaalinen dystonia, jota sairastan, vääntää päätäni sivuun.

Kaikki liikkuminen vaatii pään paikallaan pitämistä kädellä.

Vähän tuntuu siltä ja on pakko myöntää, ettei dystonia ainakaan ole vääntöä vähentänyt viime aikoina.

En kuitenkaan halua nyt ajatella sitä, metsässä on niin paljon parempaa ajateltavaa ja katsottavaa.

Aamun hohtava taivas, sininen ja auringon värjäämä, huurrekuuset ja nietosten koskematon kauneus.

Voiko siitä olla muuta, kuin onnellinen.

Onnellinen siitä, että vielä voi kulkea metsässä. Siellä ei ole väliä minne pää vääntyy.

Katsoi minne tahansa näkee vain kauneutta.

Olen onnellinen nähdessäni tämän kaiken.


JUURET SYVÄLLÄ ROUTAISESSA MAASSA

Kaadoimme päivän aikana tuon suuren kuusen rinteessä. Puun kaaduttua laskin sen kasvurenkaista viisikymmentä vuotta.

Kuusi oli nähnyt rinteestään paljon. Kestänyt myrskyt, talven pakkaset ja hellekesät.

Osa vuosista oli ollut hyviä aikoja. Leveät kasvukehät kertoivat siitä. Oli ollut leutoja talvia ja lämpöisiä kesiä. Hyvän kasvun vuosia.

Vuosia, joina luonto oli kohdellut puuta lempeästi.

Osa oli ohuempia uria. Niukan kasvun vuosia, vaikeita selviytymistaisteluja.

Niistäkin vuosista kuusi oli rinteessään selvinnyt.

Painanut juurensa routaiseen maahan, imenyt voimansa syvältä, ja kasvanut kohti taivaita.


ME EMME TIEDÄ

Katsoin ennen kuusen kaatumista, sen juurelta, lähes kolmenkymmenen metrin matkaa ylös.

Kaatuva kuusi tiputti märkiä pisaroita kasvoilleni, surun pisaroita, kuin itkien kaatumistaan.

Rojahtaen se rysähti rinteeseen ja vasta kun se oli kaatunut, näin vuosien kulun.

Näin kaikki ne kuluttavat, hitaan kasvun vuodet, näin leveät, onnelliset ajat

Niin se varmaan meilläkin menee, me emme tiedä mikä on parhaaksi.

MIKSI ON HUOMISEN SIKSI

Missä tilanteessa on nyt,  Minkälainen tämä vuosi tulee olemaan, sitä emme kukaan tiedä.

Se mikä tänään sattuu kipeästi, voi olla huomenna tarpeeksi.

Vasta lopussa ymmärrämme täysin, miksi täällä näin kävi.

Sellaisia ajatuksia metsä jutteli tänään.