torstai 18. syyskuuta 2014

SAMMALKENGÄT

“KÖYHÄ ON SE, JOKA TARVITSEE PALJON”

Kengät olivat siinä kiven ja havumaton päällä, sammaloituneina ja ylpeinä.

Ohi virtasi autojen tolkuton saattue kohti ruuhkakehiä, kohti kulutuksen ahnasta kitaa, kohti uusia kenkiä.

Nämä sammaleen kuorruttamat kengät katselivat virtaavaa autojonoa tyyninä ja levollisina, vailla mitään kiirettä mukaan. Vailla mitään painetta osallistua oravanpyörään.

Siitä kohden oli oikein hyvä katsella maailman menoa. Virtaavaa massaa. Ajatella niitä, jotka istuivat siellä autoissaan.

Ihmisiä, jotka olivat enimmäkseen ajautuneet tielleen.

Harva kai lopulta osui omalleen tietoisesti. Sattuman kauppaa ilman palautusoikeutta.

Kengät kuuntelivat mitä autoissa tapahtui, niitä oikeastaan säälitti tämä kaikki turha kiire.

Tämä levoton ihmisten säntäily, loputon hosuminen kohti sitä, mikä siirtyy taas toisaalle. Unelmien harhauttamat ihmispolot.

Kerran ne kengätkin ehkä olivat olleet mukana. Juosseet ruuhkabussiin, nousseet vallan portaita, kivunneet elintason tikapuilla ja kilpailleet massajuoksuissa.

Sammaleen peittämät lenkkitossut.

SAMMALEEN PEITTÄMÄT LENKKARIT

Huomasin kengät eräänä syyskuun kuulaana aamupäivänä. Servikaalinen dystonia, jota sairastan kääntää päätäni vasempaan.

Aivojen keskushermostossa aiheuttama liikehäiriö lihaksissa oli syynä siihen, että näin kengät.

Katseeni oli sivuttain, kohti metsää ja siellä ne olivat. Suuren, sammaleen ja havunneulasten peittämän kiven päällä.

Aivan kuin hyllyyn tai eteisen lattialle jätetyt lenkkitossut. Odottivat jalkoja, jotka veisivät ne taas johonkin.

RUUHKANJAKAJA

Oikealla puolellani kulki loputon autojono Helsinkiin päin.

Edessäni avautui pitkä pyörätien suora läpi harjun ja vasemmalla puolellani oli rauhaisa mäntymetsä.

Olin kuin elämän rajalla, äänivallilla tai ruuhkanjakajalla.

Olisin halunnut pysähtyä siihen, mennä kenkien luokse ja kuunnella niiden tarinan.

Missä te kuljitte kerran. Mikä oli se matka, joka päättyi tähän.

PÄÄ PYSTYSSÄ OHI

Päättyi lähelle suurta sairaalaa, ruuhkateitä ja ostoskeskuksia, keskelle elämän sykettä, mutta silti sivuun kaikesta.

Sammaleen peittämät kengät. Juoksukengät.

Kengät olivat niin hyvin maastoutuneet sammalten ja havunneulasten alle, etten niitä olisi huomannut ilman sairauttani.

Olisin terveenä juossut pää pystyssä suoraan eteenpäin katsoen niiden ohi.




ELÄMÄN KILPARATA

Nyt minun oli pitänyt hiljentää vauhtini, kävelläkin välillä hiljaa, hakea ryhtiä, keskittyä niskojen liikkeisiin ja katsella sivulle.

Siksi näin teidät siinä kiven päällä. Sammaloituneet kengät.

Ohitseni ajoi pyörillä töihin ja kouluihin ihmisiä eteenpäin, suoraan eteen katsoen.

Yksikään ei vilkaissut sivuilleen, ei huomannut kenkiä, ei pysähtynyt niitä ihmettelemään.

Ei ymmärtänyt niiden sanomaa, elämän kilparata oli vielä kesken.

SAIRAUDEN SANOMA

Sammaloituneilla kengillä se kilpailu oli jo päättynyt ja ne halusivat kertoa mikä oli kaiken lopputulos.

Moni ei halua kuulla sitä. Oli helpompi mennä ohi ja katsella suoraan eteenpäin. Niin minäkin olisin terveenä tehnyt.

Sairaus on pakottanut minut näkemään asioita, jotka ennen ohitin.

LUONNON KESKUSTELUPALSTA

Vauhtini on hidastettu ja minulla on nyt aikaa pysähtyä myös ihmettelemään elämän viestejä.

Luonnon omaa keskustelupalstaa. Metsän sykkivää elämää, jolla on joka kerta uutta sanottavaa.

On ollut aina. Ihminen tarvitsee niitä viestejä.

Viestejä terveestä elämästä, luonnosta luonnollisesti.

LÖYDETTÄVÄ TAVATTAESSA

Kävin lenkin ja palasin takaisinpäin. Siinä kävellessäni koin jotain, mitä en voi selittää, ainakaan vielä.

En ole sisäistänyt sitä. Vasta käsittelen kokemaani ja annan sen sulautua hiljaa sydämeeni.

Kokemus oli hyvin voimakas, mutta levollinen, ymmärsin siinä jotain, mikä kypsyy hitaasti ja vie tuntemaan syvemmin.

Löysin jotain, mitä en ollut ennen huomannut. Löysin sen siinä pitkällä suoralla hiljaa kävellessäni.

Ymmärsin, että se oli jokaisen kulkijan löydettävissä, mutta jokaisen tuli löytää se itse.

Kävellessäni siinä suoralla, läpi harjun, huomasin, että lähestyn kohtaa jossa kengät olivat.

Päätin ottaa kuvan niistä ohi mennessäni muisoksi. En varmaankaan taas pitkään aikaan kävisi täällä lenkillä.

Ymmärsin, että ne kengät toivat minulle viestin, kuljettivat mukanaan sanomaa.

Olivat pysähtyneet siihen kivelle kertomaan sen jokaiselle ohikulkijalle. Tähän pysähdymme kerran kaikki.

KUULETKO VIESTIN?

Eräänä päivänä sinunkin kenkäsi jäävät tähän, sammaloituvat ja peittyvät havunneulasilla.

Ohikulkijat menevät, ruuhkat jyräävät ja sinä jäät siihen kivelle. Kuuletko viestin.

Minä kuulin ja annoin sammaloituneiden kenkien kertoa tarinansa. Tarina oli merkillinen, monivivahteinen ja värikäs kuin elämä itse.

MAAILMAN KÖYHIN PRESIDENTTI

“Köyhä on se, joka tarvitsee paljon...”, hätkähdin kuullessani nuo sanat ja katsoin kuka puhuja oli.

Hän oli maailman köyhimmäksi presidentiksi kutsuttu Uruguayn presidentti Jos’e Mujica.

“Se, joka tyytyy vähään ei ole köyhä, koska se mikä hänellä on, riittää”.

Pysähdyin kuuntelemaan 79-vuotiaan harmaantuneen, lempeän näköisen miehen sanoja.

“En kannata köyhyyttä vaan yksinkertaisuutta”.

Hän jatkoi puhettaan ja tajusin samalla mitä olin ymmärtänyt siinä suoralla kävellessäni.

Ymmärsin sammaloituneiden kenkien viestiä taas hieman enemmän.


KUKKIA TORILLE KASVATTAVA PRESIDENTTI

Maailman köyhimmäksi presidentiksi kutsuttu Mujica lahjoittaa palkastaan 90 prosenttia köyhille ja pitää itsellään 800 euroa.

Hän sanoo säälivänsä ikäisiään, jotka vieläkin hamuavat lisää omaisuutta.

Mujican kerrotaan asuvan pienellä maatilalla 45 neliön talossa ja kasvattavan tilallaan vaimonsa kanssa kukkia torille myytäväksi.

Presidentti ajaa matkat vanhalla kuplavolkkarillaan ja kertoo, ettei halua asua presidentin palatsissa.

Hän toteaa, että siellä asuminen veisi liikaa aikaa eikä ehtisi tekemään kaikkia mukavia asioita.

“OMISTAMINEN VIE AJAN ELÄÄ”

Uruguayn presidentti Mujica on jopa ehdottanut, että presidentin asunto lahjoitettaisiin kodittomien asunnoksi.

Siinäpä esimerkki Suomen päättäjille.

Kuka heistä uskaltaisi seurata nelimiljoonaisen Uruguayn presidentin linjaa?

“Omistaminen vie ajan elää”, hän sanoo.

ÄITINI JA ALZHEIMER

Soitin äidilleni, joka sairastaa alzheimerin tautia. Hän on tässä päivässä hyvin mukana sairaudestaan huolimatta ja tuntee ja muistaa enimmäkseen asiat.

Sairaus on tietysti jo edennyt ja asiat välillä unohtuvat, ihmisetkin, mutta keskustelu äidin kanssa on aina antoisa kokemus.

Hän muistaa hyvin vanhoja asioita ja kertoo niistä mielellään.

ÄITINI UNI

Tällä kertaa äiti puhuu näkemästään unesta. Hän oli ollut unessa nuoruudessaan, juuri kaupunkiin muuttaneena maalaistyttönä.

Äidin ensimmäinen työpaikka oli ollut hoitokodissa, jossa oli paljon alkoholisteja.

Hän tunsi erään vanhemman työntekijän hoitokodissa ja tiesi, että tämän äiti oli myös kadulla asuva alkoholisti.

SALAISUUS EI SAANUT PALJASTUA

Niihin aikoihin asia oli toisille suuri häpeä ja tuo hoitokodin vanhempi työntekijä oli salannut sen kaikilta.

Hän ei halunnut myöskään, että äitini kertoisi asian toisille työntekijöille.

Niinpä tuo vanhempi työntekijä alkoi syömään puheillaan äitiäni ulos työpaikasta.

Äitini kertoi, että hän oli silloin vielä hyvin nuori, alaikäinenkin, ja uskoi saavansa helposti muualtakin töitä.

Hän päätti irtisanoa itsensä mieluummin kuin jäädä puheilla syötäväksi.

KIRJEKUORI IKKUNASSA

Hän meni sanomaan itsensä irti. Unessa hän kertoi, kuinka hoitokodin johtava työntekijä koputti ikkunaan ja näytti hänelle kirjekuorta ikkunaa vasten.

Kuoressa oli pieni läksiäislahja äidilleni.

Äitini sanoi, että hän keittää vielä lähtökahvit ja tarttui pannun kahvaan.

Silloin tuo johtava työntekijä otti pannun häneltä ja sanoi, että hän keittää kyllä sinulle lähtökahvit.


TOTUUDEN HETKI

Niin äitini lähti siitä hoitokodista, mutta käytävää kulkiessaan hän kuuli keskustelun.

Ääni oli alkoholistin matalaa puhetta, viinan ja kaikenlaisten kurkkuun kaadettujen polttonesteiden kuluttamaa tummaa sointia.

Äitini vilkaisi huoneeseen ja näki, että siellä oli tuo hoitaja ja hänen äitinsä. Salailu oli nyt turhaa.

Oli aika kohdata totuus ja ottaa se vastaan.

UNESSA KAIKKI ON TOTTA

Äitini poistui tuosta hoitopaikasta ja kertoi, että oli unessa kohta seuraavassa työpaikassaan, jonka pian sai.

Hän totesi, että olipa hyvä kun lähti siitä paikasta pois ja näki poistuessaan totuuden paljastuvan luonnollisesti.

Kysyin lopuksi äidiltä, että onko tämä kaikki tapahtunut. Hän sanoi, että juuri noin se silloin meni.

Tiesin kyllä itsekin, että äiti oli nuoruudessaan ollut töissä siellä.

Hän oli kertonut jotain muistojaan myös paljon ennen sairastumistaan alzheimerin tautiin.

Tästä tarinasta äiti sanoi, ettei ole sitä ennen kertonut.

KENKIEN TARINA

Mieleeni tulivat kuin kuvana ajatuksiini, sammaloituneet, hylätyt ja havunneulasten peittämät kengät siellä kivellä.

Niiden hylättyjen kenkien tarina, yksi monista, oli tässä.

Mikä on sinun kenkiesi tarina?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti