torstai 23. lokakuuta 2014

INHIMILLINEN VIRHE


Tuli elää tässä hetkessä. Lämmittää liekillään puuta, haihduttaa sen kaasuksi ja polttaa poroksi. Jäljelle jää hiipuva lämpö ja kasa tuhkaa.

Istun takan ääressä ja luen aamun uutisia päätteeltä. Takka paukahtelee sisällä, pakkanen ulkona. Katuvalot ovat syttyneet viideltä. Autoja kulkee harvakseltaan ohi.

Olen joutilas ja minulla on aikaa. Mitä sillä ajalla teen? En aio hyötyä siitä yhtään. En harrasta tehoaikaa, enkä laatuaikaa.

Olen vain tässä ja istun joutilaana.

TEHOKKUUS ON POIKKEUSTILA

Joutilaisuus on ihmisen luonnollinen olotila. Tila, jossa ihminen on rehellisin ja aidoimmillaan.

Tila jossa ihminen harvoin tekee edes sitä maailman kuuluisinta virhettä. Inhimillistä virhettä

Useimmat virheet ihminen tekee kiireessä, kovan ja vaativan paineen alla.

Tilassa, johon ihmistä ei ole edes tarkoitettu kuin poikkeustilanteissa.

Tehokkuus ei ole jatkuvaa painetta, se on tuhoisa tila terveydelle.

LAULU VUOSIEN TAKAA

Jarkko Martikaisen laulu “Joutilas”, on jäänyt mieleeni hyvin. Kuuntelin sitä vuosia sitten töissä kovan kiireen keskellä.

Teimme jotain tilausta kvartaalin päätteeksi. Olin silloin vielä tarpeellinen, enkä ainakaan joutilas.

Oli saatava tulosta ja painetta tuli monelta suunnalta.


“JOUTILASTA KAVAHTAKAA”

Kuuntelin siinä samalla radioa ja havahduin Martikaisen sanoihin:

“Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen. Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen. Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee. Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee.”

“Tätä joutilasta kavahtakaa on säröjä sielussaan. Ei vaadi, tahdo, kadehdi, ei kumarra mitään johtajaa. Tätä joutilasta kavahtakaa, se ei kuulu maailmaan Vain laiskan läksyjä kantaa ja niitä kalloosi kaivertaa”.

AJAN MÄÄRÄTÖN RANTA

Siinä kiiteessä työn keskellä jäin jossain alitajunnassani pohtimaan laulun sanoja. Ajattelin, että mitä pelättävää joutilaassa on?

Onko tämä vain taitavaa tekstinikkarin kikkailua, sanojen sepitystä, pelkkää verbaalista akrobatiaa.

Laulua kuunnellessani ajattelin  haikeana joutilaisuutta tilana, jossa istuu soutuveneessä kesäillassa.

Kaislikko kahisee veneen laitaan, tyyni vedenpinta kelluttaa kukkua ja ajan määrätön ranta hivelee sielua.

Joutilas hetki kuvastui siinä kiireen ja paineen keskellä mieleeni toimettomana olemisena. Jouten olona.

SAIRAS JA JOUTILAS

Nyt on kulunut jo vuosia tuosta hetkestä kun olin vielä tarpeellinen. Kiireiset kvartaalit, paineistavat tilaukset ja hoputtavat sähköpostit hiipuivat.

Tulivat lamavuodet, tuli sairaus ja päälle vielä lomautus. Nyt olen oikeasti joutilas. En tosin istu järvellä veneessä katsellen ajan määrätöntä rantaa.

Istun takan ääressä, katselen takkatuleen ja kuuntelen sen juttelua.

MITÄ JÄI KÄTEEN KYMMENESTÄ VUODESTA?

Mietin mitä merkitystä sillä kaikella oli. Yli kymmenen vuotta työtä, kiirettä ja palvelua päättyy sairastumiseen ja lomautukseen.

Askeleet selän takana, kirje ojentuu, sanat kaikuvat poistuvien kenkien kopinan mukana.

Avaan kirjeen yksin työpöydällä ja luen olevani toistaiseksi lomautettu. Tiedän, että tämä on vain raakaa rahapeliä.

Työntekijä on vain moukka sakkipelin laudalla.

INHIMILLINEN VIRHE

Inhimillinen virhe nousi esille, kun luin aamun uutisia. On merkillistä mielestäni, että inhimillisyys on virheen synonyymi. Ikäänkuin olisi virhe olla inhimillinen.

Inhimillinen virhe poistuu, kun ihminen poistetaan. Mitä sitten jää?

Robotti, joka ei tee virheitä oli useissa uutisissa esillä.

Useista apteekeista oli lähes identtinen juttu robotista, joka korvaa ihmisiä eikä tee inhimillisiä virheitä.

SAMA JUTTU JOKA MEDIASSA

Loistavasti onnistunut “puffi” oli ilmeisesti jaettu apteekeille, jotka olivat jakaneet sen medialle.

Huvittaa lukea näitä hampaattomia, toimittajien valmiista mainoksesta työstämiä juttuja.

Jokainen niistä sisälsi samaa kritiikitöntä “robotin” palvontaa.

Sama juttu oli uutisissa netissä ja laatikkoon jaetussa ilmaisjakelulehdessä. Sama virsi kaikissa.

“Nyt on aikaa palvella asiakkaita”. “Tämä robotti ei tee inhimillisiä virheitä”.

Joka jutussa oli vain eri paikkakunta.

AIKAA EI TULE LISÄÄ

Mietin kuinka vähällä toimittajatkin myyvät sielunsa.

Juttu paiskataan kritiikittä eteenpäin, muutetaan vain sopivasti kohderyhmälle ja paikallisilla väreillä.

Pienintäkään kritiikkiä en lukenut tällaisen “robotin” mahdollisista haitoista.

Niitä varmasti on. Yksi takuuvarma asia on se, että taas joku jää työttömäksi.

Toinen on se, että aikaa ei tule yhtään lisää. Sitä on aina saman verran.

KRITIIKITTÖMÄT TOIMITTAJAT

Jos jossain aletaan jutella asiakkaiden kanssa, niin kohta loppuvat työt.

Inhimillinen virhe. Eikö olisi rehdimpää myöntää, että tarkoitus on vain saada työt juoksemaan joustavammin ja nopeammin.

Sujumaan niin ettei tarvitse maksaa ihmiselle työstä palkkaa.

Ihmettelen kyllä miten täysin kritiikittä toimittajat tällaisia mainoksia uutisiksi muokkaavat, ja nielevät purematta läpinäkyvät selitykset.

HOITAJA, JOKA HÄPEÄÄ TYÖTÄÄN

Toinen uutinen, johon huomioni kiinnitin oli sairaalan käytäviltä. Siinä eräs sairaanhoitaja kertoi, että hänellä hävettää kantaa nimilaattaa rinnassaan.

Hävettää sen takia, että työt joutuu kiireessä ja resurssien puutteessa tekemään rimaa hipoen.

Tuntuu pelottavalta elää yhteiskunnassa, jossa tavallista ihmistä ei enää kaivata tekemään inhimillisiä virheitä.

Hoitajat eivät kehtaa kantaa nimilappua rinnassaan, koska tietävät, ettei ihmisiä ehdi hoitaa kunnolla.

Meillä ei ole enää varaa inhimilliseen virheeseen.


IHMINEN POISTETAAN VIRHEEN MUKANA

Inhimillinen virhe sisältää myönteisen ja kielteisen puolen. Myönteinen se on koska sisältää ihmisen.

Ihminen tekee sen virheen. Vajavainen, erehtyvä, toisinaan hankala, mutta enimmäkseen parhaansa yrittävä ihminen.

Kielteisyys siinä on tuon virheen eliminointi.

Ihminen poistetaan, ettei virhettä enää syntyisi.

Missä ei tehdä enää virheitä, siellä ei ole enää ihmisiä. Virheessä on aina ihmisyyden leima.

SÄRÖJÄ SIELUSSA

“Joutilasta kavahtakaa, on säröjä sielussaan...”, runoilee Jarkko Martikainen.

Mitä säröjä sielussa on, sen tuntee jokainen itse. Niitä on meillä kaikilla. Inhimillisiä säröjä.

Jäänteitä elämän lyönneistä, kuin kraatereita kuun pinnalla.

SÄRÖ MERKITSEE

Paranevatko säröt koskaan? Umpeutuvatko ne, kuin puun saamat haavat, jättävät kylkeen arven, ehkä ytimeen asti leviävän lahon.

Myrskyn tullen kaatuvan ja metsään maatuvan, merkityn puun.

Kiireessä säröt unohtuvat. Elämän paine ajaa eteenpäin. On mentävä, ettei jäisi joukosta.

Sitten tulee inhimillisyys mukaan.


KUKA PARANTAISI SÄRÖT?

Inhimillisyydelle ei enää ole sijaa tehoyhteiskunnassa ja edessä on vääjäämättä joutilaisuus.

Silloin säröt nousevat esiin, repivät ja raastavat sielun verille.

Joutilaalla on aikaa pohtia miksi kävi näin. Miksi sai säröt sieluunsa?

Kuka parantaisi ne säröt? Kuka vuodattaisi niihin parantavaa voidetta, sitoisi ja hoitaisi.

Ei ainakaan sairaanhoitaja, joka ei kehtaa enää edes pitää nimilappua rinnassaan.

Ei, vaikka varmasti haluaisikin.

INHIMILLINEN KOHTAAMINEN

Katselin muutama päivä sitten ohjelman, jossa haastateltiin Lääkärilehden lääketieteellistä päätoimittajaa.

Aiheena oli potilaan ja lääkärin kohtaaminen.

Hän sanoi tuosta kohtaamisesta:

“Sanojen sävyt ja tunnelmat ovat yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiä, kuin itse sanat”.

INHIMILLINEN TUNNE

Potilaalle pitäisi jäädä tunne, että lääkäri on hänen puolellaan ja ymmärtää häntä.

Inhimillinen tunne kohtaamisesta jää vain ihmisen kohtaamisesta.

Se tunne voi syntyä vaikka inhimillisestä virheestä.

Mutta sehän on inhimillistä!






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti