keskiviikko 3. syyskuuta 2014

ELÄMÄN PISTE


KÄVELEN ÖISIÄ KATUJA VÄKIJOUKOSSA

Elämän piste on merkitty minuun.

Herään siihen ajatukseen ja mietin mistä se tuli.

Pohdin sen olevan totta, olen tiedostanut sen aina.

Piste on ollut aina olemassa, ennen näkökentän laidassa, nyt jo näkyvällä kohdalla.

Ei kuitenkaan vielä suoraan edessä. Elämän piste.

JAUHETUN KAHVIN TUOKSU

Herään hyvän kahvin tuoksuun. Olen unessa ja kahvihyllyn edessä.

 Hyllyllä on erilaisia paketteja, kaikissa kahvipapuja, niitä on monta lajiketta ja keskellä kahvimylly.

Saan jauhaa niistä juuri oman makuni mukaan tuoreen kahvin.  Olen onnellinen, sillä olen aina rakastanut kahvin tuoksua.

Mikään muu tuoksu ei saa mieltäni hetkessä piristymään.

TAKAN RÄTINÄ

Ulkona on neljä astetta lämmintä ja käyn sylyksen puita takkaan. Kohta kuusipuut rätisevät ja paukkuvat.

Kello on vähän yli viisi ja päivä jo valkenemassa. Elämän päätepiste, ajatus jäi mieleeni ja pohdin sitä takan rätinässä.

Lasin takaa tuli loimuaa huoneen seiniin ja kirjahyllyyn kauniisti.


ELÄMÄN PÄÄTEPISTE

Muistan kun pikkupoikana kävimme isäni ja äitini kanssa hautausmaalla. Vanhempani menivät jonkun sukulaisen haudalle, minä pingoin ympäri hautausmaata.

Juoksin käytäviä pitkin innoissani kunnes tulin pelottavan näyn kohdalle. Iskin siinä kannat hiekkaan ja pysähdyin kuin seinään.

Edessäni oli näky, joka sai pienen pojan mielikuvitukseen kuvan, jonka näen siellä vieläkin.

Näin elämän päätepisteen.

ELÄMÄN VIRTA

Oli loppukevät ja maa jo sulanut, mutta pohjoisessa vielä routa korkealla.

Sulanut lumi kerääntyi kuoppiin ja lätäköihin. Odotti matkaansa maan uumeniin.

Matkaa, joka pian taas kulkisi elämän virtana ylös puiden juuriin, nousisi runkoon ja kohti latvaa.

Kohti taivaita, elämän virta.

ELÄMÄN MITTA

Näin edessäni haudan mallisen syvän kuopan joka oli täynnä vettä. Mykistyin näyn voimasta.

Yhtä aikaa pelkäsin kuoppaa ja tunsin sen vetävän minua puoleensa.

Lähestyin sitä varovasti ja halusin kurkistaa kuopan sisälle.

Näin suurten mäntyjen peilautuvan hautakuopan vedestä.

Näin sinitaivaan ja puiden latvat.

Näin elämän lopun, jatkumisen ja päätepisteen.

Pienen pojan silmissä oli koko elämän mitta.


ELÄMÄN HAURAAT REUNAT

En sitä sillä hetkellä niin syvällisesti ajatellut. Olin vain jännittävässä paikassa.

Pelko oli ponsi, joka sai minut astumaan kohti kuopan reunaa.

Yhä lähemmäs jännittävää ja kiinnostavaa, outoa vesikuoppaa.

Ajattelin että jos sinne putoaisi, ei varmasti koskaan pääsisi pois.

Reunamat olivat hauraita ja murenivat alas.

TIUKKA OTE NISKASSANI

Askeleeni kävivät varoviksi. Yritin kurkotella eteenpäin.

Halusin nähdä perille asti, sinne minne elämä päättyy, päätepisteeseen. Elämän loppuun. Elämän pisteeseen.

En nähnyt. Näin vain vedestä kuvastuvat puiden latvat ja sinitaivaan.

Näin sen kaiken, kunnes tunsin äitini tiukan otteen niskassani.

LOPUN ALKU

Nyt, kun muistelen tuota hetkeä vuosien takaa, ajattelen, että elämän piste olikin uuden tarinan alku.

