lauantai 29. marraskuuta 2014

KYLÄHULLU PELLAVALOUKUSSA


Välläyksen lumoavat tarinat kuljettavat tänään meitä pellavan valmistuksen kautta kylähulluihin.

Saamme lukea pellavakivistä ja miehestä joka nälissään tunki kissan pään suuhunsa.

Välläys tarinoi naisesta joka yritti polttaa riitakumppaninsa vintille ja unissasaarnaajista joita tultiin kaukaa kuulemaan.

Ole hyvä Ystäväni ja kerro taas tarinasi.

PELLAVAN VALMISTUS

Pellavan tuotossa ja käsittelyssä on monta vaihetta. Isäni ikäinen naapuri kertoi, että pellava kylvetään sakeaksi.

Kun kasvit vähän kellastuvat, ne nyhdetään juurineen ylös.

Siemenkodat riivitään irti.

Sen jälkeen ne laitetaan likoon pariksi viikoksi, jotta kuitukimput irtoaisivat.

Ilmeisesti siinä jotakin sideainetta lahoaa.

PELLAVAKIVET

Kun olin lapsena kuullut pellavista, niin kasvatin silloin kokeeksi puolen neliön kokoisen pellavahalmeen.

Nyhdin ne sitten ylös, mutta liotus ja jatko jäivät kuitenkin tekemättä.

Olen ihmetellyt, että mitä kiviä mökkirantani lahden matalan osan pohjassa oli.

Pohja on muuten sileä ja siisti, mutta matalanveden aikana pinnalle pilkisti sylissä kannettavan kokoisia kiviä.

Joku on sanonut, että siinä matalassa kohdassa on mahdollisesti pidetty pellavia liossa.

Ne kivet ovat olleet pellavanippujen painoina, mutta olen ne raivannut pois.


PELLAVALOUKKU

Liotuksen jälkeen pellavakimput ripustetaan kuivumaan aidanseipäisiin.

Sitten ne viedään saunan lämpöön ja käsitellään lopuksi pellavaloukulla.

Muistan hämärästi lapsuudesta, että meillä oli liiterin luona pellavaloukku.

Siinä oli puusta tehty jalallinen runko- osa ja toiseen päähän kiinni saranoitu puomimainen kansiosa.

Rungossa oli pitkittäisuurre, johon kannen harjanne osui.

Käteen sopivasti mahtuva pellavanippu asetettiin poikittain rungon päälle.

NAAPURIN MIES

Kannella hakattiin sitä eri kohdista, niin että puiset ydinosat katkeilivat tikkumaisiksi päistäreiksi.

Kuitukimput ovat pellavassa kuoren ja ytimen välissä.

Naapurin mies kertoi, että hänen ollessaan sotareissulla Karjalassa talon tytöt loukuttivat pellavia saunassa.

Hänkin meni sinne touhuamaan. Se olikin kuulemma kovaa ja hikistä hommaa.

LIPSU JA AIVINAT

Lipsu eli lihta on vähän pienempi kuin loukku.

Siinä kansi painetaan pellavanipun päälle ja nippu vedetään välistä läpi useita kertoja toistaen.

Suurin osa päistäreistä irtoaa pois.

Samalla osa karkeista ja lyhyista rohtimista eli tappuroista erottuu pitkistä aivinoista.


KUITUJA KAMMATAAN

Loput päistäreet ja rohtimet saadaan rautapiikkisellä häkilällä kammaten pois.

Kuituja kammataan vielä harjalla.

Jäljelle jää yhdensuuntainen nippu siistejä aivinakuituja.

Aivinakuitunippu kiinnitetään nauhalla rukinlapaan

Siitä sopiva määrä kuituja ohjataan kädellä kehrättäväksi.

LEPPÄPUUSTA RUKINLAPA

Rukinlavat ovat usein kauniisti muotoiltuja ja lovileikkauksin koristeltuja.

Isosiskoni kokeili lovileikkausta pehmeästä leppäpuusta tehtyyn rukinlapaan.

Minäkin tein pari pienempää rukinlapaa, lähinnä koriste-esineiksi.

Rohdinlanka kehrätään puupiikeillä varustetusta härkistä.

Meillä ei ollut sellaista, enkä enää muista missä pidin rohdinkuontaloa kehrätessäni.

MAUNON KALLE

Monilla kylillä on omat kylähullunsa tai muuten erikoiset persoonat.

Kylähullut jäävät tekemisistään tai olemuksestaan johtuen erityisesti ihmisten muistoihin.

Lapsuuden kotitaloni entinen asukas Maunon Kalle oli kuuluisa lähikaupungissa ja laajemmallakin.

Hän keitti viinaa metsässä omalla maallaan ja naapurin puolellakin.

Lypsysaaveja katosi taloista kummasti.

Kalle tarvitsi niitä keittopuuhissa.


POJAT HAISIVAT KUIN RANKKITYNNYRIT

Isäni ja naapurin poika Erkki lähtivät kerran 1920-luvulla metsään oravanpesiä etsimään.

He näkivät muurahaispesään pistetyn kuolleen kuusen.

Sen kuusen juurella oli piilossa rankkitynnyri.

Isä löi kirveellä tynnyrin pohjapuoleen nähdäkseen, mitä siellä oli.

Tynnyrin pohja oli ohut ja meni äkkiä rikki.

Siinä rytäkässä roiskui ainetta heidän päälleenkin.

Kotiin mennessään pojat piilottelivat, ettei kukaan tuntisi hajua.

PESTUUMARKKINAT JA JOHVI

Pestuumarkkinoilta voitiin pestata piikoja ja renkejä taloihin.

Joku löysi sieltä palvelijakseen Johvin.

Hänestä ei tarvinnut maksaa mitään.

Johvi oli vähän erikoinen ja epäsiisti.

Jonkun kertoman mukaan Johvin kotona olivat lattiat kamalassa kunnossa.

Diakonissa oli mennyt kerran tarkastamaan kotihygieniaa.

Johvi oli kertonut, että ”Tähän pittin minä, tuohon äiti ja tuonne itä.”

Jokaisella oli lattiassa oma reikä.

Leipätaikinalle oli otettu yksi saunapytty.

”Itä otti taanapytyn taikinalle, kun äiti oli teuroitta,” Johvi selitti.

NAKIAISIA TUKASSA

Isäni kotona asui eräs kujeita tekevä mies, jonka kujeet menivät joskus yli äyräiden.

Hän teki apulaisille kiusaa sillä aikaa, kun he menivät tansseihin.

Hän oli sitonut heidän patjansa tuvan orteen.

Kun tytöt tulivat, niin patjaa alas otettaessa se kolahti.

Toinen silpaisi puukolla patjan halki. Kirveshän siellä kolahti.

Nurkkaan se vain viskattiin.

Kujemies oli kerran sotkenut nakiaisia, eli takiaisia, tyttöjen tukkaan.

Emäntä oli joutunut irrottelemaan ne.


KEPPI TANSSI KUIN LUMOTTUNA

Toinen asukas, Lassi, oli mukava mies.

Eräänä lauantaina hän oli nauttinut viinaa ja oli juhlatuulella.

Juovuspäissään hän teki lapsille ihmeellisiä taikoja.

Hän otti kepin ja pani sen pystyyn eteensä.

Hän rallatti ja keppi pysyi ja tanssi siinä hänen edessään.

Tanssi kuin lumottuna, ilman että oli missään kiinni.

KISSANPÄÄ NÄLKÄISEN SUUSSA

Ellin Ierikka oli vähäosainen mies. Hän kävi kuokkavieraana kaikissa pidoissa syömässä.

Isäni kotona nuoret syöttivät häntä joskus uhallakin paljon.

Hänellä oli kai iso suu.

Kerran aitassa lyötiin vetoa, että jos hän saa kissan pään suuhunsa, niin hän saa ruokaa.

Siellä oli pieni kissa, jonka pään hän tarinan mukaan pani suuhunsa.

Kissahan on märkänä ja karvat luimussa aika luikura.

Millainen taistelu siinä suuhun laitossa käytiin, sen voi jokainen kuvitella.

TULITIKKUJA VERUKKEELLA

Eräässä talossa asui perheineen kaksi naista, joista toinen oli kylähullu.

Naisten välille oli tullut riitaa siitä, että saavatko lehmät olla samalla lehmisavulla.

Kylähullu oli saanut mieheltään tulitikut keksimällä verukkeen, että sytyttää hellaan tulen kahvinkeittoa varten.

Aikomuksena hänellä oli kuitenkin polttaa riitakumppaninsa ruokalepoaikana aitan vintille.

RAKENNUKSET PALOIVAT

Sytytettyään piharakennukseen tulen hän piiloutui naapurin puimalaan.

Eräs mies havaitsi tulen, mutta kaikki rakennukset navettaa lukuun ottamatta paloivat.

Asukkaita oli silloin paljon talossa ja piharakennuksissakin.

Heitä siirtyi sitten naapureihin asumaan.

Isäni oli silloin kolmevuotias.

Hän on kertonut muistavansa hälinää, kun ihmisiä tuli heille hädissään.


TAAVETTI SAARNASI JA ENNUSTI

Joku on kertonut, että unissa saarnaaja Taavetti kierteli kylällä noin vuoden.

Hän oli nuori mies, muualta kotoisin.

Ihmiset juoksivat perässä häntä kuulemaan.

Hän makasi selällään sängyssä ja saarnasi ja ennusti.

Saarnatessaan hän hikoili, ja ihmiset pyyhkivät hänen kasvojaan.

UNISSASAARNAAJA UTRIAINEN

Unissa saarnaaminen oli uutuutta ja ihmeellistä kun isäni oli lapsi.

Helena Utriainen saarnasi niihin aikoihin.

Isänikin meni naapureiden mukana uteliaisuuttaan veneellä katsomaan.

Utriainen saarnasi kirjasta ja välillä laulettiin yhdessä Siionia.

Ihmiset pitivät unissasaarnaajaa kuin parasta pappia.

Isäni kuitenkin epäili.








torstai 27. marraskuuta 2014

VERTAISTUKI JA DYSTONIA


Sä surun pyyhit silmistäni pois...”. Laulu on jo hieman ajan kuluttama ja laahaava rytmiltään.

Kirka Babitzinin kerrotaan vierastaneen aluksi sitä, koska halusi säilyttää rock-imagonsa.

Lopulta hän kuitenkin, sovitukseen vaatimiensa muutosten jälkeen, lauloi siitä huikean hitin.

Laulussa on jotain ajatonta ja vielä tänäänkin hyvin puhuttelevaa.

Veksi Salmi on siinä tavoittanut jälleen kerran suomalaisen sielunmaiseman ytimen.

KYYNELVIRROISTA RAHAVIRTOJA

Me olemme surumielistä kansaa ja sille on omat historialliset perusteensa.

“Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset, ja nuori mies on hautaan valmis jo”.

Eino Leino runoili meitä kaikkia syvälle luotaavan tulkintansa “Lapin kesässä”.

Haikeat kyyneleet nostivat “Vain elämää” -ohjelmankin huippusuosituksi.

Kyyneleet myyvät ja riittävän monet muuttuvat rahavirroiksikin toisille.

HYMY SAA JAKSAMAAN

Kyyneleet tekevät hyvääkin usein, sulattavat sisäisiä jäävuoria ja patoutumia.

Pehmentävät routaista sydämen maaperää.

Ja kuitenkin me aina toivomme, että joku tulisi ja pyyhkisi kyyneleet silmistämme.

Jotenkin tuo laulu “Surun pyyhit silmistäni”, on soinut ajatuksissani.

Siinä on mukana myös elämän iloa surun läpi kuten meillä tapaakin olla.

Hymy, joka saa jaksamaan eteenpäin ja uskomaan elämään.

Toivottavasti jonkun silmistä suru pyyhitään tänään pois.

Joku saa hymyn, joka auttaa uskomaan elämään.

Ei se ole vähän toivottu, uskon sen.


MITÄ PARANEMINEN ON?

Olen kirjoittanut paranemisesta parissa viime blogissani.

Aihe ei ole ollut ihan vaivaton kirjoittaa.

Ei, vaikka ajatukset ovat tulleet ja eläneet välillä kuin ryöppynä mielessäni.

Paraneminen on niin suuri ja monipuolinen aihe.

Pohjaton ja loppuunkäymätön.

Mitä koko paraneminen on ihmiselämässä?

OMA OSA

Toiset osaavat tuoda huumorin mukanaan.

Hymy tulee kasvoille heidän kauttaan, tarttuu taskuun ja silmiin kun heitä ajatteleekin.

Elämä sellaisen ihmisen tahdissa on kuin kevyttä lenkkeilyä, pilke silmissä ja naurunrypyt vauhdittavat matkaa.

Toisten elämäntarinat ovat surullisia ja koskettavia.

Ne tarinat sisältävät osia, jotka koskettavat sisintä rajusti ravistellen.

Muuttuvat kerrottuina omaksi ja itse koetuksi.

Kuullessaan tajuaa, että osa oli toisen, mutta sama olisi voinut käydä kenelle vain.

Myös itselle!

ARVOKASTA VERTAISTUKEA

Kaikkea ei kukaan pysty kirjoittamaan koskaan.

Aina jää jotain sanomatta.

Hienoa, että moni kuitenkin avaa sydämensä keskusteluissa ja monissa vertaistukiryhmissä.

Arvostan todella paljon tarinoita, jotka tulevat kovien koetusten kautta.

Ihmisiä, jotka jakavat vielä toisillekin kokemansa rohkaisuksi.

Varmasti moni lukee tyydyttääkseen vain uteliaisuuttaan ja ehkä joku kokee jopa vahingoiloa.

Ihmiset jotka välittävät, ovat kuitenkin pohjimmiltaan ymmärtäviä, useimmat meistä.

Jään usein pohtimaan näitä kokemuksia.

Niiden jakaminen on todella arvokasta vertaistukea.

Ehdottomasti niistä on monelle apua luettuna.


RENTO LUOVUUS

On hyvä aina muistaa, ettei vedä itseään liian tiukille missään asiassa.

Rento luovuus on syytä säilyttää kaikessa ja varsinkin treenaamisessa.

Kiitos paljon jokaiselle palautteesta, jota olen saanut blogeistani täällä ja vertaistuen keskusteluissa.

Alkuperäinen ideani kirjoittamisessa lähti juurikin siitä, että sain itse apua tuntemattomien kirjoituksista netissä.

Halusin itse olla samanlainen ja auttaa jotain, joka kipuilee epävarmana oman sairautensa ja oireiden kanssa.

SAIRAUS VOI MYÖS PARANTAA

Paranemisen toivon ylläpitäminen on aina hyvä asia.

On oltava unelmia. Paraneminen on yksi suurimmista unelmista.

Kuitenkin ihminen voi parantua myös monesta muusta kuin sairaudesta.

Sairauskin voi parantaa monesta asiasta.

Sairaus voi parantaa ihmisen turhasta kunnianhimosta.

Ei enää tarvitse puristaa sitä viimeistä kierrettä pätemisen ja uran momenttiin.

Sairaus antaa luvan hellittää ja löysätä.

Vaikka ei fyysisesti koskaan paranisi, voi loppuelämä olla laadukkaampaa monella tavoin.

KYVYT SAAVAT KYPSYÄ

Sairaus, tai sen seuraus, voi olla monelle henkisten kykyjen esiinmarssi.

On viimeinkin aikaa sille, mistä jo lapsena tai nuorena haaveili.

Voi nyt antaa unelmien viedä, kun kukaan, vähiten itse enää mitään odottaa.

Voi antaa itselleen luvan ja sairauden myötä madaltunut kynnys päästää läpi helpommin kokeiluja.

Itsekritiikki, joka terveenä tyrmäsi kaikki aikeet väistyy.

Kyvyt saavat kehittyä ja kypsyä!

Ei paraneminen mielestäni aina tarkoita vaivan poistumista.

Ei varsinkaan dystonian kaltaisessa sairaudessa.


SAIRAUDEN KOULU

Palaan nyt siihen, mitä aiemmissa blogeissani painotin; sairauden viestiin.

Mitä tämä sairaus opettaa ja mitä se haluaa sanoa?

Onko niin, että tämä koulu on vain käytävä ja otettava vastaan sen sanoma?

MITÄ MINÄ KAIPAISIN SAIRAUDESTA

Minulle itselleni tästä sairaudesta on ollut paljon apua ajattelussani.

En tosin kaipaa näitä dystonian oireita, en niskakipuja tai muita sen aiheuttamia outoja oireita.

En kaipaa öisiä heräämisiä niska kouristuneena. En kyvyttömyyttä juosta tai kävellä, tai ajaa autoa pää suorassa.

Se mitä tämä sairaus on tuonut elämääni, on se hyvä mitä olen saanut ja käyn läpi sen myötä.

Katselen kuin aavistellen tätä kaikkea.

Sitä ystävyyttä ja vertaistukea minä kyllä kaipaisin, vaikka paranisinkin.

Kaipaisin sitä jos nyt heräisin tästä ja huomaisin tämän sairauden olleenkin vain unta.

AUKKOJA PILVIIN VERTAISTUESTA

Kyllä minäkin välillä väsyn ja masennun.

Vetäydyn silloin hiljaisuuteen, lepään, lueskelen ja katselen takkatuleen.

Annan ajatusten kypsyä rauhassa ja palaan sitten kirjoittelemaan.

Luen usein toisten sairautta läpi käyvien tekstejä.

Heidän kirjoittajan lahjansa perustuu herkkyyteen, jota ei elämän kova koulu ole sulkenut.

Pikemminkin sairaus on antanut jo ennestäänkin vahvaan sanomaan syvyyttä.

Antanut painoa ja mielen pilviä avaavaa osuvuutta.

Toivon tähdet loistavat kirkkaasti aukoista.


VOIMAN LÄHDE

Saan niin paljon voimaa näistä teksteistä ja elämän taakkoja urheasti kantavien ajatuksista.

Siinä on ollut aina minun voiman lähteeni.

Olen saanut kohdata ja kuulla ihmisiä, joita kantaa usko siihen, että elämässä on tilaa kaikille meille pienille vaeltajille.

Olemmehan tänne tulleet ja saaneet oman tehtävämme.

Arvoituksen, jota ratkaisemme koko elämän matkan ajan.





tiistai 25. marraskuuta 2014

DYSTONIA JA PARANEMINEN

MÄNTÄN MIES, KEIJO TUOMINEN 
PARANI DYSTONIASTA

Heräsin tänään samaan aikaan katuvalojen kanssa. Maassa oli vielä lunta, sohjoista, mutta kuitenkin hieman valoisampaa.

Mielessäni oli jostain unen rajoilta jäänyt ajatus ankaruudesta. Älä ole itsellesi liian ankara. Ole armollinen itsellesi.

Mietin, että ihmisen on armahdettava itsensä, että hän voisi olla myös lähimmäisilleen armollinen.

Jostain syystä ajatus tuntuu minusta ensin itsekkäältä.

Eikö olisi nöyrempää lähteä liikkeelle ensin toisten armahtamisesta ja vasta sitten itsensä.

Vai onko niin, ettei siihen edes pysty, ellei armahda ensin itseään.

“KATTOJÄRJESTÖ” DYSTONIA

Käsittelin edellisessä blogissani "Katuvalot syttyvät viideltä", dystoniaan sairastumista ja erästä parantunutta.

Hänellä todettiin vajaa vuosi sitten dystonia.

Lihasjännitesairauksien ryhmä, joka kulkee dystonia-nimen alla on hyvin laaja.

Dystonia nimikettä voi pitää tavallaan kuin ”kattojärjestönä”.

On syytä olla tarkkana mikä dystonian laji on kyseessä varsinkin kun puhutaan paranemisesta.

SERVIKAALINEN DYSTONIA

Toistaiseksi parantuneen ystäväni dystonian lajina oli servikaalinen dystonia ja alalajina antecollis.

Tämä dystonia vääntää päätä alaspäin.

Kertomukseni henkilöllä tuo vääntö oli niin paha, että pää painui rintaa vasten ja asento etukumaraan.

Dystonian tutkimusten yhteydessä häneltä löydettiin myös kasvain, joka ei kuitenkaan ole sairautta aiheuttanut.

Kasvain on pieni ja poistetaan myöhemmin niskaan tehtävällä viillolla.


HÄN HYPPÄSI PROSESSIN VIETÄVÄKSI

Sairauden löytyminen, voimakkaat dystonian oireet ja kasvain ovat  yhdistelmä, joka pysäyttäisi jokaisen ihmisen pohtimaan.

Ystäväni sai siitä valtavan innon treenaamiseen ja kuntoiluun. Hän halusi olla hyvässä kunnossa siinä vaiheessa kun kasvainta alettaisiin operoida.

"Sitä ei kukaan tiedä miks mää sain noilla toimillani dystonian ainakin toistaiseksi pois, mutta yksi syy oli se, että multa löyty vuoden alussa myös aivokasvain ja rupesin sen takia treenaan kuntoani ja mieltäni aivan hullun raivolla, kun aattelin tarvitsevani tosi hyvän fysiikan tulevien koitosten avuksi ja tuon älytön treeni oli ainakin mun kohdalla dystonian taltuttamiseksi vahingossa löytämäni keino."

"Mää tein joka päivä harjotuksia 10 kuukautta,kävin kirkoissa, kävelin hautausmailla ja hyppäsin vaan prosessin vietäväksi aatellen, joko kuolen tai selviän..."

TAPA PARANTUA LÖYTYI VAHINGOSSA

Tässä hänen sanomassaan on kyllä paljon hyvää pureksittavaa.

Mietin tuota, että hän hyppäsi prosessiin, kuin koskeen.

Välittämättä siitä, onko edessä "niagaran putous" tai paraneminen.

Hän löysi tavan parantua "vahingossa".

Mielestäni tuossa on iso pointti!

TAHTOA TAIVUTTAVA TAUTI

Tiesin paranemisen olevan herkkä aihe ja aiheuttavan paljon keskustelua.

En kuitenkaan voinut olla kirjoittamatta tästäkään koska mielestäni se on oleellinen ja merkittävä asia.

En halunnut blogissani painottaa liikaa paranemista, koska on dystonian lajeja joista ei parane treenaamalla tai muutenkaan ainakaan vielä.

Halusin blogissa teroittaa sairauden viestiä, koulua johon jokainen sairas on asetettu vastoin tahtoa.

Onhan dystonia sairautenakin tahtoa taivuttava tauti.


KAIKKI EIVÄT PARANE

Paranemista myös tapahtuu ja silloin kun se on luontevaa, kehon omilla ehdoilla, ilman kemiallisia tuotteita, on se erityisen merkittävää.

Kaikki eivät parane, mutta treenaamisesta on useimmille hyötyä, kun se tehdään kehon ehdoilla.

Dystonia on laaja käsite, tavallaan sairauksien verkosto useine alalajeineen. Paraneminen on todella harvinaista, jos sitä on myös sairastuminen.

MAHDOLLISUUS PARANEMISEEN

Yleistämistä on aina syytä varoa aiheen herkkyyden vuoksi. Ihminen, joka ei pysty treenaamalla tai mietiskelyllä paranemaan voi masentua yleistämisestä.

Tämähän ei ole tarkoitus, vaan ajatukseni on tuoda esiin mahdollisuus parantua treenaamalla ja meditoimalla joistakin dystonian lajeista.

Useimmille molemmista, tai ainakin jälkimmäisestä on apua sairauden oireiden sietämisessä.

Kaikkea ei kuitenkaan pysty sanomaan varsinkaan lyhyessä blogissa.

Sanottavaa jää aina ja siemen seuraavaan blogiin kylvetään jo kirjoittaessa.

BLOGIPUU KASVAA AJATUKSESTA

Saan toisinaan vision kirjoitukseen, kun luen jostain aiheesta käytyä keskustelua.

Usein se muotoutui mielessäni juuri lukiessani.

Idea tai ajatus lähtee kasvamaan jostain sanasta, ajatuksesta tai tapahtumasta.

Kasvattaa mielessä juuria ja etsii herkkiä sydämenalaisia virtoja.

Löytää niitä ja kasvaa rungoksi tekstinä blogissa.

Esiin tulevat kirjoittamisen myötä oksat ja viimein teksti luettavaksi.


HEDELMÄT KYPSYVÄT KESKUSTELUSSA

Vasta luettavana oksat kasvattavat silmut, puhkeavat lehdiksi ja usein keskusteluiksi.

Nämä keskustelut ovat niitä blogipuun hedelmiä.

Hienoja, blogia henkisesti laajentavia ja syventäviä ajatuksia.

Monta kertaa ne ovat myös parempia kuin itse blogit.

MEDIA VÄÄRISTÄÄ TREENAUKSEN

Haluan tällä ystäväni paranemisella painottaa sitä, että treenaus on lähes aina hyväksi.

Auttaa jaksamaan, olipa kyseessä minkä tahansa tasoinen treenaus.

On hyvä muistaa, että meillä voi olla vääristynyt tai mediassa vääristetty kuvaus treenaamisesta.

Näemme muskeleita ja tiukkoja vartaloita, vatsalihaksia joiden aikaan saaminen on monelle terveellekin mahdotonta.

ENSIMMÄINEN LIIKE ON AJATUS

On hyvä muistaa, että toisille riittää pieni kävelykin ja kevyt venyttely.

Joku ehkä juoksee maratonin ja vetää rajut lihastreenit.

Oleellista on aina se, että liikkuu jollakin tasolla.

Ensimmäinen liike lähtee ajattelusta.

Mikäli siellä tapahtuu liikehdintää, on jo astunut oikealle terveyden tielle.


VANHA KEINO ON VIELÄKIN USEIN PARAS

On pakko vain valita ja raakata se oleellinen esiin myös tässä asiassa.

Valita se, mikä hyödyttää ja auttaa selviämään.

Ottaa käyttöön uusia tapoja selvitä ja säilyttää hyvät vanhat.

Mielestäni hyvää vanhaa tapaa jolla on pärjännyt elämässä, ei pidä liian helposti hylätä.

Uusi ja vanha voivat elää usein myös rinnan toistaan tukien.

Enimmäkseen on kysymys siitä, että haluaa säilyttää hienot, ajan ja elämän koettelemat asiat.

Niillä on ennenkin eletty ja selvitty.

"Vanha keino on parempi, kuin pussillinen uusia", se sanonta toimii vieläkin.

PÄÄ VÄÄNTYY VÄKISIN

Mielessäni olen tuntenut itseni toisinaan täysin terveeksi hyvänä päivänä tai kunnolla nukutun yön jälkeen.

Valitettavasti dystonian oireet ovat olleet toista mieltä ja pääni vääntynyt.

Vääntynyt vasemmalle, vaikka tahto ja halu pitää pää suorassa on ollut vahva.

Vaikka olen treenannut aktiivisesti. En tosin niin rajusti ja täydellisellä antaumuksella kuin ystäväni.

PERSOONALLINEN SAIRAUS

Minä liikuin aktiivisesti jo ennen sairastumista.

Aloitin juoksemisen silloin, kun niskat vielä olivat oireettomat.

Minä ajattelen tästä dystoniasta niin, että tämä sairaus on hyvin yksilöllinen.

Tämä on lähes jokaisella eri tyyppinen, jopa saman kategorian dystoniat.

Tietty pääuoma on olemassa, mutta muuten persoonallinen ja omintakeinen tauti tämä on kaikilla.


KAIKKI KIVET ON KÄÄNNETTÄVÄ

Vähän tutkimusmatkailijan asennetta on itsestään jotenkin löydettävä.

Kaikki mahdollisuudet on kokeiltava.

Pidettävä se, mikä on hyvää.

Testattava ja nähtävä hyväksi koettu kannattavana.

Jatkettava siitä rohkeasti.

Mitään kiveä ei pidä jättää kääntämättä.

Voi olla, että tästä ei koskaan parane.

Kuitenkin, mitä siinä menettää jos yrittää!

ETTÄ JAKSAISI

Tuuli ravistelee ulkona lehmuksen riisuttuja oksia.

Sairaus riisuu ja ravistelee meitä.

Ehkä sairaus on kuin elämän talvi.

Kevät silmuineen ja kesäkin sieltä taas kuitenkin tulee.

Varmaan myös paraneminen jollekin, toivon mukaan ainakin parempi vointi tänään.

Että jaksaisi elää.

Elämä kiertää ja joku myös sairastuu, ensimmäisen kerran tai uudelleen.

Toivon mukaan jotain tässä koulussa opimmekin.




sunnuntai 23. marraskuuta 2014

KATUVALOT SYTTYVÄT VIIDELTÄ


Usein yöllä herään ja katson verhojen takaa näkyvään pimeyteen.

Ajattelen, että täytyy olla aamuyö koska katuvalot eivät vielä pala.

Katuvalot syttyvät viideltä, odotan valojen syttymistä ennen kuin nousen ylös ja annan ajatusten liikkua vapaasti.

Aamuyöllä ajatukset ovat vapaampia. Mielen portteja ei ole vielä suljettu. Vartijat eivät ole nousseet torneihin.

Kukaan ei ole vielä huutanut taikasanoja ja sulkenut laskusiltaa.

On vielä hetki aikaa mielikuvituksen laukata ulos vapauteen. Tutkimaan mennyttä ja aavistamaan tulevaa.

Näkemään sinne, mihin arkipäivän minä ei koskaan löydä tai uskalla mennä.

On uskallettava lähteä silloin kun siihen on mahdollisuus.

On nähtävä ne maisemat, jotka näki kerran, kun mieli oli vielä avoin.

Kun sitä ei oltu vielä suljettu.

Vapaus on vaikea saalis ellei mahdoton. Kannattaako sitä tavoitella?

Vain vapaa voi tietää mitä on olla vangittu.

Vapaa ihminen. Onko se edes mahdollista? Onko sairaus viesti vapaudesta? Viimeinen mahdollisuus.

Oljenkorsi, joka on vielä jäljellä. Kortti, joka pelataan, kun kaikki muut on käytetty.

Sairauden kortti. Viesti vapaudesta. Voiko sairaus olla sellainen?

Ajattelen sairautta, jonka takana voi olla joku viesti.

Asia, joka on käsiteltävä, että voisi parantua.

Voiko sairaudesta tulla koulukaveri, jonka kanssa aluksi on vaikeaa, mutta ajan oloon siihen tottuu. Lopulta jopa kaipaa.

Voiko sairauteen takertua? Vai onko sairaus tyly opettaja, joka tuli ja näytti mikä on jäänyt oppimatta elämässä.

Pani kertaamaan niin kauan, että tentti meni läpi. Opettaja, jota kauhulla muistelee.

Sairauden kova koulu.

PUOLEN VUODEN KOULU

Eräs pikkupoika tuli kouluikään vuosia sitten. Hän lähti reppu selässä aluksi innoissaan koulutielle.

Kävi koko pitkän syksyn koulutietään, kunnes into alkoi sammua.

Viimein koitti kuitenkin kauan odotettu joululoma ja viimeinen päivä. Poika tuli kotiin ja heitti repun huoneen nurkkaan. Hän huokaisi äidilleen, että siinähän se koulu tulikin käytyä.

Äiti ei hennonut sanoa, että jatkoa seuraa tammikuussa. Antoi pojan olla hetken siinä luulossa, että koulu tuli käytyä kerralla.


SAIRAUDEN KOULU

Sairauden koulussa on jotain samaa. Olisi mukavaa jos sen voisi suorittaa nopeammin. Hoitaa alta pois ja jatkaa sitten entiseen malliin elämäänsä.

Rynnätä sairauden kimppuun kuin villieläin, iskeä siihen kynnet, repiä kappaleiksi ja poistua voittajana.

Näyttää mistä on tehty.

Mitä jos kuuntelisi ensin sairauden viestin.

Mikä sanoma sillä on?

Olisiko elämässä joku ristiriita, joka synnytti sairauden.

IHMISKONE MENEE RIKKI

Voi olla, että sairaudesta paranee muutenkin hoidoilla tai leikkauksella.

Sairauden alkuperän selvittäminen voi kuitenkin olla pidemmän päälle parempi vaihtoehto.

Ehkä meidän olisi syytä kuunnella sairauden sanomaa.

Ihminen ei ole kone, jonka varaosia vaihtamalla saa aina kuntoon.

Ihminen on kokonaisuus, johon vaikuttaa kaikki mitä elinympäristössä tapahtuu.

DYSTONIA ON TUNTEMATON MAA

Dystonia on sairaus, jonka alkuperää ja syntyä ei tiedetä.

Se on kuin tietokoneen “luuppi”, ohjelmahäiriö, joka toistaa samaa liikettä.

Aivot lähettävät jollekin tai joillekin lihaksille käskyn toimia, jännittyä ja liikkua.

Tätä tapahtuu tahdosta riippumatta pakonomaisesti.

Pää vääntyy johonkin suuntaan, silmäluomet painuvat umpeen, ääni muuttuu tai katoaa, leuat vääntyvät.

Kaikki tahdonalaiset lihakset voivat altistua dystonialle.

POIS IHMISTEN SILMISTÄ

Ilman muuta se on sosiaalisesti rajoittava sairaus oireiltaan.

On selvää, että oireet herättävät huomiota ja hillityissä suomalaisissa erityisesti.

Meillä vielä perinteisesti vieroksutaan kaikkea poikkeavaa ja usein.

Varsinkin menneinä aikoina piilotettiin kaikki sellainen. “Ettei ihmiset näe”.


ERILAISUUS ON RIKKAUS

On käytävä kova koulu läpi, että hyväksyy erilaisuutensa.

Käsittää oman uniikin ainutlaatuisuuden ja tarkoituksen.

Metsä on aito metsä vain siksi, että se on täynnä monenlaista kasvullisuutta.

Aidosta metsästä löytyy monenlaista vänkyrää ja siitä kokonaisuudesta tulee rikkaus.

Miksi ihmisten pitäisi olla samanlaisia.

On suuri rikkaus olla erilainen.

DYSTONIASTA PARANTUNUT

Eräs dystoniaa sairastanut tuttuni parantui sisukkaan lihastreenauksen, mielen rauhoittamisen, mietiskelyn ja syvään hengittämisen kautta.

Hän sanoi minulle luettuaan blogejani, että pohdin ehkä liikaa tätä dystoniaa.

Hänen mielestään tämän sairauden kimppuun tulisi käydä alkukantaisella vimmalla ja voittaa se.

Hän antoi minullekin ohjeet, joita noudattamalla parani.

Ohjeet sisältävät treenauksen ja mielen rauhoittamisen syvään hengittämällä, sekä keskittymällä dystonian aktivoituessa.

Mielestäni ohjeet ovat erittäin hyvät ja kuka tahansa voi treenata niiden avulla.

Hyötyä niistä on varmasti kenelle vain.

PARANEMINEN ON MAHDOLLISTA

Jäin silti miettimään, niin jäin taas pohtimaan tätä kokonaisuutta.

Voiko dystoniasta parantua mietiskelyllä ja lihastreenauksella?

Kyllä voi, totesi eräs dystonian asiantuntija, kun häneltä kysyttiin tästä paranemisesta.

Juuri tämän tapainen dystonia voi parantua lihastreenillä, hän kertoi oman arvionsa.


KAIKKI EIVÄT PARANE

On muistettava, että noin kuusi prosenttia sairastuneista parantuu dystoniasta.

Paraneminen on sitä helpompaa, mitä varhemmin dystonia havaitaan.

On hyvä muistaa, että paraneminen on mahdollista.

Mutta samaan hengenvetoon on syytä muistaa, että kaikki eivät parane treenaamalla.

Mitään haittaa toki treenauksesta ei ole jos sen tekee kuntonsa muistaen.

Toiset aina innostuvat liikaa ja pahentavat vointiaan liian rajulla treenauksella.

Yleistämisessä on aina vaaransa.

OIKEA ASENNE ON AVAIN

Uskon silti, että kannattaa kokeilla kaikki mahdollisuudet paranemiseen.

Mielestäni tämä ystäväni antama treeniohje on yksi parhaista.

Hänen asenteensa on myös loistava.

Ajattelenkin, että suuri osuus hänen parantumisessaan on ollut asenne.

Hän kävi koulunsa nopeammin ja se oli siinä.

ERÄS DYSTONIAN SYNTYKAAVA

Minä olen keskustellut paljon ihmisten kanssa, jotka sairastavat dystoniaa.

Olen sitä mieltä, että eräs dystonian tyyppi laukeaa päälle usein samalla kaavalla.

On olemassa synnynnäinen alttius, kiltti suorittaja tai kiltiksi kasvatettu.

On kovia kokemuksia, ehkä rankkoja vastoinkäymisiä, elämän epäoikeudenmukaisuutta.

On kova prässi työssä tai kotona. On ymmärtämättömyyttä ja hyväksikäyttöä monella tavoin.

Kiltteyden maksimointia. Mehujen puristamista pyhän tuoton alttarille viimeiseen pisaraan.

Pakkotahtia ja sairastuminen pakkoliikkeisiin.

Tässä eräs yleinen dystoniaan sairastuneiden kaava. Nykyajan kirous.

Hyvä kuitenkin muistaa, että on monta muutakin dystonian tyyppiä.

Useat niistä syntyvät tietysti eri tavoin.

Tämä on kuitenkin eräs uoma, johon usein törmään dystoniaan sairastuneiden kanssa keskustellessani.


IHMISTÄ TULEE ARVOSTAA IHMISENÄ

Mikä on sairauden viesti dystoniassa?

Mitä se puhuu meille sairautena?

Mielestäni se puhuu inhimillisyydestä. Kadotetusta ihmisarvosta.

Ihmistä ei arvosteta ihmisenä. Hänet arvotetaan omaisuudella.

Näin on aina ollut ja niin on myös tänään.

Ihmistä tulisi arvostaa ihmisenä!

JOKAINEN IHMINEN ON ARVOKAS

Juoksin eilen virralla ja tulin metsän halki tielle.

Katselin puita ja ajattelin niitä.

Puut, valtavat petäjät, kylki lumen kuoreessa.

Tai koivut, riisuttuinakin kauniina kesää odottaen.

Kaikki metsässä on tullut pienestä siemenestä.

Kasvanut, työntänyt juurensa maahan ja imee voimansa sieltä.

Lahjana ja ilmaiseksi.

Miksi ihminen ei olisi arvokas sellaisenaan?

Jokainen meistä!





torstai 20. marraskuuta 2014

MURENE TUHKAA



Hän puhui painavia sanoja, totuuden sanoja.

Niin raskaita, että kuulija löydettiin vasta keväällä.

Totuuden sanat uppoavat syvälle, hän sanoi.


MURENE TUHKAA

Hänen tarinansa kirjoitettiin lehtiin.

Painettiin paperiin ja julkaistiin.

Yksi jäi mökille, unohtui sinne.

Löytyi kesällä saunan sytykkeeksi.

Koivuhalot paloivat viimeiseen kipinään.

Luukusta leijaili hiiltynyt paperinpala.

Putosi lattialle ja hajosi kuparilevylle.

Hänen tarinansa.

Murene tuhkaa.


PYSYVÄ ETÄISYYS

Häneen on parempi pitää etäisyyttä, sanottiin ja varoitettiin.

Älä mene liian lähelle, ettei luulla kaveriksi.

Menee uskottavuus, sanoivat.

Uskoivat tietysti, kun sanottiin.

Nyt on kaksi metriä pysyvää etäisyyttä.


JOKAINEN YRITTÄÄ

Ole hyvä itsellesi, kuka muu sitä olisi.

Anna anteeksi ja yritä unohtaa.

Muista, ettet tehnyt parastasi.

Ei kukaan tee.

Jokainen vain yrittää.


ENTÄ JOS?

Kun pilvet tulevat.

On selvittävä marraskuusta.

Marras on kuoleman pintaa.

On vain kestettävä.

Entä jos ei kestä?


PIIKKI JA KOTIIN

Kuulin, ettet saanut myötätuntoa.

Sinua ei tuettu sairautesi kanssa.

Piikki ja kotiin.

Seuraava potilas.

Kaikki oli ohi viidessä minuutissa.

Minusta tuntui pahalta.

Ihminen tarvitsee apua, vahvinkin.

Myönsipä tai ei.




VAIKEIDEN PÄIVIEN YLI

Dystonia on ailahteleva sairaus.

Joskus piiloutuu.

Toisinaan riepottelee kuin syystuuli oksaa.

Ymmärrys ja myötätunto ei alleviivaa sairaudella persoonaa.

On vain rinnalla ja ymmärtää.

Auttaa vaikeiden päivien yli.


PAREMMAT PÄIVÄT

Olen tästä täysin varma.

Inhimillinen tuki ja ymmärrys on voimaannuttavaa ja hoitavaa.

Joskus piikkejäkin parempaa.

Tämän oikukas sairaus on kuin ylivoimainen painija.

Vie siltaan, nujertaa henkisesti ja fyysisesti.

Vääntää pään ja selättää.

Siinähän olet ja kouristelet.

Hyvänä hetkenä voit lohduttaa.

Paremmat päivät tulevat vielä.


VÄÄNTÖÄ RIITTÄISI

Dystonia on jännittävä sairaus.

Maailmassa arvioidaan olevan kolme miljoonaa sitä sairastavaa.

Lähes Suomen kokoinen kansa voisi elää jossain Dystonia-valtiona.

Siinä valtiossa vääntöä riittäisi.




DYSTONIAA EI TUNNISTETA

Jenkeissä dystoniaa sairastavia arvioidaan olevan neljännesmiljoona.

Suomessa luku on vajaa kolme tuhatta potilasta.

Määräksi itse veikkaisin vähintään puolta enempää.

Diagnoosi on kuitenkin vaikea tavallisen peruslääkärin tehdä.

Moni ei tunnista sairautta oireista.


PARANEMISEEN JA KYPSYMISEEN

Moni salailee dystoniaa jos pystyy.

Tietysti sairauden pahetessa se on mahdotonta.

Diagnoosi on yleensä jo helpotus.

Oma kokemus on, että elämä jatkuu dystonialla tai ilman.

Kun sen tajuaa, astuu ison askelen eteenpäin.

Paranemiseen ja kypsymiseen!


PISARA KERRALLAAN

Jäälyhty routaisella pihamaalla.

Heijastaa valoa kuin timantti yötaivaalle.

Lepattaa kylmässä tuulessa.

Häilyy valon ja varjon rajalla.

Osana elää pimeässä.

Jäälyhtynä.

Palaa jääseinien sisällä.

Loistaa kirkkaasti.

Loistaa lämpimästi.

Pisara kerrallaan.

Sulattaa jääseinämät.






maanantai 17. marraskuuta 2014

OMA VALINTA



Meitä oli kolme neljäsluokkalaista. Kavereita myös usein koulun jälkeen. Toisen kanssa asuimme uudehkossa kerrostalossa viereisissä rapuissa.

Muutaman kerran meillä oli pihalla nahistelua, nyrkkitappelun tapaista. Niiden välillä tulimme hyvin juttuun.

Kolmas kaveri oli mukavin meistä. Luokan hymypoika, vaikka patsaita ei jaettu. Ystävällinen ja sopuisa poika, joka oli myös tyttöjen suosiossa.

LUMISET AUTON IKKUNAT

Opettaja oli rauhallinen ja etäinen mies, vapaa-ajallaan taidemaalari. muutaman vuoden kuluttua hän jätti opettajan työt ja siirtyi vapaaksi taiteilijaksi.

Hänestä tuli kuuluisa taiteilija, jonka komea ura päättyi liian varhaiseen kuolemaan.

Sillä hetkellä hän kuitenkin eli vielä nuoren opettajan elämää ja pyysi yhtä meistä puhdistamaan autonsa ikkunat välitunnilla.

VALINTA OSUI MUKAVAAN KAVERIIN

Opettajan auton lasien puhdistaminen oli tehtävä, joka tuntui minusta hienolta. Toivoin tulevani valituksi, mutta valinta osui naapurin poikaan.

Juuri siihen, jonka kanssa minulla oli välillä nahinaa ja taas hetkittäin hyvää kaveruutta.

Nyt olimme onneksi taas kavereita, sillä hän sai valita yhden auttamaan lumien puhdistamisessa.

Minä toivoin olevani tuo valittu, olimmehan sentään mielestäni hyviä kavereita, vaikka välillä nyrkit heiluivatkin.


MINUA EI VALITTU

Valinta osui kuitenkin empimättä tuohon rauhalliseen ja suosittuun kaveriin.

Niin he lähtivät kahdestaan puhdistamaan opettajan autoa paksusta, juuri sataneesta pehmeästä lumikerroksesta.

Katselin ikkunasta heitä ja tunsin pahaa mieltä.

Lähdin kotiin pää painuksissa ja kuulin pitkään iloiset naurahdukset auton luota.

KAIKKI PITIVÄT HÄNESTÄ

Asuimme vain vuoden verran tuolla kerrostaloalueella. Muistan sieltä selluloosatehtaan imelän tuoksun ja harmaan saastepilven, jonka itätuuli kuljetti.

Muutimme toiselle puolelle kaupunkia, haja-asutusalueelle luonnon keskelle. Vuodet kuluivat ja kävin ensimmäisiä kertoja diskossa.

Tapasin pitkästä aikaa tuon entisen koulukaverini, joka oli alakoulussa valittu opettajan autoa puhdistamaan.

Hän oli yhtä mukava kaveri kuin ennenkin. Nyt sympaattinen ja hyvännäköinen nuori.

Kaikki pitivät hänestä vieläkin, myös tytöt.

HÄNELLÄ OLI VARAA VALITA

Meidän jutellessamme tuli eräs tyttö siihen. Olisin salaa halunnut tanssia tämän kanssa, mutta hän valitsi empimättä tuon entisen koulukaverini.

Taas hänet valittiin minun sijastani. Katselin vähän kateellisena kun tyttö, johon ehdin vähän ihastua, ripustautui häneen.

Illan mittaan tapasin kaverini yksikseen ja kysyin mihin hän oli tytön jättänyt. Hän kertoi, ettei tyttö ollut oikein hänen makuunsa.

Hänellä oli varaa valita, koska oli valittu.


VAIN MUISTO JÄÄ

En tavannut häntä enää koskaan. Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että hän oli linnottautunut aseen kanssa kotitaloonsa ja lopulta ampunut itsensä.

Hän oli valinnut lopullisen ratkaisun. En koskaan ymmärtänyt miksi, enkä ymmärrä vieläkään.

Nuo kerrostalot on jo purettu, tehdas suljettu ja koulu lopetettu. Vain muistot ovat jäljellä.

Hänen olemuksensa piirtyy yhä silmieni eteen haaleana ja häipyvänä, hyvin ystävällisenä hahmona.

MIKSI JOKU LÄHTEE?

Juttelin erään toisen, hänet hyvin tunteneen kaverin kanssa. Myös hän muisti tuon ystävällisen ja mukavan kaverimme.

Myös hän oli jäänyt pohtimaan samaa kysymystä. Miksi?

Kuulin myös vähän tarkemman tarinan loppuhetkien dramatiikasta.

Kysymykset jäivät. Miksi joku lähtee, vaikka hän on valittu ja pidetty?

VIIMEINEN PISARA

Vuosien kuluessa olen nähnyt monen muunkin lähtevän vapaaehtoisesti tästä elämästä.

Pari heistä tapasin edellisenä päivänä. Toisen vein sairaalaan ja yritin puhua häneen elämänhalua.

Kummastakaan en silti osannut arvata, että he päättäisivät elämänsä seuraavana päivänä. En tiedä tiesivätkö he vielä sitä itsekään.

Molemmista jäi tietysti omat aavistukset, ajatukset lähdöstä ja syistä. Elämän taakka oli käynyt liian raskaaksi.

Oli helpompi jättää taakka ja poistua.


MIKÄ IHMISEN UUVUTTAA?

Kukaan ei voi elää toisen puolesta. Ei vaikka haluaisikin. Toinen kaatuu siihen, missä toinen näkee vain pienen esteen.

Toinen uupuu taakkaan, jonka joku kantaa helposti. Koskaan ei tiedä mikä ihmisen uuvuttaa.

Mikä on se viimeinen pisara, joka saa maljan vuotamaan yli.

On helppo tarjota valmiita ratkaisuja, mutta elämään uupuneele ihmiselle ne ovat turhia. Hän tuskin edes kuulee niitä.

Kaikkein pahimpia ovat oman, valmiin ideologiansa tuputtajat.

OMA TAPA ELÄÄ

Mistä löytyy voima jaksaa ja jatkaa, kun kaikki kaatuu päälle, puristaa ja ahdistaa.

Valmiita ratkaisuja ei ole. Ne toimivat ehkä hetken, mutta ajavat lopulta vain syvemmälle epätoivon suohon.

On vain löydettävä oma tie. Oma tapa elää tämä elämä ja kohdata se.

Vain sillä tavalla jaksaa pysyä hengissä koko elämänsä.

Ei ole pieni asia pysyä hengissä koko elämänsä ajan. Usein tapaa ihmisiä, jotka eivät ole pysyneet.

Uskollisuus ja kosketus omaan sydämeen on elinhermo.


RASKAS ROOLIHAHMO

Liian monta kertaa itsensä pettänyt kadottaa sen, esittää jotain muuta ja hiipuu roolihahmoksi jota esitti.

Oman itsensä löytäminen, juurien joista virtaa elämä sydämeen on se mikä ratkaisee.

Usein juuri siitä on kysymys, kun ihminen uupuu.

Jonkun toisen esittäminen ja roolihahmon kantaminen on lopulta liian raskasta.

YHTEYS TUNNEMAAILMAAN

Mikä saa sitten jaksamaan? Minulle se oli nuorempana, omissa murrosvaiheissa runojen kirjoittaminen.

Löysin niissä yhteyden tunnemaailmaani.

Lähetin runoja myös paikallislehteen. Sain paljon kiitosta ja haaveilin omasta runokirjasta.

Unelmointi oli jo elämää, jotain mitä kohti voi pyrkiä.

Jokin sydämessäni oli herännyt.

VALITSIN ELÄMÄN

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kantaneet minua koko elämäni ajan. Liikunta, musiikki ja metsä puineen.

Luonnon kaikki elementit, muuttuva, joka kerta erilainen virta ja linnut lauluineen.

Koskikaran hyppely kivillä tai närhen kurkkiminen oksilta.

Saan luonnossa aina uusia ajatuksia. Koskaan en ole tullut pahalla tuulella lenkiltä.

Aina kun seinät alkavat ahdistaa, lähestyä ja puristaa lähden lenkille.

Metsässä huomaan, että elämä on minua isompi juttu.

Paljon isompi kuin murheeni.

Minä valitsin elämän.




torstai 13. marraskuuta 2014

OMA AJATUS


“I am very lonely man, doing what i can...”, laulu soi jostain mieleeni kun herään. On hiljaista ja ajatukset ovat vielä jossain tavoittamattomissa. En etsi niitä, annan olla ja kuuntelen.

Toisinaan yksinäisyys lyö kasvoille kylmän rätin. Ihmisen yksinäisyys. Hetki, kun kuvitelmat otetaan pois. Luulot putoavat ja pienen ajan, lyhyen väläyksen näkee kirkkaasti. Seisoo jyrkänteellä ja näkee kauas. Yksinäisyys on tyhjä tila.

Ilman yksinäisyyttä ei syntyisi uutta. Ei olisi tilaa tulevalle. Ei mahtuisi ketään kyytiin. Ei mahtuisi itsekään. Olisi niin täynnä itseään. Ilman yksinäisyyttä.

Ilman sitä, että yksinäisyys riisuu itseriittoisuuden pois.

YKSINÄISYYS TEKEE TILAA UUDELLE

Minä pidän yksinäisyydestä. En ole seurankipeä. En kaipaa pulinaa lenkille. En kaipaa valmiita mielipiteitä tai juoruilijoita, jotka toistavat jotain loputonta, kuorrutettua kertomusta. Eivät kestä itseään ja siksi puhuvat muista.

Olen kyselijä, pohdin ja arvailen. Näen hahmoja, jotka ovat muotoutumassa, tapaan ajatuksia, jotka ovat matkalla. Annan niiden kertoa tarinansa. Ne ovat arkoja. On oltava aistit avoinna, että niitä kuulee. Missä niitä kuulee, on oltava yksin.

Toisinaan se yksinäisyys on liian tyhjä. Tilaa on liikaa. Raivaa kaiken pois, että uusi saisi sijaa. Ei jätä mitään, että näkisi uuden tulevan.

OMA AJATUS

Ajatuksien on saatava muotoutua rauhassa. On uskallettava ajatella omia ajatuksia. Entä jos ei uskalla, ehkä niin on silloin parempikin. Omat ajatukset ovat aina myös vaarallisia väärin käytettynä. On hyvä verrata niitä ja punnita jossain.

On valmiita ajatuksia, joita voi käyttää. Oma ajatus voi olla niiden rinnalla yksinkertainen. Mutta se on oma. Oma ajatus. Itse ajateltu. Kukaan ei sitä syöttänyt. Ei tunkenut mieleen valmiina pakettina tai ohjeena, ajatuksena.

Puhuttuna se tuntuu omalta ajatukselta, mutta sydämessään tietää, ettei ole sitä itse ajatellut.

Ei ollut aikaa, ei ollut tilaa ja oma ajatus tuntui niin köykäiseltä.


AJAN AALTOVIIVA

On sanottu, ettei pitäisi ajatella liikaa. Olisi parempi vain antaa päivien tulla ja mennä. Tapahtua ja unohtua. Katsella ne ja jättää taakseen. Tehdä mitä voi ja unohtaa.

Kohdata tuleva ja menevä tässä hetkessä. Elää aitona ajan aaltoviivalla. Seisoa tyynenä elämän meren aallonmurtajalla ja antaa tapahtumien myrskytä, aaltojen murtua ja taipua tyveneen.

Odottaa iltaa ja ihailla auringonlaskua. Aamunkoitto tulee taas uudelleen. Aina uudelleen.

RIKKA ROKASSA

Yksinäisyys on pahinta siellä missä se ei ole valittua. Siellä missä jätetään valitsematta. On joukossa yksin. Jätetään siihen ja mennään. Näytetään, että hetki ilman sinua on lepohetki.

Et kuulu porukkaan, etkä ole valittu siihen. Jossain paikat jaettiin ja jäit ilman. Oma porukka on kuin yksi me, kaikki ajatellaan, päätetään ja puhutaan siinä muodossa. Me ajattelimme...!

Tuosta porukasta kun putoaa, niin pohja ei aina kestä. Olikin vain joukon yksi yksinäinen, hetkeksi kelpasi tueksi ja porukan jatkoksi. Rikaksi rokassa.

Ei ollutkaan me, oli vain yksi meistä, eikä enää sitäkään.

SUSILAUMASSA ON ULVOTTAVA

Toisten henkiset jalat kestävät ja kantavat, toisten pettävät. Elämän takaovesta on poistunut porukasta pudonneita ja pudotettuja aina.

Susilaumassa on osattava ulvoa joukon mukana. On ulvottava äänissä, eri äänellä kuin toiset. Silloin reviiri säilyy ja pysyy omana. Kaikki kuulevat äänistä, että susilauma on liikkeellä.

Yhden poistumista ei kukaan edes huomaa.

ARAT AJATUKSET

Yksinäisyys valittuna on toisinaan hyvä osa, kuin lepoa. Moni kaipaa siihen kiireen ja paineen keskeltä. Hetki yksinäisyydessä voi olla ratkaiseva ja hedelmällinen.

Omat ajatukset tulevat. Ensin varoen, kuin lintuparvi arkana, pyrähtävät karkuun pientäkin liikettä. Ovat tottuneet pysymään lehvien suojassa. Antaneet tilan äänekkäämmille.

Omat ajatukset, yksinäisyydessä pohditut, on aina punnittava, verrattava ja koeteltava.

Omat ajatukset, onko niitä?

OUTO JA ERILAINEN

Yksinäisyys on aliarvostettu tila. Usein sitä leimaa outous. On kummallista kun ei kelpaa, ehkä ei halua kelvata.

On tilava luonne, täyttää oman alansa. Käyttää sen ja täyttää.

On siinä jotain outoa, sanotaan. Ei sen kanssa voi edes puhua mistään.


HÄN OLI YHTEISÖN ARVOSTAMA MIES

Hän oli elämässään aina arvostettu mies. Johtavissa tehtävissä. Hänellä oli hyvä virka, vaimo ja perhe. Kesämökki ja etelänmatkat.

Työ vaati paljon. Matkoja, yksinäisiä hotelliöitä. Seuraa, joka välillä kadutti. Vaimo jäi kotiin, oli siellä usein yksinäinen. Etsi lohtua tavallaan.

Vastapainona oli hyvä palkka ja edut. Elämä, joka takasi turvatun aseman, yksinäisyyden hinnan. Paikka yhteisön hyväksymänä vaatii aina hintansa.

Mies maksoi sen mukisematta. Hän oli vanhan liiton mies. Elämä oli hänelle maksettu matka.

YKSINÄISEN MIEHEN YMPYRÄ

Eräänä iltana kävelin hoitokodin ohi. Näin hänet korkean verkkoaidan takana. Hän kiersi pihaa saattaja vierellään.

Harmaapäinen hiljainen mies, matkalla unohduksen maailmassa.

Ympyrä oli sulkeutunut. Yksinäisen miehen ympyrä.

Hän oli saapunut perille.




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

VUODEN BLOGI


AJELIN AUTOA SINISTÄ, KUN NISKANI ALKOIVAT INISTÄ

“Työmatkoilla autossa huomasin ensimmäisen kerran, että jotain oli vialla, kipua ei ollut, mutta oli käsi leualla. Jostain syystä se vaivasi minua, vaikka pohdiskelenkin mielelläni leukaa hieroen. Minulla tuli sellainen tunne kuin pitäisin naamaria kasvoillani, ja jos päästän irti naamari putoaa. Olin tehnyt tiedostamattani sitä jo pitkään, mutta vasta nyt, arkisena aamuna työmatkalla havahduin huomaamaan, etten hieronut tuumivana leukaa kädelläni, pidin sillä päätäni suorassa.”

Tasan vuosi sitten aloitin tämän blogini näillä sanoilla. Silloin en tiennyt mitä on edessä. Mitä kaikkea tulisin käymään läpi elämässä ja teksteissäni. Millainen on bloggarin vuosi?

ONKO MEILLÄ VARAA UNELMIIN

Alusta lähtien pyrin teksteissäni siihen, että jokainen blogi olisi itsenäinen, oma tarina. Eräänlainen pieni novelli, katkelma muistoista tai leikkaus elämästä. Hetki jolloin aika unohtuu.

Minä tarvitsen niitä hetkiä. En haluaisi elää tarkalleen tässä hetkessä ja ajassa koko ajan. En usko, että se on ihmiselle edes terveellistä.

Olen sitä mieltä, että tämän päivän eräs suurin puute, on unelmien puute.

KORJAUTIN AUTOA SINISTÄ

On naivia elää unelmissa. Harva uskaltaa, pystyy, ehtii tai jaksaa enää unelmoida mistään. Mitä jos kokeilisi? Antaisi kaiken tämän mielettömän kohinan kadota ja uppoaisi unelmiin?

Mistä voisi unelmoida? Ne unelmat mitä on tarjolla, maksavat aina jotain. Unelmista on tehty taitavaa kauppaa niin kauan kuin on kauppaa tehty. Onko edes olemassa ilmaisia unelmia? Unelmia, joihin voi vain upota ja levätä, pudota pois.

Autosta tämä minun blogini alkoi ja autoon ensimmäinen bloggaajan vuosi päättyy. Olin eilisen aamupäivän  Hyvinkäällä autokorjaamolla.

Sinisestä autostani korjattiin jäähdyttimen vuoto ja varattiin aika ensi viikolle isompaan remonttiin.


DYSTONIA RAKASTAA JÄNNITYSTÄ

Auton huoltoa odotellessani otin hienosta kahviautomaatista capuccinon ja istuin lukemaan autolehteä. Niskoja väänsi aika voimakkaasti ja pidin päätä paikoillaan kädellä.

Uusi paikka siinä autoaan odottavien joukossa, huoli vian suuruudesta ja korjauksen hinnasta vaikuttivat myös niskojen jännittämiseen. Dystonian oireet voimistuvat tuollaisissa tilanteissa.

Luin siinä runsaan tunnin aikana autolehden tavallista tarkemmin ja huomasin sen sisältävän koskettavia asioita.

Tarinoita elämästä nykysuomessa, ihmisten pahan olon lisääntymisestä ja sen näkymisestä liikenteessä.

LIIKENNE ON TÄMÄN PÄIVÄN TALVISOTA

Heti pääkirjoitus oli puhutteleva. Siinä kerrottiin, että yhteiskunnassa vellova paha olo näkyy väistämättä myös liikenteessä. Jatkoa seurasi ja odotusaikani meni nopeasti lukiessa.

Tarinaa, tarinan perään itsetuhoisesta ja mielettömästä käyttäytymisestä liikenteessä.

Uhreja tuli kuin talvisodassa. Mieleeni tulikin ajatus siitä, että liikenne on tänä päivänä kuin yhteiskunnan “etulinja” elintasosodassa, jossa heikommat armotta jyrätään.

Liikenteessä niitetään sitä satoa, mitä päättäjät ovat kylväneet karsimalla hoitoja kaikkein heikoimmassa jamassa olevilta ihmisiltä.

Rikkaiden suosimisen ja veroparatiisien avaamisen hinta on ollut heikompien heitteille jättäminen.

Nyt niitetään sitä satoa, jota päättäjät viime lamojen aikaan kylvivät.

Tänäänhän he tosin pönöttävät lehdissä ylpeinä Suomen pelastajina.

Karmeiden tarinoiden lukemiseni keskeytyy, kun huollon työntekijä tulee ilmoittamaan, että autoni on valmis.


LÄÄKÄRIT EIVÄT TUNNISTA DYSTONIAA

Menen tiskille ja varaan ajan seuraavalle viikolle. Kuulen, ettei yksi päivä riitä vian korjaamiseen ja tilaan myös sijaisauton valmiiksi.

Lähden ajamaan kotiin ja tuen päätäni vasemmalla kädellä, että se pysyy suorassa.

Autossa huomasin ensimmäisen kerran niskaoireeni, pään vääntymisen sivulle. Silloin päätin myös mennä käymään työterveyslääkärillä.

Siitä meni vielä yli vuosi, ennen kuin sain diagnoosin servikaalisesta dystoniasta.

Yli vuosi turhaa huolehtimista ja pelkoa vain sen vuoksi, ettei lääkäreillä ollut tietoa tunnistaa tätä harvinaista sairautta.

DYSTONIAN SUOLLE EKSYY HELPOSTI

Tässä oli myös suuri syy oman blogini aloittamiselle. Ajattelin, että tekisin oman osani, kertoisin oman tarinani sairaudesta nimeltä dystonia.

Ajattelin, että jos yksikin oudoista niskavaivoista, tai selittämättömistä pakkoliikkeistä kärsivä löytäisi blogini ja sen kautta diagnoosin, olisi se riittävä syy kirjoittamiselle.

Halusin viedä viestiä eteenpäin, koska näin, että lääkäritkään eivät tätä sairautta tunnista.

Dystonia on aivan kuin hämärä suo kartalla, sumuinen suo, jolle helposti eksyy.

SEITSEMÄN KERTAA SEITSEMÄN

Nyt kun vuosi on kulunut blogini aloittamisesta ja reilu vuosi diagnoosista, voin jo tehdä arvion kuluneesta ajasta.

Mitä on tapahtunut tänä aikana? Minkälaiseksi sairauteni on muuttunut? Mikä kuva dystonian hoidosta minulle on muodostunut?

Saatuani ensimmäisen kerran diagnoosin sairastamastani dystoniasta heinäkuussa 2013, olen käynyt hoidoissa tai tutkimuksissa seitsemän kertaa.

MAGNEETTIKUVAUKSEEN OMASTA PYYNNÖSTÄ

Viisi kertaa olen käynyt hoidoissa, joissa dystonian alaisiin lihaksiin pistetään botuliinitoksiinia. Kaksi kertaa olen käynyt muuten tutkimuksissa.

Yksi käynti oli ennen varsinaisten hoitojen aloittamista. Silloin tehtiin muutamia fyysisiä tutkimuksia ja päätös hoidoista, sekä kysyttiin suostumukseni pistoshoitoihin.

Toinen käynti oli oma pyyntöni aivojen magneettikuvauksesta. Pyysin itse päästä siihen, koska halusin sulkea pois mahdollisuuden aivokasvaimen aiheuttamista oireista.

Pistosten välillä on ollut kolme soittoaikaa hoitavalta neurologilta. Kaksi ensimmäistä botuliinipistosten välillä, noin kuukausi pistoksista ja niissä kysyttiin hoitojen tehoa.

Yksi soittoaika oli aivojen magneettikuvauksen tuloksista, jossa kerrottiin, ettei mitään löytynyt kuvauksessa.

SAIRAALAN LIUKUHIHNALLA

Kaikista hoitokäynneistä olen kertonut blogeissani. Jokaisen olen kirjoittanut samana päivänä säilyttääkseni kokemuksen tuoreuden.

Olen pyrkinyt siihen, että tunne olisi mahdollisimman aito niissä rajoissa kuin sen pystyn kertomaan.

Alusta lähtien minulla on ollut tunne siitä, että putosin kuin matkalaukku liukuhihnalle. Kierrät siinä lenkin, saat leiman ja jatkat matkaa.

Ketään ei tunnu oikeasti kiinnostavan miten nämä hoidot tehoavat, onko niillä merkitystä.

Minua varmaankin pistetään maailman tappiin asti, kuten muitakin dystoniaa sairastavia.



DYSTONIAKARAVAANI KEITAALLA

Me olemme harvinainen marginaalisairaus ja hoidot hoidetaan niin halvalla kuin pystytään. En moiti hoitoja antavia tällä. He toimivat niiden resurssien mukaan, jotka heille on annettu.

Neula kädessä seisova, kiireinen ja poissaoleva neurologi hoitaa pitkää potilasjonoa. Ei ihme, ettei hän ehdi paneutua yhden sairaan asioihin kovin syvällisesti.

Ei ole aikaa, ei resursseja, eikä rahaa. Äkkiä piikit lihaan, botuliini sisään ja potilas ulos. Ennätys on viisi-kuusi minuuttia potilas ja seuraava.

Nopea suustaan saa olla se sairas, joka siinä ehtii jotain kysyä. Ja vastaus voi olla mitä vain tai ei, riippuen tilanteesta.

Toisinaan sitten tulee kuin keitaalle. Saapuu silloin kun neurologilla onkin yllättäen aikaa, hän puhuu ja kyselee, niin että lopulta vaikenet, kun et enää keksi kysyttävää.

Luulet uneksivasi ja heräät vasta siihen kun niskojasi vääntää kotimatkalla. Olen kerran osunut sellaiselle vastaanotolle. Se oli ihmeellistä. En meinannut ovea löytää kun poistuin.

BOTULIININ VAIHTOA JA AIKOJEN PIDENNYSTÄ

Julkinen sairaanhoito, joka dystonian vaatimat botuliinipistokset antaa on viime aikoina selvästi pyrkinyt säästämään myös näissä hoidoissa.

Pistettävä botuliini on jo monin paikoin vaihdettu potilailta kysymättä tai heille edes vaivautumatta ilmoittamaan halvempaan ja monien neurologienkin mielestä tehottomampaan.

Pistosvälejä on monin paikoin pidennetty tylysti aikaisemmasta kolmesta kuukaudesta neljään ilmoittamatta tai kysymättä tästäkään potilaalle.

Pistosaikoja on pidennetty vaikka halvempaan vaihdettu botuliini tehoaa lyhyemmän ajan.


PISTETTÄVIEN PITKÄ JONO

Potilaille aiheutetaan näin tietoisesti kärsimystä. Ollaan ilmeisesti ikäänkuin kuulolla, että huutaako kukaan niin kovaa kivuissaan, että sairaalaan asti kuuluu. Ei kuulu, ovat sen verran kauas isot sairaalat siirtäneet.

Hoitoaikoja on myös lyhennetty sairastavien kokemusten perusteella. Piikit tuikataan lähes oven raosta, piikki vaihdetaan ja seuraava pyydetään ovelle. Moni valittaa tästä kiireestä vertaistukiryhmässä.

Oma sairaus on kuitenkin potilaalle itselleen ainutkertainen kuten elämäkin. Neurologi puolestaan näkee pistettävien pitkän jonon, kuin “hurstin leipäjonon”, resurssit, kiireen ja takana seisovat vaativat rahahanojen valvojat.

TUU, TUU TUPAKKIRULLA...

On oltava sairaan vahva, että uskaltaa vaatia jotain liukuhihnalla potilaana pyöriessään.

Helpompi on vain mennä mukana ja antaa olla, siihen asti kuin kivut käyvät sietämättömiksi.

Ihminen, varsinkin sairas ihminen toimii usein vasta pakon edessä.

Usein silloin on jo myöhäistä.

Ehkä se oli systeemin tarkoituskin, vaivuttaa unohduksen uneen.

“Tuu tuu tupakkarulla, mistäs tiesit tänne tulla, tulin pitkin turuntietä, hämäläisten härkätietä...”