lauantai 1. marraskuuta 2014

KANTTILAKKI JA ORAVAN LAULU



“Oravaisen laulu” soi päässäni kun herään. On pimeää, katuvalot eivät ole syttyneet. Kellon täytyy olla kolmen tai neljän paikkeilla.

Niskoja vääntää makuulla sivuun. Vääntö aiheuttaa jatkuvaa kipua. Kyllä kivun sietää, mutta jännitteessä on vaikea nukahtaa uudelleen.

En avaa kännykkää nähdäkseni aikaa, annan olla ja odotan valojen syttymistä. Pää vääntyy olkapäätä vasten.

METSOLAN KANTELE

Mietin sanoja päässäni soivaan lauluun.

     “Mikä elo onnellinen
     Keinuvassa kehtolinnass'!
     Siellä kiikkuu oravainen
     Armaan kuusen äitinrinnass':
     Metsolan kantele soi!
       
     Siellä torkkuu heiluhäntä
     Akkunalla pienoisella,
     Linnut laulain taivaan alla
     Saattaa hänen iltasella
     Unien Kultalaan.”

Aleksis Kiven “Seitsemän veljestä” ja laulu oravasta.

Taisi olla niissä tunnelmissa, kun veljesten oli aika lähteä lukkarin oppiin aakkosia tankkaamaan.

Juhani siinä toivoi olevansa orava, niin ei tarvitsisi joutavia kouluja käydä:

“Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.”

Vastaus oli Timolle, joka toivoi olevansa jänis näreen alla. Veljesten toiveet eivät toteutuneet ja lukkarin tupaan oli lähdettävä.



PYHÄINPÄIVÄ JA HALLOWEEN

Minunkaan toiveeni “Unien Kultalasta” ei enää toteudu, katulamput syttyvät ja nousen keittämään kahvit.

Avaan säleverhot ja katselen hiljaiselle tielle. Pimeät ikkunat ja vaaleneva taivaanranta.

On marraskuun ensimmäinen päivä, vanhalta nimeltään Pyhäinmiestenpäivä. Pyhäinpäivä nykyään ja Halloween ennemminkin monille.

Elämän kovaa koulua kävivät Jukolan veljekset Kiven klassikossa. Ei ollut helppo koulumatka.

Toukolan miehet tulivat vastaan ja lauloivat veljeksistä pilkkalaulun. Yksi varasti Juholta aapisenkin ja tappeluhan siitä tuli.

Nyrkit heiluivat niin koulumatkalla, koulussa ja kotimatkallakin. Aapo totesikin että “...täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla.”

Ei tanssita vieläkään, vaikka onkin Halloween ja juhlien aika.

Moni myös muistelee niitä jotka ovat kuolleet ja elämän koulunsa päättäneet.

ISÄN NYRKKI

Minun isäni kuoli yllättäen kesken työpäivän, ruokatunnilla saamaansa aivoverenvuotoon.

Aamulla vielä juttelimme äidin pitämässä kahvilassa. Seuraavan kerran tapasin isäni sairaalan kylmiössä.

Käsi oli vielä haalea, kun hyvästelin siinä isäni.

Muistin kuinka pikkupoikana isä ojensi kätensä. Oli puristanut sen nyrkkiin ja pyysi kokeilemaan, saanko sen auki.

En onnistunut avaamaan isän nyrkkiä. Pienen pojan käsissä isän nyrkki oli valtavan suuri ja voimakas.

Sairaalan kylmiössä tuo nyrkki oli auennut. Käsi, joka oli ollut turvallinen ja vahva tuki elämässäni oli lopullisesti rauennut.



SAMMAL ROUSKAHTELI JALOISSA

Isäni oli rautatieläinen ja innokas erämies. Hänellä oli aina lintukoirana pystykorva, niiden haukuista hän pudotti usein teeriä kiikarikiväärillään.

Myös minut ja veljeni hän opetti jo nuorena metsälle.

Kuljin yksin syksyaamuina metsissä. Iso alue rajoittui Rovaniemelle vievään rataan, jokiin ja järviin. Oli helppo kulkea siellä huoletta.

Aamulla oli maassa valkoinen kuura ja pakkasta, niin että sormet kangistuivat. Monta lintua menetin kun kädet olivat kohmeessa.

Auringon noustua oli uskomattoman kaunista. Kävelin jänkien yli ja sammaleet rouhahtelivat jalkojen alla. Istuin auringon noustua sen lämpöön eväitä syömään.

PILKKIKISAT JA KANTTILAKKI

Pilkkikisoissa kävimme isän ja veljeni kanssa usein. Muistan ne jännittävät hetket, kun lähtölupa annettiin ja kilpailijat syöksyivät parhaita paikkoja kohti.

Voitin toisinaan nuorten sarjasta jonkin palkinnon ja pääsin sitä valitsemaan. Kilpailuihin lahjoitettuja tavaroita oli jonkin farmarin tavaratilaan levitettynä.

Kerran veljeni oli isäni kanssa pilkkikilpailuissa ja voitti turkoosin, neliskanttisen toppalakin. Hän hihkaisi kotiin tullessaan, että minä saisin sen.

En olisi halunnut lähteä lakki päässä kouluun, mutta pakko oli kun isäkin lähti mukaan isoveljen keksintöön. Tämä sanoi tulevansa kyllä apuun jos minua kiusattaisiin.

En ehtinyt edes kouluun asti, kun ensimmäinen lumipallo lensi kohti ja kanttilakki sai huuteluja. Kerroin veljelleni ja hän lupasi käydä kovistelemassa kiusaajaa.

Hukkasin kanttilakkini aika pian. Poljin sen varmaan johonkin lumihankeen. Ei sitä kotonakaan enää kyselty.



SISÄSEINÄT PURISTAVAT

Isän hauta on lähes tuhannen kilometrin päässä kodistani.

Pilkkikisat ja metsästys ovat jääneet nuoruuteen, mutta metsässä juoksen mieluusti myös nykyään.

Metsässä on jotain sellaista, mikä rauhoittaa ihmismieltä. Puiden jykevät kyljet, kaartuvien oksien välistä loistava sinitaivas ja virran kohina.

Mieli usein vapautuu ja avautuu metsäpoluilla juostessa ja kävellessä. Ajatukset saavat liikkuessa tilaa ja erilaisia näköaloja.

Sisällä ne usein painuvat kuin seinät yhteen, ahdistavat ja puristavat.

KRUUVIPENKIN PURISTUS

Dystonian muoto, jota sairastan vääntää päätäni myös kävellessä ja juostessa. Vääntö aiheuttaa kipua jos päätä yrittää pitää suorassa ja sivulle kouristuminen tekee sitä myös.

Olen ajatellut, että kyllä tämän väännön ja kivun hyvin kestää kun saa silti liikkua luonnossa.

Tässäkin kohdassa voin hyvin siteerata Aleksis Kiven “Seitsemän veljeksen” Juhoa:

“Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit tällä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä, olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt.”

HAVUOKSAN RAUHANVIIRI

Hyvin tunsi Kiven kirjan Juho oireet, jotka dystonia aiheuttaa, vaikkei tautia silloin edes ollut keksitty.

Olo niskoja vääntävässä dystoniassa on todella joskus, kuin ruuvipenkin puristimessa.

On vain mentävä ja oltava tyytyväinen siihen, että saa mennä ja juosta.

Juosta ja katsella ylös puussa juoksevaa oravaa ja havu-oksan rauhanviiriä, joka pään yllä liepoittaa.






     LAULU ORAVASTA

     Makeasti oravainen
     Makaa sammalhuoneessansa;
     Sinnepä ei Hallin hammas
     Eikä metsämiehen ansa
     Ehtineet milloinkaan.
       
     Kammiostaan korkeasta
     Katselee hän mailman piirii,
     Taisteloa allans' monta;
     Havu-oksan rauhan-viiri
     Päällänsä liepoittaa.
       
     Mikä elo onnellinen
     Keinuvassa kehtolinnass'!
     Siellä kiikkuu oravainen
     Armaan kuusen äitinrinnass':
     Metsolan kantele soi!
       
     Siellä torkkuu heiluhäntä
     Akkunalla pienoisella,
     Linnut laulain taivaan alla
     Saattaa hänen iltasella
     Unien Kultalaan.”

      ALeksis Kivi




2 kommenttia:

  1. Eivät tainneet sinulla viimeksi saadut piikit auttaa, harmillista.

    Minusta on väärin, että olet menettänyt isäsi niin varhain.

    "Metsässä on jotain sellaista, mikä rauhoittaa ihmismieltä. Puiden jykevät kyljet, kaartuvien oksien välistä loistava sinitaivas ja virran kohina."

    Olen samaa mieltä metsästä.
    Rauhaisaa Pyhäinpäivää!
    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni Välläys!

      Metsässä rauhatonkin ihmismieli usein tyyntyy ja tyytyy siihen, mitä elämä antaa, on levossa ja sovussa luomakuntaan, löytää tasapainon.

      Metsässä vaeltaja harzu

      Poista