Näin siinä hetkessä enemmän kuin silloin ymmärsin. Luulin näkeväni lopun, mutta näinkin alun.

Pienelle pojalle siinä edessä oli vain jännittävä vesikuoppa. Pieni turvallinen kauhun hetki, jota saattoi lähestyä ja kurkkia.

Pinkaista sitten isän ja äidin kanssa turvaan ja kertoa autossa näkemänsä ihmeellisen kuopan täynnä vettä.

ELÄMÄN NISKALENKISSÄ

Tänään näen tuon pisteen jo selvästi. Enää se ei ole pilkku eikä puolipiste, se on elämän päätepiste.

Kaikki loppuu kerran, jokainen tarina päättyy.

Isäni on jo kauan ollut haudassa ja äitini sairastaa alzheimerin tautia.

Minä sairastan servikaalista dystoniaa ja tunnen joka hetki niskassani sen otteen.

YRITIN OLLA VÄKISIN TERVE

Olen kuin suuren painijan käsissä. Olen otteessa, joka vääntää vääjäämättä päätäni.

Taivuttaa niskaani ja kääntää pääni väkisin sivuun. En voi sille mitään. Tahdonvoimani ei vain riitä.

Yritin pari vuotta olla väkisin terve. Taistelin sairautta vastaan. Kielsin sen aluksi. Sairaus tuntui vain autolla ajaessa pään vääntönä vasemmalle.

RESEPTINÄ PENKIN SÄÄTÖ

Kävin työterveyslääkärillä, kahdellakin, eikä kumpikaan tunnistanut sairautta oireistani.

Kävin ortopedillä ja erikoislääkäri tutki minut tarkoin. Ainoa asia, jonka sain häneltä matkaani oli kehoitus säätää auton istuinta.

Niinpä jatkoin matkaani suuren painijan otteessa. Niskoja väänsi vaikka kuinka säädin auton istuinta.

ITKIN JA LUOVUTIN

Lopulta vuosi sitten, alkukesästä, eräänä aamuyönä annoin periksi, luovutin ja annoin itkun tulla.

En voinut olla väkisin terve vaikka kuinka yritin.

Pääni ei vain pysynyt suorassa. Niskat vääntyivät sivuun jo makuuasennossa.

Menin vielä kerran lääkäriin ja sain lopulta diagnoosin tähän sairauteen.

EN OLE TAVANNUT PARANTUNUTTA

Pääsin neurologin vastaanotolle ja kuulin, ettei dystoniaan ole parantavaa hoitoa.

Sairaus ei johtaisi kuolemaan, mutta toisaalta vain muutama prosentti parani siitä. Tosin en ole vielä tavannut tai kuullut yhdenkään parantuneen.

En vaikka olen vuoden ajan lukenut myös kansainvälisten vertaistukiryhmien keskusteluja. Ehkä joku on parantunut eikä kehtaa edes kertoa sairastaneensa kerran tätä outoa tautia.

HOITO ON TEHOKKAINTA ALKUVAIHEESSA

Oletan, että niillä jotka ovat parantuneet, on dystonia todettu jo varhain ja botuliinihoito voitu aloittaa heti.

Taudin alkuvaiheessa hoito on tehokkainta eikä se aivoissa ole vielä kehittynyt niin pitkälle.

Botuliinihoito auttaa silloin paremmin ja tauti voi jopa parantua tai siirtyä oireettomaan tilaan.


ENTÄ JOS

Juuri siitä syystä minua hieman harmittavat nuo työterveyslääkärit ja ortopedi autonpenkinsäätöohjeineen.

Entä jos heidän ammattitaitonsa olisi riittänyt taudin tunnistamiseen heti alkuun.

Entä jos hoitoni olisi aloitettu silloin, kun se oli vain autolla ajaessa vaivana.

Entä jos on maailman turhin ajatus, mutta silti se elää ja voi hyvin.

SAIRAUDEN KIRISTYVÄ OTE

Tänään on vain tämä hetki. On oltava kiitollinen tästä, että sai edes lopulta diagnoosin.

Sai tietää mitä sairastaa ja pääsi hoitoihin jotka vuosi diagnoosin jälkeen tuntuvat turhauttavilta.

Olen käynyt botuliinihoidoissa nyt neljä kertaa. Ensimmäinen kerta vaikutti voimakkaimmin.

Silloin huomasin pistosten tehon siinä, että pystyin nukkumaan myös toisella kyljelläni.

Vielä toisella kerralla viime joulukuun alussa piikeistä oli jotain apua.

Siitä eteenpäin sairaus on hiljalleen vain kiristänyt otettaan.


HELSINGIN ÖISILLÄ KADUILLA

Kävelin muutama päivä sitten Helsingin keskustan läpi yöllä. Ihmisiä oli massoittain liikkeellä.

Oli viikonvaihde ja kuljimme ihmisten ja hälinän läpi. Kapakoista syöksyi porukoita huudellen toisilleen.

Oli juhlan aika. Nyt otettiin rennosti. Iltayö oli huikean kaunis.

VÄKIJOUKOSSA KÄSI LEUASSA

Kävelimme Halkolaiturilla purjelaivoja ihailemassa. Katselimme tummana kimaltavan veden yli.

Uspenskin katedraali oli upeasti valaistu.

Kävelimme Tuomiokirkon ohi ja näimme sen  hohtavan valkoisena yötaivasta vasten.

Kaikkialla ihmisiä, huutoja ja naurua.

Ja minä kävelin siinä ihmisjoukossa leukaani tiukasti puristaen.

Niskojen vääntö mukulakivillä kävellessä oli rajua.

Pidin kädellä väkisin päätäni suorassa ja kuljin väkijoukossa.


KIINNI ELÄMÄSSÄ

Kivuista ja niskojen väännöstä huolimatta oli niin kaunista. Tuntui hienolta olla siinä elämän sykkeessä mukana.

Ajattelin sitä hautakuoppaa, joka oli veden täyttämä, yhtä aikaa pelotti ja veti puoleensa.

Olin nyt lähempänä sitä, keskellä elämän hälinää ja sykettä. Näin sen olevan siinä ja puristin leukaani tiukasti.

Pidin kiinni elämästä.

SEISOIN REUNALLA

Samassa muistin äitini, joka tarttui kauan sitten niskaani ja kiskaisi minut haudan reunalta.

Pysähdyin kadun reunaan ja näin punaiset valot.

Jäin odottamaan.











7 kommenttia:

  1. Hän lähti pari päivää sitten

    Elämä on arvaamaton. Piste voi tulla milloin vain.

    Olimme puhuneet monta kertaa puhelimessa sairauksistamme ja oireistamme. Hän, 54-v lähisukulaismies, sairasti borrelioosia ja oli läpikäynyt muutama vuosi sitten aivoinfarktin. Hän oli kuitenkin toipunut pikkuhiljaa infarktista ja pystyi käymään työssä lyhennettyä työpäivää.

    Meillä oli paljon samankaltaisia oireita. Koska minullakin on saksalaistutkimuksen mukaan borrelioosi mahdollinen, sain häneltä paljon tietoa tuosta sairaudesta ja sen hoitomahdollisuuksista, joista hän oli ottanut selvää. Hän taas luotti minun pitkän kokemukseni tuomaan tietomäärään ja kyseli minulta monta asiaa. Asetelma on vähän outo, koska olemme eri sukupolvea. Olin vähän yllättynyt siitä luottamuksesta. En kokenut olevani mikään ylempi neuvonantaja, vaan olimme tasa-arvoisia vertaistukijoita.

    Kroonista borrelioosia ei Suomessa oteta helpolla todesta. Hänellä oli ollut jonkin kerran Borreliatesti positiivinen ja välillä negatiivinen, mutta hän ei saanut hoitoa julkiselta puolelta. Jonkun lääkärin kautta hän sai kuitenkin pitkiä antibioottikuureja aika ajoin ja hän oli kehitellyt itse laitteen nivelkipujen vähentämiseksi.

    Hänellä oli myös muita sairauksia. Hän yritti tasapainoilla antibioottikuurien ja noiden muiden sairauksien kanssa. Keskusteluissamme hän oli ihan positiivisella mielellä. Kerran koettu aivoinfarkti varmasti aiheuttaa jonkinlaista pelkoa tulevaisuudesta, mutta se ei ehkä ollut kuitenkaan päällimmäisenä.

