torstai 16. lokakuuta 2014

JATKA MATKAA

MATKA PARATIISIIN OLI LIIAN PITKÄ

“Jatka matkaa, et ole vielä perillä, jatka matkaa..”, huuto tulee korviini kentän laidasta. Vilkaisen jalkoihini ja näen valkoisen maaliviivan, jonka taakse olen pysähtynyt.

Ohitseni juoksee toisia kilpailijoita, jotka pysähtyvät vasta leveän valkoisen viivan jälkeen. Maaliviivan.

Tajuan pysähtyneeni liian aikaisin, luulin tulleeni maaliin ensimmäisen viivan ylitettyäni.

Jatkan juoksua ja tulen viimeisenä maaliin. On koulun urheilupäivä ja minua harmittaa virheeni.

Olin pinkonut täysiä ja luullut tulleeni maaliin voittajana, nostanut kätenikin valkoisen viivan ylitettyäni.

Nyt näen, että ohuempia valkoisia viivoja on monta, mutta maaliviiva on viimeinen, leveä valkoinen raita.

Olin niin keskittynyt juoksuun, että erehdyin. Kaikki juoksivat ohitseni, kun minä luulin olevani maalissa voittajana.

Muistan vieläkin, kuin kuvana tuon hetken. Näen seisovani valkoisten viivojen välissä, ihmettelen miksi niitä on niin monta ja miksi kaikki juoksevat ohitseni.

Kuulen huudon ja ymmärrän, että olen pysähtynyt juuri ennen maalia.

“JATKA MATKAA”

Minä en ymmärtänyt lapsena useiden valkoisten viivojen joukosta mikä niistä on maaliviiva.

Elämän maaliviivaa on vielä vaikeampi havaita. Vuodet kuluvat, uuvuttavat kierros kierrokselta.

Sairaus on kuin muistutus maalin lähestymisestä. Parantumaton sairaus kuin raja, jonka ylitti, palaamaton raja, mutta ei vielä maali.

On ylittänyt jotain lopullisesti, mutta korvissa soivat sanat: “Jatka matkaa, et ole vielä maalissa”.

VIIVOJEN VÄLISSÄ

Miten jatketaan matkaa, kun ei enää pysty menemään entisellä vauhdilla. Näkee toisten ryntäävän vauhdilla ohi.

Kipeästi sattuu nähdä, että on jäämässä kisassa viimeiseksi. Tajuaa, että tämä oli tässä.

Loppu on vain viipymistä viivojen välissä, lyhyet askeleet ennen oikeaa maalia.


ET OLE VIELÄ MAALISSA

Elämä on kuitenkin mentävä loppuun asti. Vaikka väsymys voi olla niin raskas, ettei enää jaksaisi.

On uupunut ja haluaisi lopettaa, jättää matkan kesken. On kokenut liikaa. On nähnyt liikaa.

Tietää jo mitä tämä on, kuinka raakaa ja epäreilua elämä niin usein on. “Jatka vielä, ...”. Nuo sanat kuuluvat silloin jostain, “...et ole vielä maalissa”.

On jaksettava vielä vähän matkaa. Maaliviiva on kuitenkin aina lähellä.

MATKALLE PARATIISIIN

Eräällä pyöräretkellä muutama viikko sitten ylitin omat voimavarani täysin.

Matka oli minulle pitkä, yli 80-kilometriä yhteensä, mutta olin sellaisen matkan pyöräillyt ennenkin.

Nyt oli kuitenkin kolea lokakuun sunnuntai, silloin edellisellä kerralla oli lämmin elokuun sää. Päätin reitin siitä syystä, että sen päässä oli sopiva kohde.

Halusin käydä vielä viimeisen pitkän lenkin sellaisessa paikassa, missä en ennen ollut pyöräillyt.

Valitsin kohteeksi Somerniemellä, Helsingintien varressa sijaitsevan, Baddingin Paratiisi-kioskin.

TUULISTA JA AURINKOISTA

Otin matkaan juomaa ja energiapatukoita. Ulkona oli pilvistä, tuulista ja koleaa, joten puin ylleni suojaavan pyöräilyasun.

Olin katsonut netin säätiedot ja päiväksi luvattiin myös aurinkoa, joten luotin, että saisin polkea myös sen lämmössä.

Innokas valokuvaaja kun olen, odotin myös väliltä löytyvän upeita kuvauskohteita.

VAPAA KUIN TAIVAAN LINTU

Lähdin puolenpäivän aikaan ja matka sujui hienosti. Käytän GPS-reittipalvelua, joka tallentaa retket ja niitä voi myöhemmin katsella ohjelmasta.

Reittipalvelusta voi tietokeelta sitten nähdä mistä kohti on jonkin maiseman kuvannut.

Pyöräily on hieno ja monipuolinen laji. Maisemia saa katsella korkeampaa ja ne vaihtuvat nopeasti. Maaseudulla silmät lepäävät mieltä rauhoittavissa näkymissä.

Toisinaan peltojen yli, vesien taakse, äärettömyyteen jatkuvissa metsissä ja pilvissä, jotka kohtaavat taivaanrannassa vaaranhuiput.

Ajatus on kuin ilmassa lipuva lintu, vapaa ja huoleton. Pyörän satulassa voi vielä löytää jotain kulkurien kadonneesta kulttuurista.

Nauttia hetken vapauden tunteesta, jossa mikään ei pitele. On vapaa kuin taivaan lintu.

LÄNTISEN UUDENMAAN RAJALLA

Läntisen Uudenmaan peltomaisemat, niitä kaartavat kauniit tiet ja pelloilla rauhallisesti laiduntavat hevoset jäävät taakseni tienristeyksessä.

Olen Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajalla. Helsinkiin on noin 80-kilometriä ja Somerolle vajaa kolmekymmentä.

Matkani päämäärä on muutamaa kilometriä ennen Someron keskustaa. Jatkan matkaa kevyessä myötätuulessa.

Ilma on raaka ja raitis, aurinko kurkistelee pilvien väleistä, kuin kysellen minne matka mierolainen.

SOMERNIEMEN HAALISTUNUT KYLTTI

Näen pian Somerniemen haalistuneen kyltin. Pysähdyn lukemaan läheltä tekstiä, niin kulunut se on.Otan muutamia kuvia ja jatkan matkaa.

Reisissä on hyvä, voimakas olo, panen merkille polkiessani. Ajattelen, että se on hyvä merkki koska takana on jo yli 30-kilometriä.

Olen katsonut ennen pyöräretkelle lähtöä netistä tiedot Baddingin kioskin sijainnista.


KIOSKI TEHTIIN KOLMESSA ILLASSA

Wikipedian mukaan Paratiisi-nimen kioski on saanut vasta kunnostuksen yhteydessä. Alkuperäinen nimi on ollut Somerjoen kioski.

Rauli “Badding” Somerjoen isä rakennutti kioskin jäätyään työttömäksi kattohuopatehtaalta.

Kioski tehtiin muutamassa päivässä ja avattiin 1962-kesäksi. Raulin isä kuoli jo ensimmäisen kesän jälkeen, mutta kioski toimi 70-luvun alkuun saakka.

Myös Badding itse oli kylän nuorten keskuspaikaksi muodostuneella kioskilla toisinaan töissä.

TULEN PARATIISI-KIOSKILLE

Kioski tulee vastaan yllättäen. Näen edessäni kyltin, jonka nuoli osoittaa tien toiselle puolelle.

Katson sinne ja synkeän kuusikon edessä nököttää hitusen kallellaan vaatimaton lippakioski.

Katoksen etulaudoissa on lupaava teksti “Paratiisi”, olen saapunut Baddingin kioskille.

KIOSKI KESKELLÄ METSÄÄ

Katselen eteen ja taaksepäin. Suomalaista metsämaisemaa molempiin suuntiin. Kauempana takana, tulosuunnassa näkyy peltoja ja jossain siellä on myös taloja.

Edessäpäin muutaman kilometrin päässä on Someron keskusta. Siellä olisi myös Rauli Somerjoen hauta, mutta en aio sinne asti.

Haluan tuntea elävän kosketuksen erään suomalaisen laulajalegendan juurille.

Ajattelen mykistyneenä kioskin paikkaa keskellä ei mitään kävellessäni sen ympäri.

Ihmettelen kuinka tänne on löytynyt asiakkaita, kun edes asutusta ei missään näy.

TYHJÄ KALJATÖLKKI

Tiedän kartoista, että metsän takana, joen toisella puolen on Hirsjoen kylä. Ajattelen, että kioski on varmaankin ollut välietappi Somerniemen, Hirsjoen ja Someron keskustan välillä.

Kioskille on ehkä ajeltu mopoilla ja pyörillä kohtaamaan toisia nuoria tai autoilla ostamaan jotain.

Kioskin suljetun luukun tiskillä on muistutus elämän tosiasioista, tyhjä kaljatölkki.

