perjantai 19. syyskuuta 2014

KIEVARI, KAMERA JA HOLLITIE

RENKI HUKUTETTIIN KOTITALON AVANTOON

Välläyksen tarinatulilla saamme tänään kuulla kotiseudusta, kameroista, kievareista ja holliteistä. Ole hyvä Ystäväni ja kerro taas meille tarinasi.

Ennen muinoin kuljettiin holliteitä pitkin hevoskyydillä. Talvella rekireitit kulkivat osin jäällä.

Teiden varrella oli tietyin välimatkoin (n. 15--20 km) kievareita, joissa matkalaiset saivat maksua vastaan ruokaa ja tarvittaessa yösijan.

Kotipaikkani ja pari kilometriä pohjoiseen päin oleva naapuri (hollitalo) olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella vilkkaan reitin varrella.

Jopa 40 hevosta saattoi kulkea peräkkäin markkina-aikaan. Kauppiaat kuljettivat usein muulloinkin tavaraa kolonnassa.

Näin oli turvallisempaa. Kaikenlaisia kulkijoita oli, he saattoivat viedä tavaraa melkein väkisin. Kaikki ovet piti pitää lukossa.

RENKI HUKUTETTIIN AVANTOON

Kotitalossanikin oli kulkijoille tarjottavaa ja hevosille yöpymispaikkoja ja heinää. Toiset hevoset yöpyivät ulkosalla nahkaset selässään.

Satoja henkilöitä saattoi käydä talossa päivässä. Menekki oli suurta, mm. kahvia ostettiin ennen sotia säkeittäin.

Jääreittien rantautumiskohdissa oli hevosten juottopoikia tarjoamassa hevosille ämpäristä vettä, niin ettei kuskin tarvinnut nousta reestä pois juottamaan.

Matkalla hikoilleet ja janoiset hevoset alkoivat mielellään juoda, niinpä ohjastaja joutui maksamaan vedestä, vaikkei olisi halunnut palvelua.

Vanha tarina kertoo, että joku renki on hukutettu kotitaloni rannan avantoon.


HOLLIAJOA

Naapuritalossa oli Mauno- ja Riekko-nimiset hevoset. Tyttären piti ajaa Maunolla myllyyn.

Rengin piti mennä Riekon kanssa seuraavaan kievariin, jossa oli holliajoa varten reki.

Hän odotti siellä, josko sinne tulisi matkalaisia, jotka tahtoivat jatkaa matkaa edelleen pohjoiseen.

PIIMÄPURKIT,MAITOTONKAT JA VOIVAKAT

Höyrylaivaliikenne oli 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle vilkasta. Useita laivoja kulki, ja matkustajista oli kilpailua.

Pitkänmatkan lippu maksoi vähemmän kuin lyhyen. Laivan kansi täyttyi piimäpurkeista, maitotonkista ja voivakoista.

Maalaiset veivät tinkimaitoa, voita ja kaloja kaupunkilaisille. Naapuritalon emäntä, isäni äiti oli hyvä vointekijä.

KORTTIA, TUPAKKAA JA MONOPOLIA

Matkustajia kulki laivassa erityisesti lauantaina. Hytit olivat täynnä, varsinkin peräkannen alla oleva miesten salonki Roihala.

Siellä miehet iskivät juttua, pelasivat korttia tupakoiden ja joskus sen ajan monopolia nauttien.

Myös kotitaloni silloinen isäntä oli kiertävä kauppias ”rättiläinen”. Hän myi kankaita ja saviastioita.

Hän oli myös kalastaja ja kävi kalankaupalla kaupungissa torilla ja rikastui sillä lailla.

“ON MULLA KOTISEUTU TUOLLA...”

Kotiseutuni on ollut jo 1700 luvulla ja isonjaon kartassa 1784 merkittynä hyvin kallioista metsämaata, huonokasvuista tai hakattua.

Kotitalon paikalla, järven ja lammen välisellä kannaksella, ei ollut lainkaan rakennusta.

Kilometrin verran siitä pohjoiseen päin, kukkulapellolla oli vanha asuinpaikka. Siellä oli torppa ja sen ympärillä pellot.

Tämän asuinpaikan länsipuolelle jää niemi ja itäpuolelle notkelma. Notkelmassa on lampi, josta lähtee pieni laskujoki pohjoiseen päin niemen takaiseen lahteen.

Joen molemmilla puolilla oli torpan niittyjä. Niemi ja notkelman itäpuolinen taus olivat kaskimaata.

Kaskiajalta lienevät peräisin vielä nykyisinkin nähtävät, kivikasoiksi ajan hampaissa kuluneet rauniot.


SATAVUOTIAS KOIVU

Torpassa asui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun vaihteessa ehkä seppiä. Heillä oli notkelman toisella puolella rinteessä maapaja.

Polku torpasta joen toiselle puolelle on kulkenut tammen eli sulun yli. Pajakuoppa näkyy vieläkin. Seinät on tehty kivistä, ja tulisijan paikka näkyy.

Isäni oli nuorena miehenä ehkä 1930-luvulla kaivanut esiin pajapölkyn. Silloin pajakuopan pohjassa oli kasvanut koivu, joka hänen arvionsa mukaan oli noin sata vuotta vanha.

JÄRVIMALMISTA RAUTAA

Pajakuopasta jonkin matkan päässä pohjoiseen, lahden rannalla rinteessä on myös muita kuoppia.

Ne ovat ehkä tervanpoltto- tai sysikuoppia. Kerrotaan, että sepillä on ollut ylempänä, pohjoisen vesireitillä valimo, jossa he valmistivat järvimalmista rautaa.

Kotinikin läheltä järven pohjasta löytyy isoja rautamalmilämpäreitä. Lapset sukeltelevat usein niitä ylös.

SYSIKUOPPA

1800-luvulla ilmestyi pajasta ja sysikuopista alle kilometri pohjoiseen päin vesireitin varteen rakennuksia.

Rakennukset näkyvät ainakin vuoden 1855 kartassa. Silloin on myös kotitaloni kohdalla jo rakennus ja lammen ympärillä peltoja ja niittyjä. Rakennus on ollut savutupa.

Seudulla asui 1800-1900-lukujen vaihteen paikkeilla paljon väkeä. Perheet olivat suuria, ja taloissa oli renkejä ja piikoja.

SAVUTUPA JA UKKO-PAAVO

Rakennustoimintaa oli paljon, pieniä torppia tehtiin ympäristöön perillisille ja muille.

Kotitaloni paikka oli siirtynyt talollisen tyttärelle. Tämän puoliso ”Ukko-Paavo” rakensi vuonna 1910 savutuvan lähelle uuden rakennuksen.

Talossa oli naapurin kertoman mukaan tupa ja pienempi ja isompi kamari. Savutuvan hirsistä oli ehkä rakennettu lähellä oleva lato.

Pihapiirissä oli myös toinen lato, navetta, riihi, pari aittaa ja lounaaseen päin rannassa sauna.

Talo on vaihtanut vielä pari kertaa omistajaa, ennen kuin isäni osti sen vuonna 1939.


VÄLLÄYKSEN KOULUAINE KOTISEUDUSTA


Kun olin lapsi, kotiseutua minulle oli vain kaurapelto, jossa kahlasin syömässä herneitä, metsä, jossa näpertelin käpylehmiä ja ranta, jossa kivillä istuen yritin onkia kaloja varpaillani.

Tähän piiriin kuului kotini lisäksi läheinen naapurimökki. Meidän ja mökin välillä oli vain pikkuinen juoksumatka, vaikkei mökki näkynytkään metsän takaa.

Kun äiti ei tiennyt, missä olin eikä saanut vastausta kutsuunsa tavanomaisilta olinpaikoiltani, hän arvasi, että olin mökin mummon luona.

Myöhemmin hän kaiken varalta puki minut punaiseen mekkoon, ja mummon luona käyntejä oli pakko lyhentää puoleen tuntiin.

Oli vaivalloista muistaa tätä aikarajoitusta, ja siksi hoin aina mennessäni: ”Puoli tuntia, puoli tuntia...”

Vähitellen kotiseutukäsite pakostakin laajeni. Koulu sijaitsi viiden kilometrin päässä kotoani. Matkoilla opin tuntemaan metsän polut ja tiet ja matkan varrella olevat talot.

Kun ne oli ensin huolellisesti tutkittu, hyväksyttiin kotiseutuun jo se piiri, johon koulukin kuului.

Kotiseutu ei ollut enää pelkkä maisema. Siihen kuului koulutovereita, ystäviä ja paljon muita ihmisiä.

Ihmisiä opin tuntemaan kaikenlaisissa juhlissa, seuroissa ja kinkereillä. Niissä oli leppoisa ja mukava tunnelma. Työtä ei kartettu.

Vuoron perään eri taloissa pidettiin työiltoja. Miehet tekivät talvella luutia, naiset leikkasivat matonkuteita, parsivat sukkia tai ompelivat. Ihailen kovasti näitä touhukkaita iltoja.

Kun sitten tuli koulun takia muutto kaupunkiin, tuntui aluksi, että minulta jäi sinne maalle kaikki, leikkini ja työni.

Sitä ihanammalta tuntuu mennä välistä tapaamaan rakkaita paikkoja ja entisiä ystäviä. Pitkän poissaolon jälkeen huomaan, kuinka kotiseutu muuttuu.


En enää löydäkään koulutovereitani. Hekin ovat aikanaan lähteneet. Nuori polvi on vierasta.

Murheekseni saan tietää silloin tällöin, kuinka joku seudun vanhoista on lähtenyt pois. Heistä on enää jäljellä jokin lapsena saamani muisto.

Kaikki vanhat kertomukset, äitini ja muiden, ovat minusta hyvin arvokkaita. Olen saanut kuulla, että kauan sitten meidänkin maalla on ollut useita mökkejä, eräässä niistä on asunut seppä.

Mökin paikasta muistuttaa raunio ja pajasta maakuoppa. Nämä kaikki tiedot olisi kerättävä talteen, ennen kuin kaikki ne, jotka jotakin muistavat, kuolevat.

Näin saataisiin rikas kuva kotiseudusta. Se näyttäisi, kuinka se on muuttunut aikojen kuluessa, ja tuleva polvi pitäisi sitä vieläkin rakkaampana.

Muistoni elävät aina kotini lähistöllä. Siellä on eräitä yksityiskohtia, jotka eivät varmasti koskaan muutu.

Löydän metsän, pellon ja rannan, jossa tekee vieläkin mieli uitella varpaitaan.

Välläyksen kouluaine vuodelta 1967

HARRASTUS JATKUU

Lisäyksenä voi todeta, että olen itse noudattanut tuota kouluaikaista ajatusta vanhojen muistojen talteenkeräämisestä.

Olen tutkinut muutenkin kotiseutuni historiaa, ihan harrastuksena vain.

KAMERAN VÄLLÄYKSIÄ

Kameroista puheen ollen... laitan tähän vähän historiaa, jota löysin kirjoituksistani.
 
Valokuvaus on ollut harrastukseni. Ensimmäisen kamerani sain noin 8-vuotiaana kummisedältä joululahjaksi.

Ensimmäinen kamerani oli sellainen pieni, yksinkertainen muovikapistus, jossa filmikoko oli vähän erikoinen.

Sillä en paljon kuvannut. Seuraavan kameran ostin käytettynä, ehkä lukiolaisena ollessani koulutoverilta.

PALJEKAMERA JA LASILEVYT

Kamerat ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Isälläni oli jo sotaväessä 1930-luvulla käytössään paljekamera.

Ihan vanhimmat ”filmit” olivat lasilevyjä, joiden pinnalla oli se tärkeä valoherkkä kalvo.

Myöhemmin isä kuvasi paljekameralla mm. perhettämme. Tämä kamera on minulla hallussani.

Siinä oli lopulta käytössä jo yksittäiset filmit kasetissa.


KUVIEN KEHITYS OLI LUOVAA TYÖTÄ

Joskus kuvasin perheeseemme myöhemmin hankitulla kameralla, mutta kuvaamisesta innostuin oikeastaan vasta lukiolaisena 1960-luvulla.

Silloin kuvaajan piti osata säätää valotusaika ja kameran aukko filmin herkkyyteen ja olosuhteisiin sopiviksi.

Jotkut harvat valmistivat mustavalkoisia kuvia itse suurennuskoneella vessaan tai johonkin muuhun huoneeseen varustetussa pimiössä. Näin tein minäkin myöhemmin.

Kuvien kehittäminen oli mukavaa, koska se oli luovaa työtä. Siinä pystyi tekemään jonkin verran ”kuvankäsittelyä”.

Tosin se oli joskus haastavaakin. Aika vierähti nopeasti.


FILMIKAMERAT JA KÄNNYKÄT

Nykyään kamerat ovat digikameroita, vaikka toiset yhä pysyvätkin sitkeästi filmikameroissaan, ovathan ne nousseet taas pienoiseen suosioonkin.

Digikameroiden toiminnasta kuvaajan ei tarvitse itse paljon tietää. Automatiikka hoitaa kaiken.

Kuvaamisesta ja kuvien katselusta on tullut nykyään pikaharrastus.

Kännykkä on melkein jokaisen taskussa ja sillä pystyy myös kuvaamaan, katselemaan ja tallentamaan kuvia nopeasti.

Välläys





4 kommenttia:

  1. Laivankulusta ennen kotiseudullani

    Isäni muistaa, että hän noin kolmen--kahdeksan vuoden iässä matkusti usein höyrylaivan konehuoneessa. Ihmiset istuivat konehuoneen peltiseinien vierustoilla olevilla penkeillä. Keskellä huonetta oli kunnioitusta herättävä vihreä höyrykone, laivan sydän. Se sytkytti, pihisi ja puhisi ikään kuin innosta, että näin sitä mennään. Koneen komeasti kiiltävät männänvarret liikkuivat edestakaisin ristiin rastiin. Siinä oli nassikalle ihmeteltävää. Niiden liike muistutti äidin käsivarsien veuhtomista ison leipätaikinan alustuksessa.

    Konehuoneessa oli rasvan tuoksua ja höyryn haikua. Ne olivat jopa miellyttäviä verrattuna myöhempien kulkuneuvojen dieselin katkuun.

    Konemestari kulki usein koneen ympäri trasselitukko kädessään. Hän hiveli trasselilla koneen liikkuvia vekottimia ja huolehti, että niissä oli aina tarpeeksi rasvaa.

    Laiva yöpyi joskus isäni kodin läheisessä laiturissa, jos se ei jostakin syystä voinut jatkaa matkaa ylöspäin vesireitillä. Isä muistaa, että silloin miehet soittivat gramofonia ajankulukseen. Se oli puusta tehty kummallinen laite, jossa oli puutorvi. Hänestä oli ihmeellistä, että siitä lähti ääni.

    Sitä laivaa, josta isälläni olivat ensimmäiset muistot, seurasi toinen laiva. Tämä oli kaksikerroksinen, kapeampi laiva. Kapeutensa ja korkeutensa vuoksi se oli kovin heiluvainen. Siinä tuntui aivan kuin olisi ollut tynnyrin päällä vesillä. Laivan ruumaan pantiin myöhemmin kiviä, jotta siitä saatiin vakaampi. Jos kannella oli paljon matkustajia ja tavaraa, laiva rötkötti jommallekummalle puolelle vähän kallellaan.

    Laivan reitillä oli kapeita kohtia. Yksi kapeikko oli jopa noin kilometrin pituinen. Sellaisesta kapeikosta läpi meno oli melkoinen kokemus. Sankka ruovikko hipoi molemmin puolin laivan kylkiä. Tuntui, että laivasta olisi voinut hypätä kuivin jaloin rannalle. Kuivina syksyinä vettä oli salmessa niin vähän, että kivet kalahtelivat pohjaan. Silloin salmesta ei voitu jatkaa liikennettä.

    Kun jotain tehdään, niin joskus sattuu ja tapahtuu. Kerran kaupungista tullessa laiva jäi kiinni sinkkivaijeriin ja sukeltajien piti irrottaa vaijeri potkurista. Toisen kerran oltiin tulossa melko kovaa vauhtia erääseen laituriin. Kippari (kapteeni) huusi yläkannelta ruotelin luota komentotorvesta alas masinistille: ”Täydeltä takaisin!” Laiva lähtikin jonkin vian vuoksi lujaa vauhtia eteenpäin laiturin ohi vinottain kohti rantatörmää. Jumps, keula tömähti penkkaan ja nousi ylös. Isästä tuntui, että laiva kaatuu siinä sekunnissa. Se kallistui ensin toiselle puolelle, ja sitten kallistuminen toiselle puolelle irrotti sen penkasta. Se heilui vielä muutamia kertoja puolelta toiselle. Huh, olipa se hetki! Isä oli ns. ruokasalissa. Astioita tippui pöydiltä, ja pelkoa lisäsi vielä se, että ruokasalin liukuovi paiskautui kiinni laivan heilahtaessa.

    Isä muistaa jonkin vakavan tilanteen kaupungin satamassa vuonna 1929. Siellä mietittiin pystyykö laiva lähtemään myrskyyn. Vaikka muut laivat eivät lähteneet, tämä laiva irrottautui kuitenkin laiturista ja suuntasi kohti korkeaa aallokkoa. Laiva oli suorituskyvyltään kuitenkin monia parempi. Isä ei ole ollut pahimpia poikia pelkäämään, mutta sillä reissulla hän taisi pelätä. Illalla radiosta kuultiin, että höyrylaiva Kuru oli hukkunut myrskyssä Näsijärvellä.

    Saman vuoden 1929 syksyllä isäni 16-vuotiaana sai todistaa järkyttävää tapahtumaa odottaessaan laivaa laituriin. Kaksi nuorukaista, joista toinen oli hänen lapsuudenaikainen leikkikaverinsa, lähti potkukelkkojen kanssa oikaisten lahdessa jo olevaa jäätä pitkin laivaa katsomaan. Jää petti, ja molemmat hukkuivat.

    Isä kulki monet kerrat laivoissa, kävi viemässä maataloustuotteita kaupunkiin. Minäkin muistan kotini ohi liikennöivän viimeisen laivan, jonka liikenne loppui 1950-luvulla.

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Odotin vesi kielellä tarinaasi höyrylaivaliikenteestä ja kylläpä huikeat kertomukset eteemme maalasitkin, surun ja ilon matkoja, elämänmakuisia ja tuoksuvia, höyrypillien vihellystä, koneiden jylinää ja surun siveltimestä pelon pyyhkäisyjä.

      Kyyneleet tulivat silmiin kun luin nuorukaisten kohtalosta, niin koituu toisinaan villi riemu, jonka elämä on sytyttänyt tuhoksi. Järkytys oli suunnaton isällesi nähdä se kaikki, pystymättä auttamaan.

      Olen lukenut ja kuullut tarinoita tuosta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, myös hyvin järisyttäviä kohtaloita. Ajatella, että isäsi oli samana päivänä toisella höyrylaivalla. Varmaan sekin oli myrskyssä ja pelottavassa aallokossa.

      Hyvin elävästi kerroit ja tunsin olevani mukana laivassa. Huumoria kertomuksesi sisälsi myös sopivasti, elämässä elävänä voimana sitä on oltava, muuten kukaan ei jaksaisi. On osattava iloita pienistä onnen hetkistä.

      Minä koin onnen hetken, kun sain kulkea hetken höyrylaivalla. Vieläkin tunnen konerasvan tuoksun nenässäni ja höyryn haikua ympärilläni, kuulen puheen sorinan hytistä ja askelten äänet kannella.

      Kiitos matkasta elämän vesillä Ystäväni Välläys!

      Kansipoika harzu

      Poista
  2. Ennen kuljettiin avoveden aikaan paljon vesiä pitkin. Isäni kodin lähellä oli kaksikin laivalaituria lähekkäin, toinen yhtiön ja toinen yksityisen. Jopa kolme laivaa kävi parhaana aikana siinä kohdassa. Mutta ei se enää kannattanut. Kun kylälle saatiin tie n. 1956, viimeinenkin henkilöliikenteen laiva lopetti kulkunsa.

    Rahtialuksiakin liikkui puutavaran kuljetuksessa. Minäkin muistan lapsuudesta, kun kaksi laivaa kulki peräkkäin. Siinä oli kai proomu ja lotja, vai oliko se etummainen niistä hinaaja. Proomu ja lotja ovat kai joidenkin mielestä samaa laivatyyppiä.

    Myöhemmin rahtialukset kuljettivat tukkeja lauttoina tai nippuina vesistön varrelta sahoille. Isänikin teki lukuisia savottoja, kaatoi puut ja veti rungot hevosen kanssa rantaan laanille. Hän kehitteli systeemin, millä hän pystyi yksin hevosen kanssa kokoamaan jäällä tukkinippuja ja kiristämään ne tiukoiksi sinkkivaijereilla. Kovaa työtä se oli. Minäkin vähän muistan sitä niputusta meidän rannassa.

    Paitsi ihmisiä ja maataloustuotteita kaupunkiin, laivoissa kuljetettiin mm. työkoneita maalla asuville. Isän kotiin tuotiin suuri, painava puimakone. Sen kuljetuksesta laivalaiturilta pihaan olen kertonut jossakin muussa jutussani. Lihoja kuljetettiin ja myös eläviä eläimiä, esimerkiksi sikoja häkeissä. Hevoskuljetukset keväisin kesälaitumille saareen olivat aina uutisen aihe päivälehdessä. Lehdessä oli kuvia siitä, miten saareen vapauteen päässeet hevoset aluksi kirmailivat riemuissaan ja mittelivät voimiaan.

    Laivalaitureille vietiin tavaraa ainakin reillä. Isän sedällä oli piimäreki. Sillä hän kuljetti piimäpurkkeja laivaan ja talvella suoraan kaupunkiin. Erään toisen henkilön piimänkuljetusreitin varrella ollut kivi on saanut nimekseen (sen henkilön) Piimäkivi. Meillä ei ehkä ole ollut hevoskärryjä ennen kuin minun muistini aikaan oli kumipyöräkärryt. Laivalaitureita oli lapsuudenkotini molemmilla puolilla olevien naapureiden rannassa. Maitotonkkia (l. -saaveja) vietiin meiltä veneellä laivalaiturille. Minua viisi vuotta vanhempi veli on ollut soutamassa niitä laivalle. Matka oli sen vuoksi hankala, koska välillä on niemi, jonka hän joutui kiertämään.

    Muistan meidän käyttämämme laivalaiturin seudusta sen, että siinä oli joku romahtamassa oleva pömpeli. Sinne meni meiltä oikopolku. Se ”kinttupolku” kulki meidän pellon jälkeen naapurin metsässä kapeana urana varvikossa. Siinä polulla pelkäsin muurahaisia. Sitten polku johti suon laitaa pitkin ja toisen naapurin pellon kautta hiekkarantaan. Se oli pitkä, hieno hiekkaranta. Siitä mentiin sitten veräjäpuiden välistä taas metsäpolulle, joka vei laivalaiturille. Hämärästi muistan käyneeni äidin kanssa joskus laivalla kaupungissa.

    Isäni on soutanut veneellä tavaraa monet kerrat ja pitkätkin matkat, esimerkiksi vienyt viljasäkkejä myllyyn. Mylly oli kosken rannalla (jossa oli joskus kaksikin myllyä, saha ja yhden talon oma sähkölaitos). Isä on soutanut myös toistakymmentä kilometriä kirkonkylälle asioille. Oli helle, ja loppumatkalla ennen kirkonkylää voimat meinasivat loppua. Hän sousi rantaan ja kävi uimassa. Sen jälkeen hän olisi mielestään voinut soutaa vaikka kilpaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Muistosi valloittavat taas monia sydämiä, niin elävää ja terapeuttista on lukea menneestä maailmasta, sen ajattomasta ja kiireettömästä elämästä.

      Sain koota näistä muistoista oman blogin:

      HÖYRYLAIVA ELÄMÄN REITILLÄ

      Lisäsin siihen vielä ratkiriemukkaat talvitarinat rovastin kyydityksstä ja lumipenkkaan lennosta. Kiitos Välläys loistavista muistelmista, toivottavasti niitä suot meille vielä lisääkin.

      Höyrylaivalla myrskyn kokenut lukijasi harzu

      Poista