sunnuntai 21. joulukuuta 2014

POIKA JA KOIRA


Ruskeassa seinämässä on monta riviä reikiä. Jokaisen reiän alla on numero ja osassa niistä tappi jonka päästä roikkuu musta johto. Poika seisoo keskellä lattiaa pää ylöspäin kenossa.

Hän katselee suu raollaan johtoja jotka päättyvät johonkin seinämän reikään työnnettyyn mustaan tappiin.

Poika kuulee puhelimen soivan. Hän näkee keittiössä joulupuuroa sekoittavan tädin kurkkaavan ovesta seinämälle.

Täti pyytää poikaa hämmentämään puuroa, ettei se palaisi pohjaan ja asettaa kauhan kattilan reunalle odottamaan.

Nopein askelin täti harppoo huoneen nurkalla sijaitsevaan keskukseen ja asettaa kuulokkeet korvilleen.

Hän vastaa jotain ja sanoo yhdistävänsä. Nopein sormin täti nappaa tapin seinästä ja painauttaa sen reikään.

Poika seuraa ovelta tädin liikkeitä ja nopeita sormia lumoutuneena. Kauha on unohtunut ja täti juoksee lieden ääreen.

Hän ei toru poikaa, sanoo vain, että riisipuuro palaa herkästi pohjaan jos ei sitä hämmennetä.

Poika on nolona. Hän menee sohvalla nukkuvan punaruskean pystykorvan luo ja silittää sitä. Koira huokaisee syvään ja vilkaisee poikaa.

Nuopeasti se nuolaisee silittävää kämmentä ja painauttaa päänsä sitten sohvatyynylle.

LUMOTTU SEINÄMÄ

Poika katselee maalaistalon pirtin nurkassa sijaitsevaa kylän keskusta. Ihmeellistä näyttävää seinämää täynnä tappeja ja johtoja.

Toisessa nurkassa on suuri veivattava puhelin, kuulemma muistona vanhoilta ajoilta. Sitä jos vääntää kauan voimiensa takaa, pirahtaa keskuksen puhelin.

Poika tietää sen, on kokeillut ja saanut tädinkin kirjaimellisesti lankaan. Oli hauskaa saada tämä vastaamaan puhelimeen ja kysymään numeroa.

Lopulta pojan jekku oli kuitenkin paljastunut ja häntä oli kielletty.

Poika vilkaisee tätiä, joka on keskittynyt puuhiinsa keittiössä. Hän pörröttää raukeaa koiraa ja astelee sitten varoen nurkassa sijaitsevan keskuksen viereen.

Seinämän ruskea levy täynnä reikiä ja tapeista roikkuvia johtoja on hänestä vastustamaton ja lumoava.

Poika tarttuu tappiin, jonka täti juuri oli painauttanut paikoilleen, kiskaisee sen irti ja työntää toiseen reikään.

Nopein liikkein, kuin unessa, hän irroittelee loputkin ja painelee tappeja seinän reikiin summassa.

Pian hän on vaihtanut kaikki tapit uusiin paikkoihin ja tehnyt niistä joulutähteä muistuttavan kuvion.

Tyytyväisenä poika astuu taaksepäin keskelle lattiaa ihailemaan työnsä jälkiä.


PUHELUT SEKAISIN

Hän kuulee kauhan putoavan kolahtaen keittiössä. Puuroa putoaa sihahtaen liedelle, kuuluu huudahdus ja täti juoksee keskusnurkkaukseen.

Täti toruu poikaa ja sanoo tämän sekoittaneen kaikki puhelut.

Miten hän nyt voisi muistaa kaikki puhelut. Vielä joulutoivotuksia ihmiset olivat soittamassa.

Täti alkaa siirrellä tappeja takaisin muistinsa varassa.

Pian puhelin alkaa pirisemään vaativasti ja täti pyytelee anteeksi, lupaa yhdistää heti uudelleen.

Poika juoksee ulos ja pakenee lumisen pihan poikki aitan taakse.

Siellä on turvapaikka, lumilinna jonka nurkkaan hän syöksyy itkua tihrustamaan.

KOIRA LAINAAN

Pehmeä kuono painaa kättä ja poika nostaa päänsä. Märkä lipaisu nenässä kutittaa. Koira on tullut etsimään häntä tutusta piilosta.

Äidin ääni kuuluu pihasta ja poika kömpii koiran perässä tunnelista ulos.

Pihalla seisova äiti on kädet puuskassa ja komentaa poikaa pyytämään tädiltä anteeksi keskuksen sotkemisen.

Poika menee sisälle koira perässään. Täti ei ole kuitenkaan vihainen. Hän on saanut linjat yhdistettyä ja pyytää kaikkia joulupuurolle.

Isäkin tulee sisään, hän on ollut talon isännän kanssa jänismetsällä.

Syönnin jälkeen perhe valmistautuu jo kotimatkalle.

Täti ja hänen miehensä lupaavat koiran joulunajaksi lainaan, koska poika pitää siitä niin paljon.

Poika on riemuissaan. Hän saisi olla koko joulunajan mökillä koiran kanssa.

Isä ja äiti olivat vuokranneet mökin joulunajaksi kauempaa pohjoisesta, sinne mentäisiin junalla.

Pitkän kotimatkan ajan poika istuu takapenkillä. Koira nukkuu pää hänen sylissään.


JUNAMATKA MÖKILLE

Seuraavana päivänä aletaan pakkaamaan tavaroita joulomalle. Mökille mentäessä koira olisi lemmikkivaunussa. Isä lupaa, että poika saa käydä koiraa katsomassa niin usein kuin haluaa.

Matkalla pohjoiseen poika on lähes koko ajan koiran seurassa. Hän makoilee lattialla, silittää paksua turkkia ja kuuntelee junavaunujen ääniä. Kiskojen kolketta,nitinää ja nytkähdyksiä.

Perillä isä sytyttää takkaan tulen ja äiti alkaa valmistella jouluruokia pöytään. Poika lähtee ulos leikkimään koiran kanssa. Hän palaa sisään äidin huudettua ovelta syömään.

Koira jää vielä tutkimaan mökin maastoa. Sille olisi myös tarjolla hyvää syötävää myöhemmin.

JÄNIKSEN JÄLJILLÄ

Perheen ateria kestää pitkään. On raukea olo ja takan lämpö unettaa. Äiti asettaa vielä koiralle ruokakipon lattialle ja katsoo ikkunasta.

Koiraa ei näy missään. Isä käy huutamassa sitä ovelta. Hän sanoo pojalle koiran tutkivan maastoa ja pian palaavan. Kaikki menevät lepäilemään sänkyihin.

Isä ja äiti nukahtavat pian. Poika lukee sarjakuvalehteä yläorrella. Avovintin päätyikkunasta näkyy lumen peittämiä männynoksia. Hän nukahtaa ja näkee unta kinoksissa tarpovasta koirasta.

Poika herää isän kutsuhuutoihin ovelta. hän odottaa koiran ääniä, rapinaa lattiassa ja vingahduksia ylös orrelle. On pimeää ja ikkunasta näkyy tähtitaivas. On tulossa pakkasyö.

Poika ryntää tikapuita alas ja juoksee ulos. Koiraa ei näy missään. Nyt isäkin uskoo, että se on karannut.

Hän sanoo, että ehkä koira on vain lähtenyt jäniksen perässä ja palaa pian takaisin.

Aamulla koira on kuitenkin yhä pois.

APEA KOTIINPALUU

Koko joulun ajan poika ikävöi koiraa. Apeana hän kulkee mökin ympäristössä ja huutelee sitä. Vain kaiku vastaa metsästä huutoihin.

Läheltä kulkee junarata ja isä käy katsomassa sieltäkin.

Hän uskoo koiran jääneen junan alle ajaessaan jänistä takaa.

Kotiin paluu on hiljainen. Poika nököttää sarjakuvalehti edessään koko junamatkan.

Hän on lukevinaan, mutta katselee ohi viliseviä maisemia ja toivoo näkevänsä koirasta vilauksen metsässä.

Perillä kotona isä soittaa tädille ja kertoo, että koira karkasi mökillä jäniksen perään ja jäi junan alle.

Hän ei uskalla sanoa, ettei koiraa löytynyt. Pelkää tädin alkavan vain murehtimaan asiaa.

POIKA JA KOIRA

Joulu menee ja tulee uusi vuosi. Eräänä päivänä soi puhelin. Poika juoksee vastaamaan.

Täti soittaa ja kysyy pojalta, että arvaapa kuka meidän sohvalla makoilee omalla tutulla paikallaan.

Poika huudahtaa ilosta, äiti juoksee keittiöstä eteiseen katsomaan.

Täti kertoo puhelimessa, kuinka hän havahtui tuttuun rapinaan ovella, luuli ensin kuvittelevansa ja meni ovelle katsomaan.

Koira oli juossut suoraan oven auettua olohuoneeseen ja hypähtänyt sohvalle. Päänsä se oli painanut omalle tutulle paikalleen ja nukahtanut siihen.

Isä ei meinaa millään uskoa asiaa. Hän ei käsitä kuinka koira on tullut niin pitkän matkan yksin vieraassa maastossa.

Junalla kuljetun tuntien matkan mökille ja vielä lähes sadan kilometrin matkan kotoa tädin luo.

Miten koira on voinut löytää kotiinsa, talvipakkasilla läpi metsien. Ylittää jäiset joet ja tarpoa lumiset jängät.

Isää vielä hävettää hätävale koiran junan alle jäämisestä. Täti ei kuitenkaan ole vihainen.

Hän on onnellinen siitä, että koira palasi kotiin.


TARINA KOIRAN PALUUSTA ON TOTTA

Tämä tarina koirasta tuli mieleeni eräänä päivänä juoksulenkillä ja kirjoitin heti muistikuvistani tarinan “Poika ja koira”.

Tätä tarinaa kerrottiin lapsuudessani. Tarinaa pystykorvasta, koirasta, joka palasi kotiin.

Koirasta, joka kulki pitkät matkat halki lumisten metsien ja soiden, kunnes saapui tutulle kotiovelle.

Olin jo ehtinyt unohtaa vanhan tarinan ja muistin sen enää vain haaleasti, kuin unena, jonka olin lapsena nähnyt tai kuullut.

Halusin kirjoittaa tarinan ensin muistikuvistani, sitten soittaisin äidilleni ja kysyisin häneltä.

Äitini sairastaa alzheimerin tautia ja sairaus on hiljalleen edennyt. Vanhat asiat hän kuitenkin muistaa hyvin.

Ajan ja paikan taju on jonkin verran heikentynyt, eikä hän enää oikein aina tunnista kotiaan.

Paluu lapsuudenkotiin, siihen ainoaan oikeaan kotiin on menossa. Kaikkien muistisairaiden kotimatka.

ÄITINI ALZHEIMER

Olen blogeissani kertonut äidin alzheimerista jonkin verran. Viime toukokuussa hieman enemmänkin.

Olin silloin tuuraamassa leikkauksessa ollutta äitini omaishoitajaa. Vietimme äidin kanssa tuon viikon ja kerroin blogeissani niistä päivistä.

Äidin alzheimer on puolessa vuodessa hiljalleen edennyt. Hän on kuitenkin edelleenkin hyvin läsnä keskusteluissa.

Monet asiat unohtuvat keskustelun aikana, eikä äidin paikantaju enää ole kovin selkeä.

Hän on kuitenkin tarkka ja terävä huomioimaan asioita vieläkin. Sama oivaltaja kuin aina ennenkin.

PUNARUSKEA SUOMENPYSTYKORVA

Alan kysellä lapsuudestani, niistä ajoista, joita en selkeästi muista. Äitini kertoo, että olin aika vilkas pienenä.

Mennä vilistin, niin että kämmenet lattiaan läpsyivät. Kovin pitkälle ei pikkupojan nelivedolla kuitenkaan ehtinyt karkaamaan.

Asunto oli silloisia pieniä asemaperän taloja ja vierestä kulki junarata kohti Rovaniemen asemaa.

Muistelin jutellessamme vanhaa tarinaa koirasta, joka palasi pitkien matkojen takaa kotiin. Kysyin oliko meillä silloin koiraa?

Äitini sanoi, ettei vielä silloin, koska asunto oli niin pieni.

Vasta sitten kun muutimme isompaan asuntoon, me saimme oman koiran. Kauniin punaruskean suomenpystykorvan.

Isä käytti sitä näyttelyissäkin ja koira palkittiin muotovaliona.

Ajattelin, ettei muistamani tarina koirasta ehkä ollut tapahtunut kuten olin sen muistanut.

Äiti sanoi kuitenkin, että tarina on kyllä totta, eikä koira ollut meidän.

Koira oli erään tädin ja lainassa häneltä. Se oli haettu lähes sadan kilometrin päästä.

Isäni oli innokas erämies ja koira otettiin mukaan. Matka tehtiin junalla kuten tarinassa kerroin.

Äitini kertoi, että mökillä illalla isä päästi koiran ulos. Vähän ajan päästä sitä kutsuttiin sisään, mutta koira oli kadonnut.

Paluu mökiltä kaupunkiin oli tehtävä ilman koiraa. Tädille oli tietysti soitettava katoamisesta.


KOIRA JOKA PALASI KOTIIN

Äiti kertoi isäni kertoneen tarinan koiran jäämisestä junan alle, koska ei kehdannut sanoa, että se oli karannut ja ehkä metsässä kylmissään ja nälissään.

Täti olisi silloin jäänyt murehtimaan ja huolehtimaan koiran kohtaloa.

Asia oli jäänyt siihen ja vähitellen unohtunut. Monta viikkoa myöhemmin puhelin oli kuitenkin soinut.

Koiran omistanut täti oli soittanut, että täällä se junan alle jäänyt koira nyt makoilee sohvalla.

Koira oli tullut junaratoja tai niiden reunoja mökiltä takaisin ja vielä lähes sadan kilometrin matkan metsiä pitkin.

Löytänyt vielä kotiin talven pakkasilla.

Täti oli kuullut tutun raaputtamisen äänen ja avannut oven. Koira oli juossut suoraan olohuoneeseen ja hypännyt omalle lempipaikalleen sohvalle.

Muistin siis tarinan oikein, mutta se oli tapahtunut vähän eri tavalla.

Äiti naurahtaa, että olisipa meillä ihmisilläkin samanlainen kyky löytää kotiin kuin tuolla koiralla.

PALUU LAPSUUDENKOTIIN

Lopetan puhelun ja sjattelen, että niinhän se taitaa ollakin.

Äiti on palaamassa omassa mielessään kotiin.

Vaikka hän kertoi puhelimessa olevansa mökillä käymässä, tiedän, että hän puhuu mökkinä kotitalostaan.

Samasta kotitalosta, jota hän isäni kanssa aikoinaan rakensi rakkaudella, työllä ja vaivalla.

Talosta, jonka hän on rakentanut, maksanut ja asunut siinä vuosikymmeniä.

Äitini on nyt palaamassa kotiin, siihen ensimmäiseen kotiin, ainoaan oikeaan, lapsuudenkotiin.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti