lauantai 29. marraskuuta 2014

KYLÄHULLU PELLAVALOUKUSSA


Välläyksen lumoavat tarinat kuljettavat tänään meitä pellavan valmistuksen kautta kylähulluihin.

Saamme lukea pellavakivistä ja miehestä joka nälissään tunki kissan pään suuhunsa.

Välläys tarinoi naisesta joka yritti polttaa riitakumppaninsa vintille ja unissasaarnaajista joita tultiin kaukaa kuulemaan.

Ole hyvä Ystäväni ja kerro taas tarinasi.

PELLAVAN VALMISTUS

Pellavan tuotossa ja käsittelyssä on monta vaihetta. Isäni ikäinen naapuri kertoi, että pellava kylvetään sakeaksi.

Kun kasvit vähän kellastuvat, ne nyhdetään juurineen ylös.

Siemenkodat riivitään irti.

Sen jälkeen ne laitetaan likoon pariksi viikoksi, jotta kuitukimput irtoaisivat.

Ilmeisesti siinä jotakin sideainetta lahoaa.

PELLAVAKIVET

Kun olin lapsena kuullut pellavista, niin kasvatin silloin kokeeksi puolen neliön kokoisen pellavahalmeen.

Nyhdin ne sitten ylös, mutta liotus ja jatko jäivät kuitenkin tekemättä.

Olen ihmetellyt, että mitä kiviä mökkirantani lahden matalan osan pohjassa oli.

Pohja on muuten sileä ja siisti, mutta matalanveden aikana pinnalle pilkisti sylissä kannettavan kokoisia kiviä.

Joku on sanonut, että siinä matalassa kohdassa on mahdollisesti pidetty pellavia liossa.

Ne kivet ovat olleet pellavanippujen painoina, mutta olen ne raivannut pois.


PELLAVALOUKKU

Liotuksen jälkeen pellavakimput ripustetaan kuivumaan aidanseipäisiin.

Sitten ne viedään saunan lämpöön ja käsitellään lopuksi pellavaloukulla.

Muistan hämärästi lapsuudesta, että meillä oli liiterin luona pellavaloukku.

Siinä oli puusta tehty jalallinen runko- osa ja toiseen päähän kiinni saranoitu puomimainen kansiosa.

Rungossa oli pitkittäisuurre, johon kannen harjanne osui.

Käteen sopivasti mahtuva pellavanippu asetettiin poikittain rungon päälle.

NAAPURIN MIES

Kannella hakattiin sitä eri kohdista, niin että puiset ydinosat katkeilivat tikkumaisiksi päistäreiksi.

Kuitukimput ovat pellavassa kuoren ja ytimen välissä.

Naapurin mies kertoi, että hänen ollessaan sotareissulla Karjalassa talon tytöt loukuttivat pellavia saunassa.

Hänkin meni sinne touhuamaan. Se olikin kuulemma kovaa ja hikistä hommaa.

LIPSU JA AIVINAT

Lipsu eli lihta on vähän pienempi kuin loukku.

Siinä kansi painetaan pellavanipun päälle ja nippu vedetään välistä läpi useita kertoja toistaen.

Suurin osa päistäreistä irtoaa pois.

Samalla osa karkeista ja lyhyista rohtimista eli tappuroista erottuu pitkistä aivinoista.


KUITUJA KAMMATAAN

Loput päistäreet ja rohtimet saadaan rautapiikkisellä häkilällä kammaten pois.

Kuituja kammataan vielä harjalla.

Jäljelle jää yhdensuuntainen nippu siistejä aivinakuituja.

Aivinakuitunippu kiinnitetään nauhalla rukinlapaan

Siitä sopiva määrä kuituja ohjataan kädellä kehrättäväksi.

LEPPÄPUUSTA RUKINLAPA

Rukinlavat ovat usein kauniisti muotoiltuja ja lovileikkauksin koristeltuja.

Isosiskoni kokeili lovileikkausta pehmeästä leppäpuusta tehtyyn rukinlapaan.

Minäkin tein pari pienempää rukinlapaa, lähinnä koriste-esineiksi.

Rohdinlanka kehrätään puupiikeillä varustetusta härkistä.

Meillä ei ollut sellaista, enkä enää muista missä pidin rohdinkuontaloa kehrätessäni.

MAUNON KALLE

Monilla kylillä on omat kylähullunsa tai muuten erikoiset persoonat.

Kylähullut jäävät tekemisistään tai olemuksestaan johtuen erityisesti ihmisten muistoihin.

Lapsuuden kotitaloni entinen asukas Maunon Kalle oli kuuluisa lähikaupungissa ja laajemmallakin.

Hän keitti viinaa metsässä omalla maallaan ja naapurin puolellakin.

Lypsysaaveja katosi taloista kummasti.

Kalle tarvitsi niitä keittopuuhissa.


POJAT HAISIVAT KUIN RANKKITYNNYRIT

Isäni ja naapurin poika Erkki lähtivät kerran 1920-luvulla metsään oravanpesiä etsimään.

He näkivät muurahaispesään pistetyn kuolleen kuusen.

Sen kuusen juurella oli piilossa rankkitynnyri.

Isä löi kirveellä tynnyrin pohjapuoleen nähdäkseen, mitä siellä oli.

Tynnyrin pohja oli ohut ja meni äkkiä rikki.

Siinä rytäkässä roiskui ainetta heidän päälleenkin.

Kotiin mennessään pojat piilottelivat, ettei kukaan tuntisi hajua.

PESTUUMARKKINAT JA JOHVI

Pestuumarkkinoilta voitiin pestata piikoja ja renkejä taloihin.

Joku löysi sieltä palvelijakseen Johvin.

Hänestä ei tarvinnut maksaa mitään.

Johvi oli vähän erikoinen ja epäsiisti.

Jonkun kertoman mukaan Johvin kotona olivat lattiat kamalassa kunnossa.

Diakonissa oli mennyt kerran tarkastamaan kotihygieniaa.

Johvi oli kertonut, että ”Tähän pittin minä, tuohon äiti ja tuonne itä.”

Jokaisella oli lattiassa oma reikä.

Leipätaikinalle oli otettu yksi saunapytty.

”Itä otti taanapytyn taikinalle, kun äiti oli teuroitta,” Johvi selitti.

NAKIAISIA TUKASSA

Isäni kotona asui eräs kujeita tekevä mies, jonka kujeet menivät joskus yli äyräiden.

Hän teki apulaisille kiusaa sillä aikaa, kun he menivät tansseihin.

Hän oli sitonut heidän patjansa tuvan orteen.

Kun tytöt tulivat, niin patjaa alas otettaessa se kolahti.

Toinen silpaisi puukolla patjan halki. Kirveshän siellä kolahti.

Nurkkaan se vain viskattiin.

Kujemies oli kerran sotkenut nakiaisia, eli takiaisia, tyttöjen tukkaan.

Emäntä oli joutunut irrottelemaan ne.


KEPPI TANSSI KUIN LUMOTTUNA

Toinen asukas, Lassi, oli mukava mies.

Eräänä lauantaina hän oli nauttinut viinaa ja oli juhlatuulella.

Juovuspäissään hän teki lapsille ihmeellisiä taikoja.

Hän otti kepin ja pani sen pystyyn eteensä.

Hän rallatti ja keppi pysyi ja tanssi siinä hänen edessään.

Tanssi kuin lumottuna, ilman että oli missään kiinni.

KISSANPÄÄ NÄLKÄISEN SUUSSA

Ellin Ierikka oli vähäosainen mies. Hän kävi kuokkavieraana kaikissa pidoissa syömässä.

Isäni kotona nuoret syöttivät häntä joskus uhallakin paljon.

Hänellä oli kai iso suu.

Kerran aitassa lyötiin vetoa, että jos hän saa kissan pään suuhunsa, niin hän saa ruokaa.

Siellä oli pieni kissa, jonka pään hän tarinan mukaan pani suuhunsa.

Kissahan on märkänä ja karvat luimussa aika luikura.

