torstai 25. syyskuuta 2014

IKÄVÄN MUURI

KUKAAN EI HUOMANNUT MITÄÄN

Ikävä tulee jostain ja lipuu kuin usva yli syksyisen veden. Sana on kaunis ja monivivahteinen. Ikävä sana. Mistä se tulee? Löytää aina ihmisen luo ja etsii sijansa. Istuu hiljaa ja häiritsemättä, on ilonkin lähellä olemassa, ei säikähdä sitäkään. Odottaa ja tietää, että sen aika tulee, on tullut aina. Ikävän aika.

Lapsena, ennen kouluikää, minulla oli mieluinen leikkikaveri naapuritalossa. Kesken hauskan leikin hän sanoi, että kohta meidän tulee lopettaa, koska hänen isoveljensä pääsee koulusta. Minä sanoin, että mennään teidän keittiöön ja siirretään kelloa tunti taaksepäin, niin saadaan vielä jatkaa leikkiä.

Olen usein palannut tuohon hetkeen, joka jätti kuvan mieleni maailmaan. Hetkeen, kun tajusin, että aikaa ei voi siirtää. Ikävään hetkeen. Opin siinä, että leikin loppua ei voi estää. Kaikki muuttuu kerran, päättyy ja alkaa uusi tarina, uusi leikki.

IKÄVÄN KIVIMUURI

Ikävä on kivimuuri, jonka taakse voi jäädä. Ei uskalla mennä yli, mutta ei voi palata takaisin. On ikävässä tilanteessa, jumissa ikävään. Näkee takanaan asioita, jotka heittivät kivet eteen, tekivät muurin, jota ei jaksa ylittää. Isoja, raskaita kiviä, liian raskaita liikuttaa. Ketään ei liikuta se ikävä. Olet siinä yksin ikävissäsi.

Mistä löytyy se voima, joka vie tuon ikävän kivimuurin eteen? Saa astumaan ne askeleet, jotka ovat liian raskaita. Haluaisi vain palata menneeseen. Kääntää kelloa ja jatkaa leikkiä. Jatkaa, vaikka tietää, että se kaikki oli silloin niin vaikeaa. Koskaan se ei ole helppoa ollutkaan, ei kenellekään.

KIVINEN KIIHDYTYSKAISTA

Ikävän kivimuurin takana on jotain. Mitä se on selviää vain menemällä muurin yli. Ikävän kivimuurin yli. Sinä tiedät ne kivet, jotka eteesi heitettiin. Tiedät, että monella on vielä suurempi muuri. Toisilla se näyttää olevan vain kasa pikkukiviä ja joillakin kuin kivinen kiihdytyskaista, josta koko ajan löytyy uusia ohitettavia.

Ikävän kivimuurin edessä on tasainen tanner, kovaksi poljettu ja kuljettu. Ympyrän muotoinen polku on tullut, kun itseään on kiertänyt liian monta kertaa ympäri. Paennut omaa kuvaansa koska sen on kokenut niin ikävänä.

Haluaisi olla jotain muuta. Katsoo ikävissään aamuteeveen kauniiksi taputeltuja, sanavalmiita ja ohjelmiin sparrattuja keskustelijoita. Ikäviä ihmisiä ei niihin oteta.

IKÄVÄT IHMISET

Mielestäni pitäisi ehdottomasti ottaa. Valitettavasti kuitenkin ikävien ihmisten aamuteeveet lopetettiin jo viime vuosituhannella. Nyt ikävä kyllä ikävät ihmiset pannaan nopeasti kuvaruudusta pois ja äänestetään äkkiä ulos jokaisesta tositeevee-ohjelmastakin.

Ikävät ihmiset ovat aina muurin takana. Ikävän muurin. Heidän edessään on mahdoton ylitettävä ja takana mahdoton palattava. Tilanne on kiistatta ikävä. Miten siitä löytäisi tien muurille, ikävän muurille.

Onko jokin voima, joka voi saada ihmisen astumaan nuo askeleet. Onko mitään mikä veisi sinne ja näyttäisi mitä ikävän muurin takana on.

TERVEYS ON SAIRAUDEN ESIVAIHE

Sairaus on ikävä asia, kukaan ei kiistä sitä. Sairas, joka ikävöi terveyttä on kaikkein ikävin asia. On surullista, että ikävöi sitä, mihin ei voi palata. Terveys voi olla edessäpäin, mutta koskaan sitä ei voi ikävöidä. Terveys, jota ikävöi, johti tähän sairauteen. Oliko se edes terveyttä, vai sairauden valmistelua tai esivaihe?

Mitä on terveys? Hyvä kysymys, kun on sairas. Pakko kuitenkin sanoa, että terveen etsiminen voi olla työlästä puuhaa. Sairaita tulisi paljon jos alettaisiin terveitä etsimään, sairaan paljon. Terveen ihmisen löytäjä olisi kuin Kolumbus, ja jäisi historiaan. Ei ole terveitä ihmisiä, on vain eri tason sairaita.

IKÄVIEN IHMISTEN AIKA

Ikävien ihmisten aika on taas tulossa, minä uskon siihen. He tulevat kuin hahmot usvasta, ikävän usvasta. He tulevat ja näyttävät meille miten valheellista ja julmaa se kaikki oli. Miten ahneus oli kaiken takana ja sai tekemään hirvittäviä asioita.

Mikään ei riittänyt ja ikävät ihmiset oli helpoin uhrata. Ikävän vanhat ihmiset potkittiin ulos ensimmäisenä työpaikoilta. Ikävän vanhat ihmiset nöyryytettiin ja jätettiin ikäväänsä. Vietiin lopulta hoitokotiin ikävöimään jotain minkä oli jo unohtanut.

VAIVAISTALO VAI HOITOKOTI?

Katselin hiljattain hienon dokumentin vanhainkodista. Hoitokodiksi sitä kai kutsutaan, mutta työntekijätkin taisivat edelleenkin puhua vanhainkodista. Kukaan ei kuitenkaan puhunut vaivaistalosta tai kunnalliskodista.

Mielestäni tuo vaivaistalo olisi kuitenkin paras nimitys laitoksille, jotka meitä viimeiselle rajalle kuljettavat. Rehellisempi nimi.

Vaivaistalo antaisi reilumman kuvan siitä mikä meitä odottaa jos elämme sinne saakka, että niistä ovista on mentävä. Tosiasia on, ettei kukaan oikeasti halua elää niin vanhaksi, että joutuisi sellaiseen paikkaan, olipa nimi mikä hyvänsä.

En nähnyt tuossa dokumentissa yhtään onnellista ihmistä. Hoitajatkin vaikuttivat apeilta ja stressaantuneilta.


KYYNELTEN MERI

Eräs vanha mies dokumentissa istui yksin pöydässä ja itki tuskaisena. Hoitaja siveli hänen selkäänsä ja kyseli lempeästi itkun syytä.

Vanhus ei sanonut mitään syytä, ei ehkä tiennyt enää ikävänsä syytä itsekään, itki vain. Ihmisen ikävääkö itki, vai kadonneita muistojaan. Ikävän muuri on kyynelten meren rannalla.

Mitä on ikävän muurin takana? Onko siellä mitään? Onko kaikki jo takanapäin ja sitä voi vain ikävöidä. Vai onko jotain myös edessäpäin? Jos vain uskaltaisi sille muurille. Löytäisi aukon siitä tai jaksaisi kiivetä sen yli. Ikävän muurin yli.

Vai onko parempi vain jäädä tähän. Huumata itsensä jotenkin ja kuvitella, että näin voi jatkaa loputtomiin. Että tämä ei pääty koskaan. Kiertää itsensä ympäri niin monta kertaa, että eksyy suunnasta.

HENKINEN TASAPAINO

Katsoin eilen dokumentin kuulusta kriisitilanteiden valokuvaajasta. Hän meni kuvissaan aina sinne, missä oli sotaa, kurjuutta ja nälänhätää.

Eräs hänen kuvaamistaan ihmisistä oli mies, joka eli perheensä kanssa pahvien päällä raiteiden välissä. Hän oli jossain vaiheessa jäänyt junan alle, mutta selvinnyt siitä menettäen osan raajoistaan.

Kuvaaja hääräili kameransa kanssa ympärillä, kun perhe makoili pahveilla ja söi siinä raiteiden välissä. Mies lähti reppu olantyngän yli heitettynä keppinsä avulla kerjäämään ja sai muutamia kolikoita autoista. Virralla he peseytyivät ja perheen äiti pyykkäsi.

Mitään valittamista tai elämään pettymistä ei heistä voinut havaita. Henkinen tasapaino oli varmaankin sydämessä eikä turvatussa taloudessa.

INHIMILLINEN KOSKETUS

Missä ihmisen on hyvä olla? Lämpimässä pöydässä yksin kylmästä täristen ja unohdusta itkien vai kerjäläisenä raiteiden välissä pahvien päällä. Toiselta ei puutu mitään, toiselta puuttuu kaikki.

Inhimillinen kosketus ja lämpö, on se mitä ihminen kaipaa. Kaikki tulee tai menee sen mukana. Inhimillinen kosketus tekee ihmisestä näkyvän. Tekee hänet läsnä ja olevaksi.

HUOMAAMINEN TEKEE OLEVAKSI

Kuuntelin radiosta eräänä iltana tarinaa katulapsista. Kertoja sanoi, että rahaa ja ruokaa tärkeämpää katulapselle on tulla huomatuksi.

Huomaaminen on rakkauden teko. Oletko huomannut, että elämäsi parhaat hetket olivat ne kun sinut huomattiin. Olitkin olemassa jollekin.

Muistat myös tarkkaan ne kohdat, missä sinut ohitettiin vilkaisemattakaan. Ainoa huomio saattoi olla ilkeä ele, mutta sekin oli huomio. Vain eläviä kiusataan.

KAIKKI KAIPAAVAT HUOMIOTA

Työpaikoillakin eräs kiusaamisen muoto on se, ettei huomioida toista. Ei sanota huomenta tai vastata siihen. Olen itsekin joskus kokenut sen. Sanonut huomenta tai moi, mutta saanut vain tyhjän katseen. Se tuntuu samalta kuin potta heitettäisiin naamalle.

Hyvä että tuntuu, sillä tunteettomuus olisi vielä pahempaa. Kyynisyys on ikävän muurin vartija ja yksi osa sen valtaa ja rakennetta.

Huomenta sana jo kertoo mistä on kysymys. Huomioiduksi tulemisesta heti aamusta lähtien.

MAAILMAN VANHIN VALHE

Katulapsi, raiteiden välissä asuva kerjäläisperhe, vanhus tyhjässä pöydässä ja kiireinen työntekijä käytävällä kaipaavat lopulta samaa asiaa.

Me haluamme tulla huomatuksi, olla olemassa ja läsnä. Kyllä se aina tietoinen teko on, kun sitä ei tehdä, vaikka selitys tottakai tuleekin kuin apteekin hyllyltä.

Näin meitä kylmästi manipuloidaan. Kukaan ei huomannut mitään on maailman vanhin ja yleisin valhe.

POLKU IKÄVÄN MUURILLE

Minä olen kokenut oman sairauteni olevan viesti terveydestä. Olen löytänyt ikävän muurini ja tiedän nyt missä se on. Aion vielä ylittää sen. Ikävän muurin.

Huomaan, että moni muukin on seisonut tässä ennen minua. Näen poljetun maan ja kuljetun reitin.

Tie muurille on raivattava itse. Ikävän muurille on jokaisen mentävä omaa reittiään, omaa polkua.

On vain lähdettävä liikkeelle pienin askelin.

On uskallettava, sillä aikaa on vain tämä elämä.





keskiviikko 24. syyskuuta 2014

KATSE ETEENPÄIN

TAHTO VIE YLI EPÄTOIVON SUON

Herään vähän ennen neljää. On pimeää ja vain pistokkeen punertava valo heijastuu seinästä. Ulkona tuuli käy puuskina lehmuksen oksissa.

Uni johon heräsin haipuu mielestä enkä saa enää siitä mitään muistikuvaa. Makoilen hiljaa ja annan pään vääntyä sivulle. Kouristus on taas lievempi nukkumisen jälkeen.

Katsoin ennen nukkumaan menoa pari dokumenttia. Toinen kertoi vanhusten hoitokodista Somerolta, toinen oli tavallisten Bolivialaisten ihmisten elämästä kertova dokumentti.

Molemmat jättivät paljon ajateltavaa. Ihmiset niissä tulevat tarinoineen tähänkin aamuyöhön. Huomaan taas miten samanlaisia me ihmiset kaikkialla olemme.

Rakkauden kaipaus on aina ydinsanoma kun muut asiat ovat jotenkin kohdillaan. Me tarvitsemme rakkautta, niin se aina on.

AAMUKAHVIT TAKAN LÄMMÖSSÄ

Puoli viiden aikaan nousen keittämään kahvit. Takan kylki on lämmin kun kuljen sen ohi. Tuuli vinkuu ikkunalaudoissa, mutta ulos sen voima jää.

Poltin uunillisen takassa illalla ja lämpö on nyt tasaisen pehmeää, tuntuu rentouttavana kun istun takan viereen kahvikuppi kädessä.

Lehmuksen oksia ravistelee puuskatuuli ikkunan takana. On pari astetta lämmintä ja vielä pimeää, katuvalot syttyvät viideltä.

TIETOTEKNIIKKA JA KUNTOILU

Käyn puntarilla ja huomaan painoni pysyneen kesän jälkeen hieman päälle 70-kilossa ja aamun leposyke on 41.Tallennan tiedot puhelimen ohjelmiin.

Olen arvostanut tietotekniikan mahdollisuuksia kunnon seuraamisessa siitä lähtien kun niitä alkoi tulla puhelimiin.

Juoksun ja pyöräilyn aikana voi kuunnella musiikkia tai äänikirjaa samalla kun tallentaa reitin GPRS-ohjelmalla.

Kuvia voi ottaa matkan varrelta, tehdä niistä gallerian instagrammiin ja käyttää kuvina blogeihin.

Ainoa heikkous on akun kesto kaikkien toimintojen käyttämiseen. Olenkin monta kertaa menettänyt osan matkasta akun virran loppuessa.

Onneksi matka fyysisesti jatkuu vaikka se virtuaalisesti onkin päättynyt.

BOTOXIA JA XEOMINIA

Kävin kaksi ja puoli kuukautta sitten Meilahden sairaalan neurologisella osastolla vastaanotolla.

Sain siellä neljännet piikkini vajaan vuoden sisällä. Aikaisemmat piikkini olin saanut Lohjan neurologisella osastolla.

Kaksi ensimmäistä piikkiä, viime vuoden syyskuussa ja joulukuussa annettiin Botoxia ja nämä kaksi viimeisintä Xeomin-botuliinia.

Voimakkaimmin piikkien tehon huomasin ensimmäisellä kerralla vuosi sitten.


TERVEYS ON SAIRAAN AURINKO

Kervikaalisen dystonian aiheuttama liikehäiriö oli silloin voimakas ja päätä oli vaikea pitää paikallaan lepoasennossa.

Piikin jälkeen tilanne jonkin verran, mutta selkeästi helpottui ja liike laantui jännitteeksi.

Viime syksy jouluun asti olikin ehkä tähän asti vaikein aika tätä tautia sairastaessani, olen niitä tuntoja ja kokemuksia myös blogeissani kuvannut.

Kypsyminen sairauden hyväksymiseen oli vaikeaa ja edelleenkin sen jollain tasolla kieltää.

Terveys on sairaalle kuin aurinko, aina sitä odottaa, ja joka aamu toivoo sen sarastavan.

KEVÄT TULI KIRKKAASTI

Minulle eräs kynnys tässä sairaudessa osui viime vuodenvaihteen kohdille. Astuin silloin jonkin vaiheen yli.

Päätin hoitaa tämän homman ja kestää sen. Löysin liikunnan ilon ja elämään tuoman voiman. Aloin juosta taas säännöllisesti ja kevät tuli kirkkaasti vastaani.

Maaliskuussa kävin vielä Lohjan neurologisella polilla botuliinipiikillä, mutta en huomannut niillä juurikaan vaikutusta.

Sairauteni tuntui asettuneen omaan uomaansa ja pysytteli siinä kuin asemasodassa taisteluhaudassa.

IHMINEN ON LUOTU TERVEYTEEN

Kevään aikana olin jo hyväksynyt jollain tavoin sairauteni, mutta eihän tähän koskaan totu.

Luonnollisesti aina kun näkee, tai eteen tuodaan vielä vakavammin sairaita, ymmärtää olevansa onnekkaassa asemassa.

Se on kuitenkin eri asia kuin tottuminen tähänkään sairauteen. Se on asioiden suhteuttamista.

Ihminen on luotu terveyteen ja siihen sitä aina pyrkii.


TAHTO VIE YLI EPÄTOIVON SUON

Tahto on jotain, mitä minä en ymmärrä, se on käsityskyvyn ulkopuolella ja pyrkii aina kohti terveyttä.

Tahto on voima, joka on kantanut minut usein heikkouden läpi, ottanut kuin reppuselkään, kun kaikki muu on uupunut.

Jälkeenpäin on vain katsellut taakseen ja ihmetellyt, että tuonkin epätoivon suon yli on jotenkin tullut.

NELJÄNNET PIIKIT MEILAHDESSA

Kesällä kävin Meilahden neurologisella polilla botuliinitoksiinipiikeillä ja ensimmäisen kerran piikit annettiin ENMG-laitteen ohjauksella.

Käynti sujui hyvin ja odotukset piikkien tehosta olivat hieman voimakkaammat kuin aikaisemmin.

Pettymys oli huomata, etteivät piikit siitä huolimatta juurikaan tuntuneet auttavan.

VÄÄNTÖ VOIMISTUI HEINÄKUUSSA

Kervikaalisen dystonian aiheuttama vääntö oli heinäkuun alun jälkeen samanlainen kuin ennenkin, tai alkoi oikeastaan pikemminkin voimistua.

Kaksi kuukautta neljänsien piikkien jälkeen olivat aika kovaa niskavääntöä elokuun loppuun asti.

Kävin väännöistä huolimatta juoksu- ja pyörälenkeillä, mutta kävelyä välttelin, koska se aiheuttaa eniten niskavääntöä.

ALOIN KESÄLLÄ PYÖRÄILLÄ ENEMMÄN

Juostessani katsoin sivulleni tai pidin leuasta kiinni, joella oli helpompaa, koska pystyi katselemaan virtaa ja luontoa.

Loppukesästä aloin myös pyöräillä enemmän ja vanhan pyöräni rikkoutumisen jälkeen hankin maantiepyörän pidemmille lenkeille.

Huomasin, että kippurasarvinen tanko antoi mahdollisuuden rennompaan ajoasentoon.


PITKIÄ PYÖRÄLENKKEJÄ MAASEUDULLA

Löysin pyöräillessä hetkiä, joissa ajoasento oli niin rento, että vääntö lähes vaimeni.

Tein kesän aikana ympäristössä useita yli 50-kilometrin pyörälenkkejä ja tutustuin uudella tavalla kauniiseen maaseutuun.

Oli mahtavaa pyöräillä halki jykevien mäntymetsien ja laskeutua alas mäkeä peltojen keskeltä kulkevaa mutkaista tietä.

ERILAISET REITIT VIRKISTÄVÄT

Usein olen pysähtynyt niihin hetkiin juomatauolle ja kuvaamaan huikeita maisemia. Pyöräily oli minulle löytö, joka on antanut paljon iloa elämääni.

Aikaisemmin rullaluistelin paljon, mutta väsyin reittien vähäisyyteen. Samaa tietä edestakaisin luistelu puudutti eikä antanut enää mitään uutta virikettä mielelle.

Pyöräillessä ja juostessa voi valita erilaisia reittejä ja löytää joka kerralla uusia asioita koettavaksi.

VIIDES PIIKITYS EDESSÄPÄIN

Nyt olen tässä ja edessäni on kohta viides piikityskerta. Vuosi on kiertymässä umpeen hoidoissa.

Nuo kaksi kuukautta heinäkuun alun piikeistä olivat sairauden kannalta vaikeutuvia ja oireiltaan voimakkaampia piikeistä huolimatta. Aloin epäillä piikkien vaikutusta.

Tosin en voi tietää millainen tilanteeni olisi tänään jos en olisi suostunut aloittamaan vuosi sitten neurologin ehdottamaa botuliinihoitoa.

Voihan olla, että piikkien ansiosta sairauteni on pysynyt jotenkin aisoissa. Näen myös sen isona hyötynä ja elämän helpotuksena.


HUOMASIN MUUTOKSEN

Vajaa kuukausi sitten tapahtui taas jotain. Oireet lievenivät hieman ja vääntö väheni jonkin verran.

En tiedä oliko kyseessä vain parempi vaihe, joita dystoniassa on, vai tottuminen, mutta huomasin muutoksen.

Sisällä, sydämessäni tunsin sen voimakkaimmin, samanlaisena kuin viime vuodenvaihteessa.

ELÄMÄN VOIMA

Voi olla, että kyse on asenteestakin ja tahdosta, mutta myös käytännössä vaikutuksen huomasi.

Aivan kuin jotain olisi herännyt sisälläni, kurkisteli ulos, kiskotteli ja näytti haluavan toimia.

Elämä on voimakas kun se herää. Mikään ei pysäytä sitä.

PIENI KOHENTUMINEN ON ISO

Mietin miksi tuo muutos tuli kaksi kuukautta piikkien jälkeen, sillä botuliinin vaikutuksen oikeastaan pitäisi vähentyä siinä vaiheessa.

Varsinkin Xeomin-botuliinin vaikutus, joka on Botoxia lyhyempi, vähenee parin kuukauden jälkeen.

En osaa sanoa muuta kuin huomanneeni vähäisen muutoksen. En ole parantunut, mutta kaikessa on tapahtunut pieni, mutta juuri havaittava kohentuminen.

Olon vähäinenkin paraneminen on kuitenkin iso asia vaikka se olisi pienikin.

DYSTONIA EI NUJERRA TAHTOA

Ajattelen niin, että kävin viime syksynä sisäisen kamppailun tämän sairauden hyväksymisen kanssa.

Vuodenvaihteen tuntumassa se asettui elämääni ja kevään aikana vakiintui osaksi sitä.

Kesällä se hieman riehaantui ja yritti ottaa isompaa otetta, mutta syksyn alussa jälleen asettui.

Nyt se on tuossa ja huomaan, ettei se saanut kesän aikana masentumaan minua.

Olen hieman vahvempi ja näen sen olevan nyt kuin nyrkkeilijä köysissä.

Olen varma, että tämä dystonia ei nujerra tahtoani.

PÄÄ VÄÄNTYI METSÄÄN

Kävelin viime viikolla pitkää suoraa. Olin jättänyt auton korjaukseen ja lähdin lenkille sillä välin.

Kävelin autoliikkeiden ohi ja tulin metsän reunaan, siitä kulki ohi jatkuva autojono kohti kehäruuhkia.

Toisella puolella avautui näkymä vaalenevan aamun metsään. Onneksi pääni vääntyi siihen suuntaan.

HALUSIN KATSOA ETEENPÄIN

Annoin pään vääntyä, mutta sanoin sydämessäni, että haluaisin katsella välillä myös eteenpäin.

En tiedä mitä tapahtui, mutta vähitellen pääni kääntyi eteenpäin.

Hieman heilahdellen ja hoippuen, kuin pitkään maannut toipilas, jonka jalat eivät vielä kanna katseeni kääntyi eteenpäin.

JOTAIN OLI TAPAHTUNUT

Jotain avautui sisälläni ja tunsin kuin ilmavirtojen kulkevan niskojen läpi. Nautin kävelystä pää suorassa.

Hidas käynti auttoi siinä. Katsoin hieman oikealle ja huomasin pääni liikkuvan myös siihen suuntaan.

Tein tunnin kävelyn ja palatessani tunsin suurta iloa. Jotain oli tapahtunut.

PÄÄ PYSTYSSÄ ETEENPÄIN

Olin löytänyt kohdan, jossa kävelin lähes kuin terve, pää pystyssä ja eteenpäin katsoen.

Hieman hoippuen ja heiluen, mutta kuitenkin pienen hetken ilman vääntöä.

Tiesin, että jotain oli tapahtunut ja ehkä enemmänkin.






perjantai 19. syyskuuta 2014

KIEVARI, KAMERA JA HOLLITIE

RENKI HUKUTETTIIN KOTITALON AVANTOON

Välläyksen tarinatulilla saamme tänään kuulla kotiseudusta, kameroista, kievareista ja holliteistä. Ole hyvä Ystäväni ja kerro taas meille tarinasi.

Ennen muinoin kuljettiin holliteitä pitkin hevoskyydillä. Talvella rekireitit kulkivat osin jäällä.

Teiden varrella oli tietyin välimatkoin (n. 15--20 km) kievareita, joissa matkalaiset saivat maksua vastaan ruokaa ja tarvittaessa yösijan.

Kotipaikkani ja pari kilometriä pohjoiseen päin oleva naapuri (hollitalo) olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella vilkkaan reitin varrella.

Jopa 40 hevosta saattoi kulkea peräkkäin markkina-aikaan. Kauppiaat kuljettivat usein muulloinkin tavaraa kolonnassa.

Näin oli turvallisempaa. Kaikenlaisia kulkijoita oli, he saattoivat viedä tavaraa melkein väkisin. Kaikki ovet piti pitää lukossa.

RENKI HUKUTETTIIN AVANTOON

Kotitalossanikin oli kulkijoille tarjottavaa ja hevosille yöpymispaikkoja ja heinää. Toiset hevoset yöpyivät ulkosalla nahkaset selässään.

Satoja henkilöitä saattoi käydä talossa päivässä. Menekki oli suurta, mm. kahvia ostettiin ennen sotia säkeittäin.

Jääreittien rantautumiskohdissa oli hevosten juottopoikia tarjoamassa hevosille ämpäristä vettä, niin ettei kuskin tarvinnut nousta reestä pois juottamaan.

Matkalla hikoilleet ja janoiset hevoset alkoivat mielellään juoda, niinpä ohjastaja joutui maksamaan vedestä, vaikkei olisi halunnut palvelua.

Vanha tarina kertoo, että joku renki on hukutettu kotitaloni rannan avantoon.


HOLLIAJOA

Naapuritalossa oli Mauno- ja Riekko-nimiset hevoset. Tyttären piti ajaa Maunolla myllyyn.

Rengin piti mennä Riekon kanssa seuraavaan kievariin, jossa oli holliajoa varten reki.

Hän odotti siellä, josko sinne tulisi matkalaisia, jotka tahtoivat jatkaa matkaa edelleen pohjoiseen.

PIIMÄPURKIT,MAITOTONKAT JA VOIVAKAT

Höyrylaivaliikenne oli 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle vilkasta. Useita laivoja kulki, ja matkustajista oli kilpailua.

Pitkänmatkan lippu maksoi vähemmän kuin lyhyen. Laivan kansi täyttyi piimäpurkeista, maitotonkista ja voivakoista.

Maalaiset veivät tinkimaitoa, voita ja kaloja kaupunkilaisille. Naapuritalon emäntä, isäni äiti oli hyvä vointekijä.

KORTTIA, TUPAKKAA JA MONOPOLIA

Matkustajia kulki laivassa erityisesti lauantaina. Hytit olivat täynnä, varsinkin peräkannen alla oleva miesten salonki Roihala.

Siellä miehet iskivät juttua, pelasivat korttia tupakoiden ja joskus sen ajan monopolia nauttien.

Myös kotitaloni silloinen isäntä oli kiertävä kauppias ”rättiläinen”. Hän myi kankaita ja saviastioita.

Hän oli myös kalastaja ja kävi kalankaupalla kaupungissa torilla ja rikastui sillä lailla.

“ON MULLA KOTISEUTU TUOLLA...”

Kotiseutuni on ollut jo 1700 luvulla ja isonjaon kartassa 1784 merkittynä hyvin kallioista metsämaata, huonokasvuista tai hakattua.

Kotitalon paikalla, järven ja lammen välisellä kannaksella, ei ollut lainkaan rakennusta.

Kilometrin verran siitä pohjoiseen päin, kukkulapellolla oli vanha asuinpaikka. Siellä oli torppa ja sen ympärillä pellot.

Tämän asuinpaikan länsipuolelle jää niemi ja itäpuolelle notkelma. Notkelmassa on lampi, josta lähtee pieni laskujoki pohjoiseen päin niemen takaiseen lahteen.

Joen molemmilla puolilla oli torpan niittyjä. Niemi ja notkelman itäpuolinen taus olivat kaskimaata.

Kaskiajalta lienevät peräisin vielä nykyisinkin nähtävät, kivikasoiksi ajan hampaissa kuluneet rauniot.


SATAVUOTIAS KOIVU

Torpassa asui 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun vaihteessa ehkä seppiä. Heillä oli notkelman toisella puolella rinteessä maapaja.

Polku torpasta joen toiselle puolelle on kulkenut tammen eli sulun yli. Pajakuoppa näkyy vieläkin. Seinät on tehty kivistä, ja tulisijan paikka näkyy.

Isäni oli nuorena miehenä ehkä 1930-luvulla kaivanut esiin pajapölkyn. Silloin pajakuopan pohjassa oli kasvanut koivu, joka hänen arvionsa mukaan oli noin sata vuotta vanha.

JÄRVIMALMISTA RAUTAA

Pajakuopasta jonkin matkan päässä pohjoiseen, lahden rannalla rinteessä on myös muita kuoppia.

Ne ovat ehkä tervanpoltto- tai sysikuoppia. Kerrotaan, että sepillä on ollut ylempänä, pohjoisen vesireitillä valimo, jossa he valmistivat järvimalmista rautaa.

Kotinikin läheltä järven pohjasta löytyy isoja rautamalmilämpäreitä. Lapset sukeltelevat usein niitä ylös.

SYSIKUOPPA

1800-luvulla ilmestyi pajasta ja sysikuopista alle kilometri pohjoiseen päin vesireitin varteen rakennuksia.

Rakennukset näkyvät ainakin vuoden 1855 kartassa. Silloin on myös kotitaloni kohdalla jo rakennus ja lammen ympärillä peltoja ja niittyjä. Rakennus on ollut savutupa.

Seudulla asui 1800-1900-lukujen vaihteen paikkeilla paljon väkeä. Perheet olivat suuria, ja taloissa oli renkejä ja piikoja.

SAVUTUPA JA UKKO-PAAVO

Rakennustoimintaa oli paljon, pieniä torppia tehtiin ympäristöön perillisille ja muille.

Kotitaloni paikka oli siirtynyt talollisen tyttärelle. Tämän puoliso ”Ukko-Paavo” rakensi vuonna 1910 savutuvan lähelle uuden rakennuksen.

Talossa oli naapurin kertoman mukaan tupa ja pienempi ja isompi kamari. Savutuvan hirsistä oli ehkä rakennettu lähellä oleva lato.

Pihapiirissä oli myös toinen lato, navetta, riihi, pari aittaa ja lounaaseen päin rannassa sauna.

Talo on vaihtanut vielä pari kertaa omistajaa, ennen kuin isäni osti sen vuonna 1939.


VÄLLÄYKSEN KOULUAINE KOTISEUDUSTA


Kun olin lapsi, kotiseutua minulle oli vain kaurapelto, jossa kahlasin syömässä herneitä, metsä, jossa näpertelin käpylehmiä ja ranta, jossa kivillä istuen yritin onkia kaloja varpaillani.

Tähän piiriin kuului kotini lisäksi läheinen naapurimökki. Meidän ja mökin välillä oli vain pikkuinen juoksumatka, vaikkei mökki näkynytkään metsän takaa.

Kun äiti ei tiennyt, missä olin eikä saanut vastausta kutsuunsa tavanomaisilta olinpaikoiltani, hän arvasi, että olin mökin mummon luona.

Myöhemmin hän kaiken varalta puki minut punaiseen mekkoon, ja mummon luona käyntejä oli pakko lyhentää puoleen tuntiin.

Oli vaivalloista muistaa tätä aikarajoitusta, ja siksi hoin aina mennessäni: ”Puoli tuntia, puoli tuntia...”

Vähitellen kotiseutukäsite pakostakin laajeni. Koulu sijaitsi viiden kilometrin päässä kotoani. Matkoilla opin tuntemaan metsän polut ja tiet ja matkan varrella olevat talot.

Kun ne oli ensin huolellisesti tutkittu, hyväksyttiin kotiseutuun jo se piiri, johon koulukin kuului.

Kotiseutu ei ollut enää pelkkä maisema. Siihen kuului koulutovereita, ystäviä ja paljon muita ihmisiä.

Ihmisiä opin tuntemaan kaikenlaisissa juhlissa, seuroissa ja kinkereillä. Niissä oli leppoisa ja mukava tunnelma. Työtä ei kartettu.

Vuoron perään eri taloissa pidettiin työiltoja. Miehet tekivät talvella luutia, naiset leikkasivat matonkuteita, parsivat sukkia tai ompelivat. Ihailen kovasti näitä touhukkaita iltoja.

Kun sitten tuli koulun takia muutto kaupunkiin, tuntui aluksi, että minulta jäi sinne maalle kaikki, leikkini ja työni.

Sitä ihanammalta tuntuu mennä välistä tapaamaan rakkaita paikkoja ja entisiä ystäviä. Pitkän poissaolon jälkeen huomaan, kuinka kotiseutu muuttuu.


En enää löydäkään koulutovereitani. Hekin ovat aikanaan lähteneet. Nuori polvi on vierasta.

Murheekseni saan tietää silloin tällöin, kuinka joku seudun vanhoista on lähtenyt pois. Heistä on enää jäljellä jokin lapsena saamani muisto.

Kaikki vanhat kertomukset, äitini ja muiden, ovat minusta hyvin arvokkaita. Olen saanut kuulla, että kauan sitten meidänkin maalla on ollut useita mökkejä, eräässä niistä on asunut seppä.

Mökin paikasta muistuttaa raunio ja pajasta maakuoppa. Nämä kaikki tiedot olisi kerättävä talteen, ennen kuin kaikki ne, jotka jotakin muistavat, kuolevat.

Näin saataisiin rikas kuva kotiseudusta. Se näyttäisi, kuinka se on muuttunut aikojen kuluessa, ja tuleva polvi pitäisi sitä vieläkin rakkaampana.

Muistoni elävät aina kotini lähistöllä. Siellä on eräitä yksityiskohtia, jotka eivät varmasti koskaan muutu.

Löydän metsän, pellon ja rannan, jossa tekee vieläkin mieli uitella varpaitaan.

Välläyksen kouluaine vuodelta 1967

HARRASTUS JATKUU

Lisäyksenä voi todeta, että olen itse noudattanut tuota kouluaikaista ajatusta vanhojen muistojen talteenkeräämisestä.

Olen tutkinut muutenkin kotiseutuni historiaa, ihan harrastuksena vain.

KAMERAN VÄLLÄYKSIÄ

Kameroista puheen ollen... laitan tähän vähän historiaa, jota löysin kirjoituksistani.
 
Valokuvaus on ollut harrastukseni. Ensimmäisen kamerani sain noin 8-vuotiaana kummisedältä joululahjaksi.

Ensimmäinen kamerani oli sellainen pieni, yksinkertainen muovikapistus, jossa filmikoko oli vähän erikoinen.

Sillä en paljon kuvannut. Seuraavan kameran ostin käytettynä, ehkä lukiolaisena ollessani koulutoverilta.

PALJEKAMERA JA LASILEVYT

Kamerat ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Isälläni oli jo sotaväessä 1930-luvulla käytössään paljekamera.

Ihan vanhimmat ”filmit” olivat lasilevyjä, joiden pinnalla oli se tärkeä valoherkkä kalvo.

Myöhemmin isä kuvasi paljekameralla mm. perhettämme. Tämä kamera on minulla hallussani.

Siinä oli lopulta käytössä jo yksittäiset filmit kasetissa.


KUVIEN KEHITYS OLI LUOVAA TYÖTÄ

Joskus kuvasin perheeseemme myöhemmin hankitulla kameralla, mutta kuvaamisesta innostuin oikeastaan vasta lukiolaisena 1960-luvulla.

Silloin kuvaajan piti osata säätää valotusaika ja kameran aukko filmin herkkyyteen ja olosuhteisiin sopiviksi.

Jotkut harvat valmistivat mustavalkoisia kuvia itse suurennuskoneella vessaan tai johonkin muuhun huoneeseen varustetussa pimiössä. Näin tein minäkin myöhemmin.

Kuvien kehittäminen oli mukavaa, koska se oli luovaa työtä. Siinä pystyi tekemään jonkin verran ”kuvankäsittelyä”.

Tosin se oli joskus haastavaakin. Aika vierähti nopeasti.


FILMIKAMERAT JA KÄNNYKÄT

Nykyään kamerat ovat digikameroita, vaikka toiset yhä pysyvätkin sitkeästi filmikameroissaan, ovathan ne nousseet taas pienoiseen suosioonkin.

Digikameroiden toiminnasta kuvaajan ei tarvitse itse paljon tietää. Automatiikka hoitaa kaiken.

Kuvaamisesta ja kuvien katselusta on tullut nykyään pikaharrastus.

Kännykkä on melkein jokaisen taskussa ja sillä pystyy myös kuvaamaan, katselemaan ja tallentamaan kuvia nopeasti.

Välläys





torstai 18. syyskuuta 2014

SAMMALKENGÄT

“KÖYHÄ ON SE, JOKA TARVITSEE PALJON”

Kengät olivat siinä kiven ja havumaton päällä, sammaloituneina ja ylpeinä.

Ohi virtasi autojen tolkuton saattue kohti ruuhkakehiä, kohti kulutuksen ahnasta kitaa, kohti uusia kenkiä.

Nämä sammaleen kuorruttamat kengät katselivat virtaavaa autojonoa tyyninä ja levollisina, vailla mitään kiirettä mukaan. Vailla mitään painetta osallistua oravanpyörään.

Siitä kohden oli oikein hyvä katsella maailman menoa. Virtaavaa massaa. Ajatella niitä, jotka istuivat siellä autoissaan.

Ihmisiä, jotka olivat enimmäkseen ajautuneet tielleen.

Harva kai lopulta osui omalleen tietoisesti. Sattuman kauppaa ilman palautusoikeutta.

Kengät kuuntelivat mitä autoissa tapahtui, niitä oikeastaan säälitti tämä kaikki turha kiire.

Tämä levoton ihmisten säntäily, loputon hosuminen kohti sitä, mikä siirtyy taas toisaalle. Unelmien harhauttamat ihmispolot.

Kerran ne kengätkin ehkä olivat olleet mukana. Juosseet ruuhkabussiin, nousseet vallan portaita, kivunneet elintason tikapuilla ja kilpailleet massajuoksuissa.

Sammaleen peittämät lenkkitossut.

SAMMALEEN PEITTÄMÄT LENKKARIT

Huomasin kengät eräänä syyskuun kuulaana aamupäivänä. Servikaalinen dystonia, jota sairastan kääntää päätäni vasempaan.

Aivojen keskushermostossa aiheuttama liikehäiriö lihaksissa oli syynä siihen, että näin kengät.

Katseeni oli sivuttain, kohti metsää ja siellä ne olivat. Suuren, sammaleen ja havunneulasten peittämän kiven päällä.

Aivan kuin hyllyyn tai eteisen lattialle jätetyt lenkkitossut. Odottivat jalkoja, jotka veisivät ne taas johonkin.

RUUHKANJAKAJA

Oikealla puolellani kulki loputon autojono Helsinkiin päin.

Edessäni avautui pitkä pyörätien suora läpi harjun ja vasemmalla puolellani oli rauhaisa mäntymetsä.

Olin kuin elämän rajalla, äänivallilla tai ruuhkanjakajalla.

Olisin halunnut pysähtyä siihen, mennä kenkien luokse ja kuunnella niiden tarinan.

Missä te kuljitte kerran. Mikä oli se matka, joka päättyi tähän.

PÄÄ PYSTYSSÄ OHI

Päättyi lähelle suurta sairaalaa, ruuhkateitä ja ostoskeskuksia, keskelle elämän sykettä, mutta silti sivuun kaikesta.

Sammaleen peittämät kengät. Juoksukengät.

Kengät olivat niin hyvin maastoutuneet sammalten ja havunneulasten alle, etten niitä olisi huomannut ilman sairauttani.

Olisin terveenä juossut pää pystyssä suoraan eteenpäin katsoen niiden ohi.




ELÄMÄN KILPARATA

Nyt minun oli pitänyt hiljentää vauhtini, kävelläkin välillä hiljaa, hakea ryhtiä, keskittyä niskojen liikkeisiin ja katsella sivulle.

Siksi näin teidät siinä kiven päällä. Sammaloituneet kengät.

Ohitseni ajoi pyörillä töihin ja kouluihin ihmisiä eteenpäin, suoraan eteen katsoen.

Yksikään ei vilkaissut sivuilleen, ei huomannut kenkiä, ei pysähtynyt niitä ihmettelemään.

Ei ymmärtänyt niiden sanomaa, elämän kilparata oli vielä kesken.

SAIRAUDEN SANOMA

Sammaloituneilla kengillä se kilpailu oli jo päättynyt ja ne halusivat kertoa mikä oli kaiken lopputulos.

Moni ei halua kuulla sitä. Oli helpompi mennä ohi ja katsella suoraan eteenpäin. Niin minäkin olisin terveenä tehnyt.

Sairaus on pakottanut minut näkemään asioita, jotka ennen ohitin.

LUONNON KESKUSTELUPALSTA

Vauhtini on hidastettu ja minulla on nyt aikaa pysähtyä myös ihmettelemään elämän viestejä.

Luonnon omaa keskustelupalstaa. Metsän sykkivää elämää, jolla on joka kerta uutta sanottavaa.

On ollut aina. Ihminen tarvitsee niitä viestejä.

Viestejä terveestä elämästä, luonnosta luonnollisesti.

LÖYDETTÄVÄ TAVATTAESSA

Kävin lenkin ja palasin takaisinpäin. Siinä kävellessäni koin jotain, mitä en voi selittää, ainakaan vielä.

En ole sisäistänyt sitä. Vasta käsittelen kokemaani ja annan sen sulautua hiljaa sydämeeni.

Kokemus oli hyvin voimakas, mutta levollinen, ymmärsin siinä jotain, mikä kypsyy hitaasti ja vie tuntemaan syvemmin.

Löysin jotain, mitä en ollut ennen huomannut. Löysin sen siinä pitkällä suoralla hiljaa kävellessäni.

Ymmärsin, että se oli jokaisen kulkijan löydettävissä, mutta jokaisen tuli löytää se itse.

Kävellessäni siinä suoralla, läpi harjun, huomasin, että lähestyn kohtaa jossa kengät olivat.

Päätin ottaa kuvan niistä ohi mennessäni muisoksi. En varmaankaan taas pitkään aikaan kävisi täällä lenkillä.

Ymmärsin, että ne kengät toivat minulle viestin, kuljettivat mukanaan sanomaa.

Olivat pysähtyneet siihen kivelle kertomaan sen jokaiselle ohikulkijalle. Tähän pysähdymme kerran kaikki.

KUULETKO VIESTIN?

Eräänä päivänä sinunkin kenkäsi jäävät tähän, sammaloituvat ja peittyvät havunneulasilla.

Ohikulkijat menevät, ruuhkat jyräävät ja sinä jäät siihen kivelle. Kuuletko viestin.

Minä kuulin ja annoin sammaloituneiden kenkien kertoa tarinansa. Tarina oli merkillinen, monivivahteinen ja värikäs kuin elämä itse.

MAAILMAN KÖYHIN PRESIDENTTI

“Köyhä on se, joka tarvitsee paljon...”, hätkähdin kuullessani nuo sanat ja katsoin kuka puhuja oli.

Hän oli maailman köyhimmäksi presidentiksi kutsuttu Uruguayn presidentti Jos’e Mujica.

“Se, joka tyytyy vähään ei ole köyhä, koska se mikä hänellä on, riittää”.

Pysähdyin kuuntelemaan 79-vuotiaan harmaantuneen, lempeän näköisen miehen sanoja.

“En kannata köyhyyttä vaan yksinkertaisuutta”.

Hän jatkoi puhettaan ja tajusin samalla mitä olin ymmärtänyt siinä suoralla kävellessäni.

Ymmärsin sammaloituneiden kenkien viestiä taas hieman enemmän.


KUKKIA TORILLE KASVATTAVA PRESIDENTTI

Maailman köyhimmäksi presidentiksi kutsuttu Mujica lahjoittaa palkastaan 90 prosenttia köyhille ja pitää itsellään 800 euroa.

Hän sanoo säälivänsä ikäisiään, jotka vieläkin hamuavat lisää omaisuutta.

Mujican kerrotaan asuvan pienellä maatilalla 45 neliön talossa ja kasvattavan tilallaan vaimonsa kanssa kukkia torille myytäväksi.

Presidentti ajaa matkat vanhalla kuplavolkkarillaan ja kertoo, ettei halua asua presidentin palatsissa.

Hän toteaa, että siellä asuminen veisi liikaa aikaa eikä ehtisi tekemään kaikkia mukavia asioita.

“OMISTAMINEN VIE AJAN ELÄÄ”

Uruguayn presidentti Mujica on jopa ehdottanut, että presidentin asunto lahjoitettaisiin kodittomien asunnoksi.

Siinäpä esimerkki Suomen päättäjille.

Kuka heistä uskaltaisi seurata nelimiljoonaisen Uruguayn presidentin linjaa?

“Omistaminen vie ajan elää”, hän sanoo.

ÄITINI JA ALZHEIMER

Soitin äidilleni, joka sairastaa alzheimerin tautia. Hän on tässä päivässä hyvin mukana sairaudestaan huolimatta ja tuntee ja muistaa enimmäkseen asiat.

Sairaus on tietysti jo edennyt ja asiat välillä unohtuvat, ihmisetkin, mutta keskustelu äidin kanssa on aina antoisa kokemus.

Hän muistaa hyvin vanhoja asioita ja kertoo niistä mielellään.

ÄITINI UNI

Tällä kertaa äiti puhuu näkemästään unesta. Hän oli ollut unessa nuoruudessaan, juuri kaupunkiin muuttaneena maalaistyttönä.

Äidin ensimmäinen työpaikka oli ollut hoitokodissa, jossa oli paljon alkoholisteja.

Hän tunsi erään vanhemman työntekijän hoitokodissa ja tiesi, että tämän äiti oli myös kadulla asuva alkoholisti.

SALAISUUS EI SAANUT PALJASTUA

Niihin aikoihin asia oli toisille suuri häpeä ja tuo hoitokodin vanhempi työntekijä oli salannut sen kaikilta.

Hän ei halunnut myöskään, että äitini kertoisi asian toisille työntekijöille.

Niinpä tuo vanhempi työntekijä alkoi syömään puheillaan äitiäni ulos työpaikasta.

Äitini kertoi, että hän oli silloin vielä hyvin nuori, alaikäinenkin, ja uskoi saavansa helposti muualtakin töitä.

Hän päätti irtisanoa itsensä mieluummin kuin jäädä puheilla syötäväksi.

KIRJEKUORI IKKUNASSA

Hän meni sanomaan itsensä irti. Unessa hän kertoi, kuinka hoitokodin johtava työntekijä koputti ikkunaan ja näytti hänelle kirjekuorta ikkunaa vasten.

Kuoressa oli pieni läksiäislahja äidilleni.

Äitini sanoi, että hän keittää vielä lähtökahvit ja tarttui pannun kahvaan.

Silloin tuo johtava työntekijä otti pannun häneltä ja sanoi, että hän keittää kyllä sinulle lähtökahvit.


TOTUUDEN HETKI

Niin äitini lähti siitä hoitokodista, mutta käytävää kulkiessaan hän kuuli keskustelun.

Ääni oli alkoholistin matalaa puhetta, viinan ja kaikenlaisten kurkkuun kaadettujen polttonesteiden kuluttamaa tummaa sointia.

Äitini vilkaisi huoneeseen ja näki, että siellä oli tuo hoitaja ja hänen äitinsä. Salailu oli nyt turhaa.

Oli aika kohdata totuus ja ottaa se vastaan.

UNESSA KAIKKI ON TOTTA

Äitini poistui tuosta hoitopaikasta ja kertoi, että oli unessa kohta seuraavassa työpaikassaan, jonka pian sai.

Hän totesi, että olipa hyvä kun lähti siitä paikasta pois ja näki poistuessaan totuuden paljastuvan luonnollisesti.

Kysyin lopuksi äidiltä, että onko tämä kaikki tapahtunut. Hän sanoi, että juuri noin se silloin meni.

Tiesin kyllä itsekin, että äiti oli nuoruudessaan ollut töissä siellä.

Hän oli kertonut jotain muistojaan myös paljon ennen sairastumistaan alzheimerin tautiin.

Tästä tarinasta äiti sanoi, ettei ole sitä ennen kertonut.

KENKIEN TARINA

Mieleeni tulivat kuin kuvana ajatuksiini, sammaloituneet, hylätyt ja havunneulasten peittämät kengät siellä kivellä.

Niiden hylättyjen kenkien tarina, yksi monista, oli tässä.

Mikä on sinun kenkiesi tarina?




perjantai 12. syyskuuta 2014

LIIAN KILTTI

NETTI KULKI KAHDELLA JALALLA

Kalle Päätalon kirja “Höylin miehen syksy” on jäänyt aika hyvin mieleeni vaikka sen lukemisesta on jo aikaa.

Kirja on erikoinen tarina hyväsydämisen miehen ja tätä hyväksikäyttävien ihmisten kohtaamisesta.

Toiset väittävät sitä heikoksi, jopa Päätalon huonoimmaksi kirjaksi, mutta minä kyllä jaksoin lukea sen kokonaan läpi.

En siitä kovin paljon kyllä minäkään pitänyt, kirja jätti synkän jäljen ja ronski kiltin miehen hyväksikäyttö sattui.

Päätalon kielen tenho ja tartuntapinta piti kuitenkin otteessaan ja kantoi läpi tarinan minutkin. Mielestäni se on yhä luistava leikkaus suomalaiseen sydänmaisemaan, kuin luistimen ensimmäinen viilto syystalven teräsjäähän.

Tällainen on ihminen, kun hän kohtaa liian hyväntahtoisen ja yksinkertaisen kanssakulkijan.

HYVINVOINNIN JUURILLA

En etsi tietoja netistä ennen blogin kirjoittamista, että saisin esiin vain omat muistikuvani, sen mitä kirja jätti mieleeni.

Voimakkaan vaikutuksen se teki. Päätalo oli mestari kuvaamaan työn tekemistä ja ihmisten luonteita, tässä kirjassa työtä tehdäänkin ihan kirjaimellisesti, olan takaa.

Ojankaivaja on kirjan päähenkilö ja ammatissaan hän on huippuyksilö. Ojaa syntyy ja mutaa lentää rivakkaan tahtiin.

Näin tätä hyvinvointia ennen tehtiin työtä tekemällä.

SIVISTYKSEN VAIPPA

Mies tulee lukijaa vastaan kuin tumma kuusenköriläs kuutamoa vasten syksyisellä metsätiellä.

Outona, mutta hyväntahtoisen lempeänä hahmona, kuin maahisena tai muinaisena metsänpeikkona.

Tämän päivän ihminen kuitenkin löytyy sieltäkin helposti. Ihminen ei perusolemukseltaan muutu miksikään.

Sivistys on vain kuori, joka on kauniisti kääritty meihin kuin vaippa vauvaan.


KILTIN IHMISEN KOHTALO

Muistan joskus lukeneeni, että jos kivikaudella eläneen ihmisen vauva otettaisiin nykyiseen yhteiskuntaan ja kasvatettaisiin täällä, hän ei eroaisi meistä millään tavalla.

Päätalon kirja sopii sen vuoksi aivan loistavasti kuvaamaan sitä sielunmaisemaa mistä me tulemme ja elämme. Tällaiset juuret meillä on.

Näin käy liian kiltille ihmiselle tässä maailmassa lienee kirjan opetus.

SANANKÄYTÖN KIELIKYLPY

Päätalo eli lapsuutensa ja nuoruutensa värikkään sanankäytön ja tarinoiden kielikylvyssä kuin siika Iijoessa.

Hän imi itseensä selkosen kielen ja käytti sitä loistokkaasti koko elämänsä ajan.

Monet tarinat hän kuuli kotitalossaan joen törmällä ja savotoissa iltaisin tuvalla.

Uskon, että tämänkin tarinan juuret tulevat jostain sieltä.

HYVÄKSIKÄYTÖN VERTAISKUVA

Kirjailija kehitti romaanin kuulemastaan ja teki siitä loistavan vertuskuvan hyväksikäytöstä. Höylin miehen syksystä.

Liian hyväntahtoinen mies oli kuin tuohikoivu tulen tekijöille.

Kirjassa mies saa töitä ojankaivajana ja tekee vakoa kuin kone. Hän puurtaa päivät pitkät suolla.

Suuret multalapiolliset lentävät apeassa suomaisemassa kuin mustat ajatukset masentuneen ihmisen mielessä.

Palkkaa mies saa työstään ja kätkee rahat vaatteisiinsa.

RAHAA KÖYHILLE

Vähitellen sarkapuvusta tulee rahapuku. Vähään tyytyvä työmies ei paljon kuluta, joten pienestäkin palkasta jää seteleitä takin saumoihin.

Tämä kirjan mies haluaa muuttaa maailmaa ja päättää jakaa rahojaan köyhille. Hän lähettää sanan kiertämään läpi selkosten.

Jokainen apua tarvitseva köyhä voisi tulla hänen luokseen hakemaan rahaa pahimpaan hätäänsä.

NETTI KULKI KAHDELLA JALALLA

Päätalon ajan lähiverkko oli Iijoessa siikoja pyytämässä ja netti kulki metsäpolkuja kahdella jalalla, facebook toimi pirteissä naamatusten.

Tuo oman aikansa pärstäkirja kävi kahvilla ja tupakalla, mutta viesti kulki  rivakasti eteenpäin. Siihen aikaan sitä vielä kutsuttiin juoruksi.

Pian tämän viestin kuulivat myös röyhkeät hyväksikäyttäjät, alkoi höylin miehen syksy.

Rahaa tuo ojia päivät kaivava mies antoi hyvästä sydämestään jokaiselle pyytäjälle ja heitä riitti.

Lopulta totuus julmasta hyväksikäytöstä paljastui myös hänelle.

LOPUTON KIERRE

Kiltti ihminen on aina yhtä altis hyväksikäytölle. Kierre on loputon ja päättyy vasta kun ihminen väsyy auttamaan tai antamaan.

Silloin katoavat myös hyväksikäyttäjät. He eivät jää auttamaan auttajaansa. Ehkä niin on parempikin ja kilttikin oppii jotain.

Elämän lait ovat aina samat, niitä ei opi kuin elämän omassa koulussa.

HÖYLIN IHMISEN JOULULAHJA

Tuo Päätalon kirjan mies on kulkenut mielessäni vuosia ja aina toisinaan olen hänet tavannut eri ihmisissä.

Mielestäni hän kulkee täällä tänäänkin. Monissa sairastuneissa varsinkin on liikaa kilttejä.

Höylin ihmisen syksy päättyy liian usein sairauden joululahjaan.

MISTÄ TULEVAT VAATIMUKSET?

Liika kiltteys on raskas taakka ja vie vääjäämättä hyväksikäyttöön. Ellei muiden niin oman itsensä.

Vaatimukset ovat toisinaan mielettömät resursseihin nähden.

Mistä ne vaatimukset ihmiseen tulevat?

Mistä syntyy se ryöstöviljely, joka syö ihmisen tuoreet voimavarat.

MIKÄ VIE UMPIKUJAAN

Syö ne loppuun ja jättää jäljelle kuihtuneen, elinvoimansa kadottaneen käppyrän.

Mihin katoaa se alkuvoimainen, rikas mielikuvitus, joka osasi leikkiä ja riehaantua, keksi aina ratkaisun.

Mikä sen ajoi umpikujaan?

IRTI HYVÄKSIKÄYTÖSTÄ

Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat ajaneet itsensä tai ajettu umpikujaan. Olen nähnyt parikin viimeisenä päivänä ennen umpikujaa.

Hyväksikäyttäjät levittelevät käsiään ja pesevät ne. Heillä ei ollut mitään pahaa mielessään.

Oma vika kun oli niin kiltti.

Höylin miehen syksy on synkkä.

Miten siihen saisi auringon siivun kuusten kätköistä osumaan.

Miten kilttiin ihmiseen saisi särmän, joka repisi irti hyväksikäyttäjän otteesta?

TOTUUS MYYDÄÄN ENSIN

Olen nähnyt ihmisiä, joita käytetään hyväksi taitavilla puheilla. Ihmisen härskiys on huikean taitavaa kun hänen oma hyvinvointinsa sen avulla kohenee.

Ei tarvitse olla kovin suuri asia, kun mielet ja puheet muuttuvat omaksi hyödyksi.

Totuus myydään ensimmäisenä, kun oma etu on kyseessä.

Tämä tapahtuu aina siellä mihin höyli mies tai nainen tulee.

Aina sama kaava eri puitteissa.

HÖYLIN SUOMEN SYKSY

Mielenkiintoista on nähdä kuinka hyvin Kalle Päätalo, tuo aikansa kriitikoiden kaltoin kohtelema kirjailija osasi kuvata ihmisen luonteen.

Voisi jopa väittää, että “Höylin miehen syksy” oli kuvaus hyväntahtoisesta ja inhimillisestä Suomesta laajemmassakin mitassa.

Kuvaus, joka osuu viime vuosiin ja päättäjien toimintaan oikeastaan aika hienosti. Höylin Suomen syksy!

KATKAISE TAI KATKEA

Liian kiltti ihminen on aina vaarassa sairastua, mutta milloin ihminen on liika kiltti, siinä oleellinen kysymys.

Raja on veteen piirretty viiva, joka täytyy itse löytää.

Vaikeinta on tunnistaa hyväksikäyttö luonnollisesta auttamisesta.

Vaikeinta on tunnistaa omat voimavaransa ja kestokykynsä.

Ainainen venyminen johtaa aina vain lopulliseen katkeamiseen.

Parempi on katkaista itse kuin katketa.











keskiviikko 10. syyskuuta 2014

DYSTONIA KAIKILLA MAUSTEILLA

SAIRAUS JOKA VÄÄNTÄÄ AUTON ISTUIMIAKIN

Dystonia on sairaus, joka aiheutuu toimintahäiriöstä aivoissa.

Aivot antavat jostain tuntemattomasta syystä, vastoin ihmisen omaa tahtoa tietyille lihaksille käskyn toimia.

Lihakset tottelevat aivojen komentoja ja toimivat luupissa kuin häiriintynyt tietokone, tai liikennevalot, jotka vilkuttavat pelkkää keltaista.

Kuka pysäyttäisi luupin aivoissa ja muuttaisi toimintahäiriön normaaliksi liikkeeksi. Kuka kääntäisi liikennevalot vihreälle ja antaisi elämän jatkua normaalisti eteenpäin.

ONKO TÄMÄ NORMAALIA?

Normaalista on kysymys kun puhutaan dystoniasta. Ensimmäinen huomio on juuri  tuo kysymys. Onko tämä enää normaalia?

Onko normaalia, että pää vääntyy autolla ajaessa tai tietokonetta käyttäessä. Onko normaalia, etteivät silmät pysy auki tai kasvot vääntyvät. Olenko normaali, kun minua katsotaan oudosti.

Enimmäkseen ihminen haluaa olla normaali ja erikoinenkin vain omalla tavallaan ja silloin kuin itse niin haluaa.

TAHDONVOIMAN ULKOPUOLELLA

Dystonian aiheuttaman häiriön hallinta tahdonvoimalla on vaikeaa, usein täysin mahdotonta.

Väännön tai liikkeen vastustaminen voi myös aiheuttaa sietämätöntä kipua.

Aivoilta käskyn saaneet lihakset toimivat normaalisti, mutta väärällä hetkellä.

Ne kääntävät päätä, sulkevat silmäluomia, vääntävät kasvolihaksia, nykivät ja vapisevat tai aiheuttavat äänihäiriöitä.

Yleensäkin lihakset tekevät liikettä, jota tahto ei pysty hallitsemaan kuin hetkeksi.


KUMMITUSJUNAN KUMMITUS

Lihasten vääntö dystoniassa on toisinaan myös kivuliasta ja lisäksi nöyryyttävää, koska oma keho toimii oudosti.

Voi joutua myös tuijottelun kohteeksi tahtomattaan.

Ostomatkasta kauppaan tai liikekeskukseen voi tulla matka kummitusjunaan. Yllättäen huomaakin olevansa se kummitus.

Hienotunteiset ihmiset vilkuilevat syrjäsilmällä vaivihkaa, mutta huomaat kyllä sen. Toiset tuijottavat suoraan, katsovat kuin hupiesitystä.

Jotkut röyhkeimmät jopa osoittelevat toisilleen kummajaista sormella.

NIMILAATASSA EI LUE IHMINEN

Lääkäreiltäkin tippuu toisinaan outoja kommentteja kun he kohtaavat dystoniaa sairastavia.

Niistä lohkaisuista kerrotaan joskus karmeita tarinoita vertaistukipalstoilla.

Aina silloin saa hämmästellä ihmisen pienuutta kun ammatillinen ymmärrys loppuu, mutta suuruus säilyy.

Pienuutta, joka pulpahtaa esiin vuosienkin koulutuksen läpi, pulpahtaa rinnuksille, kuin pikkulapsen puklaus.

Ihmisiähän me kaikki olemme, toiset vain unohtavat sen aktiivisesti välillä.

Rinnuksissa roikkuvassa nimilaatassa ei aina lue ihminen, toisinaan käytös yliviivaa sen.

SYDÄN EI TOTTELE AIVOJA

Dystonian aiheuttama häiriö voi tapahtua mille tahansa lihakselle jota aivot ohjaavat.

Onneksi aivot eivät käskytä sydänlihasta.

Jostain, tieteellekin tuntemattomasta syystä lihakseen tulee tahdon vastaisia toimintakäskyjä.

Käskyt aiheuttavat vääntöä, nykimistä, vapinaa tai jotain yllättäviä liikkeitä.

Jokainen voi kuvitella mielessään miltä tuntuu, kun jokin lihas toimii tahdon vastaisesti.

TUNTEMATON MARGINAALISAIRAUS

Dystonioita on useita eri muotoja ja sairauden eri muodoista löytyy kyllä hyvin tietoa Suomen Dystoniayhdistyksen sivuilta.

Sairaus on kuitenkin harvinainen ja siitä syystä luonnollisesti marginaalissa.

Dystonian tutkiminen onkin vähäistä verrattuna moneen yleisempään tautiin.

Uskon, että dystonian aiheuttaja paljastuu joskus tutkijoille sattumalta kun jotain yleisempää sairautta tutkitaan.

Siinä vaiheessa ehkä myös lääke tai dystonian kokonaan parantava hoito löytyy.

EPÄVARMA OLO

Minulle on muodostunut vähitellen kuitenkin sellainen kokonaiskuva, että dystonia sairautena on yleisempi, kuin siitä tehdyt diagnoosit.

Tämä perustuu siihen, että harva lääkäri edes tunnistaa sairautta sen oireista, puhumattakaan diagnoosista.

En tiedä kuinka tällaiset sairaudet käydään läpi lääkäreiden koulutuksessa, mutta kokemus antaa siitä kyllä jotain viitteitä.

Varsinkin kun itse kohtaa tuoreen, valmistumassa olevan lääkärin, joka katselee silmät pyöreinä kuullessaan sanan dystonia.

Siinä vaiheessa tulee epävarma olo.


MIKÄ SE ON?

Minulle kävi niin eräässä paikallisessa terveyskeskuksessa, kun olin ajokorttia varten lääkärintarkastuksessa.

Edessäni istui nuori ja ystävällinen lääketieteen kandidaatti, jolle kerroin sairastavani servikaalista dystoniaa.

Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli “mikä se on”?

Tuli jotenkin epätoivoinen olo. Jos edes tuore ja toivon mukaan innokas lääkäriksi valmistuva ei tunne tätä sairautta, niin minkälainen koulutus heillä on?

DYSTONIAN KOKOINEN AUKKO

Aloin kertomaan hänelle dystoniasta, mutta muutaman sanan jälkeen hän menetti kiinnostuksensa ja alkoi näpelöidä tietokonetta.

Ajattelin, että ehkä hän toimi samalla tavoin myös harvinaisten sairauksien luennolla ja siitä syystä ei tuntenut dystoniaa.

Toivon niin, koska muusta syystä tilanne on vielä pahempi ja koulutuksessa dystonian kokoinen aukko.

LIHASJÄNTEVYYSHÄIRIÖ

Olen kuitenkin lukenut keskusteluryhmissä usein dystonian yleisyydestä.

Kuulin jokin aika sitten, että varsinkin ammattiautolijoilla sitä esiintyy niin paljon, että eräskin heistä oli tuntenut sairauden.

Olin oikeastaan hieman huvittunut lukiessani, että taksinkuljettaja oli tuntenut dystonian, mutta useat lääkärit eivät.

Minä sairastan servikaalista, eli kaulaan liittyvää dystoniaa. Dystonia puolestaan tulee kahdesta latinan kielen sanasta, “dys” ja “tonia”.

Ensimmäinen tarkoittaa häiriötä ja toinen lihasjäntevyyttä. Dystonia on siis lihasjäntevyyshäiriö.

KÄVELY AKTIVOI DYSTONIANI

Dystonia vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja elämiseen, mutta ei välttämättä estä kaikkea. On vain otettava huomioon sen vaikuttamat rajoitukset.

Minun sairaudessani vaikeinta on kävely ja kaikki kaksin käsin keskittyneesti tekeminen.

Kävelyssä vaikeinta on kävelyliikkeen aiheuttama pään vääntyminen. Hidas kävely on kaikkein vaikeinta, se aktivoi aina dystonian voimakkaimmin.

ENSI OIREET AUTOSSA

Kaksin käsin johonkin tarttuminen, vaikka kirjaan, tietokoneen näppäimiin tai auton rattiin, aiheuttaa myös välittömästi pään vääntymisen sivuun.

Minun sairaudessani vääntö on vasemmalle mistä tulee myös blogini nimi “Katse vasempaan päin”. Toisilla vääntö on oikealle, ylös tai alaspäin.

Autoilu sujuu kyllä kun toisella kädellä tukee leukaa suoraan. Ensimmäinen oma kysymykseni “onko tämä normaalia” tulikin juuri autossa kun päätäni väänsi oudosti vasemmalle.

DYSTONIA VÄÄNTÄÄ AUTON ISTUIMIAKIN

Kävin heti työterveyslääkärissä ja sain häneltä lähetteen ortopedille. Tämä kehotti tutkimusten jälkeen säätämään auton istuinta, koska ei löytänyt mitään näkyvää syytä oireilleni.

Luin jälkeenpäin, että jotkut ammatikseen autoilevat, jotka kärsivät samoista oireista, vääntävät penkkejään outoihin ajoasentoihin.

Niistä kuulemma näkee paremmin, eivätkä niskakivut ole niin kovia. Olisivatkohan käyneet samalla ortopedillä kuin minäkin.

JUOKSU SUJUU PÄÄ SIVUTTAIN

Juokseminen sujuu minulta yllättäen paremmin kuin kävely. Jostain syystä liikkeen nopeus vähentää dystonian oireita.

Täysiä juostessa vääntö niskoissa on vähäisintä.

Valitettavasti kovaa jaksaa juosta vain jonkin aikaa ja hidastaminen on kuin vääntömomentin kääntöä.

Enimmäkseen juoksen pää sivuttain, mutta usein myös käsi leualla. Tuntuu hassulta juosta sillä tavoin.

Ajattelen usein näyttäväni oudolta, mutta ehkä se on vain tunne.

Olen kiitollinen siitä, että yleensä pystyn vielä juoksemaan. Metsässä ja syrjäisillä poluilla voi katseen antaa vain levätä ympäröivässä metsässä tai virrassa.

Yleisillä teillä ja vilkkailla kaduilla pään vääntö on voimakkain ja sitä lisää jännitys huomion kohteena olemisesta.

Pitäisi vain sisäistää se ajatus, että kukaan ei niin tarkkaan toisia tuijota kuin itse luulee.

JÄNNITTÄMINEN AKTIVOI DYSTONIAA

Pyöräily on oikeastaan tässä minun sairaudessani helpointa, koska tasapainoni on vielä aika hyvä.

Paras pyöräilyasento on pää kumarassa, vähän alaspäin. Siinä asennossa niskat ovat aika rennot. Yleensäkin rentous on dystonialle aina hyväksi.

Kaikenlainen jännittäminen tuntuu aktivoivan tämän sairauden.

ASENNE RATKAISEE

Rullaluistelu myös sujuu hyvin, mutta sauvat on hyvä olla mukana koska tasapainoni on hieman heikentynyt sairauden aikana.

Dystonia on siis kaikessa tekemisessäni mukana, mutta mitään niistä se ei vielä ole estänyt.

Asenne ratkaisee ja halu liikkua on voimakas, koska se piristää mieltä ja pitää kiinni elämässä.




maanantai 8. syyskuuta 2014

REITIN UUDELLEEN LASKENTA

AJATUS VIILETTÄÄ VAPAANA KUIN POUTAPILVET TAIVAALLA

Ajatus reitistä tulee jostain ja jää mieleeni pyörimään. Kuuntelen sitä ja huomaan nukkuneeni pitkään.

Kello on jo yli kahdeksan. Nousen ylös ja napsautan kahvinkeittimen päälle. On tulossa aurinkoinen päivä.

Mietin sitä reitin uudelleenlaskentaa ja pohdin mistä ajatus tuli. Näin ehkä unta, jonka unohdin samalla kun heräsin. Vain unen viimeinen lause jäi.

Olin ilmeisesti ajanut unessa harhaan, mutta peli ei ollut vielä menetetty, koska reittiä laskettiin uudelleen.

ROIKUMME MUKANA

"Tällainen maailma, ja kaikki roikumme siinä kynsin hampain mukana”, kirjoitti Erno Paasilinna aforismissaan.

Huomaan olevani yksi mukana roikkujista.

En minäkään haluaisi antaa periksi kaikesta tästä maailman järjettömästä menosta huolimatta.

Huolimatta siitä, että oma suuntavaistoni on kadonnut elämän sumuun. Reitti on hukassa ja uudelleen laskennassa.

KOTEIHIN KADONNEET

On sittenkin niin paljon kaunista ja hyvää, joka pitää kiinni elämässä. Pitää vaikka sairauden voimat vääntävät siitä irti.

Yksinäisyys on liian monen sairaan valinta. On yhtä helppo kadota kotiin kuin kaduille.

Jää vain neljän seinän sisään ja kohta ei edes uskalla ulos.

Tietysti siinäkin on monilla kysymyksessä oma valinta.

Yksinäisyys on joskus helpompaa kestää yksin.



LÄNTISELTÄ UUDELTAMAALTA KANTA-HÄMEESEEN

Olen lähdössä pyöräilemään yli 70-kilometrin reittiä läpi maalaiskylien ja peltomaisemien.

Valitsin reitin googlen karttapalvelusta.

Enää ei tarvitse kaivaa karttaviuhkoja esiin edes eksyessään.

Tosin kannattaa ottaa huomioon kännykän akun loppuminen, varsinkin kun lähtee täysin oudoille seuduille seikkailemaan.

Onneksi tietä kuitenkin saa vielä kysyä, vaikka navigaattoreilla pelataankin.

LIIKKUVA OSA

Aion olla kiinni elämässä ja roikkua siinä mukana ainakin tällä tavoin, roikkua niin kauan kuin jaksan.

Liikun ihmisten joukossa ja olen maiseman liikkuva osa.

Reittini kulkee Läntisen Uudenmaan ja Kanta-Hämeen rajamailla poukkoilevia teitä pienten kylien ja taajamien läpi.

Kauniit maalaismaisemat, pitkät pellot ja sakeat metsät reunustavat kartasta katsomiani teitä.

“HITAASSA MATKANTEOSSA ON SYVYYTTÄ”

Erno Paasilinna tuli mieleeni juuri pyöräilystä. Kerrotaan, ettei hänellä ollut koskaan ajokorttia.

Erno Paasilinna oli aikansa omatunto, yhteiskunnan epäkohtien ja heikompia röyhkeästi tylyttävien päättäjien sivaltaja.

Hänen satiirinsa ja aforisminsa ovat tänäänkin täynnä sanan voimaa.

Niissä soi yhä, ja ehkä juuri nyt, se kuuluisa järjen ääni.

“Harvaan asutussa maassa ihmisiä voidaan valvoa kadottamalla heidät näköpiiristä”.

Paasilinnasta tehtiin vuosia sitten pyöräilyn teeman ympärille dokumentti "Hitaassa matkanteossa on syvyyttä".

Nimi sopii hyvin pyöräilijän filosofiaan, pyöräilihän Erno Paasilinna siinä satojen kilometrien verran.


AJATUS VIILETTÄÄ VAPAANA

Pyöräillessä voi painaa täysiä, rullata vapaalla ja polkea hiljakseen, väliin kuvaamaan pysähdellen.

Siinä rullaillessa ajatus leikkii kuin itsestään, hakee vertaistaan, tavoittaa taivaanrantaa ja viilettää vapaana kuin pilvet taivaalla.

Mukava on aina silloin tällöin myös meissä pyöräilijöissä ilmenevä pieni sosiaalisuus.

Vastaan tuleva tuntematon fillaroija heilauttaa toisinaan kättään ja liittää näin pienellä eleellä osaksi sosiaalista verkkoa.

“Hei, olen jollekin olemassa”, se tunne on aina hyvä.

POLKUPYÖRÄLLÄ AJAMISEN TAITO

Luin vuosia sitten kirjan pyöräilystä. Kirjan nimi oli “Polkupyörällä ajamisen taito”.

Suosittelen kirjaa kiinnostuneille, se on pyöräilyn “On the Road"-romaani. Tarina etenee kuin kolmivaihteinen polkupyörä pitkin elämän suoria ja mutkien takana odottavia yllätyksiä.

Olin vielä silloin terve kun luin kirjan, harrastin vain juoksemista satunnaisesti. Pidin kirjasta ja luin sitä nautiskellen.

En kuitenkaan vielä siinä vaiheessa innostunut pyöräilystä, mutta  innostuin kirjasta.

AURINGONLASKUN PYÖRÄILIJÄ

Pidin Smithy Iden tarinasta, vaikka se olikin luuserin tarina, tai ehkä juuri siksi.

Hän oli selviytyjä satulan päällä. Ide pyöräili vapauden iltaruskoon kuin karjapaimenet aikoinaan.

Hän oli tämän päivän John Wayne tai Clint Eastwood polkupyörän satulassa.


LEMPEÄN LUUSERIN TARINA

Itse Stephen Kingin kerrotaan innostuneen kuultuaan Ron McLartyn äänikirjan. Hän oli suositellut sitä kustantajalle julkaistavaksi.

Aikaisemmin kirjoittaja oli saanut teoksensa läpi vain äänikirjana. Kingin suosituksesta kirja julkaistiin ja siitä tuli menestysteos.

Lempeän luuserin, antisankari Smithy Iden pyöräretki halki Amerikan on sen jälkeen kulkenut monessa mielessä ja maassa.

Minä etsin illalla kirjan taas hyllystäni ja aloin lukemaan sitä uudelleen.

Pyöräily on selvästi ajanut sydämeeni.

REITTIPALVELU JA ÄÄNIKIRJA

Ilma on syyskuun alkupäivinä vielä aurinkoisen lämmin ja lyhythihainen pyöräilypaita saa mielestäni riittää. Kevyen sadetakin otan pyöräilyvyön taskuun varmuuden vuoksi.

Vyöpullot täyteen vettä, niihin energiatabletti ja suklaan makuista proteiinijuomaa paidan takataskuun.

Pieni heikkous kesken matkaa taittuu näillä tauon myötä.

DEKKARI MATKALLE MUKAAN

Vähän rahaa matkaan jos välille osuisi grillikioski. Aina on aikaa pysähtyä syömään tien varteen, sen verran kaloreita kuluttaa matkalla.

Pieni kamera vielä taskuun ja GPS-reitin tallennus kännykkästä päälle.

Äänikirjaksi valitsen dekkarin, jo kolmannen peräkkäin.

Pyöräily on vienyt minut taas niitä kuuntelemaan ja olen kehittymässä omasta mielestäni asiantuntijaksi.

Huomaan ajattelevani, että tekisi mieli arvioida kirjat ja kirjoittaa niistä arvostelu.

KOTIKOKKI JA DEKKARISOPPA

Mielestäni jokainen kirjoista omaa vahvan alun, mutta aina jossain vaiheessa tarina lähtee sakkaamaan.

Kirjoittajan ote herpoaa ja uskottavuus murenee. Tulee tökeröitä oikaisuja tai epäuskottavia käänteitä.

Mielestäni dekkarikirjailijat ovat kuin kokkeja, jotka ovat kotikokkia piirun verran edistyneempiä.

MAKUHERMON VÄRÄHDYS

Reseptit ovat molemmilla kuitenkin samoja. Ero mestarin ja peruskokin välillä on pieni makuhermon värähdys.

Pienellä, mutta taitavalla, toisinaan nerokkaankin persoonallisella maustelulla keitos saadaan erottumaan joukosta.

Lukijat ehkä odottavatkin dekkareita kuin tiettyä ruokalajia.

ELTAANTUNEEN DEKKARIN MAKU

Perusdekkari on kuin aurajuustolihis nakeilla, pekonilla ja kaikilla mausteilla.

Nälkä lähtee, tulee syönyt olo, mutta kurkkuun jää toisinaan vähän eltaantunut maku. Vaativa lukija ja kuulija huomaa joskus uudelleen lämmitetyn maun.

Harva yltää tarinoissaan legendaarisen Matti Yrjänä Joensuun tasolle.

Hänen kerrontansa inhimillistä otetta ja taitavaa ihmismielen kuvausta olen usein kaivannut nykyisiä kirjoja kuullessani.

NELJÄN DEKKARIN ILLALLINEN

Haen pyörän varastosta ja istun vielä kahvikupillisen verran portailla koiran kanssa ja annan auringon lämmittää ihoa.

Kuuntelen uusinta dekkaria ja ajattelen, että hän pääsee ehkä lähimmäs arvostamani Joensuun tyyliä.

Päätän kuunnella vielä yhden dekkarin tämän jälkeen ja tehdä joku ilta kaikista neljästä arvostelun.

TOTUUS PAISTAA TARINAN LÄPI

Mukava kirjoja on kuunnella pyöräillessä. Ammattitaito on useimmilla hallussa ja uskottavuus varsinkin aluissa vakuuttava.

Monella tuntuu olevan taustallaan kokemuksen tuoma todellisuus ja tarinan yhteys siihen halutaan painavasti erottaa.

Kirjoittajien ote on usein juuri niissä kohdissa hyvä. Totuus on vahva maku keksittynäkin.


TAIPUVAT TARINAT

Huomaa kuitenkin usein, että tarina taipuu matkalla kuin lakritsinauha tai nimismiehen kihara pyöräillessä.

Yksi alkaa tehdä uskomattomia käänteitä, toinen väsyy kuin viidenkympin hiihtäjä, kolmas ampuu vain ymmärryksen ohi.

Ammattilaisen sudenkuoppa on rutiini, se maistuu aina yhtä tympeältä.

Yllätys on mausteiden kuningas, mutta sitäkään ei saa olla liikaa sopassa.

HIRVIKÄRPÄSTEN AIKA

Lähden liikkeelle ja olen pian kapealla tiellä. Alkumatka etenee sakeiden Läntisen Uudenmaan metsien halki, ohi Vaskijärven ja kohti Pilpalaa.

Ohitan pian Kanta-Hämeen rajan ja näen aina välillä autoja pysäköitynä levikkeille metsän katveeseen.

On sienestysaika ja ihmisiä liikkuu puiden seassa. Moni ei näytä uskaltavan kovin kauas autojensa läheltä.

Hirvikärpäsiä on tänä syksynä runsaasti olen kuullut metsissä liikkuvilta.

REITIN UUDELLEEN LASKENTA

Mietin pyöräillessä aamulla mieleeni jäänyttä ajatusta reitin uudelleen laskennasta.

Ajattelen, että reitin uudelleen arviointi on minunkin edessäni.

Oikeastaan se alkoi jo vuosi sitten, kun sain diagnoosin sairastamastani servikaalisesta dystoniasta ja viikon päästä siitä lomautuksen työpaikastani.

RAPISTUVA SIVILISAATIO

Vuodessa yksinkertaisempikin ihminen kyllä tajuaa, ettei häntä tässä yhteiskunnassa enää tarvita.

On vain rapistuvan, entisen sivistyneen sivilisaation tapa; kuin jäänteenä inhimillisistä ajoista, pitää myös heikommista huolta.

Tämä on menestyjien maa, niillä joilla on, ei ole mitään annettavaa, ja niillä joilla ei ole on.

OMAN ELÄMÄNI MUUTOS

Huomaan, että en ole toipunut vielä kummastakaan.

Olen katsonut liian syvälle ihmisen röyhkeyteen ja ahneuteen. Nähnyt tilanteen toivottomuuden.

Muutosta ei tule ilman täydellistä muutosta. Paras paikka aloittaa se on peilin edessä.

Minun on oltava oman elämäni muutos.


PIIKKITYYNY

Dystonian annettavien hoitojen nopeat liukuhihnakäynnit ovat jo arkea. Piikit ja kotiin on edessä taas pian.

Olen jälleen harkinnut botuliinipiikkien pistojen lopettamista.

Niiden teho tuntuu vähäiseltä. Vuoden aikana sairauteni on hoidoista huolimatta hieman edennyt.

Pelkään että piikeistä on pitkän päälle enemmän haittaa kuin hyötyä. Varsinkin kun niitä pistetään kuin neulatyynyyn.

Lihaksien heikentyminen piikitettävissä kohdissa verrattuna piikkien vähäiseen tehoon väännöissä laittaa ajattelemaan.

Pahinta on epävarmuus; “entä jos-oireyhtymä” jäytää mieltä.

PIIKKI JA KOTIIN

Vuodessa olen oppinut, että välttämätön on niin vähän kuin mahdollista, niin nopeasti kuin pystyy.

Piikki ja kotiin, muuta ei ole enää odotettavissa. Itse teet ratkaisusi.

Tässä maassa valvotaan kadottamalla ja hallitaan unohtamalla.

Ihmisiä katoaa ja ruumiita löytyy.

Olisi edes toisinpäin.

ELÄMÄN REITTI

Kaksi henkistä lyöntiä viikon sisällä vuosi sitten oli liikaa ja tyrmäys oli täydellinen.

Jotain oli sammunut sisälläni, kun lopulta tajusin, ettei kukaan piittaa.

Ehkä uusi reitti on nyt tässä.

Elämän reitti.