maanantai 6. lokakuuta 2014

HÖYRYLAIVA ELÄMÄN REITILLÄ

KONEHUONEEN HAIKUA JA RASVAN TUOKSUA

Ystävämme Välläyksen muistoja ja tarinoita laivankulusta kotiseudulla.

Isäni muistaa, että hän pienenä poikana matkusti usein höyrylaivan konehuoneessa. Ihmiset istuivat siellä peltiseinien vierustoilla olevilla penkeillä. Keskellä huonetta oli vihreä höyrykone, laivan sydän.

Höyrykone sytkytti, pihisi ja puhisi ikään kuin innosta, että näin sitä mennään.

Koneen komeasti kiiltävät männänvarret liikkuivat edestakaisin ristiin rastiin. Siinä oli nassikalle ihmeteltävää.

Niiden liike muistutti äidin käsivarsien veuhtomista ison leipätaikinan alustuksessa.

Konehuoneessa oli rasvan tuoksua ja höyryn haikua. Ne olivat miellyttäviä verrattuna myöhempien kulkuneuvojen dieselin katkuun.

Konemestari kulki usein koneen ympäri trasselitukko kädessään. Hän hiveli trasselilla koneen liikkuvia vekottimia ja huolehti, että niissä oli aina tarpeeksi rasvaa.

GRAMOFONIN PUUTORVI

Laiva yöpyi joskus isäni kodin läheisessä laiturissa, jos se ei voinut jatkaa matkaa ylöspäin vesireitillä. Isä muistaa, että silloin miehet soittivat gramofonia ajankulukseen.

Gramofoni oli puusta tehty kummallinen laite, jossa oli puutorvi. Isästäni oli ihmeellistä, että siitä lähti ääni.

Sitä laivaa, josta isälläni olivat ensimmäiset muistot, seurasi toinen laiva.


LAIVA RÖTKÖTTI KALLELLAAN

Tämä oli kaksikerroksinen ja kapeampi. Kapeutensa ja korkeutensa vuoksi se oli kovin heiluvainen. Siinä tuntui aivan kuin olisi ollut tynnyrin päällä vesillä.

Laivan ruumaan pantiin myöhemmin kiviä, jotta siitä saatiin vakaampi. Toisinaan kannella oli paljon matkustajia ja tavaraa, silloin laiva rötkötti vähän kallellaan.

KIVET KALAHTELIVAT POHJAAN

Laivan reitillä oli kapeita kohtia. Yksi jopa kilometrin pituinen. Kapeikosta läpi meno oli melkoinen kokemus.

Sankka ruovikko hipoi molemmin puolin laivan kylkiä. Tuntui, että laivasta olisi voinut hypätä kuivin jaloin rannalle.

Kuivina syksyinä vettä oli salmessa niin vähän, että kivet kalahtelivat pohjaan. Silloin salmesta ei voitu jatkaa liikennettä.

RUOKASALIN OVI PAUKAHTI KIINNI

Kun jotain tehdään, niin joskus sattuu ja tapahtuu. Kerran kaupungista tullessa laiva jäi kiinni sinkkivaijeriin. Sukeltajien piti irrottaa vaijeri potkurista.

Toisen kerran oltiin tulossa melko kovaa vauhtia erääseen laituriin.

Kippari huusi yläkannelta ruotelin luota komentotorvesta alas masinistille: ”Täydeltä takaisin!”

Laiva lähtikin jonkin vian vuoksi lujaa vauhtia eteenpäin laiturin ohi vinottain kohti rantatörmää.

Keula tömähti penkkaan ja nousi ylös. Isästä tuntui, että laiva kaatuu siinä sekunnissa.

Laiva kallistui ensin toiselle puolelle, ja sitten kallistuminen toiselle puolelle irrotti sen penkasta.

Laiva heilui vielä muutamia kertoja puolelta toiselle.

Isäni oli alhaalla ruokasalissa. Siellä astioita tippui pöydiltä, ja pelkoa lisäsi liukuovi, joka paiskautui kiinni laivan keinahtaessa.

MYRSKY JA HÖYRYLAIVA KURU

Isä muistaa vakavan tilanteen kaupungin satamassa vuonna 1929. Siellä mietittiin pystyykö laiva lähtemään myrskyyn.

Vaikka muut laivat eivät lähteneet, tämä laiva irrottautui kuitenkin laiturista ja suuntasi kohti korkeaa aallokkoa.

Laiva oli suorituskyvyltään kuitenkin monia parempi. Isä ei ole ollut pahimpia pelkäämään, mutta sillä reissulla hän taisi pelätä.

Illalla radiosta kuultiin, että höyrylaiva Kuru oli uponnut myrskyssä Näsijärvellä.

JÄÄ PETTI NUORUKAISTEN ALLA

Saman vuoden 1929 syksyllä isäni 16-vuotiaana joutui todistamaan järkyttävän tapahtuman odottaessaan laivaa laituriin.

Kaksi nuorukaista, joista toinen oli hänen lapsuuden leikkikaverinsa, lähti potkukelkkojen kanssa oikaisemaan lahdessa olevaa jäätä pitkin.

He olivat matkalla laivaa katsomaan, mutta jää petti ja molemmat hukkuivat.

Isä kulki monet kerrat laivoissa ja vei maataloustuotteita kaupunkiin.

Minäkin muistan kotini ohi liikennöivän viimeisen laivan, jonka liikenne loppui 1950-luvulla.

LAIVALIIKENNE PÄÄTTYY

Ennen kuljettiin avoveden aikaan paljon vesiä pitkin. Isäni kodin lähellä oli kaksikin laivalaituria lähekkäin, toinen yhtiön ja toinen yksityisen.

Jopa kolme laivaa kävi parhaana aikana siinä kohdassa. Mutta ei se enää kannattanut.

Kun kylälle saatiin tie n.1956, viimeinenkin henkilöliikenteen laiva lopetti kulkunsa.


PROOMU, LOTJA JA HINAAJA

Rahtialuksiakin liikkui puutavaran kuljetuksessa. Minäkin muistan lapsuudesta, kun kaksi laivaa kulki peräkkäin.

Siinä olivat proomu ja lotja, tai ehkä etummainen oli hinaaja. Proomu ja lotja ovat joidenkin mielestä samoja.

Myöhemmin rahtialukset kuljettivat tukkeja lauttoina tai nippuina vesistön varrelta sahoille.

Isänikin teki lukuisia savottoja, kaatoi puut ja veti rungot hevosen kanssa rantaan laanille.

Hän kehitteli systeemin, millä hän pystyi yksin hevosen kanssa kokoamaan jäällä tukkinippuja ja kiristämään ne tiukoiksi sinkkivaijereilla.

Kovaa työtä se oli. Minäkin vähän muistan sitä niputusta meidän rannassa.

HEVOSET KIRMAILIVAT SAARESSA

Paitsi ihmisiä ja maataloustuotteita kaupunkiin, laivoissa kuljetettiin mm. työkoneita maalla asuville.

Isän kotiin tuotiin suuri, painava puimakone. Sen kuljetuksesta laivalaiturilta pihaan olen kertonut toisessa tarinassa.

Lihoja kuljetettiin ja myös eläviä eläimiä, esimerkiksi sikoja häkeissä. Hevoskuljetukset keväisin kesälaitumille saareen olivat aina uutisen aihe päivälehdessä.

Lehdessä oli kuvia siitä, miten saareen vapauteen päässeet hevoset aluksi kirmailivat riemuissaan ja mittelivät voimiaan.

PIIMÄKIVI JA KUMIPYÖRÄT

Laivalaitureille vietiin tavaraa rekikyydeillä. Isän sedällä oli piimäreki, jolla hän kuljetti laivaan piimäpurkkeja ja talvella suoraan kaupunkiin.

Erään piimänkuljetusreitin varrella ollut kivi on saanut nimekseen Piimäkivi.

Meillä ei muistaakseni ollut hevoskärryjä ennen kuin kumipyöräkärryjen aikaan.

Laivalaitureita oli lapsuudenkotini molemmin puolin naapureiden rannassa. Maitotonkkia, eli saaveja, vietiin meiltä veneellä laivalaiturille.

Minua viisi vuotta vanhempi veljeni on ollut soutamassa niitä laivalle. Matka oli hankala, koska välillä joutui kiertämään niemen.

KINTTUPOLKU HIEKKARANNALLE

Muistan meidän käyttämän laivalaiturin seudusta sen, että siinä oli joku romahtamassa oleva pömpeli.

Pömpeliin meni kinttupolku, oikopolku joka kulki meidän pellolta naapurin metsään ja siellä kapeana urana varvikossa.

Kinttupolku, jolla pelkäsin muurahaisia johti suon laitaa pitkin toisen naapurin pellon kautta hienolle ja pitkälle hiekkarannalle.

Siitä mentiin veräjäpuiden välistä metsäpolulle, joka vei laivalaiturille.

Hämärästi muistan käyneeni äidin kanssa joskus laivalla kaupungissa.

KAKSI MYLLYÄ SAHA JA SÄHKÖLAITOS

Isäni on soutanut veneellä tavaraa monet kerrat pitkiäkin matkoja, vienyt myös viljasäkkejä myllyyn.

Mylly oli kosken rannalla, jossa oli joskus kaksikin myllyä, saha ja yhden talon oma sähkölaitos.

Isä on soutanut myös toistakymmentä kilometriä kirkonkylälle asioille. Oli helle, ja loppumatkalla ennen kirkonkylää voimat meinasivat loppua.

Rantaan päästyään hän kävi uimassa. Sen jälkeen hän olisi mielestään voinut soutaa vaikka kilpaa.


PAPPIA KYYDISSÄ

Isäni ollessa nuorena poikana mummolassa käymässä Pekka-setä antoi hänelle hevosen ohjakset ja sanoi, että menepäs kyyditsemään rovasti kirkolle.

Kirkolle oli parikymmentä kilometriä matkaa. Oli jo ilta, ja niin lähdettiin ajoon tasapohjaisella piimäreellä.

Piimäreessä oli pitkistä rimoista tehdyt laidat, jyrkkä sepi ja tasainen perä.

VAROVASTI, REESSÄ ON ROVASTI

Koska oli aika lailla pakkasta, heillä oli paksut turkit. Jäykät vaatteet yllä, he olivat ahtautuneet paksujen nahkasten alle rekeen.

Reessä oli epäsuhtainen kuorma, sillä toinen painoi kolmekymmentä kiloa ja toinen satakolmekymmentä.

Hevonen oli pitkäjalkainen ja hullu. Matkalla jossakin kohdassa oli jyrkkä kaarre, johon oli tullut nietoksia.

Siinä yhtäkkiä reki kaatui ja molemmat lensivät silmänräpäyksessä hankeen, niin että hanki pöllähti.

Hevonen mokoma juoksi vain eteenpäin.

“EI KERROTA TÄSTÄ”

Eihän pojalla auttanut muu kuin lähteä hevosen perään. Mielessä oli hirmuinen pelko siitä, että mitä rovasti sanoo.

Onneksi hevonen oli pysähtynyt yhteen notkoon. Kääntäessään hevosta hän mietti, että mitä hän sanoisi rovastille.

Kun hän ajoi takaisin kaatumispaikalle, rovasti seisoi siellä nauraen iso kasa nahkasia sylissään.

Rovasti vain sanoi: ”Olipa se kupsahdus, ei kerrota tästä kenellekään.” Tämä rovasti oli tunnetusti mukava mies.

TERVEISIÄ MARKKINOILTA

Taas toisen kerran, aikuisena, isäni oli hevosella ja reellä tuomassa rovastia kotiimme.