Millainen taistelu siinä suuhun laitossa käytiin, sen voi jokainen kuvitella.

TULITIKKUJA VERUKKEELLA

Eräässä talossa asui perheineen kaksi naista, joista toinen oli kylähullu.

Naisten välille oli tullut riitaa siitä, että saavatko lehmät olla samalla lehmisavulla.

Kylähullu oli saanut mieheltään tulitikut keksimällä verukkeen, että sytyttää hellaan tulen kahvinkeittoa varten.

Aikomuksena hänellä oli kuitenkin polttaa riitakumppaninsa ruokalepoaikana aitan vintille.

RAKENNUKSET PALOIVAT

Sytytettyään piharakennukseen tulen hän piiloutui naapurin puimalaan.

Eräs mies havaitsi tulen, mutta kaikki rakennukset navettaa lukuun ottamatta paloivat.

Asukkaita oli silloin paljon talossa ja piharakennuksissakin.

Heitä siirtyi sitten naapureihin asumaan.

Isäni oli silloin kolmevuotias.

Hän on kertonut muistavansa hälinää, kun ihmisiä tuli heille hädissään.


TAAVETTI SAARNASI JA ENNUSTI

Joku on kertonut, että unissa saarnaaja Taavetti kierteli kylällä noin vuoden.

Hän oli nuori mies, muualta kotoisin.

Ihmiset juoksivat perässä häntä kuulemaan.

Hän makasi selällään sängyssä ja saarnasi ja ennusti.

Saarnatessaan hän hikoili, ja ihmiset pyyhkivät hänen kasvojaan.

UNISSASAARNAAJA UTRIAINEN

Unissa saarnaaminen oli uutuutta ja ihmeellistä kun isäni oli lapsi.

Helena Utriainen saarnasi niihin aikoihin.

Isänikin meni naapureiden mukana uteliaisuuttaan veneellä katsomaan.

Utriainen saarnasi kirjasta ja välillä laulettiin yhdessä Siionia.

Ihmiset pitivät unissasaarnaajaa kuin parasta pappia.

Isäni kuitenkin epäili.








7 kommenttia:

  1. Kiitos Harzu.

    Pellavasta ja kankaiden kutomisesta

    Eräässä talossa meidän lähellä oli lapsuuteni aikaan kauppa. Muistan yhden kerran käyneeni siinä kaupassa. Sitten muistan jotakin sellaista, että vanhempani olivat olleet huutokaupassa. Ilmeisesti se kauppa oli lopettanut ja myynyt jäljellä olleet tavarat huutokaupalla. Meille tuli mm. paljon pellavia ja pellavalankoja. Muistan myös paperisen pussin, jossa oli sillaa. Silla on viskoosikuidun tapaista mutta hyvin kiiltävää.

    Ihastuin siihen sillaan kovasti, se oli jotain ihmeellistä. Meillä oli myös vaaleankeltaista ihanaa sillalankaa. Käytin sitä johonkin askarteluun ja ompeluun. Äiti oli kutonut aikoinaan sillasta pöytäliinoja. Minulla on nyt yksi sillainen pöytäliina.

    Meillä olivat kangaspuut kovassa käytössä. Kesällä ne olivat aitassa, siellä ei haitannut kutomisesta tuleva pöly. Kylmäksi ajaksi kangaspuut tuotiin tupaan. Ne taittuivat osittain kokoon, joten ne mahtuivat ovesta sisälle. Ihan pienenä minulla oli mukava leikki- ja oleskelupaikka kangaspuiden alla. Kun olin kipeänä, olin peiton sisällä kiikkutuolissa katselemassa äidin kutomista. Olisihan yksin makuuhuoneen sängyssä ollut siihen verrattuna aika ikävää. Lapsena katselin yleensä hyvin tarkasti, miten aikuiset tekivät eri töitä, niin että silloin näkemiäni asioita olen voinut hyödyntää myöhemmin.

    Oma kutomiseni alkoi itse tekemilläni pienillä kangaspuilla. Tein ne puimalan rakennukselta jääneistä laudanpätkistä noin kahdeksanvuotiaana. Olin nähnyt, miten äiti solmi kalalangasta niisiä. Niisien tekoa varten oli lautaan lyöty riviin tietyin välimatkoin nauloja. Niiden teko aloitettiin toisen pään naulasta ja aina seuraavan naulan toisella puolella solmittiin kummankin puolen lanka yhteen. Siten saatiin noin 25-30- senttinen kahden langan muodostama niisi, jossa oli keskellä lenkki loimilankaa varten. Tein itselleni niisien solmimislaudan ja omiin kangaspuihini sopivat niidet.

    Niidet pujotetaan kummastakin päästä niisivarpaan l. niisivarteen, niin että kankaan leveyteen tarvittava määrä niisiä on näiden kahden puisen varvan välissä. Näitä puisia tankoja tarvitaan sen vuoksi kaksi, että niidet saadaan pysymään kireällä.

    Yksinkertaisen palttinakankaan kutomiseen tarvitaan kaksi niisivarpasysteemiä. Puhutaan kaksivartisesta niisinnästä. Siinä joka toinen loimilanka pujotetaan kangaspuissa etummaisessa varvassa olevan niiden keskimmäisestä silmästä läpi ja joka toinen takimmaisen varvan niiden silmästä.

    Kangaspuissa on polkimilla toimiva systeemi, jolla saadaan etummainen varpa niisineen ja loimilankoineen nousemaan ylös ja takimmainen laskemaan alas ja sitten taas päinvastoin. Muodostuneesta lankojen välisestä käytävästä, viriöstä, pujotetaan aina sukkula kuteineen toiseen reunaan kangasta. Pirralla lyödään kude sopivan tiukasti edelliseen kuteeseen kiinni. Syntyvä palttinasidos on pärekorin tapaan ristikkäinen.

    Monimutkaisempiin sidoksiin tarvitaan useampia niisivarsia. Loimen monivarsinen niisintä tehdään tietyn kaavan mukaan. Polkimiakin tarvitaan tässä tapauksessa enemmän. Kankaan kuviointi riippuu siitä, miten polkimet on sidottu niisivarsiin ja polkemisjärjestyksestä. Äiti kutoi kotiimme monenlaisia kuviollisia pöytäliinoja ja ikkunaverhoja.

    Molemmat isosiskot kutoivat oppikouluaikaan itselleen pellavakankaat ja ompelivat niistä kylpytakit. Kankaissa oli toisella siskolla punaiset ja toisella siniset ihan ohuet väriraidat muutaman sentin välein. Me kaikki tyttäret saimme kutoa puoli tusinaa puolipellavaisia pyyheliinoja. Kankaan loimi oli puuvillalankaa ja kuteet hieman epätasaista rohdinpellavaa. Puuvillalanka on loimena kestävämpää kuin ohut pellavalanka, joka voi kudottaessa pirran hankauksen vuoksi katkeilla. Ainakin minä nimikoin pyyhkeeni käsin ompelemalla laakapistoin. Näitä 1960-luvulla kutomiani pyyhkeitä on vielä käytössäni. Pellavahan on hyvin kosteutta imevää ja sopii näin ollen oikein hyvin pyyheliinoihin ja kylpytakkeihin. Kudoin johonkin toiseen, itseni luomaan loimeen, monivärisiä pyyheliinoja puuvillalangasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loimen luonti

      Kankaan loimen luominen oli mukavaa katseltavaa. Ja vielä mukavampaa oli lapsena päästä luomapuiden sisälle istumaan pyörityskyytiin.

      Luomapuut oli tehty kahdesta suorakaiteen muotoisesta puukehikosta, jotka oli asetettu pitkittäin keskeltä toisiaan vastaan kohtisuoraan. Keskellä kulki pitkittäisakseli kehikon ylä- ja alapään reiästä. Kehikot oli lovien avulla kiinni toisissaan, mutta toista vähän nostettaessa ne menivät tarvittaessa linkkuun. Näin luomapuut veivät aitassa säilytettäessä vain vähän tilaa. Tarvittaessa ne tuotiin tupaan ja avattiin.

      Akseli jatkui alhaalla jalaksi, ja ylhäällä oli myös pitkä kara. Pyöristetty jalan pää asetettiin lattialla olevan lankunpätkän päällä olevaan vastaavaan kuoppaan. Siinä se pystyi hyvin pyörimään. Mahdollisesti jotain liukuainetta pantiin siihen, ehkä kynttilän talia tms. Tuvan nurkkaan ylös oli seinästä seinään asetettu sopivalle korkeudelle lankku. Lankussa oli reikä luomapuiden yläkaraa varten. Näin luomapuut pysyivät tukevasti pystyssä ja ne pystyivät pyörimään herkästi akselinsa ympäri.

      Lankaa ohjattiin luomapuita kädellä pyöritettäessä spiraalimaisesti niiden ympäri. Jos luomapuita olisi voinut katsoa ylhäältä päin, kehikoiden pitkittäissivut olivat ikään kuin neliön nurkkina. Lankaa ohjattiin aloittamalla alhaalta tapeista ja palaamalla ylätapista samaa reittiä takaisin alas lukuisia kertoja. Lankojen lukumäärä riippui tulevan kankaan leveydestä ja loimilankatiheydestä. Spiraalin tiheys määräsi loimen pituuden. Luomapuiden sisään muodostui lankojen avulla harvaseinäinen tila. Lapset pääsivät sinne ryömimällä luomapuiden alta. Ja hauskaa oli istua siellä kyydissä pyörimässä välillä toiseen ja välillä toiseen suuntaan!

      Alatappeja oli kaksi tai kolme, ja lanka kulki kahden päämmäisen yli ja kolmannen ali ja toisin päin kulkiessa päinvastoin. Kun lankaa kiertyi luomapuiden ympärille enemmän, niin kahden tapin väliin syntyi jatkuvasti lankaristikkoa (tiuhta). Sen tehtävä oli tärkeä. Sen ristikon avulla saatiin langat pysymään järjestyksessä. Kun loimi otettiin pois luomapuilta, sidottiin ristikko langalla, niin ettei se pystynyt häviämään tai sotkeutumaan. Loimi (nyt paksu lankanippu) ”palmikoitiin” kuljetuksen helpottamiseksi lyhyemmäksi kädellä ikään kuin ketjusilmukoita virkaten.

      Kangaspuihin laitettaessa loimen lankaristikon molemmille puolille laitettiin litteät rimat, tiuhtavarvat. Ne olivat langoilla päistään toisissaan kiinni, etteivät ne päässeet kovin kauas toisistaan. Näin saatiin loimilangat edelleen pysymään hyvässä järjestyksessä. Kun lointa kierrettiin kangaspuiden takatukille, tiuhtavarpoja siirrettiin vähitellen eteen päin. Loimilangat asettuivat tukille melko suoraan. Lankojen oli hyvä olla tasaisen kireällä, jotta kankaasta tuli kudottaessa kaunista.
      On aika vaikea sanallisesti kertoa noita vaiheita. Olen kuvannut luomapuut luodessani mattokankaan lointa.
      välläys

      Poista
  2. Loimen luonnissa on tärkeää, että lankaa pidetään aina samalla kireydellä. Ei ole kiva, jos tulevan kankaan keskiosa kupruilee tai toinen reuna lepruaa löysänä ja toinen kiristää. Jos lointa luodaan useampi lanka kerrallaan, tai tarvitaan pitkälti lankaa tai aiotaan kankaaseen eri värisiä pitkittäisraitoja, lankojen täytyy olla samanlaisilla puolilla tai kerinä, joista lanka juoksee yhtä helposti. Vyyhdellä oleva lanka meillä usein puolattiin. Vyyhti laitetetaan kakolle. Kakko on pöydän reunaan kiinnitettävä, ohuista rimoista tehty pyörimiskykyinen laite jonka kehän ympärille vyyhti voidaan laittaa sopivalle kireydelle. Kakon pyörinnässä on kuitenkin jonkin verran hidastavaa kitkaa, joka voi suoraan luomapuille lankaa ohjattaessa kiristää lankaa liikaa. Kakolta lanka voidaan ensin puolata.

    Pieniä puolia, esimerkiksi kudelankaa varten pystyy tekemään rukilla. Rukin karan torveen laitetaan lyijykynän paksuinen puutikku. Sen ympärille kierretään pahvista sopivan levyinen puolanpohja. Langan alkupää laitetaan pahvin reunan alle, jotta se pysyy siinä puolausta aloitettaessa. Erilaisia puolauslaitteitakin on olemassa. Useita loimilankapuolia voi laittaa puolatelineeseen, josta langat juoksevat luomapuulle hyvin. Keriä voi pitää pesuvadeissa, etteivät ne kieriskele ympäri lattiaa.

    Loimen alku laitetaan tiuhdan viereisestä lenkistä kiinni pulikkaan, joka on samanlainen kuin niisivarpa. Tämä pulikka sidotaan käärimistukin kankaaseen. Lankoja asetellaan suunnilleen kudottavan kankaan leveydelle. Loimen käärimistä kangaspuihin auttaa harvahko käärimispirta. Meillä se oli yksinkertaisesti pirran pituinen puu, johon oli lyöty noin sentin välein kahden tuuman nauloja pystyyn. Se puu kiinnitettiin luhaan tai muuten kangaspuiden päälle. Lankoja asetettiin tiuhdan osoittamassa järjestyksessä nippuina naulojen väliin sopivasti jaettuna tulevan kankaan leveydelle. Näin saatiin langat käärityksi tukille suunnilleen oikealle leveydelle ilman että ne tulisivat vinoon ja aiheuttaisivat kireyden vaihtelua kudottaessa. Sanomalehtiä laitettiin joskus tasaukseksi tukin ja lankojen väliin koko leveydelle. Käärinnässä on hyvä olla toinen henkilö pitämässä loimipalmikkoa kangaspuiden etupuolella tiukalla. Toinen kiertää tukkia kammesta ja ehkä auttaa lankojen juoksemista käärinpirrassa ja tiuhdassa. Käärijä voi yksinkin saada loimen tukille kiertämällä palmikon kangaspuiden edestä niiden alitse takaosaan ja pitämällä sitä itse sieltä toisella kädellä tiukalla.

    Loimen loppupään lankojen lenkki joudutaan katkaisemaan. Niisiin pujotus aloitetaan kankaan reunasta ottamalla lankoja tiuhdan osoittamassa järjestyksessä. Usein, esimerkiksi matossa, reunaan laitetaan vahvistamiseksi muutama kaksinkertainen lanka kulkemaan ikään kuin yhtenä. Niisinnän jälkeen langat vedetään sopivan tiheästä pirrasta läpi pirtakoukkua käyttäen. Pirtakoukun voi tehdä itse pahvista tai muovinpalasta leikkaamalla tai jopa sivuoksallisesta koivunvarvusta vuolemalla.

    Langat sidotaan etutukin kankaassa kiinni olevaan pulikkaan pieninä nippuina tasaisen kireälle koko leveydellä.
    välläys

    VastaaPoista
  3. Sitten päästäänkin kutomaan.

    Kuteen pujottamiseen viriöön tarvitaan sukkula. Pyörillä varustettu sukkula, johon lankapuola pannaan ikään kuin sisälle, kulkee herkästi viriössä. ”Niin sen suihki sukkulainen”. Pitkähköjä mattokangassukkuloita voi tehdä itsekin esimerkiksi ohuesta rimasta. Päihin tehdään koverrukset, jotta sukkulaan pitkittäin keritty matonkude pysyy siinä hyvin. Jos sukkulaan naulaa suippopäiset reunat, niin paksu kudekerros ei vastusta sukkulan kulkemista. Piikkipäinen pingotin tarvitaan pitämään kangasta tasalevyisenä. Pingotin voidaan säätää aluksi sopivan levyiseksi. Sitä siirretään aina eteenpäin, kun on kudottu vähän matkaa. Jos pingotinta ei käytetä, kangas helposti kapenee.

    Loimeen kudotaan aluksi vähempiarvoista kudetta, jotta saadaan loimen solmimisesta aiheutunut loimilankojen etäisyyksien vaihtelu häviämään. Valmiissa työssä tämä alku puretaan pois. Sitten kudotaan kangasta mallin tai mielikuvituksen mukaan. On olemassa sanonta, että ensimmäisenä päivänä pitäisi mattokangasta saada niin pitkälti, että se ylettää etutukin ympäri, muuten joutuu lukkarin viereen nukkumaan.

    Luhalla l. kaiteella, jossa pirta on, painetaan tai lyödään aina jokainen kude sopivan tiukalle. Esimerkiksi kuultokudoksissa, joissa on pellavaloimi ja pellavakude, kudelanka painetaan yhtä löyhään kuin loimilankojen välimatka toisistaan on.

    Kankaan reunojen kanssa pitää olla huolellinen, niin että kuteen käännös on aina samalla kireydellä, ei jää lenkkejä eikä kude kiristä. Sormilla voi tarvittaessa avustaa reunakäännöksen asettumista. Mattokankaassa kudetta ei vedetä kokonaisuudessaan tiukalle, vaan jätetään isolle kaarelle tai usealle pienemmälle kaarelle. Löysyys sallii kuteen mennä pirran painamana loimilankojen kanssa löysemmin ristiin. Tällöin loimilangat eivät jää kovin paljon näkyviin. Loimen on syytä olla aika tiukalla. Itse olen oppinut jättämään matonkuderäsyn löysäksi siten, että kampaan nopeasti räsyn viriössä sormilla sieltä täältä sen käännöskohdasta lähtien melko lähelle valmista kangasta, samalla päästäen sopivasti kudetta toisella kädellä. Sitten lyön sen luhalla tiukkaan.

    Aina kun lointa päästetään takatukilta lisää käyttöön ja kierretään valmista kangasta etutukille, pitää yrittää saada kudonta-alueen loimi taas samalle tiukkuudelle kuin se oli sitä ennen.

    Kutoa voi esimerkiksi yhdellä värillisellä kuteella, ja sitten haluttaessa vaihtaa jatkossa toisenvärinen kude. Kolmella sukkulalla kudottaessa saadaan maton reunasta hyvä. Jos niissä kolmessa on eriväriset kuteet, niin tuloksen värisävy on niiden sekoitus. Tämmöiseen värisekoitukseen voidaan ”hävittää” yksinään epämieluisalta näyttävä kude.

    Eri laatuisia trikookuteita ei kannata kutoa (yksi raita yhtä ja toinen toista) ainakaan yhdellä sukkulalla. Kuteiden mahdollinen erilainen venyvyys voi aiheuttaa maton leveyden vaihtelua eri raidoissa. Tästä päästään sillä, että kudotaan kolmella kuteella yhtä aikaa. Niissä kolmessa on vähemmän ja enemmän venyvää rättiä samoissa suhteissa koko maton matkalla. Hyvä systeemi on laittaa kolmella kudottaessa yksi tai kaksi rättiä muuta kuin trikoota. Venymätön kude pitää maton samanlevyisenä, vaikka kolmas olisi venyvä trikoo. Muista aina kudonnan edetessä siirtää pingotinta eteen päin! Tämä unohtuu helposti, ja matto alkaa kaveta.

    Jos pitkään loimeen kudottu oma kangas, esimerkiksi matto, halutaan ottaa pois ennen kuin koko loimi on kudottu täyteen. Loimilankoja katkaistaan tarpeeksi etäältä kudontareunasta ensin sieltä täältä. Sekä kankaan että loimen puolelta langat solmitaan nippuina löyhästi karkaamisen estämiseksi. Viimeiseksi katkaistaan loput loimilangat keskeltä ja ihan viimeksi reunoista ja solmitaan. Nyt kutoja voi kiertää kankaansa tukilta näkyville. Se on yleensä hyvin jännittävä hetki, kun kokonaisuuden näkee. Loimi täytyy sitoa uudelleen kiinni etutukin kankaan pulikkaan. Valmiin maton hapsut solmitaan halutulla tavalla tiukkaan, esimerkiksi neljä lankaa yhteen hevonhäntäsolmulla.
    Ei muuta kuin kutomaan!
    välläys

    VastaaPoista
  4. Selventääkseni kolmella sukkualla kutomista, lisään, että jokainen kude tulee siis eri viriöön eikä samaan. Kolmea käyttäen käännöskohdat tulevat reunoissa vahvoiksi.

    Kun kudetta joutuu jatkamaan, laitetaan päitä viriössä noin viisi senttiä päällekkäin. Kun leikkaan rättikuteita, niin leikkaan päät valmiiksi viistoiksi. Näin liitoskohdasta ei tule paksu. Leikatessani pyöristän leikkauskäännöskohdan "korvakkeet". Ohuita puuvillakankaita, esimerkiksi vanhoja lakanoita voi repiä kudesuikaleiksi. Kun lakanan reunassa tehdään aina käännöskohta, niin saadaan hyvin pitkä kudenauha.
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Tarkkaa ja selkeää työnkuvausta ajasta ja elämästä ennen vanhaan.

      Sinulla on merkittävä tehtävä taltioida katoavia, arvokkaita asioita!

      -harzu

      Poista
    2. Ajattelimme laittaa pienen vierashuoneen ("miehen työhuoneen") oveen verhon. Jos huoneen ikkunassa verhot eivät ole edessä, kadulta näkyy avoimen välioven kautta olohuoneeseemme aivan vapaasti. Oviverho estäisi näkymisen eikä ovea tarvitse sulkea.

      Mies löysi verstaastamme hyvän verhotangon kiinitysnipsuineen, mutta mistä sadaan sopiva verho?

      Pengoin verho- ja pöytäliinakaappia. Sieltä löytyi ruskehtava verho, joka on samanlainen kuin olohuoneen ikkunassa olevat kaksi verhoa. Olen joskus ajatellut laittaa siihen ikkunaan kolmannen verhon, koska ikkuna on aika leveä. Koska näkymä ikkunasta on vain pihalle ja metsään päin, sitä ei tarvitse peittää verhoilla kokonaan.

      Silitin verhon valmiiksi ja laitan sen paikalleen muiden hommien välityönä. Silittäessäni muistelin verhojen alkuperää. Äitini kutoi ne noin 40 vuotta sitten, ja ne olivat vanhempieni omakotitalon ikkunassa.

      Varoitin miestä, että sitä oviverhoa täytyy sitten käsitella kunnioittavasti.

      Ne kolme samanlaista verhoa ovat kulkeneet minulla mukana ensiyksiössäni ja entisessä asunnossamme toisella paikkakunnalla ennen tänne tuloamme. Tosin ne eivät tainneet olla toisella paikkakunnalla ikkunoissa.

      Kankaan tiheähkö loimi on punaruskeaa puuvillalankaa ja kude ohuehkoa pellavalankaa. Jokseenkin harva kudos päästää valoa läpi mutta kuitenkin hieman estää näkyvyyttä. Kangas laskeutuu erittäin kauniisti.

      Verhot olivat alunperin n. 2,3 metriä pitkät. Olin lyhentänyt ne omaan boksiini noin kaksimetrisiksi kääntämällä alareunaa kaksinkerroin ja virkannut ruskeasta puuvilallangasta reunaan pitsin.

      Ne herättivät nyt muistot äidistä, joka kutoi kangaspuilla paljon ja monenlaista. Hän oli siinä taitava ja huolellinen. Pöytäliinoissa ja verhoissa oli erikoisia kuviollisia sidoksia. Kaikki matotkaan eivät olleet pelkkää palttinaa, vaan niitä oli myös vaikeampitekoisia.

      Hän myös neuloi puikoilla (jota jotkut sanovat kutomiseksi). Me tyttäret saimme villapuseroita. Ja kun ne eivät enää kelvanneet meille, niin äiti purki ne langoiksi ja loihti niistä kangaspuissa kauniin ryijymaton, jonka nimi oli "Viisi villapuseroa".

      välläys

      Poista