sunnuntai 2. marraskuuta 2014

SININEN SILKKINAUHA


Sumuinen sunnuntai on upea päivä lähteä lenkille. Juoksen tuttua reittiä, mutta saan ajatuksen muuttaa suunnitelmaa. Juoksen keskustan läpi ja sillan kohdalta joen vierustaa sorapolulle.

Luonnossa on jotain ihmisen mieltä puhdistavaa ja uudistavaa. Tällainen synkkä syyspäivä, sumuinen sunnuntai, hämärä ja kostea, muuttuu satumaailmaksi luonnossa.

Järvellä sorsat rauhallisesti lipuvat kaislikossa poispäin ja tuovat sydämeen tyynen olon.

Yksinäinen puuvanhus katselee kuin elämäntoveriaan kaivaten usvaiselle ulapalle.

Soutuveneiden kirjavat pohjat värittävät rantaa.

NAUHA POLUN VARRELLA

Terhakkaana kuin tinasotilaat, vartioivat  osmankäämit joen suussa. Olen kuin usvaan kietoutunut ja niin lumoissani upeista maisemista, että olen juosta nauhan ohi.

Sininen silkkinauha on siinä lenkkipolun reunalla pudonneena tai pois heitettynä. Pysähdyn katsomaan sitä, mutta en ota kuvaa. Annan nauhan jäädä siihen.

Mietin juostessani, että sininen silkkinauha toi mieleeni monia asioita. Mielestäni se oli kuin lahjanauha, joka on kiedottu paketin ympärille.

Ajattelin, kuinka monta lahjaa elämä on minullekin antanut. Olen kiitollinen siitä kaikesta, mitä olen saanut.

Niin monta lahjaa ja hienoa hetkeä olen saanut kokea.

SINISEN SILKKINAUHAN TARINAT

Ajattelen myös tätä blogia ja monia tarinoita täällä. Olen saanut valtavan määrän kommentteja ja palautetta näistä blogeistani. Ne ovat olleet kuin sinisiä silkkinauhoja läpi tekstien.

Eräs rakastettu kertoja tässä blogissani on ollut Ystäväni Välläys. Hänen tarinansa ovat olleet minulle ja monelle lukijalle kuin lahjoja.

Sinisen silkkinauhan tarinat. Kaikki ne kertomukset, jotka ovat avanneet meille vanhoja, menneitä aikoja. Unohtuneita tapoja ja maailman menosta ennen.

Tänään saamme avata taas yhden sinisen silkkinauhan. Ole hyvä Ystäväni!


KARKEITA ROHTIMIA JA HIENOA AIVINAA

Jo muinaisina aikoina on kylillä ollut eri tehtävien taitajia ja ammattien harjoittajia. Osa vakituisia, osa kulkijoita.

Kotiseudullani kasvatettiin 1900-luvun alkupuolella melkein joka talossa pellavaa.

Lampaita oli useissa taloissa ja jos ei ollut kehruutaitoisia, tarvittiin lankojen kehrääjiä muualta.

Nämä olivat usein kylän vanhoja mummoja, kuten Hyrpelö-Mari ja Tötterö-Sohvi, jotka kulkivat paikasta toiseen.

Kun erään talon vakituinen kehrääjä kuoli, parkitsija Simon emäntä Mari kehräsi ja kutoi kankaitakin.

Siihen aikaan kun ei vielä ollut tehdaskutoisia kankaita, miesten työvaatekankaat olivat karkeista rohtimista kudottuja.

Aivinat ovat hienompaa pellavaa, niistä on kudottu liinoja ja lakanoita.

Kylällä oli myös räätäleitä.

PYYHELIINOJA, MATTOJA JA KUULTOKUDOKSIA

Koska meillä oli rukki, minäkin opettelin kehräämään pellavalankaa joskus 50- ja 60-luvun aikoihin.

Kehräsin rohdinlankaa, jossa pienet epätasaisuudet eivät haitanneet. Äiti kutoi paljon kaikenlaista kotitarpeiksi.

Minäkin kudoin, enimmäkseen pyyheliinoja, mattoja ja kuultokudoksia.

Kengät, jopa naisten juhlakengät, olivat kotiseudullani aluksi lapikkaita.

Nahkoja kenkiin saatiin naudoista.

POIKA PUTOSI AVANTOON

Seudulla oli teurastajana erikoinen, perheellinen nainen. Hän teki myös kauppaa, rikastui ja oli alueella kuuluisa.

Teurastaja oli kookas ja vahva nainen. Hän pystyi nostamaan 100 kilon säkkejä ja käsittelemään isojakin sonneja yksin.

Nahkojen ”nurkkaparkitsijoita” oli myös. Isäni lapsuuskodissa niitä parkitsi edellä mainitun Marin mies Simo.

Hänellä oli rannassa avanto, jota hän tarvitsi nahkojen liotukseen ja huuhteluun.

Tämä avanto on jäänyt muistoihin kolmivuotiaiden kaverusten nahistelusta.

Isäni kulki jäätyneen avannon yli ja käski Erkin mennä myös siitä yli.

Erkki ei kuitenkaan uskaltanut kulkea avannon yli. Isäni tyrkkäsi silloin hänet avannon päälle ja ohut jää petti.

Avannon poikki oli keppi, jossa nahat roikkuivat. Poika jäi käsiensä varaan, kunnes aikuiset tulivat apuun.


NAHKURI, PIIMÄPURKIT JA VOIVAKAT

Kosken rannalla oli nahkuri ja kyläläiset veivät sinne nahkoja parkittavaksi.

Toisella puolella koskea oli toinen nahkuri.

Suutareita oli ainakin kaksi Kallea, Tollan Kalle ja villottajan Kalle.

Kiertäviä suutareitakin kävi.

Kotitalooni oli jäänyt edelliseltä omistajalta joitakin kengänkorjauksessa tarvittavia suutarinvehkeitä.

Astiat olivat enimmäkseen puisia, esimerkiksi piimäpurkit ja voivakat.

Piimän viennistä kaupunkiin piimäreellä olen kirjoittanut toisaalla.

SEITSEMÄS PYTSI

Nikkareita kulki talosta taloon astioita tekemässä ja korjaamassa. Eräs Aaro oli pikanikkari, muurari ja vaikka mitä.

Hän oli kerran isäni kotitalossa korjaamassa vanhoja astioita.

Illalla hän sitten kuulemma viskasi viimeisen käsistään pois ja sanoi että se oli sitten seitsemäs pytsi tänä päivänä.

Työn jälki ei hänellä ollut kuitenkaan kovin siistiä.

Eräs Yrjö teki kaikkia astioita ja teki kunnollisen työn.

KASKIMAAT JA VANHA SIRPPI

Kotitilani alueella oli 1700-luvun lopulla seppiä. Olen löytänyt perintömaalla olevan mökkini läheltä metsän reunasta katkenneen sirpin.

Sirppiin oli taottu nimikirjaimet ja mielikuvitukseni laukkasi ajassa kauas kaskiaikaan.

Isojaon kartassa alue on merkitty kaskimaaksi ja näin silmissäni ihmiset leikkaamassa sirpin kanssa ruishalmetta.

Myöhemmin on ainakin yksi seppä asunut kylän toisella laidalla.

Siellä kyläläiset kävivät taottamassa viikatteen teriä.

Minun muistini aikaan oli sepän paja kouluni lähellä.

KATINKULTA KIILTELI

Uuneja muurasivat nikkari Aaro ja hänen isänsä. Kotitaloni entisen omistajan poika Heikki teki kaakeliuuneja.

Hän oli käynyt muurauskursseja Helsingissä ja Pohjanmaalla.

Ihmiset sanoivat, että hänhän tekisi riiheenkin kaakeliuunin. Meidän riihessä tosin oli ollut liuskekivestä tehty uuni.

Muistan, kun uuni oli purettu ja murenevat kivet olivat ulkona kasassa, niiden katinkulta kiilteli hauskasti.

VIINAAN MENEVÄ RAKENTAJA

Kotitaloni entisen omistajan toinen poika Kalle Mauno suoritti asutustoimintaa alueella.

Vaikka hän oli viinaan menevä, hän kuitenkin pystyi rakentamaan monia asuntoja.

Ehkä hän tarvitsi aina uutta rahaa saadakseen viinaa.

VERKONKUTOJA VILTTIPÄINEN

Verkontekijä Taavetti kulki talosta taloon. Hänen arveltiin sairastavan  tuberkuloosia tai riisitautia selässä olevan kyhmyn vuoksi.

Hän korjasi nuottia ja verkkoja.

Meillä kävi minun lapsuusaikanani myös eräs Antti verkonkorjuussa.

Hän välitti lisäksi verkkoja ja souti pitkätkin matkat niillä reissuillaan.

Veljeni muisti, että Antilla oli vilttihattu päässä ja hän oli jännä tyyppi.

Antti oli vanhapoika ja kansanmies.

Minulle jäi mieleen se, miten hän paikkasi verkkoa.

Hän opetti minulle verkonkudonnan kävyllä.

Vuoleskelin sitten itselleni puusta sellaisen kävyn ja kudoin pienen verkon rullalangasta.


SININEN KANGAS

Pieniä kauppoja oli ennen useassa talossa ja myös kiertäviä kauppiaita kulki kylillä.

Ukko-Paavo, Jeru Pöksynen ja Oskari nimiset kulkukauppiaat kulkivat 1900-luvun alkupuolella taloissa.

Talvella kauppiaat liikkuivat suksilla.

He kantoivat selässään Englannista tuotuja kangaskolleja.

Ne olivat raskaita paketteja, jotka oli päällystetty sinisellä kankaalla.

Oskari myi myös velaksi. Hän huusi tullessaan: ”Hyvi Oskari tulee, hyvi Oskari tulee!”

Joku kulkukauppias kulki vielä minun nuoruusaikanani, tosin jo autolla.

MYLLY, SAHA JA PÄREHÖYLÄ

Hevosvoimaa käytettiin apuna monissa askareissa. Joissakin taloissa oli työkoneiden käyttämiseen höyrykone.

Isoissa taloissa oli petroolilla käyvä polttomoottori.

Koskesta saatiin vesivoimaa ja sen rannalle oli kerääntynyt myllyjä, sahoja ja pärehöylä.

Nämä sijaitsivat omistajien mailla, mutta joillakin taloilla oli osuuksia niihin.

Muut kyläläisetkin kävivät siellä jauhattamassa viljaa ja sahauttamassa puita.

Ainakin yhdessä myllyssä oli 2 kiviparia ja ryyynityslaitteet ja sahassa raami- sekä särmäyssirkkeli ja pärehöylä.


ASSISTENTTI, SENTRIFUGI JA SUSI

Kylälle oli perustettu monenlaisia yhdistyksiä. Oli mm. Nuorisoseura, Maamiesseura, Karjantarkkailuyhdistys ja Sonniosuuskunta.

Karjantarkkailuyhdistyksellä oli assistentti, joka kävi taloissa tarkastamassa maidontuoton ja -laadun.

Jo assistentti-sana herätti meissä lapsissa kunnioitusta.

Muistan 1950-luvulta, että assistentin tultua meidän tuvassa oli keskellä lattiaa suuri, ihmeellinen puulaatikko.

Laatikon sisällä oli sentrifugi, jolla erotettiin maidosta rasva.

Sentrifugilla voitiin laskea kunkin lehmän maidolle rasvaprosentti.

Koneen pyöritys aiheutti kovaa ääntä.

Laatikko oli painava kuljetettava talosta taloon. Talvella se kulki hevosen reessä.

Hoitoalakin oli edustettuna. Hierojia oli ainakin Karhunen ja Sutinen.

Sutista sanottiin Sudeksi, vaikka hän ei siitä tykännyt.

Joku sanoi, että läksin karhua pakoon, mutta sus tuli vastaan.

ELÄMÄÄ MAALAISKYLÄLLÄ

Näin elämä kulki ja touhut ja askareet sujuivat maalaiskylällä.

Monenlaisia tekijöitä oli.

Kaikkien panos oli tärkeä. 1920-luvulla oli pula-aikaa, jolloin työnhakijoita oli paljon.

Niin talojen väki kuin piiat, rengit, muut työmiehet, vuokralaiset ja loisetkin tekivät mitä osasivat.






2 kommenttia:

  1. Voi että! Tänä iltana huomasin, että välläys on taas päässyt ydintarinaan kertomaan omia juttujaan. Kiitos Harzu Ystäväni!

    Kerron vähän lisää pellavasta:

    Pellavan tuotossa ja käsittelyssä on monta vaihetta. Isäni ikäinen naapuri kertoi, että pellava kylvetään sakeaksi. Kun kasvit vähän kellastuvat, ne nyhdetään juurineen ylös. Siemenkodat riivitään irti. Sen jälkeen ne laitetaan likoon pariksi viikoksi, jotta kuitukimput irtoaisivat. Ilmeisesti siinä jotakin sideainetta lahoaa.

    Kun olin lapsena kuullut pellavista, niin kasvatin silloin kokeeksi puolen neliön kokoisen(!) pellavahalmeen. Nyhdin ne sitten ylös, mutta liotus ja jatko jäivät kuitenkin tekemättä.

    Olen ihmetellyt, että mitä kiviä mökkirantani lahden matalan osan pohjassa oli. Pohja on muuten sileä ja siisti, mutta matalanveden aikana pinnalle pilkisti sylissä kannettavan kokoisia kiviä. Joku on sanonut, että siinä matalassa kohdassa on mahdollisesti pidetty pellavia liossa. Ne kivet ovat olleet pellavanippujen painoina, mutta olen ne raivannut pois.

    Liotuksen jälkeen pellavakimput ripustetaan kuivumaan esimerkiksi aidanseipäisiin ja sitten lopulta saunan lämpöön. Seuraavaksi ne käsitellään pellavaloukulla.

    Muistan hämärästi lapsuudesta, että meillä oli joskus liiterin luona pellavaloukku. Siinä oli puusta tehty jalallinen runko- osa ja sen toiseen päähän kiinni saranoitu puomimainen kansiosa. Rungossa oli pitkittäisuurre, johon kannen harjanne osui. Käteen sopivasti mahtuva pellavanippu asetettiin poikittain rungon päälle, ja kannella hakattiin sitä eri kohdista niin, että puiset ydinosat katkeilivat tikkumaisiksi päistäreiksi. Kuitukimput ovat pellavassa kuoren ja ytimen välissä.

    Naapurin mies kertoi, että hänen ollessaan sotareissulla Karjalassa majoitettuna eräässä talossa, talon tytöt loukuttivat pellavia saunassa. Hänkin meni sinne touhuun mukaan. Se oli kovaa ja hikistä hommaa.

    Lipsu eli lihta on vähän pienempi kuin loukku. Siinä kansi painetaan pellavanipun päälle ja nippu vedetään välistä läpi useita kertoja toistaen. Suurin osa päistäreistä irtoaa pois, samalla osa karkeista ja lyhyista rohtimista l. tappuroista erottuu pitkistä aivinoista.

    Loput päistäreet ja rohtimet saadaan rautapiikkisellä häkilällä kammaten pois. Kuituja kammataan vielä harjalla, ja jäljelle jää yhdensuuntainen nippu siistejä aivinakuituja.

    Aivinakuitunippu kiinnitetään nauhalla rukinlapaan, josta sopiva määrä kuituja ohjataan kädellä kehrättäväksi.

    Rukinlavat ovat usein kauniisti muotoiltuja ja lovileikkauksin koristeltuja. Kun isosisko kokeili lovileikkausta pehmeästä leppäpuusta tehtyyn rukinlapaan, minäkin tein pari pienempää rukinlapaa, lähinnä koriste-esineiksi.

    Rohdinlanka kehrätään puupiikeillä varustetusta härkistä. Meillä ei ollut sellaista, enkä enää muista, missä minä pidin rohdinkuontaloa kehrätessäni.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni hienoista muistoista!

      Teet arvokasta työtä välittämällä elävillä kuvauksilla menneiden aikojen töitä ja työtapoja.

      Monta uutta sanaa tekstisi tuo meille, kuulin että “Aivina” oli uusi sana jollekin lukijalle.

      Minulle uusi sana oli “Lipsu”, en ollut ennen sitä kuullut.

      Selität tarkasti ja ymmärrettävästi pellavan tuoton ja käsittelyn eri vaiheita.

      Mielellään leppoisaa ja jäntevää tarinointiasi lukee, toivottavasti jaksat kertoa vielä lisääkin.

      Lukijoita varmasti riittää ja monet pitävät muisteluistasi.

      Tämän päivän hektinen, tauoton kiire ja jatkuva paine, luo kuin itsestään tarpeen palata hetkeksi kiireettömään, rennon rauhalliseen maalaiselämään.

      Ystäväsi ja lukijasi harzu

      Poista