perjantai 31. lokakuuta 2014

VÄHÄN ON VAIKEA OLLA
















NÄMÄ SANAT MINULLE ANNETTIIN

Vähän sanoja, vain muutama mukaan. Nämä sanat annettiin, enempää ei ollut.

Ne on jaettava ja luotettava, että riittävät.

Vähät sanat.

Vähilläkin pärjää jos ei vaadi paljon.

Vähäiset sanat evääksi.

Miten ne riittävät?

Sanat on jaettava osiin.

Sanottava tavu kerrallaan.

Puhuttava ilmeillä, mutta varovasti.

Niukka hymy, totinen paras, säästää voimia.


NIUKKA RIITTÄÄ OLEMISEEN

On raskasta näytellä iloista, kun on surullinen, se väsyttää.

On parempi olla rehdisti surullinen.

Ei ole mitään syytä olla iloinen jos on surullinen.

Ei tarvitse olla. Ei ainakaan kenenkään mieliksi.

Vähän on pettynyt paljoon ja pitää siksi enemmän niukasta.

Niukka on hiukan vaatimaton, tyytyy olemiseen.

Päteminen puuttuu.




VÄHÄN ON VAIKEA OLLA

Pätevä on työläs tila. On varaa onnistua vain virheisiin.

Elämä on kuin hissi. Kolme peiliä ja ovi ulos.

Peileistä näkee vain oven. Perillä on katolla tai kellarissa.

Kellarissa miettii mitä nappia painoi?

Katolla miettii halusiko sinne?

Miten tulee alas?

Olisiko ollut parempi tulla portaita?

Tai pärjätä vähemmällä.

Vähän on vaikea olla.


RIITTÄVÄSTI ON PALJON

On vain kestettävä olemisen vähyys.

On siedettävä tai häivyttävä.

Elämä ei anna enempää kuin ottaa vastaan.

Riittävästi on paljon sille, joka ei halua enempää.


PALJONKO ON VÄHÄN

Kuinka paljon on vähän?

Aina voisi olla vähemmän.

Aina pitäisi olla enemmän.

Entä jos ei olisi?

Entä jos tämä olisikin jo sopivasti.

Riittäisi hyvin.

Riittävän vähän.

















MISSÄ MENEE RAJA

Nämä vieraat, nämä oudot sanat sain.

Vähän on paljon.

Nämä riittävät, tässä on tarpeeksi.

En kaipaa muuta.

Olen kuullut liian usein, ettei tämä riitä.

Aina on käsi ojossa.

Aina on vaatimassa.

Aina on lisää hamuamassa.

Missä menee vähän raja.

Ihmisessä!


JÄNNITTÄVÄ ELÄMÄ

Vähän liian helppoa hän sanoi.

Rehti elämä.

Mustavalkoinen totuus.

Vähän valetta värittää.

On vähän rennompaa niin.

Ei aina pidätä.

Mikä pidättää?

Missä on totuuden raja?

Missä harmaa alue.

Totuuden rämeikkö, täynnä upottavia kohtia, täynnä vaaroja.

Jännittävää elämää.


TOTUUTTA EI ENÄÄ OLLUT

Menin liian kauas totuudesta.

Hän kertoi.

Olin varma, että löydän takaisin.

En löytänyt.

Palasin takaisin, mutta totuutta ei ollut enää siellä.

Siellä minne sen jätin.

Totuus oli muuttanut tai muuttunut.

En tunnistanut sitä enää.

Olin vähän kerrallaan muuttanut totuuden.

Vähän liian monta kertaa.


























TOTUUDEN KANSSA ON RASKAS ELÄÄ

Totuus oli vähän liian vaikea.

Oli helpompaa, kun sitä muutti vähän.

Totuuden kanssa on raskas elää jos ei halua.

On helpompi vähän muuttaa sitä.

Ehostaa ja silittää sitä.

Selittää vähän.


OMA TOTUUS ON AINA OIKEA

Vähän liian rehellinen, hän sanoi.

Eikö olisi helpompaa hieman muunnella.

Onhan asioilla puolensa.

Ei ole vain yhtä totuutta.

On muitakin.

Jokaisella on oma totuus.

Oma käännös siitä.

Vähän erikoinen, mutta oma.


PELOTTAVA TOTUUS

Ihmisen totuus on valheen peili.

Petos on pelottavin siellä missä sitä ei ole.

Olin vähällä pettyä.

Onneksi tiesin totuuden.


























TOTTA PUHUEN

Tätä työtä ei voi tehdä totta puhuen.

Toimitusjohtajan äänessä oli ymmärrystä.

Hän puhui itsestään.

Oli helppo ymmärtää.

Vähän vaikea totuus.

Sitä firmaa ei enää ole, eikä johtajaa.

Enää ei totuutta tarvitse puhua.

Totuus puhuu nyt.


TOTUUS EI KIINNOSTA KETÄÄN

Totuus on puhunut, kuka kesti?

Oman totuuden jokainen.

Toisen itse ja yhteisen viimeinen.

Kukaan ei enää jaksanut lukea sitä.

Totuus ei kiinnosta ketään, tylsä totuus.

Yhtään kirjaa ei ole myyty totuudella.

Muuttuva totuus on kyllä kiinnostavaa.

Vähän väritettynä se myy hyvin.


TÄMÄ ON TOTUUS

Kaikesta selviää selittämällä.

Hän sanoi äidilleen ja katsoi isää.

Isä selitti jotain puhelimeen.

Tämä on totuus, isä sanoi.



KAKSI VALEHTELIJAA

Sinä olet vähän liian rehellinen, hän valehteli minulle.

Minä myönsin ja niin me molemmat valehtelimme.


PEILI VALEHTELEE

Hän katsoi silmiin ja sanoi lupaavansa kunniasanalla.

Jälkeenpäin hän myönsi, ettei usko kunniaan.

Olen pettänyt kaikkia, mutta voin silti katsoa itseäni peilistä, hän sanoi.

Hän lisäsi vielä, että peili vähän valehtelee.


SYNNYNNÄINEN POLIITIKKO

Hänessä oli vähän poliitikkoa jo lapsena.

Hän osasi olla voittajien joukossa ja häviäjien puolella.

Osasi pettää itsensä niin etteivät toiset huomanneet.

Lopulta huomasi itse.

Oli kiertänyt itsensä ympäri niin monta kertaa, ettei enää löytänyt takaisin.

Synnynnäinen poliitikko.






















ALASTON TOTUUS

Hän halusi aina puhua totta.

Oli siksi enimmäkseen hiljaa.

Mitä totuutta haluat kuulla, hän kysyi.

Katso aina ensin etiketti.

Totuus on kyllä olemassa, mutta se on sensuroitu.

Alaston totuus.


TÄMÄN HETKEN TOTUUS

Hän ei kestänyt totuutta.

Totuus oli vähän liian kova hänelle.

Totuus on tässä hetkessä aina vähän liian kova.

Totta puhuen sitä siksi vältetään.


PAREMPI NÄIN

Vähän sain, mutta riittävästi.

Opin sietämään.

Näin mihin se johtaa.

On parempi näin.

Totta puhuen.


TOTUUS ON AINA EDESSÄ

Mikä on totuus, kysyi eräs poliitikko kerran.

Hän ei saanut vastausta vaikka totuus seisoi hänen edessään.

Totuus on aina edessä, kukaan ei voi sitä kiertää.

Lopulta se aina tulee vastaan.



AINA TOTTA

Hän sanoi puhuvansa aina totta.

Jäätyään kiinni valheesta hän nauroi ja kertoi laskeneensa vain leikkiä.

Ettekö te ymmärrä hyvää huumoria, hän sanoi valheen paljastuttua.


HYVÄ VALEHTELIJA

Mitähän minä sanoisin, etten kovin paljoa valehtelisi sinulle.

Niin hän aloitti aina valheensa.

Hyvässä valeessa on aina puolet totta.

Hyvä valehtelija on aina totuuden puolella.


VAIN KULTA JÄÄ

Vähän totuutta on kuin kulta, joka on seulottava esiin.

Lopulta vain kulta jää jäljelle, kaikki muu menee virran mukana.

Parempi, että menee.













torstai 30. lokakuuta 2014

PARIN TONNIN TAPPI


Auton lattialta löytämäni pieni musta osa on kuin Kindermunasta, rakennussarjasta, jonka mukana on liuskana kokoamisohje.

Väsäilyn jälkeen se keikkuisi nippurilla näpäyttämällä edestakaisin ja ehkä muistuttaisi etäisesti jonkin piirretyn hahmoa.

Eräällä työpaikalla oli tapana antaa aina pääsiäisenä työntekijöille suklaamunat. Jokainen sai omansa tasapuolisesti jaettuna.

Kerran suklaamunat kuitenkin jätettiin kahvihuoneen pöydälle. Silloin puolet jäikin ilman.

Osa työntekijöistä kulki posket pullollaan suklaata kuin hamsterilla.

Tilanne teki varkaan niinkin pienessä asiassa kuin suklaamunassa.

Asiasta nousi kova meteli ja seuraavina vuosina suklaamunat jaettiin taas henkilökohtaisesti.

ORPO LELUHEIMO

Oli omalla tavallaan liikuttavaa seurata, kuinka innoissaan aikuiset ihmiset kasailivat lelunosia, joita suklaamunista löytyi.

Usein ne sitten puuhastelun päätteeksi asetettiin työpisteen viereen tai teipattiin näyttöpäätteeseen.

Toisilla, vuosia talossa töitä tehneillä niitä oli kuin pieni leluheimo pöydällä.

Eräiden yt-neuvottelujen jälkeen yksi vanhoista työntekijöistä joutui lähtemään.

Hän jätti jälkeensä työpöydän, jonka päätteen päältä katseli orpo heimo suklaamunista kasattuja hahmoja.

Kaivaten ne katsoivat tyhjää työtuolia, monien vuosien ainoa näkyvä jälki. Rivi hahmoja suklaamunista.

Monesta meistä ei jää sitäkään, kun raha vaatii ratkaisuja yrityksissä.

ELÄMÄNI KALLEIN KINDERMUNA

Musta osa kädessäni ei nyt ole kuitenkaan suklaamunasta. Muovinen ympyrän puolikas, jonka sivussa on hammasrattaita ja keskellä katkennut akseli.

Tämä pieni osa on maksamassa minulle pari tuhatta euroa. Sillä saisi aika monta Kindermunaa.

Tarina alkoi jo kevätkesällä, kun huomasin, ettei autoni puhaltajista tule lämmintä ilmaa.

Säädin toimi kyllä ja digitaaliset numerot näyttivät lämpötilan, jonka automaattinen ilmastointi puhaltaisi sisälle.

Raikas ilma oli kuitenkin ainoa mitä puhaltajista tuli ulos.


OSA UNOHTUI LOKEROON

Säätimen vääntely ei auttanut asiaa, joten annoin olla. Olihan kesä edessä ja tärkeintä, että automaattinen ilmastointi toimi.

Olin töistä lomautettuna, enkä autoa edes kovin usein tarvinnut.

Sadeilmoilla tuulilasi pysyi kylmälläkin puhaltimella puhtaana ja ajattelin korjauttaa vian syksyn tullessa.

Autoa siivotessani löysin tuon pienen mustan osan ja olin heittää sen roskiin.

Ajattelin lelun osalta vaikuttavan hammaspyörän puolikkaan tipahtaneen jostain sinne ja olevan tarpeeton.

Mieleeni tuli kuitenkin auton lämmitin ja ajattelin sitä mahdollisuutta, että osa liittyisikin siihen.

Pudotin osan oven sivulokeroon ja unohdin sen sinne.

ASIAKASTA EI SAA HÄIRITÄ

Syksyn kylmien tultua soitin tuttuun huoltoketjun numeroon ja varasin ajan korjaukseen.

Syyskuun aamupäivä oli jo kolea kun ajoin autoni liikkeen pihaan.

Noustessani autosta kuulin kevyen kolahduksen ovilokerossa ja muistin pienen muoviosan. Otin sen mukaani.

Menin sisään liikkeeseen. Pitkän tiskin takana hääräili useita työntekijöitä ja penkeillä istui muutamia asiakkaita odottamassa.

Nojasin vastaanoton tiskiin samalla kun huollon työntekijä naputteli päätettä.

IHMINEN ON REKISTERINUMERO

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei ihmisiä helposti häiritä, ei edes tiskillä odottavaa asiakasta.

Siinähän nojailet ja odottelet.

Lopulta työntekijä sai päätteensä valmiiksi ja kääntyi puoleeni.

Sanoin nimeni, mutta vasta auton rekisterinumero avasi tilanteen.

Täällä keskustellaan rekisterinumeroilla.

Kerroin vian ja näytin pientä mustaa osaa kädessäni. Töiden vastaanottaja nyökkäsi osan luultavasti olevan juurikin vian aiheuttaja.

Hän otti sen ja auton avaimet.

Lähdin pitkälle kävelylle ja ajattelin vian olevan korjattu kun palaan takaisin.

Pahemmin ei kai voisi erehtyä.


KAHDEN PÄIVÄN TYÖ

Palattuani takaisin näin autoni pihassa. Mielestäni se oli samassa paikassa kuin aamulla tuodessani.

Sisällä etsin päätteillään hääräileviltä työntekijöiltä katsekontaktia.

Eräs heistä vilkaisi minua, hymyili hieman ja lähdin jo häntä kohti.

Nopeasti hän painui päätteensä kätköön varatun merkiksi.

Sain kiinni ohi menevän työntekijän, joka kysyi soitettiinko minulle.

Minä vastasin, ettei soitettu, mutta auto näyttää olevan pihassa.

Vastaanoton työntekijä kertoi, että edessä olisi iso remontti.

Minulle soitettaisiin kun huoltomyyjä tulisi töihin.

Olin paluumatkalla, kun huoltomyyjä soitti ja kertoi, että lämmittimen puhallin maksaisi vajaa kolmesataa euroa.

Työaika sen vaihtoon olisi kuitenkin noin kaksi päivää ja maksaisi noin 1300-1600 euroa.

KYMMENEN VUODEN LUOTTAMUS

Pieni osa, jonka olin saanut huollosta takaisin matkaani oli tulossa todella kalliiksi.

Sanoin etten pysty vikaa korjauttamaan, koska olin lomautettu ja summa on niin suuri.

Kysyin paljonko tämän päivän käynti maksaisi ja hän kertoi, että siitä veloitetaan tuntihinta.

Kysyin voisinko maksaa sen pankkiin, mutta hän kertoi, että heillä yksityisasiakas voi maksaa vain käteisellä tai pankkikortilla tiskille.

Ajattelin, etteipä paljon ole luottamusta tullut kymmenen vuoden asiakassuhteen ja maksettujen vuosihuoltojen aikana.

KAHDEN TONNIN MUOVIPALA

Päivällä ajelin liikkeeseen edestakaisin satakunta kilometriä ja kävin maksamassa.

Tiskillä ystävällinen nainen kertoi, että remontti olisi vielä arvoituakin kalliimpi, ehkä jopa kaksi tuhatta euroa.

Maksoin, sanoin hyvästit ja kävelin autooni.

Ajattelin sitä pientä kevyesti kolisevaa muoviosaa lokerossa joka oli nyt elämäni kallein Kindermuna.

KYSYIN TOISESTA KETJUSTA

En kuitenkaan halunnut jättää asiaa yhden autoketjun varaan, joten päätin soittaa toiseen.

Otin puhelun suuren autoliikkeen huoltoon.

Ajattelin, että siellä ainakin tiedetään varmasti voiko tuon osan korjaaminen tulla niin kalliiksi.

Katsoin netistä numeron, joka oli taas jonkun ketjun numerosarja. Soitin yhteen niistä ja selitin asian.

Kerroin käyneeni yhdellä korjaamolla, mutta haluavani kuulla vielä heidän mielipiteensä asiasta.

Hän lupasi kysyä asiaa ja soittaa minulle sitten.


PARIN TONNIN REMONTTI

Pari tuntia meni ja lähdin käymään kaupassa. Kävelin leipähyllyjen välissä, kun puhelin soi.

Huoltoketjun työntekijä kertoi, että kyllä sen osan vaihtoon menisi aikaa, niin että parin tonnin remontti siitä tulisi.

Nyt oli noustu tuhannesta kolmestasadasta eurosta jo suoraan kahteen tuhanteen.

Mikähän loppusumma mahtaisi olla, mietin samalla kun kaupan kaiuttimet pajattivat kaiuttimista myyjiä kassoille.

MUOVIPALA KOLMASOSA AUTON ARVOSTA

Toisessa päässä puhelinta kerrottiin, että he haluaisivat kuitenkin ensin nähdä auton ennen korjaustarjousta.

Ajattelin, että sinne ajo maksaisi taas ajan, bensat ja luonnollisesti vikatutkimuksen hinnan.

Kaupan esimiestä toivottiin samalla kassalle ja tuoreleipähyllyistä puski leivonnaisten tuoksua.

Ihmiset kävelivät ohitseni ja minä kysyin, eikö mitään muuta tapaa korjata tuollainen pieni osa ole.

Onko muuta mahdollisuutta kuin kahden päivän työ, joka maksaisi kolmasosan auton arvosta.

PELOITTELUA PIENISTÄ KORJAAMOISTA

Puhelimen toisessa päässä kerrottiin, että auto pitäisi ensin tuoda sinne katsottavaksi.

Päätin siinä, etten enää lähde maksamaan auton katselusta, kiitin ja sanoin harkitsevani asiaa.

Lopetellessani puhelua autoketjun huoltovastaaja alkoi kysellä missä olin ensimmäisellä kerralla käyttänyt autoa.

Sanoin liikkeen ja hän totesi, etteikös sekin ole tämän merkin valtuutettu huoltokorjaamo.

Tunsin itseni lähes syylliseksi, kun olin uskaltanut kysyä tarjousta muualtakin.

Sanoin kuitenkin, että halusin kysellä oliko muita mahdollisuuksia ja elävätkö hinnat yhtään.

Hän totesi niiden olevan samaa tasoa ja alkoi vielä varoitella minua pienistä yksityisistä korjaamoista.

HUOLTOKETJUJEN HUOLTOAUTOMAATIT

Ihmetellen kuuntelin kun hän pelotteli minua yhden tai kahden työntekijän korjaamoista.

Niistä voisi kyllä huollon saada halvemmalla, mutta hän ei niitä suosittelisi.

Kiitin neuvosta ja lopetin puhelun.

Kaupan pullonpalautusautomaatille pyydettiin samalla kaiuttimista korjaajaa.

Ajattelin, että nämä isojen ketjujen huoltoliikkeet ovat selvästi vain eräänlaisia pullonpalautusautomaatteja


RAHASTAVIA KOMPONENTTIKETJUJA

Oravanpyörässä kiertävät ihmiset vievät sinne kalliit autonsa huoltoon, ottavat vuokralle vara-auton ja maksavat kovan hinnan.

Hinnan, joka ei ole mielestäni suhteessa tehtyyn työhön.

Jos jotain on autosta rikki, nuo ketjut vaihtavat koko komponenttipaketin ja asiakas maksaa itsensä kipeäksi.

Kyse ei ole enää korjaamoista vanhassa merkityksessä.

Kyse on komponenttien vaihdosta.

AUTOILIJA KULJETTAA VAPAAMATKUSTAJIA

Ennen oli tärkeää hyvä työn laatu, nykyisin tuntuu olevan tärkeää vain hyvä rahastuksen määrä.

Toki jonkunhan on suuret autolinnat, sermien sisällä pyörijät ja puvut päällä hyörijätkin maksettava.

Tavallinen autonkäyttäjä maksaa luonnollisesti koko porukan.

Autoilijan peräkontissa on paljon vapaamatkustajia.

AUTO ON RAKENNETTU PUHALTIMEN YMPÄRILLE

Kotona tutkin asiaa netistä ja huomasin merkillisen asian.

Auto tuntuu nykyisin olevan rakennettu useissa automalleissa lämmityspuhaltimen ympärille.

On purettava koko kojelauta, siirrettävä turvatyynyt ja ohjauspyörä sivuun, että pääsisi vaihtamaan tuon sinänsä halvan osan.

AUTOILIJA NYLJETÄÄN AINA

Eräs käsistään taitava autoilija kertoi vaihtaneensa osan itse kolmessa päivässä.

Halvimmillaan tuo osa maksoi yhdessä automerkissä alle satasen, mutta vaihto vaati pari päivää huoltoliikkeessä.

Huoltoliikkeen tuntihinnoilla siitä kasaantuu muhkea lasku.

Ja näitä kuulemma menee ainakin jossain automallissa usein.

Nykyautojen huolloilla rahastetaan surutta.

Autoilija on aina nylkemisen kohde ellei itse osaa korjata vikoja.

PIENI AUTOKORJAAMO

Mieleeni tuli siinä juttuja lukiessani tuo suuren huoltoketjun työntekijän pelottelu puhelimessa.

Hän varoitti pienistä huoltokorjaamoista.

Aloin pohtia syytä tuohon pelotteluun.

Mielestäni se haiskahti vähän luikurilta ja näytti mielessäni ketunhännältä, jolla pidettiin ihmisiä ketjuissa kiinni.

Aloin tutkia yksittäisiä korjaamoja netissä ja löytyihän niitä.

Tiedoista löytyi myös asiakkaiden palautteita joiden perusteella saattoi valita hyvältä vaikuttavan korjaamon.

Olin ihmeissäni kun huomasin, että näitä pikku korjaamoja löytyy yllättävän monta muutaman kymmenen kilometrin sisältä.

ARVIO EI MAKSANUT MITÄÄN

Eräs korjaamo oli saanut hyvää palautetta ja omistajasta löytyi juttukin netistä.

Paikallislehden haastattelussa hän kertoi harrastaneensa autojen korjailua jo nuorena poikana.

Töissä hän oli ollut muutaman vuoden korjaamolla ja perustanut sitten oman yrityksen.

Aamulla soitin tuolle korjaajalle ja selitin vian.

Hän tunnisti heti osan josta kerroin ja halusi nähdä auton että pystyisi päättelemään mitä sille voisi tehdä.

Kysyin paljonko käynti maksaisi, mutta hän totesi ettei mitään, tule aamu- tai iltapäivällä niin hän vilkaisee.

Lähdin heti ja tulin hallin pihaan, etsin oven ja astuin sisään.

Suoraan oven edessä oli auto korjauksen alla, vieressä oli rikkinäinen pakoputki ja kauempana oli auto nosturissa.

Hallin oven vieressä oli kyykyssä korjaaja joka jutteli puhelimeen.

Kauempana käveli toinen mies, asiakas tai työntekijä.


AUTOKORJAAMO JOKA MYÖS KORJAA

Mieleeni tuli huoltoketjun puhelimessa varoitellut huoltovastaaja.

Taisin olla juuri hänen peloittelemassaan korjaamossa.

En kuitenkaan isommin pelännyt.

Olin päinvastoin innoissani siitä, että tällainen inhimillinen korjaamokulttuuri vielä elää.

Ihan kaikkea nämä rahastusketjut eivät ole onnistuneet lopettamaan.

MUOVITAPPI MAKSAA PARI TUHATTA

Korjaaja lopetti puhelun ja nousi seisomaan.

Tervehdin ja näytin osaa hänelle.

Menimme ulos autoni luo ja hän kumartui kojelaudan alle tutkimaan vikaa.

Hänkin ihmetteli miten pienellä muovotapilla hoidetaan auton lämmitintä.

Tärinä ja teiden korokkeet sen sitten murtavat ja tuo pieni osa tulee maksamaan pahimmassa tapauksessa tuhansia euroja.

Nykypäivän järjetöntä menoa myös autonvalmistajilta.

KORJAUS ONNISTUUKIN

Tämä korjaaja oli kuitenkin ammattilainen ja siinä auton vieressä rikkinäistä osaa tutkittuaan totesi, että uskoi pystyvänsä korjaamaan sen.

Hän sanoi korjauksen maksavan parisataa euroa.

Sovimme ajan, morjenstimme ja hän palasi halliin.

Lähdin ajamaan kotiin ja ajattelin, että onneksi en suostunut peloteltavaksi.

Parhaassa tapauksessa säästäisin pari tuhatta euroa, joka tapauksessa sain ainakin toivoa ja inhimillistä kohtelua.

IHMISIÄ HOITAVIA ROBOTTEJA

Kotimatkalla ajattelin, että juuri tätä me tänä päivänä tarvitsemme.

Inhimillisyyden paluuta kaikenlaisten rahastusautomaattien tilalle.

Tätä on nykyisin kaikkialla, sairaaloissa ja kaupoissa.

Luin juuri uutisen, että robotit hoitavat kohta yksinäisiä vanhuksiakin.

Luultavasti ihmiset kuitenkin hoitavat näitä vanhuksia hoitavia robotteja.

Joku ketju varmaan huoltaa niitä.

Järjetön meno jatkuu.




torstai 23. lokakuuta 2014

INHIMILLINEN VIRHE


Tuli elää tässä hetkessä. Lämmittää liekillään puuta, haihduttaa sen kaasuksi ja polttaa poroksi. Jäljelle jää hiipuva lämpö ja kasa tuhkaa.

Istun takan ääressä ja luen aamun uutisia päätteeltä. Takka paukahtelee sisällä, pakkanen ulkona. Katuvalot ovat syttyneet viideltä. Autoja kulkee harvakseltaan ohi.

Olen joutilas ja minulla on aikaa. Mitä sillä ajalla teen? En aio hyötyä siitä yhtään. En harrasta tehoaikaa, enkä laatuaikaa.

Olen vain tässä ja istun joutilaana.

TEHOKKUUS ON POIKKEUSTILA

Joutilaisuus on ihmisen luonnollinen olotila. Tila, jossa ihminen on rehellisin ja aidoimmillaan.

Tila jossa ihminen harvoin tekee edes sitä maailman kuuluisinta virhettä. Inhimillistä virhettä

Useimmat virheet ihminen tekee kiireessä, kovan ja vaativan paineen alla.

Tilassa, johon ihmistä ei ole edes tarkoitettu kuin poikkeustilanteissa.

Tehokkuus ei ole jatkuvaa painetta, se on tuhoisa tila terveydelle.

LAULU VUOSIEN TAKAA

Jarkko Martikaisen laulu “Joutilas”, on jäänyt mieleeni hyvin. Kuuntelin sitä vuosia sitten töissä kovan kiireen keskellä.

Teimme jotain tilausta kvartaalin päätteeksi. Olin silloin vielä tarpeellinen, enkä ainakaan joutilas.

Oli saatava tulosta ja painetta tuli monelta suunnalta.


“JOUTILASTA KAVAHTAKAA”

Kuuntelin siinä samalla radioa ja havahduin Martikaisen sanoihin:

“Lapsi joka usein hymyilee silmissänne on suloinen. Vaan jos nauraa vanhalla iällä niin on vajaaälyinen. Minä en ole tottunut suremaan vaikka potilaat pois kuolee. Mutta käypää rahaa jos poltetaan se ajatus kyllä häiritsee.”

“Tätä joutilasta kavahtakaa on säröjä sielussaan. Ei vaadi, tahdo, kadehdi, ei kumarra mitään johtajaa. Tätä joutilasta kavahtakaa, se ei kuulu maailmaan Vain laiskan läksyjä kantaa ja niitä kalloosi kaivertaa”.

AJAN MÄÄRÄTÖN RANTA

Siinä kiiteessä työn keskellä jäin jossain alitajunnassani pohtimaan laulun sanoja. Ajattelin, että mitä pelättävää joutilaassa on?

Onko tämä vain taitavaa tekstinikkarin kikkailua, sanojen sepitystä, pelkkää verbaalista akrobatiaa.

Laulua kuunnellessani ajattelin  haikeana joutilaisuutta tilana, jossa istuu soutuveneessä kesäillassa.

Kaislikko kahisee veneen laitaan, tyyni vedenpinta kelluttaa kukkua ja ajan määrätön ranta hivelee sielua.

Joutilas hetki kuvastui siinä kiireen ja paineen keskellä mieleeni toimettomana olemisena. Jouten olona.

SAIRAS JA JOUTILAS

Nyt on kulunut jo vuosia tuosta hetkestä kun olin vielä tarpeellinen. Kiireiset kvartaalit, paineistavat tilaukset ja hoputtavat sähköpostit hiipuivat.

Tulivat lamavuodet, tuli sairaus ja päälle vielä lomautus. Nyt olen oikeasti joutilas. En tosin istu järvellä veneessä katsellen ajan määrätöntä rantaa.

Istun takan ääressä, katselen takkatuleen ja kuuntelen sen juttelua.

MITÄ JÄI KÄTEEN KYMMENESTÄ VUODESTA?

Mietin mitä merkitystä sillä kaikella oli. Yli kymmenen vuotta työtä, kiirettä ja palvelua päättyy sairastumiseen ja lomautukseen.

Askeleet selän takana, kirje ojentuu, sanat kaikuvat poistuvien kenkien kopinan mukana.

Avaan kirjeen yksin työpöydällä ja luen olevani toistaiseksi lomautettu. Tiedän, että tämä on vain raakaa rahapeliä.

Työntekijä on vain moukka sakkipelin laudalla.

INHIMILLINEN VIRHE

Inhimillinen virhe nousi esille, kun luin aamun uutisia. On merkillistä mielestäni, että inhimillisyys on virheen synonyymi. Ikäänkuin olisi virhe olla inhimillinen.

Inhimillinen virhe poistuu, kun ihminen poistetaan. Mitä sitten jää?

Robotti, joka ei tee virheitä oli useissa uutisissa esillä.

Useista apteekeista oli lähes identtinen juttu robotista, joka korvaa ihmisiä eikä tee inhimillisiä virheitä.

SAMA JUTTU JOKA MEDIASSA

Loistavasti onnistunut “puffi” oli ilmeisesti jaettu apteekeille, jotka olivat jakaneet sen medialle.

Huvittaa lukea näitä hampaattomia, toimittajien valmiista mainoksesta työstämiä juttuja.

Jokainen niistä sisälsi samaa kritiikitöntä “robotin” palvontaa.

Sama juttu oli uutisissa netissä ja laatikkoon jaetussa ilmaisjakelulehdessä. Sama virsi kaikissa.

“Nyt on aikaa palvella asiakkaita”. “Tämä robotti ei tee inhimillisiä virheitä”.

Joka jutussa oli vain eri paikkakunta.

AIKAA EI TULE LISÄÄ

Mietin kuinka vähällä toimittajatkin myyvät sielunsa.

Juttu paiskataan kritiikittä eteenpäin, muutetaan vain sopivasti kohderyhmälle ja paikallisilla väreillä.

Pienintäkään kritiikkiä en lukenut tällaisen “robotin” mahdollisista haitoista.

Niitä varmasti on. Yksi takuuvarma asia on se, että taas joku jää työttömäksi.

Toinen on se, että aikaa ei tule yhtään lisää. Sitä on aina saman verran.

KRITIIKITTÖMÄT TOIMITTAJAT

Jos jossain aletaan jutella asiakkaiden kanssa, niin kohta loppuvat työt.

Inhimillinen virhe. Eikö olisi rehdimpää myöntää, että tarkoitus on vain saada työt juoksemaan joustavammin ja nopeammin.

Sujumaan niin ettei tarvitse maksaa ihmiselle työstä palkkaa.

Ihmettelen kyllä miten täysin kritiikittä toimittajat tällaisia mainoksia uutisiksi muokkaavat, ja nielevät purematta läpinäkyvät selitykset.

HOITAJA, JOKA HÄPEÄÄ TYÖTÄÄN

Toinen uutinen, johon huomioni kiinnitin oli sairaalan käytäviltä. Siinä eräs sairaanhoitaja kertoi, että hänellä hävettää kantaa nimilaattaa rinnassaan.

Hävettää sen takia, että työt joutuu kiireessä ja resurssien puutteessa tekemään rimaa hipoen.

Tuntuu pelottavalta elää yhteiskunnassa, jossa tavallista ihmistä ei enää kaivata tekemään inhimillisiä virheitä.

Hoitajat eivät kehtaa kantaa nimilappua rinnassaan, koska tietävät, ettei ihmisiä ehdi hoitaa kunnolla.

Meillä ei ole enää varaa inhimilliseen virheeseen.


IHMINEN POISTETAAN VIRHEEN MUKANA

Inhimillinen virhe sisältää myönteisen ja kielteisen puolen. Myönteinen se on koska sisältää ihmisen.

Ihminen tekee sen virheen. Vajavainen, erehtyvä, toisinaan hankala, mutta enimmäkseen parhaansa yrittävä ihminen.

Kielteisyys siinä on tuon virheen eliminointi.

Ihminen poistetaan, ettei virhettä enää syntyisi.

Missä ei tehdä enää virheitä, siellä ei ole enää ihmisiä. Virheessä on aina ihmisyyden leima.

SÄRÖJÄ SIELUSSA

“Joutilasta kavahtakaa, on säröjä sielussaan...”, runoilee Jarkko Martikainen.

Mitä säröjä sielussa on, sen tuntee jokainen itse. Niitä on meillä kaikilla. Inhimillisiä säröjä.

Jäänteitä elämän lyönneistä, kuin kraatereita kuun pinnalla.

SÄRÖ MERKITSEE

Paranevatko säröt koskaan? Umpeutuvatko ne, kuin puun saamat haavat, jättävät kylkeen arven, ehkä ytimeen asti leviävän lahon.

Myrskyn tullen kaatuvan ja metsään maatuvan, merkityn puun.

Kiireessä säröt unohtuvat. Elämän paine ajaa eteenpäin. On mentävä, ettei jäisi joukosta.

Sitten tulee inhimillisyys mukaan.


KUKA PARANTAISI SÄRÖT?

Inhimillisyydelle ei enää ole sijaa tehoyhteiskunnassa ja edessä on vääjäämättä joutilaisuus.

Silloin säröt nousevat esiin, repivät ja raastavat sielun verille.

Joutilaalla on aikaa pohtia miksi kävi näin. Miksi sai säröt sieluunsa?

Kuka parantaisi ne säröt? Kuka vuodattaisi niihin parantavaa voidetta, sitoisi ja hoitaisi.

Ei ainakaan sairaanhoitaja, joka ei kehtaa enää edes pitää nimilappua rinnassaan.

Ei, vaikka varmasti haluaisikin.

INHIMILLINEN KOHTAAMINEN

Katselin muutama päivä sitten ohjelman, jossa haastateltiin Lääkärilehden lääketieteellistä päätoimittajaa.

Aiheena oli potilaan ja lääkärin kohtaaminen.

Hän sanoi tuosta kohtaamisesta:

“Sanojen sävyt ja tunnelmat ovat yhtä tärkeitä, ellei tärkeämpiä, kuin itse sanat”.

INHIMILLINEN TUNNE

Potilaalle pitäisi jäädä tunne, että lääkäri on hänen puolellaan ja ymmärtää häntä.

Inhimillinen tunne kohtaamisesta jää vain ihmisen kohtaamisesta.

Se tunne voi syntyä vaikka inhimillisestä virheestä.

Mutta sehän on inhimillistä!






tiistai 21. lokakuuta 2014

RIITTÄVÄN HYVÄ


Aina jotain liikaa tai liian vähän. Aina rinnalla, mutta vähän viiveellä, vähän väärässä, mutta ei koskaan oikeassa.

Riittämätön ihminen, vähän liian kiltti, vähän liian hankala. Aina valmis, mutta vähän väärään aikaan, väärässä paikassa, vähän väärässä roolissa.

Vähän on paljon, silloin kun se puuttuu. Ihmistä hallitaan vähällä. Riittämätöntä ihmistä.

Vähän jos saisi lisää, riittäisikö sitä sitten?

ENTÄ JOS KERRANKIN RIITTÄISI

“Vähän lisää”, vastasi rikas, kun häneltä kysyttiin paljonko rahaa pitää olla. Mikä saa haluamaan aina lisää, kun on vähän vailla, vaikkei tarvitse enää yhtään.

Paljonko on vähän? Missä mittayksikössä vähä on määritelty? Onko vähän vain tapa selvitä ja selittää. “Minä olen nyt vähän tällainen”.

Entä jos kerrankin riittäisi?

VÄHÄN ON RIITTÄMÄTTÖMYYDEN SYNONYYMI

Riittämätön ihminen. Hän ei esiinny meille missään muualla kuin peilissä. Sielläkin hän kuitenkin esiintyy. On olevinaan edes vähän jotain.

Riittämätön ihminen katsoo anovasti. Pyytää anteeksi, ettei riittänyt. Oli vähästä kiinni aina. Vähällä päästä.

Pikkuisen jos olisi ollut parempi, hieman hyvännäköisempi, vähän vahvempi,vähän kielitaitoisempi. Riittävän vanha tai nuori ja riittävän kokenut.

Vähän on riittämättömyyden synonyymi.


RIITTÄVÄN HYVÄ KERRANKIN

Miten saisi riittävästi. Olisi kerrankin riittävän hyvä, riittävä ihmisenä. Miten se on mahdollista? Onko se edes ihmiselle mahdollista?

Tuleeko se riittämättömyys jostain lapsuudesta, vai oliko se jo geeneissä, ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus. Ellet taistele riittävästi, et selviä.

Vaatiko joku aina lisää? Vertasi johonkin, kiinnitti huomion ja antoi ärsykkeen. Aloitti koko elämän mittaisen vertailun.

Tuohon verrattuna olet vähän liian... !”

VALINNAN REUNALLA

“Olimme vähällä valita sinut”. Sanat kulkevat läpi ihmisen historian, jättävät sieluun pitkän, syvän viillon

Jättävät arven, joka avautuu vähästä. Repeää reunasta ja vuotaa voimaa, vähän kerrallaan, tekee vähäpätöiseksi ja heikoksi.

On parempi hävitä paljon kuin vähän.

Valinnan reunalla on pelottavin paikka.

RIITTÄMÄTÖN OLO

Vähän kerrallaan. Sekuntti, minuutti, tunti ja päivä kerralla. Aika kuluu, menee johonkin, jättää vain kuluneen mielen.

Illalla on riittäämätön olo. Tänäänkin olisi voinut olla vähän parempi. Ei vain riitä vaikka yrittää.

Jos olisi ollut valmis, olisi ymmärtänyt, olisi vähän enemmän. Olisiko sitten ehkä riittänyt.

RIITTÄMÄTÖN EI NUKU RIITTÄVÄSTI

Riittämätön ihminen ei nuku riittävästi. Hän nukkuu levottomasti ja katselee painajaisiaan kuin enneunia.

Riittämätön ihminen herää levottomiin uniinsa aamuyöllä, tajuaa hetken tämän kaiken mielettömyyden.

Tajuaa kunnes arkiminä palaa ja alkaa valmistautua seuraavaan päivään.

VÄHÄLLÄ ON HELPPO HALLITA

Riittämättömien päivien määrä täyttyy vasta kun ihminen pysäytetään riittävän rajusti.

Et tule koskaan olemaan riittävä. Kukaan ei riitä! Elämä on jokaiselle liian vaativa.

On ilosanoma ymmärtää ettei tule koskaan riittämään. Elämä on helpompaa kun on riittämätön ja hyväksyy sen.

On aina vähän liikaa tai liian paljon. Tajuaa, että vähällä on helppo hallita.

VÄHÄN ON AINA TOTUUDESSA

Vähä on valheista vanhimpia. Vähällä on selvitty monesta liemestä, syötetty sitä vähän kerrallaan.

Vähää on annosteltava sopivasti mukaan, totuuden mukaan vähän lisäten. Sitä soppaa syötetään tänäänkin.

Oikein annosteltuna vähän on riittävä määrä aiheuttamaan riittämättömyyttä. Riittämättömyys on sairaudelle hyvä kasvupohja.

Mitä jos riittäisi sellaisena kuin on?

RIITTÄÄ RIITTÄMÄTTÖMÄNÄ

Riittämättömänä riittävä. Oivallus on itse tehtävä. Kaikki eivät sitä silti tee tai ehdi tehdä. Pysäytys voi olla liian ankara, liian nopea.

Voit riittää nyt, olla tällä hetkellä riittävän hyvä, mutta kun ajat muuttuvat, et enää riitä.

On oltava perusta, jolla riittää riittämättömänä.

Elämän perusta on oltava siinä, että kukaan ei riitä ja kelpaa silti.


ITSEÄÄN ARVOSTAVA ARVOSTAA MUITAKIN

Vähättely on juurtunut meihin syvälle. Mistä se tulee, en tiedä, mutta tuhoisaa se on.

Vähättely vie ilon pienistä osaamisista, syö tavallisen tekemisen, arkisen onnen. Vähättely on kuin henkinen syöpä.

Itsensä vähättely on kaikkein pahin vähättelyn muoto.

Ihminen, joka vähättelee itseään, on aina valmis vähättelemään muitakin.

Itseään arvostava, riittämättömänäkin riittävä, arvostaa toisiakin.

VÄHÄN ONNEA ON JAETTUNA PALJON

Riittävän hyvä ihmiseksi. Onnistunut omana itsenään, selviää sellaisenaan ja pätemättä pätevä.

Onni on aina jaettu tila. Jakamatonta onnea ei ole olemassa. Yksin koettuna se pilaantuu, yhdessä lisääntyy.

Onni on vähästä kiinni, se tyytyy vähään. Sitä on aina riittävästi siellä missä se jaetaan.

Riittävästi onnea on aina siellä missä tyydytään vähään.

OIKEASSA ONNESSA ON HINTALAPPU

Vähään tyytyväinen, vähästä onnellinen, vähän onnellinen, omalla tavallaan onnellinen.

Oikeaan onnellisuuteen on liitetty tehokkuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa hintalappu ja väärään hölmön leima.

Ellet pysty ostamaan onnea, olet vähän höperö. Tämä on taitava kikka, jolla myydään mitä vain.

Aina ostat onnea, ostitpa mitä vain!

NÄKYMÄTÖN VIESTI

Onnellinen oikeasti olet vasta kun ostat riittävästi. Vähällä onnellinen on omituinen. Toisaikainen hiippari.

Tyhmyys ja onnellisuus on yleistetty yhdistelmä. Onko tyhmää olla onnellinen? On se, jos et maksa siitä.

Tämä on näkymätön viesti, jolla on helppo hallita.

ONNELLINEN ILMAISEKSI

Mitä tapahtuisi, jos ihminen olisi onnellinen siitä, että hän elää. On olemassa ja kokee elämän ihmeen.

Hengittää ilmaista happea, nauttii ilmaisesta luonnosta, kuuntelee ilmaista lintujen konserttia.

On onnellinen ilmaiseksi.

Siinä ihmisessä täytyy olla jotain todella outoa. On syytä karttaa sellaista.

Väärällä tavalla onnellinen ihminen merkitään nopeasti “Hulluilla on halvat huvit” leimalla.

UUSI MAHDOLLISUUS

Mitä jos olisi omassa elämässään riittävä? Alkaisi kohdella itseään arvostaen, ystävällisesti ja myötätuntoisesti.

Olisi hvvä itselleen!

Eläisi tässä hetkessä, eikä antaisi eilisen pilata sitä. Tuntisi kyllä itsensä, mutta antaisi silti anteeksi.

Antaisi uuden mahdollisuuden.


NAUTITTAVA ELÄESSÄ

Osaisi nauttia kauniista asioista ympärillään, luonnosta ja rakkaistaan.

Nauttisi sellaisenaan, riittävän hyvinä.

Ei aina yrittäisi muuttaa kaikkea ja kaikkia, muuttaa sellaisiksi kuin haluaisi niiden olevan.

Elämä on riittävän hyvää, mutta se on nautittava eläessä.

VOIMAN LÄHTEET

Mistä sitten voi löytää elämäänsä niitä lähteitä, joista pulppuaa parantavia voimia?

Lähteitä joista kumpuaa rauhaa, henkistä lujuutta ja tyyneyttä. Tulvii voimia joiden avulla sietää myös vaikeita aikoja.

Kestää aikoja jotka sairaus, ikä, työttömyys tai jokin muu tuo elämään.

USKALTAA RIITTÄÄ

Uskaltaa päästää irti niistäkin unelmista, joita oli varjellut ja suojellut.

Pitänyt takataskussa sinne missä on aikaa ja varaa elää ne lopulta.

Uskaltaa hylätä ne ja ottaa vastaan elämän tarjoamat uudet mahdollisuudet.

Uskaltaa olla kiitollinen siitä, että tämä kaikki sittenkin riittää.





sunnuntai 19. lokakuuta 2014

MAHDOLLISUUDEN OVELLA

EILINEN ON MENETETTY, TÄMÄ PÄIVÄ MAHDOLLISUUS, HUOMINEN MATKA SIIHEN

Menetettyjen mahdollisuuksien seurassa oli kaikki mahdollista. Siellä on aina tilaa uudelle mahdollisuudelle, joka voidaan menettää.

Aina kun mahdollisuus tulee, se menetetään. Mikään ei ole mahdollista sille, joka haluaa menettää mahdollisuuden.

Mahdollisuuden ovessa on kahva vain sisällä. On itse avattava se. On uskallettava itse. Mahdollisuus avautuu vain ulospäin.

Sisäänpäin avautuva on menetetty mahdollisuus. Siitä pääsee takaisin menetettyjen mahdollisuuksien seuraan.

Mahdollisuus on siinä, missä sen näkee. Ymmärtää, että se on mahdollisuus. Tuntee sisällään kuin tuulen vireen. Ei halua menettää tätä mahdollisuutta. Ei halua kerätä menetettyjä mahdollisuuksia.

HUOMINEN ON MATKA MAHDOLLISUUTEEN

Mahdollisuus on sitä, että näkee mikä on mahdollista. Ei jää katsomaan menetettyjä mahdollisuuksia. Pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos ei olisi menettänyt niitä mahdollisuuksia.

On valmis uuteen mahdollisuuteen. Odottaa sitä toiveikkaana joka hetki. Uutta mahdollisuutta. Mitä odottaa, sitä tapahtuu. Mitä kohti on menossa, sinne päätyy.

Matka mahdollisuuteen on mahdollista menettää. Menetettyjen mahdollisuuksien seurassa kaikki on mahdollista menettää.

Matkalla menneeseen menettää voi vain eilisen. Tämä päivä on aina mahdollisuus, huominen on matka siihen.

Huominen on matka mahdollisuuteen.

MAHDOLLISUUS ON MATKAN VARRELLA

Mahdollisuuden ohi on helppo mennä. Mahdollisuus on toisinaan niin hyvä piiloutumaan, sulautumaan joukkoon, ettei sitä kiireinen erota.

Vaatimaton mahdollisuus vaatii hyvää huomiota. On oltava herkkä ja valpas. Helposti näkee vain vaatimukset. On mentävä, ettei menetä sitä joka pois otetaan kuitenkin kohta.

Menee ohi ja katuu myöhemmin menetettyä mahdollisuutta. Turtuu ja paatuu lopulta. Kerää kokoelman ja osaa ne kaikki ulkoa. Ei ymmärrä, että on aina matkalla uuteen mahdollisuuteen, aina ohittaa, aina menettää.


VALITTAJIEN JONOSSA ON SEURAA

Mitä jos kerrankin käyttäisi sen oman mahdollisuuden. Ottaisi riskin ja kokeilisi. Kannattaisiko se? Olisiko siinä mahdollisuus aloittaa alusta. Jättäisi menetetyn mahdollisuuden ja näkisi uuden.

Ei pelkäisi sitä eikä väheksyisi. Olisi valmis. Vaikka uusi mahdollisuus on outo, eikä siihen ole rutiinia tai valmiita toimintatapoja. Ei ole ohjekirjaa tai takuuta. Ei ole edes valitusoikeutta.

Valitusoikeus on vain menetettyjen mahdollisuuksien seurassa. Siellä on valitettavasti vain aina jonotettava päästäkseen valittamaan. Jonossa voi sentään valittaa seurassa.

PUUT MENETTÄVÄT LEHTENSÄ

Seison lehtisateessa. Niitä leijuu puista kuin suuria hiutaleita. Lehmuksen, vaahteran, haavan ja koivunlehtiä. Keltaisia, oransseja ja punertavia lehtiä.

Ne keinuvat tuulessa edestakaisin ja laskeutuvat hiljalleen maahan, rinteeseen tai alas virtaan. Joessa ne lähtevät lipumaan kuin pienet laivat. Poukkoilevat ja pomppivat virran poimuissa.

Juuri eilenhän minä tästä juoksin, oli kevätaamu ja lehdet avautumassa. Lintujen konsertti oli huumaava. Elämää kohisi kaikkialla. Tulevan kesän kuohua.

Nyt on syksy, kesä mennyt ja viimeisetkin lehdet satavat maahan lenkkipolulle ja virtaan.

MAHDOLLISUUDEN OVELLA

Puut menettävät lehtensä. Niiden on luovuttava siitä kauniista vehreydestä joka suojasi pikkulintuja ja ilahdutti kulkijoita. Kesä on mennyt, nyt on syksy ja talvi on tulossa.

Mikä on mahdollista silloin, kun näyttää että menettää kaiken kauniin. Menettää sen mikä teki onnelliseksi, sai elämän tuntumaan elämisen arvoiselta.

Miten siinä tilanteessa näkee tai löytää mahdollisen? Miten osaa taas uuden mahdollisuuden ovelle, mistä sitä osaa etsiä?

Missä näkee sen valon, jonka avulla jaksaa kulkea uuteen mahdollisuuteen?


HUUTOLAISTYTÖN MAHDOLLISUUDET

Eräs vanhus muisteli minulle kerran köyhää lapsuuttaan. Hän oli viimeisiä huutolaisia. Ihmisiä, joita varattomina otettiin taloihin ihmishuutokaupoissa aina vuodeksi kerrallaan.

Ihmishuutokauppoja pidettiin kerran vuodessa ja talo, joka otti huutolaisen halvimmalla sai kunnalta maksun hänestä. Tämä ystäväni oli kokenut pienenä tyttönä  nuo ajat.

Kerran hänet määrättiin hakemaan maitoa kaukaa joen toiselta puolelta talon pienelle lapselle. Hän oli itsekin vielä lapsi, mutta pakkaseen oli lähdettävä tarpomaan.

HÄN EKSYI TUISKUSSA

Oli satanut lunta ja tuiskuttanut suuria kinoksia. Tie joella oli ummessa ja pieni tyttö eksyi reitiltä. Hän kahlasi itsensä uuvuksiin uppolumessa.

Kaamoksen hämärtyvässä illassa hän lopulta näki edessään rakennuksen. Ilahtuneena tyttö jatkoi tarpomista, mutta näki pian edessään vain heinäladon.

Kylmästä täristen hän kiipesi oviaukosta latoon ja kaivautui heiniin. Pakkanen kiristyi ja jalat alkoivat käydä tunnottomiksi.

YKSI TÄHTI TUIKKI ALHAALLA

Tyttö katsoi ladon hirsien välistä lumen huurruttamien petäjien kylkiä. Lumisia latvoja ja kirkkaita tähtiä taivaalla. Eräs tähti oli hänestä ihmeellisen alhaalla.

Kohmeessa ajatus ei enää toiminut kuten tavallisesti huutolaistytöllä, joka oli tottunut selviämään nokkeluutensa avulla. Äkkiä hän kuitenkin tajusi, ettei lumisten puunkylkien välistä kajastava valo ollut tähti.

Hän lähti ladosta ja onnistui kaikki voimat pinnistäen tarpomaan läpi lumisen metsän talon pihaan. Hän pääsi sisälle lämpimään yöksi. Kotiin palattuaan hän sai selkäänsä, mutta oli selvinnyt.


MAHDOLLISUUS SELVITÄ MAHDOTTOMASTA

Hänen koko elämänsä on selviytymistarina. Kun ajattelen hänen elämäänsä, niin näen siinä mahdollisuuden. Hän käytti oman mahdollisuutensa.

Hänen elämänsä ei ole ollut menetettyjen mahdollisuuksien seura. Hänen elämänsä on mahdollisuus selvitä mahdottomasta.

Hän oli täysin mahdottomassa tilanteessa pakkasen ja lumen keskellä yksin. Siellä hän näki valon, joka antoi mahdollisuuden selvitä mahdottomasta.

MAHDOLLISUUS MISTÄ TAHANSA

Elämä jatkui hänen kohdallaan. Mikään ei muuttunut. Mikään ei liikuttanut niitä kovia ihmissydämiä, jotka eivät koskaan muutu.

Mutta hän oli selvinnyt. Hän oli nähnyt valon. Hän tiesi, että mistä tahansa on mahdollista selvitä. Ja hän selvisi aina.

Hän on selvinnyt koko pitkän elämänsä käyttämällä ne mahdollisuudet, jotka elämä hänelle antoi.

Hän on minulle ihminen, joka ei halunnut jäädä menetettyjen mahdollisuuksien seuraan.

Ihminen, jonka elämän ajatteleminen antaa joka kerta voimaa ja uskon siihen, että kaikki on mahdollista.

RURIK JA HAMSTERI

“Syksy! Voi sinua, syksy! Jonakin päivänä riemastutat meitä värikkäällä kauneudellasi, ja seuraavana iltana jo teet mielen apeaksi ja peität kaiken hämäräviitallasi.”

Näin kirjoittaa Veikko Huovinen Hamsteri-romaanissaan. Kirja kertoo kahdesta kaveruksesta, Rurikista ja Hamsterista. Molemmat omalla tavallaan onnellisia.

Toisissaan he löytävät ystävät, joilla on yhteinen päämäärä. Kerätä talven varalle sellainen varasto kellariin ja komeroihin, että niillä selviäisi helposti talven yli.


MENETETTYJEN MAHDOLLISUUKSIEN MIES

Hamsteri on aina halunnut kerätä varastot täyteen talven varalle, mutta hänellä ei ole koskaan ollut varaa siihen. Rurikilla puolestaan on varaa, mutta hän on oman oravanpyöränsä loppuun ajama menetettyjen mahdollisuuksien mies.

Kunnes hän kohtaa Hamsterissa uuden mahdollisuuden ja päättää käyttää sen. He keräävät riemukkaassa romaanissa talven yli verrattoman varustuksen ja toteavat lopuksi, että nyt se voi tulla.

“Ja niin alkaa oikea talvi, kylmä, armoton. Kuutamoöinä kaikki jäätyy. Aamut ovat raudanhehkuisia, iltahämärät kolkosti vihertäviä.”

MAHDOLLISUUDEN OVI

Elämä tarjoaa tänäänkin jokaiselle uuden mahdollisuuden.

Valo tuikkii jostain pimeimpäänkin ja kylmimpäänkin paikkaan.

Tuikkii elämän kohmettamaan sydämeenkin.

On vain avattava mahdollisuuden ovi.









torstai 16. lokakuuta 2014

JATKA MATKAA

MATKA PARATIISIIN OLI LIIAN PITKÄ

“Jatka matkaa, et ole vielä perillä, jatka matkaa..”, huuto tulee korviini kentän laidasta. Vilkaisen jalkoihini ja näen valkoisen maaliviivan, jonka taakse olen pysähtynyt.

Ohitseni juoksee toisia kilpailijoita, jotka pysähtyvät vasta leveän valkoisen viivan jälkeen. Maaliviivan.

Tajuan pysähtyneeni liian aikaisin, luulin tulleeni maaliin ensimmäisen viivan ylitettyäni.

Jatkan juoksua ja tulen viimeisenä maaliin. On koulun urheilupäivä ja minua harmittaa virheeni.

Olin pinkonut täysiä ja luullut tulleeni maaliin voittajana, nostanut kätenikin valkoisen viivan ylitettyäni.

Nyt näen, että ohuempia valkoisia viivoja on monta, mutta maaliviiva on viimeinen, leveä valkoinen raita.

Olin niin keskittynyt juoksuun, että erehdyin. Kaikki juoksivat ohitseni, kun minä luulin olevani maalissa voittajana.

Muistan vieläkin, kuin kuvana tuon hetken. Näen seisovani valkoisten viivojen välissä, ihmettelen miksi niitä on niin monta ja miksi kaikki juoksevat ohitseni.

Kuulen huudon ja ymmärrän, että olen pysähtynyt juuri ennen maalia.

“JATKA MATKAA”

Minä en ymmärtänyt lapsena useiden valkoisten viivojen joukosta mikä niistä on maaliviiva.

Elämän maaliviivaa on vielä vaikeampi havaita. Vuodet kuluvat, uuvuttavat kierros kierrokselta.

Sairaus on kuin muistutus maalin lähestymisestä. Parantumaton sairaus kuin raja, jonka ylitti, palaamaton raja, mutta ei vielä maali.

On ylittänyt jotain lopullisesti, mutta korvissa soivat sanat: “Jatka matkaa, et ole vielä maalissa”.

VIIVOJEN VÄLISSÄ

Miten jatketaan matkaa, kun ei enää pysty menemään entisellä vauhdilla. Näkee toisten ryntäävän vauhdilla ohi.

Kipeästi sattuu nähdä, että on jäämässä kisassa viimeiseksi. Tajuaa, että tämä oli tässä.

Loppu on vain viipymistä viivojen välissä, lyhyet askeleet ennen oikeaa maalia.


ET OLE VIELÄ MAALISSA

Elämä on kuitenkin mentävä loppuun asti. Vaikka väsymys voi olla niin raskas, ettei enää jaksaisi.

On uupunut ja haluaisi lopettaa, jättää matkan kesken. On kokenut liikaa. On nähnyt liikaa.

Tietää jo mitä tämä on, kuinka raakaa ja epäreilua elämä niin usein on. “Jatka vielä, ...”. Nuo sanat kuuluvat silloin jostain, “...et ole vielä maalissa”.

On jaksettava vielä vähän matkaa. Maaliviiva on kuitenkin aina lähellä.

MATKALLE PARATIISIIN

Eräällä pyöräretkellä muutama viikko sitten ylitin omat voimavarani täysin.

Matka oli minulle pitkä, yli 80-kilometriä yhteensä, mutta olin sellaisen matkan pyöräillyt ennenkin.

Nyt oli kuitenkin kolea lokakuun sunnuntai, silloin edellisellä kerralla oli lämmin elokuun sää. Päätin reitin siitä syystä, että sen päässä oli sopiva kohde.

Halusin käydä vielä viimeisen pitkän lenkin sellaisessa paikassa, missä en ennen ollut pyöräillyt.

Valitsin kohteeksi Somerniemellä, Helsingintien varressa sijaitsevan, Baddingin Paratiisi-kioskin.

TUULISTA JA AURINKOISTA

Otin matkaan juomaa ja energiapatukoita. Ulkona oli pilvistä, tuulista ja koleaa, joten puin ylleni suojaavan pyöräilyasun.

Olin katsonut netin säätiedot ja päiväksi luvattiin myös aurinkoa, joten luotin, että saisin polkea myös sen lämmössä.

Innokas valokuvaaja kun olen, odotin myös väliltä löytyvän upeita kuvauskohteita.

VAPAA KUIN TAIVAAN LINTU

Lähdin puolenpäivän aikaan ja matka sujui hienosti. Käytän GPS-reittipalvelua, joka tallentaa retket ja niitä voi myöhemmin katsella ohjelmasta.

Reittipalvelusta voi tietokeelta sitten nähdä mistä kohti on jonkin maiseman kuvannut.

Pyöräily on hieno ja monipuolinen laji. Maisemia saa katsella korkeampaa ja ne vaihtuvat nopeasti. Maaseudulla silmät lepäävät mieltä rauhoittavissa näkymissä.

Toisinaan peltojen yli, vesien taakse, äärettömyyteen jatkuvissa metsissä ja pilvissä, jotka kohtaavat taivaanrannassa vaaranhuiput.

Ajatus on kuin ilmassa lipuva lintu, vapaa ja huoleton. Pyörän satulassa voi vielä löytää jotain kulkurien kadonneesta kulttuurista.

Nauttia hetken vapauden tunteesta, jossa mikään ei pitele. On vapaa kuin taivaan lintu.

LÄNTISEN UUDENMAAN RAJALLA

Läntisen Uudenmaan peltomaisemat, niitä kaartavat kauniit tiet ja pelloilla rauhallisesti laiduntavat hevoset jäävät taakseni tienristeyksessä.

Olen Uudenmaan ja Varsinais-Suomen rajalla. Helsinkiin on noin 80-kilometriä ja Somerolle vajaa kolmekymmentä.

Matkani päämäärä on muutamaa kilometriä ennen Someron keskustaa. Jatkan matkaa kevyessä myötätuulessa.

Ilma on raaka ja raitis, aurinko kurkistelee pilvien väleistä, kuin kysellen minne matka mierolainen.

SOMERNIEMEN HAALISTUNUT KYLTTI

Näen pian Somerniemen haalistuneen kyltin. Pysähdyn lukemaan läheltä tekstiä, niin kulunut se on.Otan muutamia kuvia ja jatkan matkaa.

Reisissä on hyvä, voimakas olo, panen merkille polkiessani. Ajattelen, että se on hyvä merkki koska takana on jo yli 30-kilometriä.

Olen katsonut ennen pyöräretkelle lähtöä netistä tiedot Baddingin kioskin sijainnista.


KIOSKI TEHTIIN KOLMESSA ILLASSA

Wikipedian mukaan Paratiisi-nimen kioski on saanut vasta kunnostuksen yhteydessä. Alkuperäinen nimi on ollut Somerjoen kioski.

Rauli “Badding” Somerjoen isä rakennutti kioskin jäätyään työttömäksi kattohuopatehtaalta.

Kioski tehtiin muutamassa päivässä ja avattiin 1962-kesäksi. Raulin isä kuoli jo ensimmäisen kesän jälkeen, mutta kioski toimi 70-luvun alkuun saakka.

Myös Badding itse oli kylän nuorten keskuspaikaksi muodostuneella kioskilla toisinaan töissä.

TULEN PARATIISI-KIOSKILLE

Kioski tulee vastaan yllättäen. Näen edessäni kyltin, jonka nuoli osoittaa tien toiselle puolelle.

Katson sinne ja synkeän kuusikon edessä nököttää hitusen kallellaan vaatimaton lippakioski.

Katoksen etulaudoissa on lupaava teksti “Paratiisi”, olen saapunut Baddingin kioskille.

KIOSKI KESKELLÄ METSÄÄ

Katselen eteen ja taaksepäin. Suomalaista metsämaisemaa molempiin suuntiin. Kauempana takana, tulosuunnassa näkyy peltoja ja jossain siellä on myös taloja.

Edessäpäin muutaman kilometrin päässä on Someron keskusta. Siellä olisi myös Rauli Somerjoen hauta, mutta en aio sinne asti.

Haluan tuntea elävän kosketuksen erään suomalaisen laulajalegendan juurille.

Ajattelen mykistyneenä kioskin paikkaa keskellä ei mitään kävellessäni sen ympäri.

Ihmettelen kuinka tänne on löytynyt asiakkaita, kun edes asutusta ei missään näy.

TYHJÄ KALJATÖLKKI

Tiedän kartoista, että metsän takana, joen toisella puolen on Hirsjoen kylä. Ajattelen, että kioski on varmaankin ollut välietappi Somerniemen, Hirsjoen ja Someron keskustan välillä.

Kioskille on ehkä ajeltu mopoilla ja pyörillä kohtaamaan toisia nuoria tai autoilla ostamaan jotain.

Kioskin suljetun luukun tiskillä on muistutus elämän tosiasioista, tyhjä kaljatölkki.

Tämän juoman voimalla myös Badding eli elämänsä loppumetrit, eli ennen kuin maaliviiva tuli vastaan.

Tuli siitä syystä myös perille liian aikaisin. Tavallinen suomalainen tarina siltä osin.

Muuten Rauli “Badding” Somerjoen tarina ei ole tavallinen.

Korvissani soi hänen tulkitsemansa laulu “Laivat”, kun lähden takaisinpäin.

AUKKO PILVISSÄ

Pysähdyn vielä pellon laitaan tullessani juomaan hieman ja otan samalla muutaman kuvan kauniista maisemasta.

Kaukana häämöttävän keltaisen ladon yläpuolella on pilvissä aukko, josta aurinko levittää kauniisti valonsäteitä taivaanrantaan.

Otan kuvia ja ajattelen, että ehkä kirkas valo vie kuvista sen kauneuden, minkä silmä näkee.

Tiedän sen vasta kotona, kun katselen kuvia suuremmalta näytöltä.

Nyt vain ihailen näkymää ja kerään voimia paluumatkalle.

KETTU TIEN LAIDASSA

Loppumatkasta uuvun täysin. Varsinkin metsätaipale  on rankka. Tuuli puhaltaa vastaan ja kylmä tunkee iholle.

Näen kauempaa suipon pään kurkkaavan tien reunalta. Kettu nousee tielle ja on yllättävän suuren oloinen.

Varovasti se lipuu kuin varjo tien yli, vilkuilee ympärilleen ja sujahtaa heinikkoon.

Olen väsynyt ja huomaan vasta kohdalla kaivaa kameran esiin. Muutaman metrin päässä tien laidasta on soramontun reuna ja kettu pujahtaa sinne.

Pää nousee vielä reunalle kun ajan ohi, kettu katsoo minua ja häviää. Kamerani rapsahtaa, mutta tiedän että myöhästyin.

Olen väsynyt enkä välitä. Ajattelen, että virkeänä olisin saanut varmaan kuvia muistoksi.

Nyt olen pudottaa kamerani, mutta saan sen kuin ihmeen kaupalla ilmasta kiinni ja työnnän pyöräilytakin taskuun.


NÖYRRYN TALUTTAMAAN MÄET

Viimeisten kahdenkymmenen kilometrin aikana alkaa hämärtyä. Ilma viilenee ja enegiavarastot hupenevat. Minua huolettaa hieman.

En ole koskaan lenkeillä ollut näin väsynyt. Olen juossut paljon, mutta pyöräillyt vähemmän.

Minulla ei ole kestävyyttä riittävästi ja takana on yli viiden tunnin polkeminen. Syön toisen energiapatukkani ja juon loput juomat.

Nyt on vain jaksettava js nöyrryttävä taluttamaan pyörää ylämäet. Hassua, mutta nolottaa taluttaa kun autoja ajaa ohi.

Olen kuitenkin niin väsynyt, etten jaksa enää polkea ylös.

JATKOIN MATKAA

Näin väsynyt en ole koskaan lenkeillä ollut. Kännykästä on akku jo uupunut, joten en voi soittaa kotiin ja ilmoittaa olevani tulossa, mutta vielä välillä.

Tiedän, että kotona huolehditaan. Olen aina sanonut, että tulen ennen pimeää ja soitan kyllä jos menee pidempään.

Matka paratiisiin oli niin pitkä, että uuvuin välille. Voimat loppuivat, vain sisu jäi.

Jatkoin sen avulla loppumatkan syksyn koleassa ja pimenevässä illassa.

Äkkiä mieleeni tuli tuo muisto lapsuuden koulukilpailuista ja huuto sieltä: “Jatka matkaa, et ole vielä perillä...”.

PERILLE SAAKKA

Minä jatkoin ja tulin lopulta perille kotiin. Olin täysin poikki, viimeisetkin voimani käyttänyt.

Kuntoni ei ollut niin hyvä kuin olin ennen matkaa arvioinut.

Olin kuitenkin tyytyväinen, että jaksoin loppuun asti, vaikka voimat loppuivat.

Jatkoin matkaa perille saakka.





sunnuntai 12. lokakuuta 2014

ENTÄ SITTEN

TAUSTAPEILISSÄ KOKO KUVA ON MENNYTTÄ

Entä sitten. Kaksi sanaa, kuin veljekset tai sisaret, yhdessä samaa tarkoittavia, eri suuntaan matkaavia erikseen. Entä menneestä, tulevasta sitten.

Mennyt elämä on, entä sitten, uutta tulee koko ajan, entä sitten. On valittava kumpaan painottaa. Elääkö entisessä vai tulevassa.

Entä sitten. Kumpi on lähtökohta? Onko entisessä niin syvällä, ettei tulevaan enää ehdi mukaan. Tulevakin on jo entistä.

Puhuukin menneessä muodossa, on aina viiveellä linjalla.

Olisi pitänyt, on lempilause, mutta ensi kerralla ja seuraavalla. Elämä on aina entistä, tulevakin elämä.

Vai onko sittenkin avoin tulevalle, näkee muuttuvassa mahdollisuuden.

Menneessä opitun. Tuntee kädessään jo saapuvan, kuin aavistaen kohtaamisen.

Sitten kun se tapahtuu on valmis, on jo avain kädessä, uuden ovella on varma, että lukko avautuu. Mennyt on avaimena tulevaan.

TAUSTAPEILIN KÄYTTÖOHJE

Entä on kielteisyyden kovaa ydintä, sana sisältää kiellon ja menneen, kuin taustapeilin käyttöohjeen.

Koko kuva täynnä mennyttä.

Mitä menneessä tapahtui on silmien edessä, aivan kuin ajaisi autoa taaksepäin.

Sillä tavoin on vaikea löytää reittiä mihinkään. Elämä on pelkkää iltaruskoa, ajelua muistoihin.

Jokainen uusi ihminen on muisto menneestä, kopio koetusta ja tavatusta.

Siinä on jotain tuttua, suhtautuu samoin, antaa tai ottaa, kostaa tai kiittää. Löytää kaikista osan menneistä.


KIINNI MENNEESSÄ

Taustapeilistä osaa välttää vain vanhat erheet ja virheet. Elämä tuo kuitenkin  uusia risteyksiä. Uusinnat tulevat vain televisiosta.

Elämä tarjoaa pelkästään uusia valintoja.

Ei ole helppoa irrottaa katsettaan menneestä jos on kiintynyt siihen tai kokenut kovia, jäänyt olleeseen kiinni.

Ei saa itseään koetusta irti, vaikka kuinka tempoo.

Väsyy lopulta rimpuiluun, kuin karannut koira, jonka hihna on jäänyt oksaan kiinni.

Koko olemuksen huumannut vapaus koitti, mutta jäikin ansaan kesken karkumatkan.

SILMUKKA OKSASSA

Entä sitten jos pääsisi irti, pääsisi eteenpäin. Entä sitten? Entä jos joku tulisi ja irrottaisi hihnan, sanoisi sanat, vapauttaisi.

Miltä se tuntuisi? Vapaus.

Sitten on edessä uusi mahdollisuus. Sitten on saapuvaan kurottava sana.

Myönteisyyden terävä kärki, edessä on elämä ja huominen, sittenkin.

Entä jos kokeilisit sittenkin, sinussa on varmasti ainesta. Sitten on rohkaiseva ajatus.

Riskin ottava ja uskaltava, siihen sanaan latautuu uhma.

Elämisen uskallus ja uhma. Elä sittenkin. Kaikesta koetusta huolimatta uskalla elää.

Entä sitten, olen sittenkin valmis kohtaamaan uuden.

Silmukka oksassa on muuttunut silmuksi oksassa.

Sama oksa, joka sitoi karanneen koiran vangiksi, kasvattaa keväällä silmun elämän ihmeeseen.

Tuottaa lehtevän puun lintujen suojaksi.

Sama oksa irrottaa keltaisen lehden syystuuleen leijumaan.

Entä sitten jos irrottaa. Kevät koittaa kerran ja on taas uuden silmun aika.

Sitten koittaa taas uusi kevät, sitten.


UUSI MAHDOLLISUUS

Jos pystyisi kerrankin irrottamaan menneet painolastit, pudottamaan ne selästään.

Olisiko sitten vapaa aloittamaan jotain alusta?

Vai olisiko irtipääsy luovuttamista?

Antaako menneelle liian suuren vallan, lahjoittaa sille tulevaisuudenkin.

Entä jos antautuu, luovuttaa sittenkin! Ei tästä mitään tule, yritin jo kerran.

Nöyryytys oli liian raskas. Entä sitten?

Entä sitten jos ei antaudukaan ja antaa olla. Päästää irti menneestä. On avoin ja katsoo tulevaan.

Entä sitten jos eläisi nyt jo tulevassa ja katsoisi tähän hetkeen kuin näkisi menneen.

Näkisi menetetyn, hukatun  mahdollisuuden ja yrittäisi uudestaan.

Olisikin jo kokenut ja osaisi suhtautua.

Elämä tarjoaa uuden mahdollisuuden vain joskus, kuin sattumalta.

Toisinaan ensimmäistä ei osaa käyttää, luulee että uusia tulee. Odottaa ja pettyy, on vain entinen.

Elää siinä sitten, elää kuin entisessä.

Entä sitten jos näkisi tulevassa menneen. Näkisi virheen jonka teki ja korjaisi sen.

Osaisikin valita tällä kertaa oikein kokemuksen perusteella.

Entä sitten jos olisi valinnut toisen reitin, olisi ollut pois töistä, olisi mennyt toisella kyydillä.

Olisiko entinen muuttanut tulevan. Entä sitten?

ENTÄ SITTEN?

Onko parempi olla tekemättä mitään, ettei tekisi virheitä? Jokainen yritys sisältää virheen ja mahdollisuuden.

Vain kokeileva voi tietää.

Mitä menneessä tapahtui, että jäi sinne. Joku sitoi kiinni ja lähti pois.

On tässä, mutta ei pääse irti.

Voiko kaiken aloittaa alusta. Uskaltaako itselleen antaa siihen luvan? Vai onko ainoa uusi edessä mennyt mahdollisuus.

Ellei sitä olisi tapahtunut, olisin vapaa. Jos minua ei olisi niin kohdeltu, uskaltaisin yrittää. Entä sitten?

IHMISELLE EI OLE AIKAA

Kaikki on niin valmista ja tehokasta, ettei inhimillisyydelle ole enää sijaa.

Kaiken täydellisyyteen hiotun, ajoitetun ja suunnitellun keskellä on edelleenkin epävarma ihminen.

Ei ole aikaa, on tämän päivän sairas hokema kaikkialla. Ei ole aikaa. Mille ei ole aikaa.

Joka paikassa on sama viesti. Kaikkialla sama sanoma.

Meillä ei ole aikaa ihmiselle! Ihmisellä ei ole enää varaa aikaan.

Täytyy olla varakas saadakseen aikaa.


HUOLTOKORJAAMON PARKKIHINTA

Vein kerran autoni huoltokorjaamolle. Jätin sen hieman erikoiseen kohtaan ja lähdin asioille vian etsimisen ajaksi.

Palasin vajaan tunnin kuluttua ja auto oli täsmälleen samassa kohdassa.

Huollon vastaanottaja ilmoitti, että iso remontti on tulossa, parin päivän työ.

Vartin päästä tuli asentaja autoni papereiden kanssa. Vilkaisin ulos.

Autoni oli edelleenkin samassa kohdassa.

Asentaja ojensi muovikuoren huollon vastaanottajalle, tämä ojensi kuoresta avaimen minulle.

Hän kertoi, että huollon varaosamyyjä tulee töihin myöhemmin, sitten selviää huollon hinta.

Menin autooni, joka oli siinä mihin olin sen aamulla jättänytkin ja lähdin kotimatkalle.

PELIN MAKSAVA ASIAKAS

Lähes perillä soi puhelin ja ajoin tien sivuun. Huollon varaosamyyjä kertoi osan hinnan ja arvioi työhön menevän pari päivää.

Tuntihinta korjaamolla oli huikea, joten hinnaksi tulisi puolet autoni arvosta.

Kerroin, ettei minulla ole enää varaa korjauttaa autoa ja kysyin tämän päivän käyntini hintaa.

Huollon varaosamyyjä kertoi autoni olleen työn alla reilut toista tuntia, mutta hän perisi vain tunnin.

Mielestäni aika reilu parkkimaksu auton huollosta, joka sai ilmakylpyä liikkeen pihassa.

Kysyin voisinko maksaa pankkiin koska olen lähes kotona.

Hän sanoi, että yksityisasiakkaat saavat heillä maksaa vain käteisellä tai pankkikortilla kassalle.

Niinpä minä ajoin yhteensä vajaan sadan kilometrin matkan korjaamon kassalle.

Luonnollisesti tässä byrokratiassa oli taas uusi henkilö kassalla.

Hyvä tietysti on että kaikille on töitä.

Ymmärsin kuitenkin, että olen pelin maksaja tässä tapauksessa.

KETJU KATKESI AHNEUTEEN

Olin tuonut auton tunnetun ja ennen luotetun merkkikorjaamon huollon pihaan. Palannut alle tunnin kuluttua ja nähnyt autoni samassa kohdassa kuin jätin.

Merkillistä oli kuulla, että se oli huollon alla pihalla seisoessaan.

Luonnollisesti toivotin reippaalla äänellä lähtiessäni hyvästit.

Ikinä en enää tuon autoketjun liikkeisiin astuisi.

Kymmenen vuoden ketju oli katki. Paljon olin sinne rahaa kantanut, mutta nyt olin vapaa.

En enää halunnut maksaa autoliikkeen parkissa pitämisestä ja viereisiin sermeihin siirtyvästä byrokratiasta.

Järjestelmästä, jossa asiakkaana ainoa osani oli olla byrokratian kustantaja.

Rahastuksen maku on liian voimakas, kun sen härskiyden haistaa jo pihalla.

JONKUN ON MAKSETTAVA AUTOLINNAT

Ikävä tuli vanhaa kellarikorjaamoa, jossa autoani ennen käytin. Sinne mennessä hallissa oli yleensä muutama autonromu.

Asentajaa ei näkynyt yleensä missään.

Kohta sitten alkoi kuulua kova kiroilu jonkun auton alta, pian näkyivät jalat ja likaiset haalarit.

Kohta vikkelä omistaja-asentaja kierähti esille auton alta.

Hän otti työt vastaan, teki huollot, rahasti ja jutteli vielä.

Hänellä oli aikaa asiakkaalle, eikä sillä ajalla ollut satojen eurojen tuntihintaa, se tuli kaupan päälle.

Surullinen oli se päivä, kun hän ilmoitti, ettei voi enää laitteiden puuttumisen vuoksi merkkihuoltaa autoani.

Jouduin siis viemään toiseen kaupunkiin, puolensadan kilometrin päähän autoni huoltoon jatkossa.

Ainoa ero siellä oli hinnan nouseminen puolella ja tyly liukuhihnameno.

Enää ei puhuttu päivän asioista, aina ei edes päivää sanottu.

Rahastaa ei koskaan unohdettu, oli autoa huollettu tai ei.

Tällä kertaa rahastus oli kuitenkin niin härskin hajuista, että päätin lopettaa tyhjästä maksamisen.

Ymmärrän, että jonkun pitää maksaa suuret hallit, kalliit korjaamot, koneistot ja sermien välinen byrokratia.

Minä en kuitenkaan haluaisi.

Polkupyörä, bussi ja juna, taitavat olla ainoa vaihtoehto jos ei halua kustantaa autoketjujen linnoja.

IHMINEN ON TUOTANNON HEIKOIN LENKKI

Sama tunne tulee kun menee sairaalaan. Valtavat linnat, joita huimaa jo katsella on ehditty rakentaa, mutta ihmiselle ei riitä aikaa.

Kävin viime viikolla yhdessä tuollaisessa keskiajan linnarakennelmaa muistuttavassa sairaalassa hoidossa.

Pihalla oli vaikeaa löytää parkkipaikkaa vaikka se oli suuri kuin lentokenttä.

Kaikki oli keskitetty tehokkuuden vuoksi samaan sairaalaan.

Tajusin heti, että täällä on koneisto, jonka läpi ihminen ajetaan nopeasti ja tehokkaasti.

Ihmistä itseään ei silti kohdata.

Menin tuon koneiston läpi ja ainoat ihmiset, jotka oikeasti tunsin kohtaavani, olivat toisia potilaita.

Kaikki muu oli toimivaa koneistoa, poissaolevaa, tehokasta ja nopeaa. Kliinisen puhdasta ja siistiä.

Ihminen on hukassa.

Rahamyllyssä ihminen on koneiston heikoin lenkki, mutta myös ainoa kannattava tuote.

Siksi sitä tehdään nopeasti.

HALUATKO MAKSAA HINNAN?

Kaiken tämän suuren ja mahtavan koneiston keskellä kulkee kuitenkin, edelleenkin pieni ja erehtyvä ihminen.

Hän on tämän kaiken kohde, vaikkei paljon voikaan vaikuttaa.

Toiset tekivät tämän koneiston, jättivät vain toimivan tavan rahastaa.

Haluatko maksaa hinnan?

Minä en enää halua!

Entä sitten?