    Olin eilen aamulla keräämässä vadelmia lähimetsästä. Tänään keräsin punaherukoita pihallamme. Marjan keruu, jos mikä, on hyvää terapiaa. Varsinkin tänään huomasin, että tuollaisen rutiinikäsityön aikana ehtii tekemään järjestelyä aivoissa ja miettimään asioita. Tänään tapahtuma ei ollut enää mielessäni niin akuutisti kuin eilen.

    Mies piti pari viikkoa sitten avovaimonsa kanssa mökillä kesäjuhlat. Tarkoitus oli tutustuttaa molempien sukulaisia toisiinsa. Koska hän oli sairastanut paljon ja ollut huonossa kunnossa, suhteet sukulaisten kanssa olivat jääneet ehkä sen takia vähälle hoidolle. Siellä oli ollut ihan mukava tunnelma. Mies oli näyttänyt hyväkuntoiselta, ja avovaimo oli erittäin mukava. Miehen lapsetkin olivat pitkästä aikaa käymässä.

    Siitä, miksi hänet tavattiin tuupertuneena tietokoneen eteen, ei ole vielä tietoa. Tuliko uusi infarkti? Vaikka olen yrittänyt estellä, niin mieleeni on pyrkinyt myös ajatus, että oliko kesäjuhlien tarkoitus myös ”jäähyväiset”. Vaikka ei näin olisi ollut, niin sellaisiksi ne taisivat jäädä. Ajattelen asiaa varsikin hänen lastensa kannalta.

    Pari päivää juhlien jälkeen olin saanut häneltä soiton, mutta en ollut silloin vastaamassa. En voinut soittaa vastaan sinä päivänä, mutta myöhemmin soitettuani parina päivänä en saanut häntä kiinni puhelimella. Mutta ei hänkään soittanut.

    Ehkä hänen asiansa ei ollut enää ajankohtainen. Koska kuulin, että hän oli ollut juhlissa hyvässä kunnossa, niin en sitten soitellutkaan. Ajattelin, ettei hänen tarvitsisi selitellä minulle, miksi hän ei minua kutsunut sinne. Tai olisiko hän ehkä kutsunut minut erikseen rääppiäisiin?

    Jäi vähän mietityttämään, mikä hänen asiansa olisi ollut...

    välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Oli koskettava tarina elämän hauraudesta ja arvaamattomuudesta. Jätti vielä Sinulle mietittäväksi puhelun sisällön. Ehkä hän olisi soittanut kuitenkin uudelleen jos kyseessä olisi ollut hyvin tärkeä asia.

      Otan osaa suruusi ja toivon Sinulle voimia päiviisi. Hyvä, että saat puutarhasta ja metsästä rauhaisaa mieltä pienen puuhastelun myötä. Marjojen ja sienien keruu on hyvää terapiaa, niissä keskittyy pieniin, suuriin asioihin ja hetkiin, saa kokea löytämisen iloa ja kotona syödä terveellistä lähiruokaa.

      Kanssasi kulkija harzu

      Poista
    2. Kiitos osanotosta, Harzu Ystäväni.

      Hän oli etätyönsä ääressä. Ilmeisesti elämä oli loppunut todella nopeasti, niin ettei hän ehtinyt kutsua apua. Mitään itsetuhoon viittaavaa ei ole ilmennyt.

      Mukanasi kulkija välläys.

      Poista
    3. Oli suuri valtimopullistuma, joka oli revennyt.
      välläys

      Poista
    4. Kiitos Ystäväni, että jaoit tämän järkyttävän kokemuksen kanssamme. Niin pian voi elämä maan päällä päättyä. Oma isäni kuoli myös samanlaiseen aivoverenvuotoon vielä nuorempana, myös hänelle kohtaus tuli yllättäen.

      Tiedän, miten raskas matka läheisille on toipua varsinkin näin nopeasta lähdöstä, eikä siitä ehkä koskaan täysin toivu. Tuollaisen kokemuksen jälkeen näkee elämän erilaisena, ymmärtää sen, että kaikki jää sillä hetkellä, kun aika päättyy.

      Voimia Ystäväni Sinulle ja kaikille läheisille.

      -harzu

      Poista
    5. Kiitos Harzu Ystäväni myötäelämisestä. Kun ajatelen Sinua, joka liian nuorena menetit isäsi, kyyneleet valuvat helposti.
      Eteenpäin vain on mentävä.
      välläys

      Poista