torstai 7. elokuuta 2014

INTIAANI VATUSSA

BLOGEISTANI SUUTTUNEEN HYÖKKÄYS

Näen vatut palatessani uimasta. Ylitän soraisen Raparannan poikki kulkevan radan lankkusiltaa. Tuoksuu pieltä ja utu väreilee kiskojen välissä.

Vattupusikko on haaleankeltaisen varaston ja radan välissä. Ruskeat varret taipuvat hehkuvapunaisten marjojen painosta alas.

Menen syömään muutaman mehua tihkuvan marjan, mutta sitten päätän ajaa kotiin ja hakea astian.

Ajan veturitallin takaa mäkeä ylös ja käännyn kapealle soratielle. Vasemmalla alhaalla on asematalojen puusauna ja veturitalli kauempana.

Oikealla puolella on pesutupa, jonka ovi on selällään. Ensimmäiset pyykkääjät ovat jo sisällä. Näen naapurin tädin ohi ajaessani.

SININEN VALO

Kotona ei ole ketään. Äiti on kahvilassaan töissä ja isä asemalla aamuvuorossa.

Hän menee sinne jo neljän maissa ja tulee aamupäivällä kotiin. Illaksi hän palaa jälleen töihin koska itäläinen tulee silloin.

Otan kaapista ison mukin ja juoksen ulos. Hyppään pyörän selkään ja karautan alas veturitallin mäkeä.

Tällä kertaa menen veturitallin edestä ja kääntösilta jää väliini. Vilkaisen vähän jännittyneenä kääntösillan kuoppaan, se on mielestäni aina ollut pelottava.

Valtavista veturitallin kääntöovista on pari auki ja suuri dieselveturi on sisällä.

Hitsausliekin sininen valo ja siitä nouseva käryinen savu tekevät suuresta hallista salaperäisen.

Minun tekisi mieleni mennä kurkkimaan sisälle, mutta sitten muistan vatut. On kiirehdittävä, sillä joku voi ehtiä ensin.

KIVISOTA VATUISTA

Katselen huolissani Raparantaa kohti samalla kun kannan pyöräni yli raiteiden. Veturitallin sivulle päästyäni lähden polkemaan tietä kohti varastorakennusta ja näen vattupusikoiden heiluvan.

Pää nousee esiin ja tunnistan heti toisen puurivitalon pojan. Hän on ikäiseni, mutta emme tunne kovin hyvin toisiamme.

Pettymys on karvas enkä tervehdi poikaa. Hän on myös harmissaan ja käskee minun pysyä pois pensaista koska oli täällä ensin.

Minä menen kuitenkin toiseen päähän pusikoita ja alan kerätä mukiin väkevän makealle tuoksuvia tummanpunaisia vattuja.

Ensimmäinen kivi kolahtaa kohta varaston seinään. Vilkaisen säikähtäneenä poikaa ja näen hänen kumartuneen piiloon pensaiden sekaan.

Otan itsekin maasta kiven ja heitän häntä, pusikosta kuuluu älähdys. Jatkamme kivien heittelyä, kunnes täysosuma jysähtää takaraivoon.

Olen juuri kumartunut etsimään sopivaa kiveä kun tunnen kiven iskeytyvän niskakuopan yläpuolella.


NAAPURIN TÄTI

Pääkuoresta kuuluu rusahdus ja putoan polvilleni. Vien käden tahmeisiin hiuksiini ja tunnen veren pulppuavan sormiin. Alan itkeä kovalla äänellä.

Vattumuki kaatuu maahan ja vatut vierivät pensaiden juureen. Päästäni valuva veri värjää vihreät lehdet.

Nousen ylös ja näen pojan pinkovan tukka hulmuten kohti veturitallin pihaa. Minä lähden juoksemaan pesutuvalle.

Naapurin täti on kuullut itkuni jo kaukaa ja juoksee vastaan. Hän vie minut pesutupaan ja pesee pääni.

Täti ihmettelee missä olen näin ison haavan päähäni saanut ja kerron olleeni kivisotasilla erään pojan kanssa.

Naapurin täti kietoo kankaan pääni ympärille, sitoo sen ja käskee minut suoraan kotiin.

INTIAANI VATUSSA

Lähden kuitenkin hakemaan pyörääni ja poimin väliltä maasta korpin sulan. Asetan sen siteen sivuun ja tunnen itseni intiaaniksi.

Päästän villin sotahuudon ja läpsytän suuhuni juostessani. Varaston vieressä on pyöräni ja muki pensaiden juuressa.

Alan keräämään suuria, kypsiä vattuja ja näen maassa kumollaan olevan astian.

Kivisotasilla kanssani ollut kaverini on pudottanut sen siihen. Astia on lähes puolillaan vattuja.

VATTUJEN HUUMAAVA TUOKSU

Ampiaiset rakastavat vattuja ja tänä kesänä niitä tuntuu olevan enemmän kuin vattuja, ajattelen kerätessäni marjoja kasvihuoneen takana.

Huitaisen kasvojeni edessä pörräävän raitapaidan kauemmas ja hieraisen niskaani.

Tunnen kohouman korvan takana takaraivon juuressa. Siinä on muisto lapsuuteni kivisodasta.

Muistan vieläkin tuon tilanteen hyvin. Muistan kuinka kiva oli heitellä kiviä, mutta muistan myös jysähdyksen päässäni.

Muistan säikähdyksen ja naapurin tädin hädän kun hän näki tulvivan veren.

Muistan verenpunaiset vatut ja niiden huumaavan tuoksun.

HERNEKEITTO JA LETTUTORNIT

Olen aina rakastanut vattuja. Mikään maku maailmassa ei voita oikeista vatuista tehtyä vattuhilloa ja lettuja.

Muistan lapsena lettupäivät ja lättytornit hernekeiton päälle.

Kerran söimme veljeni kanssa niin paljon niitä, että makasimme pitkään lattialla valittaen.

Vatsaa särki sietämättömän tuskallisesti. Muistelin sitä myöhemmin äidille, mutta hän oli hieman vaivaantunut.

Tajusin silloin, että ennen vanhaan oli tapana tehdä vähän vanhentuneesta maidosta lättyjä tai muuta vastaavaa.

Ennen ajateltiin, että kuumentaminen tekisi maidosta käyttökelpoisen. Tapa oli silloin yleinen eikä mitään heitetty hukkaan.

SYÖMINEN TAPPAA AINA

Home leikattiin leivästä veitsellä pois tai kuorittiin marjasaavin puolukoista ennen kuin otettiin survosta kulhoon.

Ei ollut varaa heittää arvokasta ruokaa pois ja toisaalta ei ollut nettiä varoittamassa, että kaikki varmasti kuolevat jotka syövät.

Arvelen näin jälkeenpäin, että äidilläni oli lipsahtanut vähän tavallistakin vanhempi maito lättytaikinaan ja siitä tuskalliset vatsakivut.

Eipä tuossa kuitenkaan kummemmin käynyt. Tuhannet lätyt olen senkin jälkeen syönyt ja yhä se on lempiruokaani vattuhillon kera.

HENKIPATTO VATUSSA

Saan kerättyä vadelmia vajaan tuopillisen kunnes ampiaiset päättävät häätää minut pensaikosta.

Niitä on kietoutuneena lähes jokaisen vatun ympärillä, eivätkä ne selvästi halua herkuistaan luopua.

Kovin ärhäkästi ne eivät pistämään minua tule vaikka niitä pilvi hatun lierin ympärillä pyöriikin.

En kuitenkaan halua uhmata niiden myrkkyvoimaa. Tiedän, että muutama pisto kaulan tasolle voi olla kohtalokas.

Muutaman ylikypsän vatun takia ei kannata henkeään uhata.

PAHIMMAT ARVET OVAT SYDÄMESSÄ

Enää en alkaisi kivisotaan vattujen takia. Hymyilen tuolle muistolle joka jätti arven päähäni.

Monta paljonkin kovempaa iskua olen vuosien aikana saanut. Pahimpia arpia ei aina näe päälle päin, kipeimmät arvet isketään sydämeen.

Niitä arpia ei tee mieli esitellä. Usein ne piilotetaan läheisiltäkin.

SISÄISET ARVET ON HELPPO REPIÄ

Moni ei uskalla paljastaa sisäisiä arpiaan, koska pelkää tulevansa leimatuksi ja uudelleen lyödyksi.

Ymmärrän pelon hyvin ja tiedän sen olevan täysin totta.

Ihminen joka paljastaa sisäiset arpensa voi saada iskuryöpyn päälleen ja syytösten kuorman.

Hänet syyllistetään siitä, että tuli lyödyksi. Väitetään, että se oli hänen oma vikansa.


LYÖJILLÄ ON PUOLUSTAJAT

Vähän sama kuin syyttäisi suojatiellä auton alle jäänyttä koska tämä meni tien yli.

Pahinta on, että tuollainen syyttäjä alkaa vielä puolustelemaan näitä lyöjiä.

Hän selittelee kuinka heillä saattoi olla huono päivä tai jotain muuta tapahtunut elämässään.

Antaako se oikeuden kostaa jollekin ventovieraalle?

BLOGEISTANI SUUTTUNEEN HYÖKKÄYS

Jouduin itse tuollaisen hyökkäyksen kohteeksi hiljattain juuri näiden blogieni vuoksi.

Hyökkäys oli niin raju, syyllistävä ja uhkaava, että ensimmäisen kerran mietin miksi yleensä aloin kirjoittaa näitä blogeja.

Miksi teen tätä ja paljastan sisintäni. Annan aseen vihastuneelle, kiven käteen hyökkääjälle, jollekin sellaiselle, joka päättääkin kostaa.

En tarkalleen tiedä mistä tuo ihminen niin suuttui, mutta sieluun jäi kyllä arvet hänen sanoistaan.

Ymmärsin tuon hyökkäyksen jälkeen, ettei tämä kirjoittelu blogissa ihan vaaratonta ole.

YMMÄRRÄN NYT VAIKENEMISEN

Todellisia tappouhkauksia tai suoranaista vihapostia en sentään ole saanut, mutta perättömiä syytöksiä, pelottelua, vääristelyä ja uhkailua työ hyökkäys sisälsi.

Minut se jätti pohtimaan todellisia, henkeä uhkaavia hyökkäyksiä, joita jotkut ovat netissä saaneet.

Ymmärrän nyt miksi monet eivät uskalla puhua kipeistä kokemuksistaan ja kohtaamistaan vääryyksistä julkisesti.

HERTTAISESTI HYMYÄVÄT HYÖKKÄÄJÄT

Pahinta tässä on se, että kun nämä kiusaajat ovat hyökkäyksensä tehneet, niin he muuttuvat. He ottavat herttaisen hymyn huulilleen ja ovat laupeuden ja ystävällisyyden perikuvia.

Oikeita ihmisyyden peruskiviä sanan todellisessa merkityksessä.

HALUAISIN ANTAA

Minä en saa blogistani yhtään rahaa, en saa siitä kunniaa tai mainetta.

Miksi pidän tätä blogia? Kysyn sitä taas itseltäni.

Nyt lopettaminen on vaikeampaa kuin koskaan ennen.

Vaikeampaa koska antaisin silloin periksi tuon hyökkääjän kaltaisille kiusaajille.

Silti haluaisin antaa.




5 kommenttia:

  1. Blogiin pääseminen on ollut viimeaikoina jotenkin hankalaa. liittyyköhän se tuohon?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Vaihdoin blogiin oman domainin harzurun.com että osoite olisi lyhyempi.

      Hieman piti viritellä asetuksia, mutta olen sen mielestäni nyt saanut toimimaan.

      Blogiin löytää nyt kirjoittamalla osoitekenttään harzurun.com tai www.harzurun.com

      Myös google-haulla harzu run löytyy tuo osoite. Toivottavasti tämä nyt toimii.

      Kiitos kun ilmoittelette jos ei blogi avaudu!

      -harzu-

      Poista
    2. Tänään pääsee myös Googlen kautta blogikirjaan, ja kirjanmerkki toimii. Eilen ei vielä onnistunut muuten kuin erillisten blogikertomusten kautta. Eli toiminee nyt ihan hyvin. Rekisteröityä Google tiliä ei minulla ole.
      Jokin google chrome kummitteli koneellani, vaikka käytän pelkkää googlea. Sain google chromen kuitenkin pois.
      Terv. välläys

      Poista
  2. Itse olen miettinyt, että mitä haittaa sisimmän paljastamisesta on. Mutta ehkä joku saa mielihyvää lyömällä lyötyä. Vaaralliseksi tämä maailma käy, valitettavasti. Jos, harzu,vain jaksat ja uskallat jatkaa, niin lukijoita kyllä on.

    ystäväsi välläys

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni Välläys!

      Tuntui hyvältä kun luin kirjoituksesi.

      Varsinkin kun tiedän Sinun alusta lähtien seuranneen blogiani ja tiedät mitä olen kirjoittanut.

      Arvostan sanojasi ja tallennan ne sydämeeni.

      Ystävyydellä harzu

      Poista