Lukkari tai suntio oli myös mukana. Suntio oli kevyt ja painava rovasti toisella puolella rekeä.

Lähellä kotia hevonen juoksi kovaa jonkin verran kovettuneella lumella.

Lumi petti toisen jalaksen alla, ja suntio sukelsi hirmu pitkän matkan hankeen.

SUNTIO SUKELSI

Lunta tulvi rekeen ja rovastin korviin asti. Tämä kaivoi korviaan ja tokaisi: ”Terveisiä markkinoilta!”

Tätä juttua meillä leikillisesti muistellaan, että isäni yritti pudottaa rovastin hankeen, mutta suntio sinne sukelsi.





7 kommenttia:

  1. Kiitos, Harzu,

    Olet todella tarinankertoja. Pystyt tekemään tarinasta kuin tarinasta helposti luettavan ja kiinnostavan.

    Pystyt lyhentämään koukeroiset ja pitkät tarinat kevyemmiksi. Olen jo vähän oppinut sinulta lyhentämään kappaleita, jolloin teksti ei ole niin vaikealukuista.

    Olen joutunut kylläkin tarinoita jo aluksi lyhentelemään, eihän kaikkea kuulemaansa kannata kirjoittaa. Murteen joudun korjailemaan yleiskieleksi. Murre olisi lisähöysteenä vain niille, jotka sitä ymmärtäisivät.

    Tarinatulilla, ystäväsi välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Elin tarinasi vahvasti, kun luin ja työstin sitä. Olet niin hienosti kirjoittanut, että muokkaus oli helppo ja nopea tehdä. Kirjoitat hyvin ja osaat luoda elävän todellisuuden lukijan eteen.

      Mieleeni jäi kuvia, tunnelmia ja tuoksuja höyrylaivasta. Jäi myös pelon tuoma jännite myrskyssä, suru nuorukaisten kohtalosta ja ilo lumeen sukeltavan suntion seikkailuista.

      Kiitos, että toit eteemme elävänä kadonneen maailman; höyrykoneet, laivaliikenteen ennen vanhaan, gramofonit rekiretket ja paljon muuta.

      Innokas lukijasi harzu

      Poista
  2. Löysin juuri äsken isäni kirjoittaman pitkän kronikan "Karsikkopetäjän kerrontaa". Hän on kirjoittanut sen huonosti näkyvällä kynällä vuonna 1930, eli 17-vuotiaana. Hän on kopioinut sen vanhoilla päivillään paremmalla kynällä ja lisäillyt siihen uudempaa aikaa koskevaa tarinaa. Siinä on kotitienoon tapahtumat, joista minäkin olen jotakin kertonut, hänen lapsuudestaan vanhuuteen asti parisataavuotiaan puuystävän, karsikkomännyn kertomana. Karsikko on yleensä jokin vanha muistopuu, jossa on merkintöjä esimerkiksi kuolleista ja syntyneistä.

    Poimin sieltä laivojen kulusta kerrottua tarinaa (kirjoitan tilan säästämiseksi "pötkönä"):

    "Rekipelillä jotain ajettiin. Ihan juureni koki silloin kavioiden kopinan, ajopelin aiheuttaman kolinan. Vuosien jälkeen laiva suuremmaksi vaihtui, ja naapurin rantaan laiturin rekensivat, jossa matkustajat laivaan nousivat tai laiturille alas poistuivat, ja samoin myös kaikki rahtitavarat siirrettiin. Kun vuosia taas oli kulunut joitakin, matkustajalaivoja lisää oli tullut kaksikin. Vesiliikenne hetkessä moninkertaistui. Kai kuljetustarvekin suureksi paisui. Täällä oli vilkasta kuin Hampurin satamassa. Sinne vietävää oltiin laivoihin lastaamassa. Jopa puoli tusinaa alusta yhtäaikaa tässä rannalla erilaista tavaraa lastaamassa. Parrua, pylvästä, pölliä kuljetettavaa, kaikenlaista puuta rahtasivat. Hinaajia, rahtialuksia, proomuja kulki ristiin rastiin, niemiin ja lahtiin. Propsit, halot rannoilta aluksiin kärräsivät. Tukkilauttoja kesäkaudet hinasivat. Se oli sitä rantojen romantiikkaa, tervahöyry-, proomu- ja alusaikaa. Nostokurjet kirskuivat laivojen kansilla, lotjamiehet kulkivat kapeilla lankuilla. Joku halkokuormineen kupsahti ahventen apajille, josta mies, kärryt ja kuorma nostettiin kuiville. Ja näin vain laivat lastilla täyttyivät, ja kohta taas täältä pois purjehtivat."

    välläys

    VastaaPoista
  3. Toisen laivan konemestarin elämänreitti katkesi yllättäin. Laiva oli jätettävä ja koko elämä.

    Jatkosodan alkaessa viholliskoneet pudottivat palopommeja kaupunkiin. Lautatarhalla syttyi isoja lautapinoja tuleen. Tulen aiheuttama kuumotus tuntui ihmisten kasvoilla satamassa asti. Suurpalon vaara oli lähellä. Onneksi ei tuullut kovin, joten tuli ei levinnyt kovin laajalle kaupunginosaan.

    Pommikonehälytyksen tullessa, laivan konemestari oli lähtenyt äkkiä kotoaan laivalle. Hän sai sairauskohtauksen ja kuoli siihen.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Olipa järkyttävä kohtalo laivan konemestarilla, varmaan säikähdys ja huoli laivan kohtalosta mursi sydämen. Hän lähti saappaat jalassa!

      Kyllä oli hienoa kuvausta menneen ajan laivojen tuomasta elämästä ja muistoista, joita ne synnyttivät.

      Karsikkomänty oli minulle sanana tuttu, mutta sen merkityksen ymmärsin vasta nyt. Onpa mielenkiintoinen puu tämä karsikkomänty!

      -harzu-

      Poista
  4. Jäljensin tähän isäni 1920-luvulla kirjoittaman jutun, asioiden todenperäisyyttä en (välläys) tässä vaiheessa takaa

    Oli kerran kaunis kesäaamu, yökaste maassa vielä niin hopealle hohti.
    Minun piti lähteä kaupunkiin asioiden vuoksi ja huviksenikin. Kaupunki on semmoisessa paikassa, ettei sinne pääse muuten kuin vettä pitkin. Ja sitten kun ei vettä riitä, niin otetaan avuksi yökaste.
    Niinpä minä läksin yökasteen aikaan laivarantaan, jossa nousin höyrylaivaan. Istuin sen kansipenkillä raikkaassa aamusäässä.
    Jatkuvasti tuli lisää matkustajia laivaan. Sitten tuli yksi mies, jolla näytti olevan kova kiire. Hän käveli reelingin vartta hermostuneena ja kysyi laivan yövahdilta, että eikö laiva lähde jo. Toinen sanoi, että ei lähde. Mies kysyi, että miksi ei lähde. Vahti sanoi, että ei ole onkaa. ”Milläs voimalla tämä sitten kulkee?” kysyi hermostunut mies. Yövahtikin jo hermostui ja sanoi: ”Piimän voimalla!”
    Laiva-asioista tietämätön hermostunut mies kysyi sitten, että miten se on mahdollista. ”Kuulkaas, se on sillä lailla, että ensin ladataan miehet piimällä, se antaa miehille voimaa. Ei se laivakaan kulje ilman miesten voimaa.”
    En tiedä, mihin uskoon utelias mies jäi, mutta tosiaan melkein yökastetta pitkin laiva lähti puikkelehtimaan sokkeloista väylää kaupunkiin päin. Välillä se hypähti koholle, kun pohja kalahteli kiviin.
    Väylät ovat hyvin mutkaisia, ja niinpä kuulin laivan kapteenin komentavan lämmittäjää: ”Panes Pekka vääriä puita pesään, kun on tässä kohta tehtävä käännös!”
    Millä voimalla ja minkälaisilla puilla lienemme selvinneet eteenpäin, kaupunki kuitenkin häämötti jo edessä. Ennen sitä poikettiin vielä yhteen laituriin. Laiturille asteli viimeisenä iloisesti rallatteleva ja horjahteleva mies. Kapteeni näki hänet ja sanoi: ”Teitä ei voida ottaa laivaan, kun olette nauttineet.” Mies sanoi: ”En ole nauttinut kuin häthätää kansalaisluottamusta.”
    Ehkä mies olisi väittelystään huolimatta jätetty laiturille, ellei laivassa olevan turistin huumorintajulla olisi miestä puollettu otettavaksi laivaan.
    Pian alkoi kuulua laivojen huutoja ja monta laivaa oli saapumassa satamaan, jossa kaupunkikansa jo odotteli niiden tuloa. Lokkiparvet lentelivät ja kirkuivat sataman yllä. Kaupungin kuulut isvossikat nuokkuivat kärreissänsä, ja karvakaakit seisoivat kesälämmön raukaisemina rattaitten edessä korvat lerpallaan, turpa lähellä maata.
    Laivojen tulo satamaan herätti horrokseen vaipuneen elämän siellä. Kiihkeä ihmisvilinä täytti tienoot, hevosten kaviot rapsahtelivat nyt terävinä katuun, ja kärryjen pyörät kolisivat katukiviin. Elävä ihmismassa virtasi katuja pitkin kuin veri lukuisissa suonissa.
    Olin itsekin joutunut tuohon virtaan, se vei, se veti minua mukanaan. Koetin pysähtyä katselemaan kauppojen ikkunoita, joissa oli kaikenlaista rihkamaa. Mutta hattukaupan ikkuna kiinnosti minua eniten, ja varsinkin naisten hatut siellä. Miten hullunkurisilta ne hatut näyttivätkin. Minua hymyilytti ja nauratti. Olin suorastaan hysteerinen, kun en ymmärtänyt, että onko tuo tuossa kattilankansi, onko tuo olutkori, onko tuo torikassi ja onko tuo kukkavaasi. Ja tuo on kuin leveäreunainen keittopata.
    Hattuja oli siinä suunnattomasti. Tunsin vajoavani kokonaan hattujen maailmaan. Yhtäkkiä tunsin suunnattoman hattukuorman painavan harteitani. Minä hikoilin sen alla, koetin nostaa päätäni ja päästä pois alta. Ihmiset tönivät minua, ja vihdoin hattukuorma vierähti minun päältäni.
    Nyt tunsin, että päälläni oli vain yksi hattu, ja tunsin, että jalkani kopsahtelivat katukiviin ja vaelsin taas ihmisvilinän mukana. Mutta mikä on tuo hattu, jonka alla olen? Kun käänsin päätäni ja katsoin ylös, näin hatun alla hurmaavat naisen hiukset ja ihanat silmät ja punaisen suun. En voinut uskoa sen olevan totta ja seuraavaksi pyörryin.
    Kun heräsin, olin yksin kadulla ja hattu oli päältäni poissa. Nainen oli mennyt -- mutta minä muistan, että naisella oli tavattoman suuri hattu.
    Tämä kaikki olikin unta vain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hienosta tarinasta!

      Isäsi on todella jättänyt mittavan henkisen perinnön Sinulle Ystäväni. Tämäkin tarina on osoitus siitä.

      Värikäs mielikuvitus ja taitava kerronta yhdistyneenä vahvaan kokemukseen ja ihmistuntemukseen. Elävää ajankuvausta tämäkin.

      Vaikka olikin uneen sijoitettu kertomus, jäi tunne, että elävää elämää ja ajankuvaa oli mitattu tekstiin iso annos! Hieno kertomus!

      - harzu -

      Poista