Tämän juoman voimalla myös Badding eli elämänsä loppumetrit, eli ennen kuin maaliviiva tuli vastaan.

Tuli siitä syystä myös perille liian aikaisin. Tavallinen suomalainen tarina siltä osin.

Muuten Rauli “Badding” Somerjoen tarina ei ole tavallinen.

Korvissani soi hänen tulkitsemansa laulu “Laivat”, kun lähden takaisinpäin.

AUKKO PILVISSÄ

Pysähdyn vielä pellon laitaan tullessani juomaan hieman ja otan samalla muutaman kuvan kauniista maisemasta.

Kaukana häämöttävän keltaisen ladon yläpuolella on pilvissä aukko, josta aurinko levittää kauniisti valonsäteitä taivaanrantaan.

Otan kuvia ja ajattelen, että ehkä kirkas valo vie kuvista sen kauneuden, minkä silmä näkee.

Tiedän sen vasta kotona, kun katselen kuvia suuremmalta näytöltä.

Nyt vain ihailen näkymää ja kerään voimia paluumatkalle.

KETTU TIEN LAIDASSA

Loppumatkasta uuvun täysin. Varsinkin metsätaipale  on rankka. Tuuli puhaltaa vastaan ja kylmä tunkee iholle.

Näen kauempaa suipon pään kurkkaavan tien reunalta. Kettu nousee tielle ja on yllättävän suuren oloinen.

Varovasti se lipuu kuin varjo tien yli, vilkuilee ympärilleen ja sujahtaa heinikkoon.

Olen väsynyt ja huomaan vasta kohdalla kaivaa kameran esiin. Muutaman metrin päässä tien laidasta on soramontun reuna ja kettu pujahtaa sinne.

Pää nousee vielä reunalle kun ajan ohi, kettu katsoo minua ja häviää. Kamerani rapsahtaa, mutta tiedän että myöhästyin.

Olen väsynyt enkä välitä. Ajattelen, että virkeänä olisin saanut varmaan kuvia muistoksi.

Nyt olen pudottaa kamerani, mutta saan sen kuin ihmeen kaupalla ilmasta kiinni ja työnnän pyöräilytakin taskuun.


NÖYRRYN TALUTTAMAAN MÄET

Viimeisten kahdenkymmenen kilometrin aikana alkaa hämärtyä. Ilma viilenee ja enegiavarastot hupenevat. Minua huolettaa hieman.

En ole koskaan lenkeillä ollut näin väsynyt. Olen juossut paljon, mutta pyöräillyt vähemmän.

Minulla ei ole kestävyyttä riittävästi ja takana on yli viiden tunnin polkeminen. Syön toisen energiapatukkani ja juon loput juomat.

Nyt on vain jaksettava js nöyrryttävä taluttamaan pyörää ylämäet. Hassua, mutta nolottaa taluttaa kun autoja ajaa ohi.

Olen kuitenkin niin väsynyt, etten jaksa enää polkea ylös.

JATKOIN MATKAA

Näin väsynyt en ole koskaan lenkeillä ollut. Kännykästä on akku jo uupunut, joten en voi soittaa kotiin ja ilmoittaa olevani tulossa, mutta vielä välillä.

Tiedän, että kotona huolehditaan. Olen aina sanonut, että tulen ennen pimeää ja soitan kyllä jos menee pidempään.

Matka paratiisiin oli niin pitkä, että uuvuin välille. Voimat loppuivat, vain sisu jäi.

Jatkoin sen avulla loppumatkan syksyn koleassa ja pimenevässä illassa.

Äkkiä mieleeni tuli tuo muisto lapsuuden koulukilpailuista ja huuto sieltä: “Jatka matkaa, et ole vielä perillä...”.

PERILLE SAAKKA

Minä jatkoin ja tulin lopulta perille kotiin. Olin täysin poikki, viimeisetkin voimani käyttänyt.

Kuntoni ei ollut niin hyvä kuin olin ennen matkaa arvioinut.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin loppuun asti, vaikka voimat loppuivat.

Jatkoin matkaa perille saakka.





2 kommenttia:

  1. Toivottavasti Sinulle jäi voimia jatkaa vielä monet matkat.

    Minun ehkä vaikein matkani oli 1997 sen jälkeen, kun olin matkustanut kotoani surutaloon, jossa mieheni oli poikansa menettäneenä ja miniä miehensä menettäneenä lapsi kohdussaan. Miniän sisar oli siellä myös.

    Poika oli mieheni edellisestä liitosta. Hän oli hieno mies ja oli hyväksynyt minut erittäin hyvin.

    Minulla oli ollut stressaava syksy. Olin lopen uupunut, exhaustion oli monta kertaa lääkärinkertomuksessa. Pitkän työpäivän jälkeisenä päivänä olin tullut yhtäkkiä surun keskelle.

    Kun olimme syöneet, yritin mennä mieheni ja miniän luokse. Halasin. Ei kenelläkään ollut sanoja. Yritin mennä sisaren luokse. Halasimme, ei ollut sanottavia.

    Tuntui vähän siltä, että kaikki surivat yksin. Minulla oli hirveä olo. Mikään ei helpottanut sitä. Olin yksin. Ajattelin lähteä luontoon, jospa saisin puiden katselusta lohdutusta. Halasin mäntyä itkien ja pyysin lohdutusta.

    En vielä tuntenut kovin hyvin mieheni kotiseutua, vaikka jonkinlainen käsitys siitä olikin. Lähdin metsätietä kulkemaan hiljakseen. Traktoriteitä, varmaan metsänhoitoteitä risteili metsässä.

    Olin mielestäni varma, mihin päin olin menossa. Olin kävellyt pitkän matkan. Myöhäissyksyn illan hämäränä alkoi jo laskeutua. Kaarsin takaisinpäin ja tajusin vielä mielestäni, missä olen.

    Mutta ei, ei ollutkaan enää tuttua seutua. Huolestuminen alkoi hiipiä mieleeni. Ilta viileni jo. Mielessäni mietin, että kamalaa, jos hyydyn tänne, eikä kukaan tiedä, missä olen. Ja vielä surutalossa, jossa on riittämiin surua ilman minun katoamistani. Tämä ajatus toi lisää voimaa, ehkä adrenaliinia.

    Minun täytyy jaksaa eteenpäin, selvitä täältä. Minä en hätätilanteessa yleensä kovin pahasti hermostu, en anna itseni hermostua. Kävelin ja kävelin, kunnes löysin maantien ja lähdin jatkamaan sitä pitkin. Ajattelin että se on sama tie, jota pitkin minut oli haettu linja-autoasemalta sinne taloon ja olin menossa taloon päin.

    Maantiellä tuli onneksi auto vastaan, huidoin pysäyttääkseni sen, siinä oli ainoa toivoni. Esittelin itseni ja kysyin, että viekö tämä tie sinne taloon. Ei, olin menossa aika kaukana toista tietä poispäin, huh.

    Vaikka autoilija oli menossa kotiinsa päin, hän ystävällisesti käänsi autonsa ja lähti viemään minut sinne mistä olin lähtenyt. Pihalla kiittelin häntä kovasti.

    Menin sitten sisälle toivoen, ettei kukaan nähnyt, että tulin autolla pihaan. Mitä olisin selittänyt silloin? Kukaan ei ollut (onneksi) huomannut poissaoloani.

    Kyllä minua sinä iltana mietitytti se, että jos olisin aiheuttanut heille lisämurhetta eksymällä metsään. En ole kertonut tätä seikkailua kenellekään.

    Luulen, että suru on alussa niin vaikea, että se kasvattaa surevan ympärille muurin, jonka läpi toisen on vaikea päästä. Jokainen suri yksin, niin minäkin. Minullakin oli oikeus surra, mutta kukaan ei huomannut tai ottanut lähelle.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Tarinasi oli koskettava ja puhutteli minua voimakkaasti.

      Niin voi suru tulla kutsumatta, yllättäen ihmisen elämään. Surun edessä on avuton ja usein sanaton. Eksynyt sisäisestikin kuten Sinä eksyit sinne metsäteille.

      Mietin, että tarinasi oli surullinen ja hieno kuvaus ihmisen neuvottomuudesta elämän risteyskohdissa.

      Olet pystynyt osaltasi jatkamaan matkaasi tuosta, inhimillisesti hyvin raskaasta hetkestä.

      Hyvin kuvasit eksymisen, sisäisen ja ulkoisen, tunsin tuskasi lukiessani.

      Tänään on kulunut vuosia tuosta eksymisestä ja voit jo kirjoittaa siitä rauhallisen, puhuttelevan tarinan.

      Olet selvinnyt ja kokemuksesi antaa voimaa meille kaikille.

      Myös se, että kohtasit autoilijan, joka auttoi Sinut perille, oli mielestäni ihmeellistä.

      Kiitos Ystäväni, että kerroit tämän kokemasi!

      -harzu

      Poista