keskiviikko 31. joulukuuta 2014

RUKOILIJAKORSI VIRRALLA


Viimeiset lumenriepaleet lennähtelevät katoilta ja putoilevat jysähtäen maahan, painuvat tiiviiksi kasoiksi, kuin vuoden uutiset televisiossa.

Joulunajan pakkaset ovat vaihtuneet kuun lopussa lämpöasteiksi.

Juoksen sohjossa ja korjaan usein pipon asentoa. Liike helpottaa pään vääntöä hieman.

Kosketus kasvoihin, leuan hieraisu tai pieni sormen painallus auttaa. On vaikea katsoa eteenpäin. Pää vääntyy väkisin sivuun.

Tien laitaa tulee joku vastaan, en näe kuka, en saa päätä kääntymään. Onneksi vasemmalla puolella on metsä, sinne voi olla katselevinaan, kun ei muutakaan voi.

On liike, on vääntö, on pakko mennä, on vain kestettävä.

MINNE MENET?

Mitä jos ei kestä? Eihän kukaan pakota siihen. On nähnyt jo tämän kaiken. Tietää mikä ihminen on. Tietää nämä metkut.

Ihminen pettää aina ja peilissä pahin petturi.

Lopulta jää aina yksin ja sen kanssa on vain pärjättävä. Itseään ei pakoon pääse.

Parempaa seuraa aina löytää. Itsensä on etsittävä.

On juostava kiinni, että voisi kysyä, mihin matka? Minne menet ystäväni?


VIRRALTA VIRTAA

Nuoskassa on hyvä hölkätä. Vauhti saa olla hidas ja kunto nousee silti.

Ei aina tarvitse kiihdyttää.

Voi antaa jaloille luvan viedä. Mennä omaa tahtiaan. Viedä minne mielivät.

Joelle ne juoksevat. Luonnosta etsivät voimaa. Virralta hakevat virtaa.

Mitä ne sieltä haluavat näyttää?

METSÄN SIUNAUS

Kävelen joen lumista rantapolkua. Tarvon jälkeä, saan tehdä oman reitin.

Virta on mustaa vettä, valkoisten rantojen kehys ja kaartuvat oksat.

Suuret, taivaisiin katsovat kuuset.

Valkoiset lumiset oksat kuin siunaavat kämmenet.

Puhuvat sanatta kulkijalle, pysy siinä, ole rauhassa ja katso meitä.

Opi meistä. Me hyväksymme sinut. Olet osa tätä kaikkea.

Ota metsän siunaus, ota virran voima, ota lumen valkeus ja mene uuteen vuoteen.


RUKOILIJAKORREN KÄDET

Rukoilijakorsi taipuu virran reunalla, jään ja maan välillä. Mustan veden veto on voimakas.

Korsi katsoo ylös, kohti taivaita, kuin anoen voimaa.

Hennot, lumen kuormaan väsyneet versot, pakkasten nujertamat, ovat painuneet alas.

Taipuvat mustaan virtaan. Luovuttajan kädet. Epätoivon kädet.

Kädet, jotka eivät jaksa enää kohota rukoukseen. Kädet, jotka putoavat väsyneinä alas.

Kädet, jotka suojelevat uupunutta vaeltajaa. Rukoilijakorren kädet.

MUSTARASTASPARVI

Mustien lintujen parvi pyrähtelee edestäni kun juoksen joen vierellä kulkevaa polkua.

Hyppelevät rantanotkon lehtikasassa, ovat rohkeita ja päästävät lähelle.

Lennähtävät oksalle kun kaivan kameran esiin. Ei niistä kuvaa ehdi saada tiedän kyllä hyvin. Osaavat varoa.

On silti kokeiltava. Joskus voi olla onnikin myötä. Hyvä kuva on yrittämisen arvoinen.

Niiden täytyy olla mustarastaita tuumin, kun näen pari lähempää. Nokka niillä ei ole kuitenkaan oranssi.

Varmaan ensimmäisen talven lintuja.


TALVEN ENSIMMÄINEN KOSKIKARA

Tuttu lintu päristää rantaviivaa kuin rallimopo. Koskikara viilettää valkoinen rinta vilkkuen mustan virran kuohujen yli vastarannalle.

Nökähtää jään reunalle, on vain olevinaan  ja kurkkii syvyyksiin samalla.

Pulahtaa sitten äkkiä veteen ja pulpahtaa heti takaisin jäälle. On kuin ei olisi pois ollutkaan.

Ensimmäinen koskikarani tänä talvena, olen onnellinen kun näin sen.

LAPIN TAMMUKKAPUROILLE

Vuosia sitten tässä samassa joen mutkassa seisoi usein kevättalvisin vanhus, joka katseli virralle.

Hän kertoi katselevansa koskikaroja.

Niitä oli silloinkin jäiden reunoilla monta. Muuttivat kevään myötä lappiin.

Seuraavana vuonna vanhusta ei enää joella näkynyt.

Koskikarat tulivat ja menivät. Täällä ne ovat vain hetken, keräävät voimia.

Talvehtivat ja valmistautuvat uudelle matkalle. Ikuiset kiertolaiset.

Lapin tunturipuroille mielivät, sinne tammukkapuroille. Kukapa ei mielisi?





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti