tiistai 16. joulukuuta 2014

PÄSSINPÖKKIMÄT VILLAHOUSUT


Ajan pitkää siltaa yli jäisen veden. Oikealla puolelle avautuu lavea Kemijärven selkä.

Vasemmalla puolella, rautatiesillan takana juoksee Kemijoki.

Taivaan tulet-sarja teki tämän sillan tutuksi televisiossa. Minulle se on tuttu jo lapsuudesta.

Pikkupoikana oli jännittävää mennä rautatiesillan palkkien alle ja katsella alhaalla kuohuvaan veteen.

ELÄMÄN LEIKKI

Muistelen vanhaa tarinaa nykyisen rautatiesillan rakentamisen ajoilta vuosikymmenien takaa. Kerrotaan, että erään perheen pieni poika oli leikkinyt siltatyömaan rantatöyräällä.

Oli sattunut maavyörymä, joka oli vienyt pojan mukanaan. Isä oli tehnyt kaikkensa, mutta pojan ruumista ei koskaan löydetty. Kysyin asiasta eräältä tutulta, joka on vanha kemijärveläinen.

Hän muisti tapahtuneen vielä hyvin ja kertoi siitä tarkemmin. Ajattelen elämän arvaamattomuutta.

Tapani Perttu on laulanut aikoinaan kauniin laulun “Aina voi olla viimeinen kerta”.

Elämä on leikki, joka voi hetkessä muuttua murhenäytelmäksi.

KEMIJÄRVEN NOUSUKAUSI

On pakkanen ja Kemijärven selkä jäässä kun ajelen sillan yli. Kaukana edessä, etuvasemmalla nousee selluloosatehtaan piipusta vaalea savupilvi mustalle tähtitaivaalle.

Jossain edessäpäin ovat vielä ne ajat kun tehdas ajetaan kylmästi alas.

Vuosien päässä se aika, kun toinen suuri työllistäjä Salcomp Oy siirtää koko tuotantonsa halvemman työvoiman perässä Kiinaan.

Edessä on vielä kuuluisan vaatetehtaan Torstai Oy:n konkurssi ja lapsuuteni kotikaupungin ajautuminen rajuun rakennemuutokseen.

Kemijärven kaupunki elää vielä vahvaa nousukautta. Kaikessa on tekemisen ja toivon sävy.


PARI LIUSKAA KAKKOSVÄLILLÄ

Minä olen avustajana paikallisessa ilmaisjakelulehdessä ja kirjoittelen siihen juttuja.

Nyt olen matkalla tekemään juttua eräästä Lapin kouluja kiertävästä työntekijästä.

Teen yleensä juttuja pyynnöstä tai omien ideoiden pohjalta. Tätä juttua olin esittänyt itse tehtäväksi.

Olin kuullut, että kouluja kiertävällä työntekijällä olisi tuoretta tietoa Lapin huumeongelmasta.

Esitin juttuidean päätoimittajalle, joka innostui siitä heti.

“Pari liuskaa sitten ja kakkosvälillä”, hän evästi minua kun hain kameralaukun toimituksesta.

“TÄTÄ EI SITTEN PAINETA LEHTEEN”

Hän tiesi, että muussa tapauksessa tulisi sivun juttu ja elämäntarina.

Minä rakastan tarinoita ja erityisesti elämäntarinoita.

Mielelläni olisin kirjoittanut jokaisesta jutun kohteesta koko elämäntarinan.

Yleensä sain sen tarinan myös esiin.

Ihmiset kertoivat mieluusti elämästään kun saavat siihen tilaisuuden.

Usein mehukkaimman jutun aloittaessaan he tosin tokaisivat, etteihän tätä sitten paineta lehteen.

LAPSUUDEN HAAVEENI

Lehti eli kuitenkin mainoksilla ja juttujen piti olla iskeviä, pieniä tai suuria juoruja.

Uutisetkin kävivät, jos pienellä paikkakunnalla yleensä jotain tapahtui.

Minä en ollut mikään ammattitoimittaja tai edes kirjoittaja.

Olin kirjoittamisen harrastaja. Haaveilin lähinnä siitä, että saisin joskus pidellä itse kirjoittamaani kirjaa kädessäni.

Myöhemmin sekin unelma kyllä toteutui ja upealta se tuntui.

Lapsuuteni haaveen toteutuminen.


RAKASTAN KIRJOITTAMISTA

Nyt tuo haave on kuitenkin vielä vasta pienenä höyhenenä mieleni taivaalla, kun ajelen kohti haastatteluani.

Olen innokas jutuntekijä. Palkkio niistä on todella pieni. Ei niillä edes elä, vaikka juttuja tekisi enemmänkin.

Rakastan kuitenkin kirjoittamista, joten raha on sivuseikka.

Oman jutun näkeminen lehdessä on minulle jo iso palkkio.

AJAN TIENRISTEYKSEN OHI

Lapin koulutyöntekijä on majoittuneena Kemijärven alueen kouluja kiertäessään eräässä yksityiskodissa.

Talon osoitteen sain puhelimessa.

Olen lapsuuteni ja nuoruuteni asunut Kemijärvellä ja tunnen alueen erittäin hyvin.

Nyt pimeässä ajan kuitenkin tuon pienen tienristeyksen ohi.

Vasta kauempana huomaan erehdykseni ja palaan takaisin.

Perillä olen vasta vähän ennen kahdeksaa, lähes tunnin myöhässä.

HAASTATELTAVA OLI KARATA JÄNISJAHTIIN

Tulen talon pihaan ja astun sisään. Talon isäntä tervehtii ja ohjaa sisään.

Hänen herttainen ja lempeä vaimonsa on kattanut kahvipöydän valmiiksi.

Tunnelma on aluksi vähän jännittynyt.

Olen lähes tunnin myöhässä ja he varmaankin ajattelevat sen olevan välinpitämättömyyttä.

Kerron ajaneeni harhaan, mikä herättää jo pientä hilpeyttä harvaan asutulla, tutulla seudulla.

Tunnelma muuttuu heti leppoisaksi ja rennommaksi.

Nojatuolissa istuva haastateltavani kertoo aikoneensa lähteä jo jänisjahtiin, kun en saapunut sovittuna aikana.

Vilkaisemme ikkunasta pimeällä Kemijärven selälle ja purskahdamme nauruun.

Tilanne vapautuu ja siirrymme kahvipöytään.


NISKAT JÄYKKÄNÄ KAHVIPÖYDÄSSÄ

Minulla on näitä juttuja varten aina pieni nauhuri. Olen saanut sen mukaani toimituksesta.

Ammattitoimittaja kertoi, ettei muistin varaan kannata jättää haastatteluissa mitään.

Hän itse kirjoitti yleensä nopeasti haastattelut pieneen kansioon.

Minä puolestani olen jännittäjäluonne.

Jo kahvipöydässä istuminen saa niskani jäykiksi ja päätä on vaikea kääntää.

DYSTONIA VIERAILI KAHVIPÖYDÄSSÄ

Nyt vielä olisi tehtävä haastattelu, kyseltävä ja kirjoitettava sanomiset ylös.

Kädet tärisivät, niin että pulla ei meinannut suuhun osua.

En silloin vielä arvannut, että niskojen jännitys ja vaikeus kääntää päätä olivat ehkä vihjeitä alttiudesta sairastua dystoniaan.

Jälkeenpäin, dystonian puhjettua sairaudeksi olen tietysti osannut yhdistää nuo kokemukset ja jännitykset.

KÄSILLÄ KÄVELLEN LUOKKAAN

Onneksi kaveri, josta jutun tein oli erittäin rento luonne.

Hän oli myös puhelias ja kertoi auliisti kokemuksiaan Lapin koulumaailmasta.

Hän oli Heikki Hursti, joka seurakuntien palkkaamana kiersi Lapin kouluissa.

Ihastelin Heikin ruskeaa mokkanahkaista hapsutakkia ja rentoa luonnetta.

Hän kertoi menevänsä joskus luokkiin käsillään kävellen.

Näyttävä ja säväyttävä sisääntulo, joka sai yleensä kaikki, takapenkin villitkin, keskittymään tilaisuuteen.

NAUHURI TÄYTTYI TARINOISTA

Heikki soitti kitaraa, lauloi ja puhui.

Hän oli monilahjakkuus, joka tempaisi tarinoillaan kuulijan mukaan.

Nauhurini täyttyi nopeasti hänen tarinoistaan.

Vaikeinta jutun teossa oli sen lyhyys.

Pariin liuskaan piti tiivistää oleellinen.

Muistelen, että kirjoitin jutun otsikoksi:

“Huumeiden tulo Lapin koulumaailmaan järkyttää koulutyöntekijä Heikki Hurstia”.

Juttuun tiivistin Heikin tarinoita huumeiden käyttäjistä Rovaniemeltä.


YLIAMPUVA OTSIKKO

Silloin juttua ja otsikkoa pidettiin yliampuvana ja liioittelevana.

Myöhemmin on nähty, ettei se sitä ollut, päinvastoin.

“Reindeerspotting - pako Joulumaasta” -elokuva tuli myöhemmin ja kertoi mihin tilanne ajautui.

Kuulin sitten myöhemmin, että Heikki Hursti lähti Espanjaan lähetystyöhön.

ELÄMÄN KOULU KIERRÄTTÄÄ

Eilen illalla näin aikakauslehden, jossa oli Heikki Hurstin kirje edesmenneelle isälleen.

Hän kertoi siinä suoraan tyyliinsä ajatuksiaan.

Hän käsitteli omaa lapsuuttaan, isänsä alkoholismia, perheväkivaltaa ja muutosta jonka Veikko Hursti koki.

Muutosta, jonka jälkeen alkoi uusi aika Hurstin perheessä.

Alkoi laupeudentyö, jota Heikki nyt jatkaa.

Kirje isälle oli koskettava ja puhutteleva.

Pienestä kuvasta katseli jo erinäköinen mies kuin silloin kerran Kemijärvellä.

Elämän kouluissa paljon kiertänyt mies.

ELÄMÄ KULJETTAA OMIA REITTEJÄÄN

Ajattelin kirjettä lukiessani sitä hapsutakkista nuorta miestä, joka kertoi Lapin koululaisten huumeongelmasta.

Nyt hän jatkaa vanhempiensa, Veikko ja Lahja Hurstin aloittamaa laupeudentyötä jakamalla ruokaa vähävaraisille.

Näin elämä kuljettaa omia reittejään.

Ei arvannut Heikki Hursti silloin, että hänen tiensä kiertyisi lähetystyön kautta Espanjasta Helsinkiin jakamaan ruokaa vähäosaisille.


KIRJE VEI MUISTOIHIN

Eilen lukemassani artikkelissa “Kirje isälleni”, hän kertoo isänsä saaneen näyn siitä, että Heikki jatkaisi hänen työtään.

Jostain syystä Veikko Hursti ei ollut kertonut sitä näkyä koskaan pojalleen.

Heikki vaikutti vieläkin olevan hieman pahoillaan, ettei isä kertonut hänelle tuosta näystä.

Hän sai lukea siitä vasta isänsä kuoleman jälkeen.

Tuo kirje vei minutkin muistelemaan sitä pakkasiltaa vuosia sitten ja eksymistäni matkalla haastattelemaan Hurstia.

PÄSSINPÖKKIMÄT VILLAHOUSUT

Muistan hyvin myös tuon vieraanvaraisen vanhan pariskunnan, jonka luona silloin iltaa istuimme Kemijärven rannalla sijaitsevassa talossa.

Nyt molemmat jo lepäävät hautausmaalla.

Heillä oli silloin hoidettavanaan lampaita ja talon myhäilevä isäntä kertoi niiden keritsimisestä.

Tilasin häneltä aidot “pässinpökkimät” villahousut itselleni.

Kävin myöhemmin hakemassa ne ja sain syödä perheen emännän valmistamaa herkullista paistia.

Pässinpökkimillä villahousuilla tarkeni hyvin Lapin pakkasissa.















2 kommenttia:

  1. Pässinpökkimistä, eli käsittelemättömästä aidosta villasta tehdyistä housuista tuli pässijuttu mieleen.

    Eräs Lassi oli kyntämässä isäni kotitalon lähellä olevaa kivikkoista peltoa. Isäni, kun oli joutunut isävainaansa sijalle talon vanhimpana poikana, meni neuvomaan kyntämistä.

    Navetan edessä oli irrallaan pässi. Se oli sellainen kesy lemmikkipässi, mahtava ja komea. Mutta pojat olivat sitä härnänneet, joten se kosti kokemaansa usein äkkiarvaamatta.

    Pässi lähti isäni perään pellolle. Hänen kävellessään pässi vähän väliä junttasi häntä takapuoleen.

    Isä hermostui lopulta ja otti ison laattakiven ja piti sitä takamuksensa suojana. Kun pässi lämpsäytti salamannopeasti mahdottomalla vauhdilla laattakiveen, isän sormet jäivät väliin.

    Isä suuttui siitä niin, että otti pässiä kaksin käsin selkävilloista kiinni ja heitti olan takaa monta kertaa multapeltoon. Hänellähän oli isojen viljasäkkien nostamisista kehittynyt valtavat voimat. Ja pässi vain innostui siitä höykytyksestä yhä enemmän puskemaan.

    Kun isäni tuli Lassin luokse pässi perässään, Lassi joutui pakenemaan sorkka-aatran päälle.

    Naapurista tuli usein valituksia, että elukoita oli väärällä puolella aitaa.

    Vanha emäntä oli hyvin vihainen, koska se pässi oli puskenut häntä. Hän oli sanonut, että älä laske kissaa suurempaa elukkaa heidän puolelleen.

    välläys

    VastaaPoista
  2. Lampaat, unettajat (välläyksen isän kirjoitus)

    Kun kello kahtatoista jo kohta lyö,
    tiedottaa se siitä, että nyt on puoliyö.
    On hiljaisuus huoneessain,
    ja valvon vielä vuoteeessain,
    vaan ei ota uni tullakseen,
    minut jo nukuttaakseen.
    On laskettava vain lampiaitaan,
    laitumella katraitaan.
    Alan nyt niitä laskemaan,
    emolampaat ensin vaan.

    Alkuun lasken yhden emon,
    näin saan käyntiin laskumenon.
    Kohta pääsen yhteen sataan,
    ja kuluessa ajan kahteen sataan.
    Mutta sitten tuli lukuun sotku,
    hommaan pieni takapotku:
    unessa kai kävinkin,
    myös ehkä unta näinkin.

    Taasen alkoi valvominen,
    kaikenlaisen vatvominen.
    No, eihän muu nyt autakaan,
    taas lampaita nyt laskemaan!
    Samat luvut nytkin kertaalleen,
    kumma, kun jo tulin tuhanteen,
    ja olin vieläkin valvomassa.
    Mutta sitten pysähdyin laskennassa,
    kun olinkin jo unen vallassa.

    On taas ilta uuden päivän jälkeen.
    Kuin eilen sama toistuu jälleen.
    Katraassa unilääkkeitä on tarpeeseen,
    mutta kuuluuhan pässikin katraaseen.
    Lampaat on saatu jo laskelmaan,
    mutta pässejä on yksi ainoastaan.
    Siitä ei paljon unilääkkeeksi olekaan.
    Täytyy jatkoksi laskea vuonatkin erikseen
    ja vielä eriväriset lampaat erilleen.
    Hyvää yötä kaikille lampaille,
    myös olemattomille ja laskemattomille.

    VastaaPoista