lauantai 6. joulukuuta 2014

DIAGNOOSI TORILLA


Kuljimme tästä kerran muistan ja päätän oikaista tänään. Tämä reitti on tuttu ja sisältää paljon muistoja.

Vasemmalla puolella sijaitsevasta lounasravintolasta tulevat ruokien tuoksut voimakkaina.

Muistan kuinka vuosia sitten menimme tästä ohi. Tuoksu oli huumaava. Olimme työttömiä, rahattomia ja nälkäisiä.

Minulle tuoksut ovat merkinneet aina paljon. Muistot ovat niissä säilöttynä.

Tuttu tuoksu nostaa mieleen kuvia, tunnelmia ja ajatuksia.

TUOKSU VYÖRYI KUIN USVA SUOLLA

Tämän reitin lopussa on toinenkin kohta, josta en tapaa enää kulkea. Siellä oli ennen leipomo.

Polku sille tielle oli jyrkkä ja pitkän lenkin jälkeen olo oli uupunut. Nousun jälkeen tuli kadulle, jossa leipomo sijaitsi.

Tuoksun tunsi heti. Se vyöryi yli. Tuoreiden leivonnaisten tuoksu.

Leipomotuotteiden valmistus oli aloitettu jo aamuvarhain ja kadulle tuoksu levisi kuin usva suolle.

Se kiertyi ympärille ja veti sisään ovesta vastustamatta.

Rahaa ei montaa kolikkoa koskaan taskun pohjalla ollut, mutta aina jotain paperipussiin löytyi.

Ovikello kilahti sisälle mennessä ja tiskin takaa näkyi leipomokoneita. Pullantuoksuinen myyjä tuli ja oli valinnan hetki runsaista antimista.

Kotiin kävellessä pullakahvit jo maistuivat suussa.

Tuota leipomoa ei enää ole. Ei tunnu tuoksua, joka huumaisi ja vetäisi vastustamatta sisään ostoksille.

Ei vaikka taskun pohjalla olisi kortti, jolla voisi ostaa aamukahville mukaan pussillisen leivonnaisia.


VARPUSHAUKAN HYÖKKÄYS

En nyt juokse kuitenkaan sieltä kautta. Vain muistot juoksevat. Niillä on valta liikkua yli ajan ja maisemien.

Ohitan lounaskahvilan ja tulen metsäpolulle.

Tästä kävelin kerran eräänä tammikuun talvisena aamupäivänä ja näin luonnon taistelun elämästä ja kuolemasta.

Pienessä kuusikossa pyrähteli parvi pikkulintuja. Tuoreessa lumessa kulki pieniä hauskoja jälkiä.

Vasemmasta silmäkulmasta näin jonkin tumman varjon tulevan korkealta.

Liitävän puun latvasta ja syöksyvän näreikköön.

Alkoi kilpalento jonka palkintona oli elämä pikkulinnulle tai ateria haukalle.

Katsoin polulta kuusten oksien suojiin pyrähtäviä pikkulintuja ja niiden kimppuun syöksyvää varpushaukkaa.

Muutaman kerran haukka kiersi näreikköä oksat rytisten, mutta pikkulinnut puikkelehtivat oksien suojissa karkuun.

Sillä kertaa haukka jäi ilman ateriaa. Pettyneenä se lensi puiden yläpuolelle ja katosi metsän taakse.

OHUT LANKA ELÄMÄSSÄ

Jatkoin silloin matkaa ja ajattelin näytelmää jota sain vierestä katsella.

Hetkessä kaunis hetki, pikkulintujen hyppely oksilla, hassut jäljet lumessa ja pyrähtely oksilla olikin muuttunut eloonjäämistaisteluksi.

Elämän paradokseja. Asioita jotka tekevät elämästä niin ihmeellisen.

Ohut lanka, joka pitää meitä tässä maailmassa voi koska tahansa katketa.

Toisinaan se tuntuu kestävän mitä vain, toisinaan vahvinkin katkeaa hetkessä.

Tieto siitä tekee elämästä niin arvaamattoman ja mielenkiintoisen.

On helppo unohtaa oma katoavaisuutensa touhuiluun ja tekemiseen.

Pakoon sitä ei kuitenkaan loputtomiin pääse.

Eräänä päivänä haukka saa saaliinsa.


PURETUT PUUPORTAAT

Juoksen nyt tuon saman kohdan ohi ja katselen oikealle puolelle jääviä rakennuksia.

Lahoavien varastojen takana näkyy kaunis vanha talo. Ennen siinä oli vanhainkoti. Hienolla paikalla rinteen reunalla.

Alas viettävän mäen juurella kävelytie joen rannalla. Ennen sinne veivät loputtomat puuportaat.

Nyt ne on jo purettu ja tänään rakennuksessa toimii tuotantolaitos.

Muistan vielä tuon vanhainkodin ja joitain silloisia asukkaitakin.

Epäkäytännöllinen paikka varmaan työntekijöille ja hoidoille. Mutta viihtyisä ympäristö ja hyvin kaunis.

Miksikähän kaikki vanha ja kaunis tapaa olla epäkäytännöllistä?

ENNEN TEHTIIN ARJESTAKIN KAUNISTA

Usein juostessani ja pyöräillessäni katselen vanhoja rakennuksia, notkahtaneita ja puoliksi romahtaneitakin.

Niissä näkyy usein taidokas työn jälki.

Vielä lahonneinakin ne näyttävät palan ajasta jolloin tehtiin kaunista jälkeä arjen työssäkin.

Upeita pieniä yksityiskohtia silmä poimii kun niitä pysähtyy katsomaan.

KOSKIKAROJEN BONGAUSTA

Laskeudun rinnettä alas ja tulen tutulle lenkkipolulle. Juoksen joen vierustaa ja yritän bongata koskikaroja.

Luulen jo näkeväni yhden, mutta se on vain musta oksa, jonka päässä on jäätä.

Pian koskikarat kuitenkin tulevat tänne joelle. Täältä ne lähtevät sitten kevään koittaessa kohti lapin tunturipuroja.

Oksasta vastarannalla roikkuu oranssi, ohut kukku siimassa.

Joku kalastaja oli pudottanut kerran haavin rantaan. Tyhjänä se odotteli siinä.

Elämässä käy joskus niin. Vaikka yrittää saalista, niin tuloksena on vain tyhjä haavi ja oksalla roikkuva onki.

Kannatti silti yrittää, olen sitä mieltä.

Aivan varmasti joskus myös onnistuu.

Tulee päivä, että kala tempaisee kiinni juuri silloin kuin vähiten odottaa.


KOLMEN KILON HAUKI

Kesällä lähdin kauniina iltana heittelemään rantaan vanhalla virvelillä.

Ihan huvin vuoksi nakkelin pikku vilkkua ohuella vavalla. Ajattelin ahvenia yrittää huvikseni.

Äkkiä suuri hauki olikin kiinni vieheessä. Ranta muuttui vesipärskeiksi ja kelan jarru huusi hädissään.

Lopulta hauki oli rannalla ja näin vilkun olevan syvällä sen hammasrivistön sisällä.

Siima oli aivan hampaiden vieressä. Ihme, ettei se ollut temmellyksessä katkennut.

Yli kolmen kilon hauesta paistettiin nuotiolla makoisa ateria uusilla perunoilla.

DYSTONIA KULKEE MUKANA KAIKESSA

Tulen kotiin lenkiltä ja käyn suihkussa. Minulla on piikkiaika tänään paikallisessa terveyskeskuksessa.

En kuitenkaan mene botuliinipiikille dystoniaani hoidattamaan. Aion tänään uusia jäykkäkouristusrokotteeni.

Kävelen vajaan kilometrin matkan terveyskeskukseen.

Päätä vääntää kävellessä vasemmalle vielä enemmän kuin juostessa. Olen kuitenkin jo tottunut tähän vääntöön.

Botuliinipiikit eivät ole kovinkaan paljon vääntöön auttaneet. Enemmänkin on auttanut asian hyväksyminen.

Henkinen, sisäinen paini, jossa totesin sairauden olevan vahvempi.

En saa sitä tahdonvoimalla pois. Minun on vain siedettävä sen oireet.

En voi myöskään unohtaa sitä koskaan. Se on mukana kaikessa tekemisessäni.


TYHJÄN AULAN TYHJÄ TAULU

Tulen terveyskeskuksen hiljaiseen aulaan. Kaikki hoidetaan nykyisin koneilla ja ilmoittautuminenkin tehdään vilauttamalla kela-kortin viivaa koneen lukijalle.

Pääte näyttää tietoni ja pyytää hyväksymään. Painan kyllä ja saan tulosteen, kuin kaupan kuitin. Olen myyty.

Suuri aula on iltapäivällä tyhjä. Istun vihreiden penkkirivien kulmaan, josta näkyy vastapäisen seinän suuri lediruutu.

Tyhjä taulu on siinä valmiina kertomaan milloin vuoroni tulee. On jotenkin olo kuin “Hohto” elokuvassa.

ARMANIN MAAILMA

Tyhjä aula, hiljaisuus ja vain koneet jotka rekisteröivät tekemiseni. Minusta tuntuu, että jostain kamerasta oloni täällä tallennetaankin.

Orwellin maailma on täällä ja voimistuu koko ajan. Otan siis oman viihdekeskuksen taskustani ja avaan älypuhelimen.

Alan lukea päätteeltä kirjaa “Armanin maailma” ja luen alkusanat: “Olen ollut aina hemmetin utelias...”.

Teheranissa syntyneen Arman Alizadin tarina alkaa jännittävästi ja ehdin lukea epilogin ennen kuin suuri leditaulu herää eloon.

SAIRAANHOITAJA TUNTEE DYSTONIAN

Näen lukemia ja huonenumeron. Vilkaisen kortinlukijan tulostamaa kuittia joka täsmää leditaulun tietoihin.

Suljen Armanin maailman ja nousen omaani. Kävelen ovelle ja tapaan ensimmäisen kerran ihmisen.

Ystävällinen sairaanhoitaja näyttää oven ja pyytää sisään. Otan rokotuskortin esiin ja kysyn pistospaikkaa.

Nostan hihan valmiiksi hänelle. Pöydällä on laatikko jossa ruiskutettava rokote on.

Kerron olevani piikityksiin rutinoitunut dystoniani vuoksi. Kysyn tunteeko hän tätä harvinaista sairautta.

Yllättäen hän kertoo tuntevansa yhden tautia sairastavan. Hän naurahtaa, että sitähän hoidetaan samalla aineella kuin kauneudenhoidossakin.

Hänen tuttunsa, joka sairastaa dystoniaa kuulemma vitsaileekin yhteydellä.


TORILLA TEHTY DYSTONIADIAGNOOSI

Olen iloinen, että tapaan täällä terveyskeskuksessa sairaanhoitajan joka tuntee dystonian.

En ole vielä tavannut yhtään yleislääkäriä, joka sairauden tuntisi.

Olen kuullut kyllä tarinan terveyskeskuslääkäristä, joka tunnisti dystoniaa sairastavan torilla.

Hän oli nähnyt heti oireista sairauden ja mennyt puhumaan tälle ihmiselle.

Itsekin vaivaansa ihmetellyt oli saanut diagnoosin siinä keskellä toria ja päässyt hoitoon.

Hienoa, että on näin ammattitaitoisia ja rohkeita yleislääkäreitä.

Saan piikin olkapäähän. Vaihdamme vielä muutaman sanan dystoniasta, kiitän ja poistun.

Terveyskeskuksen sali on hiljainen.

Leditaulu seinällä on tyhjä ja harmaa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti