sunnuntai 12. lokakuuta 2014

ENTÄ SITTEN

TAUSTAPEILISSÄ KOKO KUVA ON MENNYTTÄ

Entä sitten. Kaksi sanaa, kuin veljekset tai sisaret, yhdessä samaa tarkoittavia, eri suuntaan matkaavia erikseen. Entä menneestä, tulevasta sitten.

Mennyt elämä on, entä sitten, uutta tulee koko ajan, entä sitten. On valittava kumpaan painottaa. Elääkö entisessä vai tulevassa.

Entä sitten. Kumpi on lähtökohta? Onko entisessä niin syvällä, ettei tulevaan enää ehdi mukaan. Tulevakin on jo entistä.

Puhuukin menneessä muodossa, on aina viiveellä linjalla.

Olisi pitänyt, on lempilause, mutta ensi kerralla ja seuraavalla. Elämä on aina entistä, tulevakin elämä.

Vai onko sittenkin avoin tulevalle, näkee muuttuvassa mahdollisuuden.

Menneessä opitun. Tuntee kädessään jo saapuvan, kuin aavistaen kohtaamisen.

Sitten kun se tapahtuu on valmis, on jo avain kädessä, uuden ovella on varma, että lukko avautuu. Mennyt on avaimena tulevaan.

TAUSTAPEILIN KÄYTTÖOHJE

Entä on kielteisyyden kovaa ydintä, sana sisältää kiellon ja menneen, kuin taustapeilin käyttöohjeen.

Koko kuva täynnä mennyttä.

Mitä menneessä tapahtui on silmien edessä, aivan kuin ajaisi autoa taaksepäin.

Sillä tavoin on vaikea löytää reittiä mihinkään. Elämä on pelkkää iltaruskoa, ajelua muistoihin.

Jokainen uusi ihminen on muisto menneestä, kopio koetusta ja tavatusta.

Siinä on jotain tuttua, suhtautuu samoin, antaa tai ottaa, kostaa tai kiittää. Löytää kaikista osan menneistä.


KIINNI MENNEESSÄ

Taustapeilistä osaa välttää vain vanhat erheet ja virheet. Elämä tuo kuitenkin  uusia risteyksiä. Uusinnat tulevat vain televisiosta.

Elämä tarjoaa pelkästään uusia valintoja.

Ei ole helppoa irrottaa katsettaan menneestä jos on kiintynyt siihen tai kokenut kovia, jäänyt olleeseen kiinni.

Ei saa itseään koetusta irti, vaikka kuinka tempoo.

Väsyy lopulta rimpuiluun, kuin karannut koira, jonka hihna on jäänyt oksaan kiinni.

Koko olemuksen huumannut vapaus koitti, mutta jäikin ansaan kesken karkumatkan.

SILMUKKA OKSASSA

Entä sitten jos pääsisi irti, pääsisi eteenpäin. Entä sitten? Entä jos joku tulisi ja irrottaisi hihnan, sanoisi sanat, vapauttaisi.

Miltä se tuntuisi? Vapaus.

Sitten on edessä uusi mahdollisuus. Sitten on saapuvaan kurottava sana.

Myönteisyyden terävä kärki, edessä on elämä ja huominen, sittenkin.

Entä jos kokeilisit sittenkin, sinussa on varmasti ainesta. Sitten on rohkaiseva ajatus.

Riskin ottava ja uskaltava, siihen sanaan latautuu uhma.

Elämisen uskallus ja uhma. Elä sittenkin. Kaikesta koetusta huolimatta uskalla elää.

Entä sitten, olen sittenkin valmis kohtaamaan uuden.

Silmukka oksassa on muuttunut silmuksi oksassa.

Sama oksa, joka sitoi karanneen koiran vangiksi, kasvattaa keväällä silmun elämän ihmeeseen.

Tuottaa lehtevän puun lintujen suojaksi.

Sama oksa irrottaa keltaisen lehden syystuuleen leijumaan.

Entä sitten jos irrottaa. Kevät koittaa kerran ja on taas uuden silmun aika.

Sitten koittaa taas uusi kevät, sitten.


UUSI MAHDOLLISUUS

Jos pystyisi kerrankin irrottamaan menneet painolastit, pudottamaan ne selästään.

Olisiko sitten vapaa aloittamaan jotain alusta?

Vai olisiko irtipääsy luovuttamista?

Antaako menneelle liian suuren vallan, lahjoittaa sille tulevaisuudenkin.

Entä jos antautuu, luovuttaa sittenkin! Ei tästä mitään tule, yritin jo kerran.

Nöyryytys oli liian raskas. Entä sitten?

Entä sitten jos ei antaudukaan ja antaa olla. Päästää irti menneestä. On avoin ja katsoo tulevaan.

Entä sitten jos eläisi nyt jo tulevassa ja katsoisi tähän hetkeen kuin näkisi menneen.

Näkisi menetetyn, hukatun  mahdollisuuden ja yrittäisi uudestaan.

Olisikin jo kokenut ja osaisi suhtautua.

Elämä tarjoaa uuden mahdollisuuden vain joskus, kuin sattumalta.

Toisinaan ensimmäistä ei osaa käyttää, luulee että uusia tulee. Odottaa ja pettyy, on vain entinen.

Elää siinä sitten, elää kuin entisessä.

Entä sitten jos näkisi tulevassa menneen. Näkisi virheen jonka teki ja korjaisi sen.

Osaisikin valita tällä kertaa oikein kokemuksen perusteella.

Entä sitten jos olisi valinnut toisen reitin, olisi ollut pois töistä, olisi mennyt toisella kyydillä.

Olisiko entinen muuttanut tulevan. Entä sitten?

ENTÄ SITTEN?

Onko parempi olla tekemättä mitään, ettei tekisi virheitä? Jokainen yritys sisältää virheen ja mahdollisuuden.

Vain kokeileva voi tietää.

Mitä menneessä tapahtui, että jäi sinne. Joku sitoi kiinni ja lähti pois.

On tässä, mutta ei pääse irti.

Voiko kaiken aloittaa alusta. Uskaltaako itselleen antaa siihen luvan? Vai onko ainoa uusi edessä mennyt mahdollisuus.

Ellei sitä olisi tapahtunut, olisin vapaa. Jos minua ei olisi niin kohdeltu, uskaltaisin yrittää. Entä sitten?

IHMISELLE EI OLE AIKAA

Kaikki on niin valmista ja tehokasta, ettei inhimillisyydelle ole enää sijaa.

Kaiken täydellisyyteen hiotun, ajoitetun ja suunnitellun keskellä on edelleenkin epävarma ihminen.

Ei ole aikaa, on tämän päivän sairas hokema kaikkialla. Ei ole aikaa. Mille ei ole aikaa.

Joka paikassa on sama viesti. Kaikkialla sama sanoma.

Meillä ei ole aikaa ihmiselle! Ihmisellä ei ole enää varaa aikaan.

Täytyy olla varakas saadakseen aikaa.


HUOLTOKORJAAMON PARKKIHINTA

Vein kerran autoni huoltokorjaamolle. Jätin sen hieman erikoiseen kohtaan ja lähdin asioille vian etsimisen ajaksi.

Palasin vajaan tunnin kuluttua ja auto oli täsmälleen samassa kohdassa.

Huollon vastaanottaja ilmoitti, että iso remontti on tulossa, parin päivän työ.

Vartin päästä tuli asentaja autoni papereiden kanssa. Vilkaisin ulos.

Autoni oli edelleenkin samassa kohdassa.

Asentaja ojensi muovikuoren huollon vastaanottajalle, tämä ojensi kuoresta avaimen minulle.

Hän kertoi, että huollon varaosamyyjä tulee töihin myöhemmin, sitten selviää huollon hinta.

Menin autooni, joka oli siinä mihin olin sen aamulla jättänytkin ja lähdin kotimatkalle.

PELIN MAKSAVA ASIAKAS

Lähes perillä soi puhelin ja ajoin tien sivuun. Huollon varaosamyyjä kertoi osan hinnan ja arvioi työhön menevän pari päivää.

Tuntihinta korjaamolla oli huikea, joten hinnaksi tulisi puolet autoni arvosta.

Kerroin, ettei minulla ole enää varaa korjauttaa autoa ja kysyin tämän päivän käyntini hintaa.

Huollon varaosamyyjä kertoi autoni olleen työn alla reilut toista tuntia, mutta hän perisi vain tunnin.

Mielestäni aika reilu parkkimaksu auton huollosta, joka sai ilmakylpyä liikkeen pihassa.

Kysyin voisinko maksaa pankkiin koska olen lähes kotona.

Hän sanoi, että yksityisasiakkaat saavat heillä maksaa vain käteisellä tai pankkikortilla kassalle.

Niinpä minä ajoin yhteensä vajaan sadan kilometrin matkan korjaamon kassalle.

Luonnollisesti tässä byrokratiassa oli taas uusi henkilö kassalla.

Hyvä tietysti on että kaikille on töitä.

Ymmärsin kuitenkin, että olen pelin maksaja tässä tapauksessa.

KETJU KATKESI AHNEUTEEN

Olin tuonut auton tunnetun ja ennen luotetun merkkikorjaamon huollon pihaan. Palannut alle tunnin kuluttua ja nähnyt autoni samassa kohdassa kuin jätin.

Merkillistä oli kuulla, että se oli huollon alla pihalla seisoessaan.

Luonnollisesti toivotin reippaalla äänellä lähtiessäni hyvästit.

Ikinä en enää tuon autoketjun liikkeisiin astuisi.

Kymmenen vuoden ketju oli katki. Paljon olin sinne rahaa kantanut, mutta nyt olin vapaa.

En enää halunnut maksaa autoliikkeen parkissa pitämisestä ja viereisiin sermeihin siirtyvästä byrokratiasta.

Järjestelmästä, jossa asiakkaana ainoa osani oli olla byrokratian kustantaja.

Rahastuksen maku on liian voimakas, kun sen härskiyden haistaa jo pihalla.

JONKUN ON MAKSETTAVA AUTOLINNAT

Ikävä tuli vanhaa kellarikorjaamoa, jossa autoani ennen käytin. Sinne mennessä hallissa oli yleensä muutama autonromu.

Asentajaa ei näkynyt yleensä missään.

Kohta sitten alkoi kuulua kova kiroilu jonkun auton alta, pian näkyivät jalat ja likaiset haalarit.

Kohta vikkelä omistaja-asentaja kierähti esille auton alta.

Hän otti työt vastaan, teki huollot, rahasti ja jutteli vielä.

Hänellä oli aikaa asiakkaalle, eikä sillä ajalla ollut satojen eurojen tuntihintaa, se tuli kaupan päälle.

Surullinen oli se päivä, kun hän ilmoitti, ettei voi enää laitteiden puuttumisen vuoksi merkkihuoltaa autoani.

Jouduin siis viemään toiseen kaupunkiin, puolensadan kilometrin päähän autoni huoltoon jatkossa.

Ainoa ero siellä oli hinnan nouseminen puolella ja tyly liukuhihnameno.

Enää ei puhuttu päivän asioista, aina ei edes päivää sanottu.

Rahastaa ei koskaan unohdettu, oli autoa huollettu tai ei.

Tällä kertaa rahastus oli kuitenkin niin härskin hajuista, että päätin lopettaa tyhjästä maksamisen.

Ymmärrän, että jonkun pitää maksaa suuret hallit, kalliit korjaamot, koneistot ja sermien välinen byrokratia.

Minä en kuitenkaan haluaisi.

Polkupyörä, bussi ja juna, taitavat olla ainoa vaihtoehto jos ei halua kustantaa autoketjujen linnoja.

IHMINEN ON TUOTANNON HEIKOIN LENKKI

Sama tunne tulee kun menee sairaalaan. Valtavat linnat, joita huimaa jo katsella on ehditty rakentaa, mutta ihmiselle ei riitä aikaa.

Kävin viime viikolla yhdessä tuollaisessa keskiajan linnarakennelmaa muistuttavassa sairaalassa hoidossa.

Pihalla oli vaikeaa löytää parkkipaikkaa vaikka se oli suuri kuin lentokenttä.

Kaikki oli keskitetty tehokkuuden vuoksi samaan sairaalaan.

Tajusin heti, että täällä on koneisto, jonka läpi ihminen ajetaan nopeasti ja tehokkaasti.

Ihmistä itseään ei silti kohdata.

Menin tuon koneiston läpi ja ainoat ihmiset, jotka oikeasti tunsin kohtaavani, olivat toisia potilaita.

Kaikki muu oli toimivaa koneistoa, poissaolevaa, tehokasta ja nopeaa. Kliinisen puhdasta ja siistiä.

Ihminen on hukassa.

Rahamyllyssä ihminen on koneiston heikoin lenkki, mutta myös ainoa kannattava tuote.

Siksi sitä tehdään nopeasti.

HALUATKO MAKSAA HINNAN?

Kaiken tämän suuren ja mahtavan koneiston keskellä kulkee kuitenkin, edelleenkin pieni ja erehtyvä ihminen.

Hän on tämän kaiken kohde, vaikkei paljon voikaan vaikuttaa.

Toiset tekivät tämän koneiston, jättivät vain toimivan tavan rahastaa.

Haluatko maksaa hinnan?

Minä en enää halua!

Entä sitten?











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti