sunnuntai 23. marraskuuta 2014

KATUVALOT SYTTYVÄT VIIDELTÄ


Usein yöllä herään ja katson verhojen takaa näkyvään pimeyteen.

Ajattelen, että täytyy olla aamuyö koska katuvalot eivät vielä pala.

Katuvalot syttyvät viideltä, odotan valojen syttymistä ennen kuin nousen ylös ja annan ajatusten liikkua vapaasti.

Aamuyöllä ajatukset ovat vapaampia. Mielen portteja ei ole vielä suljettu. Vartijat eivät ole nousseet torneihin.

Kukaan ei ole vielä huutanut taikasanoja ja sulkenut laskusiltaa.

On vielä hetki aikaa mielikuvituksen laukata ulos vapauteen. Tutkimaan mennyttä ja aavistamaan tulevaa.

Näkemään sinne, mihin arkipäivän minä ei koskaan löydä tai uskalla mennä.

On uskallettava lähteä silloin kun siihen on mahdollisuus.

On nähtävä ne maisemat, jotka näki kerran, kun mieli oli vielä avoin.

Kun sitä ei oltu vielä suljettu.

Vapaus on vaikea saalis ellei mahdoton. Kannattaako sitä tavoitella?

Vain vapaa voi tietää mitä on olla vangittu.

Vapaa ihminen. Onko se edes mahdollista? Onko sairaus viesti vapaudesta? Viimeinen mahdollisuus.

Oljenkorsi, joka on vielä jäljellä. Kortti, joka pelataan, kun kaikki muut on käytetty.

Sairauden kortti. Viesti vapaudesta. Voiko sairaus olla sellainen?

Ajattelen sairautta, jonka takana voi olla joku viesti.

Asia, joka on käsiteltävä, että voisi parantua.

Voiko sairaudesta tulla koulukaveri, jonka kanssa aluksi on vaikeaa, mutta ajan oloon siihen tottuu. Lopulta jopa kaipaa.

Voiko sairauteen takertua? Vai onko sairaus tyly opettaja, joka tuli ja näytti mikä on jäänyt oppimatta elämässä.

Pani kertaamaan niin kauan, että tentti meni läpi. Opettaja, jota kauhulla muistelee.

Sairauden kova koulu.

PUOLEN VUODEN KOULU

Eräs pikkupoika tuli kouluikään vuosia sitten. Hän lähti reppu selässä aluksi innoissaan koulutielle.

Kävi koko pitkän syksyn koulutietään, kunnes into alkoi sammua.

Viimein koitti kuitenkin kauan odotettu joululoma ja viimeinen päivä. Poika tuli kotiin ja heitti repun huoneen nurkkaan. Hän huokaisi äidilleen, että siinähän se koulu tulikin käytyä.

Äiti ei hennonut sanoa, että jatkoa seuraa tammikuussa. Antoi pojan olla hetken siinä luulossa, että koulu tuli käytyä kerralla.


SAIRAUDEN KOULU

Sairauden koulussa on jotain samaa. Olisi mukavaa jos sen voisi suorittaa nopeammin. Hoitaa alta pois ja jatkaa sitten entiseen malliin elämäänsä.

Rynnätä sairauden kimppuun kuin villieläin, iskeä siihen kynnet, repiä kappaleiksi ja poistua voittajana.

Näyttää mistä on tehty.

Mitä jos kuuntelisi ensin sairauden viestin.

Mikä sanoma sillä on?

Olisiko elämässä joku ristiriita, joka synnytti sairauden.

IHMISKONE MENEE RIKKI

Voi olla, että sairaudesta paranee muutenkin hoidoilla tai leikkauksella.

Sairauden alkuperän selvittäminen voi kuitenkin olla pidemmän päälle parempi vaihtoehto.

Ehkä meidän olisi syytä kuunnella sairauden sanomaa.

Ihminen ei ole kone, jonka varaosia vaihtamalla saa aina kuntoon.

Ihminen on kokonaisuus, johon vaikuttaa kaikki mitä elinympäristössä tapahtuu.

DYSTONIA ON TUNTEMATON MAA

Dystonia on sairaus, jonka alkuperää ja syntyä ei tiedetä.

Se on kuin tietokoneen “luuppi”, ohjelmahäiriö, joka toistaa samaa liikettä.

Aivot lähettävät jollekin tai joillekin lihaksille käskyn toimia, jännittyä ja liikkua.

Tätä tapahtuu tahdosta riippumatta pakonomaisesti.

Pää vääntyy johonkin suuntaan, silmäluomet painuvat umpeen, ääni muuttuu tai katoaa, leuat vääntyvät.

Kaikki tahdonalaiset lihakset voivat altistua dystonialle.

POIS IHMISTEN SILMISTÄ

Ilman muuta se on sosiaalisesti rajoittava sairaus oireiltaan.

On selvää, että oireet herättävät huomiota ja hillityissä suomalaisissa erityisesti.

Meillä vielä perinteisesti vieroksutaan kaikkea poikkeavaa ja usein.

Varsinkin menneinä aikoina piilotettiin kaikki sellainen. “Ettei ihmiset näe”.


ERILAISUUS ON RIKKAUS

On käytävä kova koulu läpi, että hyväksyy erilaisuutensa.

Käsittää oman uniikin ainutlaatuisuuden ja tarkoituksen.

Metsä on aito metsä vain siksi, että se on täynnä monenlaista kasvullisuutta.

Aidosta metsästä löytyy monenlaista vänkyrää ja siitä kokonaisuudesta tulee rikkaus.

Miksi ihmisten pitäisi olla samanlaisia.

On suuri rikkaus olla erilainen.

DYSTONIASTA PARANTUNUT

Eräs dystoniaa sairastanut tuttuni parantui sisukkaan lihastreenauksen, mielen rauhoittamisen, mietiskelyn ja syvään hengittämisen kautta.

Hän sanoi minulle luettuaan blogejani, että pohdin ehkä liikaa tätä dystoniaa.

Hänen mielestään tämän sairauden kimppuun tulisi käydä alkukantaisella vimmalla ja voittaa se.

Hän antoi minullekin ohjeet, joita noudattamalla parani.

Ohjeet sisältävät treenauksen ja mielen rauhoittamisen syvään hengittämällä, sekä keskittymällä dystonian aktivoituessa.

Mielestäni ohjeet ovat erittäin hyvät ja kuka tahansa voi treenata niiden avulla.

Hyötyä niistä on varmasti kenelle vain.

PARANEMINEN ON MAHDOLLISTA

Jäin silti miettimään, niin jäin taas pohtimaan tätä kokonaisuutta.

Voiko dystoniasta parantua mietiskelyllä ja lihastreenauksella?

Kyllä voi, totesi eräs dystonian asiantuntija, kun häneltä kysyttiin tästä paranemisesta.

Juuri tämän tapainen dystonia voi parantua lihastreenillä, hän kertoi oman arvionsa.


KAIKKI EIVÄT PARANE

On muistettava, että noin kuusi prosenttia sairastuneista parantuu dystoniasta.

Paraneminen on sitä helpompaa, mitä varhemmin dystonia havaitaan.

On hyvä muistaa, että paraneminen on mahdollista.

Mutta samaan hengenvetoon on syytä muistaa, että kaikki eivät parane treenaamalla.

Mitään haittaa toki treenauksesta ei ole jos sen tekee kuntonsa muistaen.

Toiset aina innostuvat liikaa ja pahentavat vointiaan liian rajulla treenauksella.

Yleistämisessä on aina vaaransa.

OIKEA ASENNE ON AVAIN

Uskon silti, että kannattaa kokeilla kaikki mahdollisuudet paranemiseen.

Mielestäni tämä ystäväni antama treeniohje on yksi parhaista.

Hänen asenteensa on myös loistava.

Ajattelenkin, että suuri osuus hänen parantumisessaan on ollut asenne.

Hän kävi koulunsa nopeammin ja se oli siinä.

ERÄS DYSTONIAN SYNTYKAAVA

Minä olen keskustellut paljon ihmisten kanssa, jotka sairastavat dystoniaa.

Olen sitä mieltä, että eräs dystonian tyyppi laukeaa päälle usein samalla kaavalla.

On olemassa synnynnäinen alttius, kiltti suorittaja tai kiltiksi kasvatettu.

On kovia kokemuksia, ehkä rankkoja vastoinkäymisiä, elämän epäoikeudenmukaisuutta.

On kova prässi työssä tai kotona. On ymmärtämättömyyttä ja hyväksikäyttöä monella tavoin.

Kiltteyden maksimointia. Mehujen puristamista pyhän tuoton alttarille viimeiseen pisaraan.

Pakkotahtia ja sairastuminen pakkoliikkeisiin.

Tässä eräs yleinen dystoniaan sairastuneiden kaava. Nykyajan kirous.

Hyvä kuitenkin muistaa, että on monta muutakin dystonian tyyppiä.

Useat niistä syntyvät tietysti eri tavoin.

Tämä on kuitenkin eräs uoma, johon usein törmään dystoniaan sairastuneiden kanssa keskustellessani.


IHMISTÄ TULEE ARVOSTAA IHMISENÄ

Mikä on sairauden viesti dystoniassa?

Mitä se puhuu meille sairautena?

Mielestäni se puhuu inhimillisyydestä. Kadotetusta ihmisarvosta.

Ihmistä ei arvosteta ihmisenä. Hänet arvotetaan omaisuudella.

Näin on aina ollut ja niin on myös tänään.

Ihmistä tulisi arvostaa ihmisenä!

JOKAINEN IHMINEN ON ARVOKAS

Juoksin eilen virralla ja tulin metsän halki tielle.

Katselin puita ja ajattelin niitä.

Puut, valtavat petäjät, kylki lumen kuoreessa.

Tai koivut, riisuttuinakin kauniina kesää odottaen.

Kaikki metsässä on tullut pienestä siemenestä.

Kasvanut, työntänyt juurensa maahan ja imee voimansa sieltä.

Lahjana ja ilmaiseksi.

Miksi ihminen ei olisi arvokas sellaisenaan?

Jokainen meistä!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti