perjantai 10. lokakuuta 2014

TAVALLINEN TARINA

FIRMAN JOULUATERIA JA VIIMEINEN PAIKKA

Yksinäisyys, mitä minä tiedän siitä? Mitä tunnen ja koen tuon sanan edessä. Onko se minuun polttomerkitty, sieluun tatuoitu sana, joka leimaa koko olemukseni.

Onko se tyhjiö, jota luon ympärilleni, tila jota en pysty täyttämään. Onko se tuoksu, joka karkoittaa kaiken läheltäni, peläten tarttumista.

Yksinäisyyden tuoksu. Olet käynyt hänen lähellään, et kai vain koskettanut ettei vain tartu sinuunkin.

Yksinäisyyden tuoksu. Luulevat vielä sinua sen kaveriksi!

KODIN TUOKSU

Muistan lapsena, kuinka jokaisella kodilla oli oma tuoksunsa. Kavereiden luona käydessä panin sen merkille. Viuhdoin  eteisen läpi leikkikaverin kotiin ja tunsin heti eteisessä sen.

Kummallinen tuoksu virtasi sisääni. Toisen kodin tuoksu. Outo ja eksoottinen. Sama kokemus tapahtui kyläillessämme vanhempieni sukulaisten luona. Elämä tuoksui jokaisessa kodissa erilaiselta.

Opin pian, että kodin tuoksu on aina sen ominaislaatu. Myöhemmin menetin tuon herkkyyden, aistit turtuivat ja tottuivat, elämä ei enää esiintynyt minulle tuoksuina.

Oma koti ei koskaan tuoksunut miltään, se oli lähtökohta muille kodeille, ero jonka havaitsi. Hajusta tiesi, ettei ollut kotona.

Vielä tänäänkin, kun ajattelen joitain lapsuuden koteja, kavereiden ja vanhempien ystävien tai sukulaisten, niin tunnen kuin aavistuksen menneestä. Kodin tuoksusta. Vieraan kodin tuoksusta.

YKSINÄISYYDEN TUOKSU

Kaikella oli oma tuoksunsa. Ohi menevät ihmiset, äiti ja isä, vieraat kodissamme tuoksuivat erilaiselta.

Muistan, että myös yksinäisyydellä oli oma tuoksunsa. Yksinäisyyden tuoksu. Pelottava ja tarttuva tuoksu, jota vältettiin.

Ihminen, joka tuoksui yksinäisyydelle jäi yleensä yksin. Kävin lapsena kerran yksinäisen ihmisen huoneessa ja tunsin sen tuoksun.

Kaikki oli siistiä päälle päin, tavarat järjestyksessä, pinoissa ja saatavilla. Pieni, yksinkertainen huone.

Tuoksu oli hyvälle haisevien hajusteiden läpi tunkevaa,  mielen täyttävää ja sieluun sattuvaa ihmisen yksinäisyyttä.

Se ei ollut kodin tuoksua, se oli yksinäisyyden tuoksua.


YKSINÄISYYDEN LANGALLA

Yksinäisyys on vaikea sana. Siinä on ehkä liian monta y-kirjainta. Se kuulostaa vieraalta ja oudolta, parempi välttää sitä.

Siitä mistä puhuu, niin sitä toteutuu. Yksinäisyyttä harva haluaa todella. Moni haluaisi kyllä olla hetken yksin.

Olla vain. Olla omissa oloissaan ja levätä. Antaa mielen istua hiljaa ajatusviivalla, kuin lintu langalla.

Katsella apeita maisemia ja odottaa auringonnousua.

Palata sitten takaisin yksinäisyyden imelästä, omaan itseensä käpertyneestä, pistävästä tuoksusta.

Palata kun itse niin haluaa. Palata, minne palata. Entä jos ei ole minne palata.

On yksin ja palaa yksin. Ei ole paluuta. Ei ole ketään. Yksinkertaisesti yksin. Mitä minä siitä tiedän?

YKSIN EI OLE AINA YKSINÄINEN

Ja kuitenkin yksinäisyys on aina pitänyt minusta. Kiertynyt ympärilleni kuin naru, löytänyt minut ihmisten keskeltä, havainnut ja merkinnyt.

Siinähän sinä, tule hetkeksi kanssani yksinäisyyteen, se on sanonut.

Minä olen aina mennyt ja viihtynyt, mutta ajan oloon ymmärtänyt, ettei meidän suhteemme ole normaali.

Olen nautiskelija, olen yksinäinen nautiskelija, nautin yksin olemisesta, mutta en haluaisi olla silti yksinäinen.

Kukaan ei ole niin yksin, kuin yksinäinen ihmisten keskellä, hän on ehkä eksynyt väärään aikaan oikeaan paikkaan.

VALITTU YKSINÄISYYS

Aseman odotushuoneen penkki on yksinäisyyden hifistille nautinnollinen paikka aamuyöstä.

Kukaan ei ole häiritsemässä yksinäisyyttä. Saa istua tyhjässä, yksinäisyydelle tuoksuvassa salissa täysin yksin.

Imeä itseensä ilmapiirin, joka tekee olon täydelliseksi. Lähtevien ja tulevien matkustajien tuoksut.

Asusteet ja matkatavarat. Odotushuoneen penkkien huutava tyhjyys ja ohi kulkevien työntekijöiden kenkien kopina.

Yksinäisyyden lopullisesti leimaava työvuoroon saapuvien tai kotiin lähtevien työkavereiden puheen päätön koodikieli.

“Meidän porukan” kieli, joka yhdistää omilla viesteillään mukaan johonkin laumaan.


IHMISEN YKSINÄINEN OSA

Yksinäinen siinä tilanteessa löytää joko täydellisen tyhjyyden tai oman itsensä, joka on ihmisen osa.

Ihmisen osa on lopulta olla aina yksin. Siihen osaan voi saada vain lievitysti toisilta ihmisiltä.

Toinen ihminen voi kyllä sitä yksinäisyyttä varsin merkittävästi lievittää.

TAVALLISEN IHMISEN AIKA

Yksinäisyys pahimmillaan ei ole sitä, ettei kukaan halua kohdata tai tavata, vaan sitä, ettei kukaan halua enää nähdä. On muuttunut näkymättömäksi.

On elossa, mutta ei ole enää olemassa. Ei merkitse enää mitään kenellekään. Ei ole ihme jos ihmisiä syrjäytyy.

Pelottavaa on se, kun syrjäytyneitä alkaa olla paljon, kun yksinäisyys muuttuu vihaksi, joka yhdistää.

Syrjäytyminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hoitunut yleensä helposti hiljaisella hautaamisella.

Nyt on tullut uusi sukupolvi, jonka yksinäisyys ei enää jää peräkamareihin. Sitä niittää, mitä kylvää.

Ihmistä ei enää tarvita ellei hän ole jotain erityistä. Tavallista ihmistä ei tarvita enää, siinä ajan ongelma.

Olisiko aika nostaa tavallinen ihminen esimerkiksi?

Aika tarvita tavallista ihmistä.

TAVALLINEN IHMINEN

Mitä tarkoittaa tavallinen ihminen? Ihmistä, jossa ei ole mitään erikoistako? Silloin mennään taas valikointiin. Sekoitetaan normaalit tavallisiin.

Normaali on elävä käsite, johon jokaisella on omat marginaalinsa. Tavallisia ihmisiä on molemmilla puolilla.

Tavallinen ihminen on uhanalainen laji.

Mielestäni tavallinen ihminen pitäisi palauttaa entiseen arvoonsa. Arvoon, joka nokioiden ja koodauksien huumassa hukkui bittivirran pyörteisiin.

Tavallinen ihminen on se, jonka varassa Suomi on aina selvinnyt. Tästäkin lamasta selvitään vain omalla tavalla.

Valitettavasti vain uhraamalla taas tukku tavallisia ihmisiä.


HAETAAN TAVALLISTA IHMISTÄ

Minun mielestäni yksi suuri ongelma tänä päivänä on juuri siinä, ettei tavallisia ihmisiä enää tarvita.

Työpaikkoja tavallisille ihmisille voi vaikka huvikseen etsiä jos haluaa. Niitä voi olla vaikea löytää kaikkien outojen erityisnerokkaiden nimikkeiden seasta.

Haetaan tavallista ihmistä, tavallisiin tehtäviin, tavalliseen työpaikkaan.

Kuulostaako oudolta?

Tavallisesta työntekijästä halutaan vain päästä eroon nopeasti ja helposti.

KATOAVA IHMISLAJI

Paljon yksinäisyyttä katoaa itsestään jos tavallinen ihminen palaa arvoonsa. Siinä vaiheessa löytyy kanava, jonka kautta virtaa elinvoimaa paljon ja laajalle.

Yllätys tulee olemaan suuri, jos se havaitaan riittävän ajoissa. Tavallisen ihmisen paluu. Onko se edes mahdollista?

Onko tavallisella ihmisellä enää paluuta? Onko yhteiskunnan evoluutio vääjäämättä ajamassa tavallista ihmistä sukupuuttoon.

Lajiksi, joka eli täällä ennen erikoisihmistä.

Missä tehtävissä tavallisia ihmisiä enää edes tarvitaan?

YKSINÄISYYDEN MAKSIMI

Pahinta yksinäisyys ei ole yksin, yksinäisyys on pahinta joukossa. Pelottavinta se on kun ei kuulu joukkoon, kun näytetään päin kasvoja, ettet kuulu meihin.

Me ollaan me ja sinä et. Olen kokenut kerran sellaisen, enkä unohda sitä koskaan.

Enää se ei satu minuun yhtään, mutta varmasti kiertäisin sen tilanteen jos se vielä eteeni tulee.


FIRMAN JOULUATERIA

Jouluateria oli firman perinteinen lahja työntekijöille. Olin silloin kolmen kuukauden harjoittelujaksolla tuossa työpaikassa ja suoritin yritykselle projektiluontoisen tehtävän.

Koko harjoittelun ajan huomasin, että oikeat työntekijät ja harjoittelija ovat siellä eri rotua.

Hajurako haluttiin säilyttää ja se säilytettiin jouluateriallakin.

Minulle kerrottiin missä ateria on tarjolla ja saisin mennä sinne syömään jouluruokia firman piikkiin.

VARATTU PAIKKA

Menin tuohon ravintolaan ja näin että paikka oli pullollaan väkeä ja iloista puheensorinaa, naurunremakkaa ja kinkun tuoksua.

Keräsin tarjottimen täyteen ruokaa ja näin yhden pöydän, jossa oli vapaa paikka. Pöydässä istui harjoituspaikkani työntekijöitä.

Lähestyin täyden tarjottimeni kanssa pöytää samalla kun iloinen puhe katkesi ja lähestymiseni huomannut myyntiedustaja tönäisi tuolin pöytään kiinni.

Hän tokaisi paikan olevan varattu ja kääntyi kohti toisia työntekijöitä.

Iloinen puheensorina ja jouluateria jatkui taas. Minä seisoin täydessä salissa täysi tarjotin kädessäni ja tiesin olevani yksinäisempi kuin koskaan.

Minun ei ollut enää edes nälkä. Vein tarjottimen pois ja lähdin sieltä. Ymmärsin tuon tapahtuman jälkeen mitä yksinäisyys on.

Yksinäisyys on ihmismuuri. Se on läpäisemätön rivi selkiä, joiden takana on “meidän porukka”.

Sinne en enää kaiken kokemani jälkeen edes halua.

Pitäköön varatun paikkansa. Pitäköön jouluateriansa.


TAVALLISEN IHMISEN TARINA

Muistan hyvin erään tavallisen ihmisen vuosien takaa. Hän ajeli aina töihin pyörällään ja tapasi iloisena laulaa ajaessaan.

Usein hän pysähtyi jonkun tutun kohdalle juttelemaan ja kertoi samalla vitsin tai tarinan.

Iloisen naurun jälkeen hän jatkoi laulaen matkaansa.

Sitten tuli aika, joka muutti kaiken. Tavallisten ihmisten aika oli päättymässä.

Tavallista ihmistä ei enää tarvittu.

Tavallisia ihmisiä alettiin poistaa työpaikoilta. Niin kävi myös hänen puolisolleen.

Pian tämä sairastui ja tavallinen ihminen jäi kokonaan yksin. Ajeli pyörällään ja lauloi yhä, mutta haikeammin, tavallinen ihminen.

Tänään myös hän, tavallinen ihminen on jo pois täältä, tavallinen talo myyty ja tavallinen pyörä ruostumassa seinustalla.

Tavallisen ihmisen tarina.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti