perjantai 15. elokuuta 2014

HYVÄT EVÄÄT

RUISLIMPPUA, LIHASÄILYKETTÄ JA KOTIKALJAA

Herään kiitollisena. Kello on tasan kuusi ja olen nukkunut hyvin.

Olen nähnyt unta eräästä kuuluisasta kirjailijasta.

En muista unen sisältöä enää tarkkaan. Vain nimi jäi mieleeni.

Olen aina ihaillut hänen tekstejään tai äänikirjan kautta maailmaa, jonka hän sanoillaan luo.

Tiedän, että oma kirjoitteluni hänen rinnallaan on harakan rääkkymistä oksalla.

En silti pidä sitä tasoeroa pahana. Molempia tarvitaan kontrastinkin vuoksi. Näin hyvistä tulee vielä parempia.

LEMPEÄSTI HYMYÄVÄ KIRJAILIJA

Kirjoittaminen on vapaa laji, kuin juoksu tai mikä tahansa, mutta parhaat ovat aina paikkansa ansainneet ja hyvä niin.

Tuon kirjailijan kuva unessa jäi mielen taivaalleni lempeän hyväntahtoisesti hymyämään.

Minusta tuntuu, että tästä tulee hyvä päivä.

HELTEILLÄ RELLESTÄJÄ

Ensimmäiset syksyn merkit ovat tulleet. Eilen lenkillä juoksin yli keltaisten lehtien, niitä oli koko puurivin matka ja ne ratisivat hauskasti jaloissa.

Minua ei syksy masenna millään tavoin, olen aina pitänyt siitä.

Rakastan syksyn kuulakkaita aamuja ja raikkaita ilmoja, ensimmäisiä jääriitteitä lätäköissä ja ankeaa kesän päättymistä.

Siitäs sai kun alkoi helteillä rellestämään.

ELÄMÄN MITTA ON ARVOITUS

Pidän kyllä vaihtelusta muutenkin. En ole kovin takertuva luonne. Arvostan vapautta ja haluan kokea elämän koko kirjon.

Olen saanutkin oman mitalliseni jo maistaa. Elämän mitta ja määrä on kuitenkin arvoitus eikä siihen ole omaa reseptiä.

On vain otettava vastaan ja nautittava.

Maku on aina täyteläinen jos hyväksyy osansa. Kitkeryys tulee vasta sitten jos alkaa vertailemaan toisiin.

TIPPALEIPIÄ RÄYSTÄIDEN ALLA

Olen kiitollinen ja luotan tänään siihen, että osani oli paras minulle. En kapinoi mistään.

Annan sielun leväten liitää ja katselen mielen maisemia.

Olen aina rakastanut pääskysiä. Niiden liitoa ja kieppumista taivaalla en väsy koskaan katselemaan.

Lapsena mummolassa pääskyt tekivät pesiään räystäiden alle. Juoksimme kesäiltana seinän viertä ja näin valkoisia kuorenpalasia maassa.

Vilkaisin ylös ja näin pesät kuin suuret tippaleivät. Pääskyt kirahtelivat sinitaivaalla.

PAPPA SEISOI KUIN PATSAS

Yökalassa pääskyjen lennosta pääteltiin tuleva sää. Niiden lentäessä vettä viistäen tiedettiin sateen olevan tulossa.

Usein aamuyöllä, kun palasimme kalasta veneenpohja täynnä haukia saimmekin soutaa tihkusateessa.

Pappa oli joskus meitä järven toisella puolella vastassa aamuviiden aikaan.

Hän oli herännyt vanhasta muistista, lypsyaikojen ajoilta mummon kanssa neljän maissa ja lähtenyt aamukävelylle.

Lähtiessään hän oli käynyt katsomassa olimmeko palanneet enoni kanssa järveltä.


AIKA PALATA KOTIIN

Monen kilometrin matka sorateitä pitkin järven toiselle puolelle sujui häneltä hyväkuntoisena helposti.

Siellä sillan alla pappa seisoi sadetakki päällä meitä odottamassa.

Hän ilmestyi eteemme aamusumusta kuin patsas, yhtä liikkumattomana ja totisena.

Pappa ei paljon puhunut tai moittinut, mutta arvasimme, että oli aika palata kalareissulta takaisin.

PUOJIN PORTAILLE SYÖMÄÄN

Pappa jatkoi aamulenkkiään ja me soutelimme sateessa mummolan rantaan.  Veimme haukisaaliin papan perkattavaksi navettaan ja haimme kellarista syötävää.

Suihkutimme hyttysiä täynnä olevaan huoneeseen runsaasti raidia ja istuimme sitten puojiksi kutsutun aittarakennuksen portaille.

Siinä enoni kanssa vierekkäin kyhjötimme väsyneinä ja viilsimme ruskeakahvaisella moralla mustakuorisesta ruislimpusta paksuja siivuja.

RUISLIMPPUA, LIHASÄILYKETTÄ JA KOTIKALJAA

Avasimme puukon kärjellä itse purkitetun lihasäilykkeen ja leikkasimme siitä parin sormen vahvuisia rasvaisia, väkeviä ja maukkaita leivänpäällisiä.

Portaiden reunalla odotti iso pullo tummaa kotikaljaa. Joimme vuorotellen hörppien pullon tyhjäksi, ja katselimme samalla västäräkin keikkumista pihakaivon harmailla laudoilla.

Sade oli jo lakannut ja aamuaurinko heitteli kiilojaan pihamaalle.

Päivä oli heräämässä ja me kömmimme puojissa leijuvan hyttysmyrkyn sekaan nukkumaan.

Uni tuli nopeasti ja päättyi vasta puolen päivän aikaan oven ryskytykseen. Pappa herätteli syömään ja heinätöihin.


ELÄMÄ ON SARKASTILLE TRAGIKOMEDIA

Huomaan usein palaavani noihin lapsuuden muistoihin. Tänään ymmärrän niiden arvon ja saan valtavasti voimaa kokemistani onnellisista hetkistä.

Kaveruus, kalaretket, hiljainen, peilityyni järvi yöllä ja isovanhempien turvallinen läsnäolo.

Papan värikäs persoona, johon kuuluivat huikean verbaaliset sananviljelyt, lohkaisut, jotka jäivät mieleeni matkaeväiksi.

Elämä on sarkastiselle ihmiselle suuri tragikomedia oli pappani näkemys.

SANAN SÄILÄ

Ironia ja sarkasmi kulkivat tasapainossa hänen tarinoissaan.

Sodat käynyt mies oli vedetty maailman läpi reikäisellä kelkalla, jokainen kanto ja kivi oli rouhaissut, kuopat tutkittu ja mutkat kuljettu.

Kuljettu kyllä, mutta ei mukisematta.

Sana leimahti usein ja säilä heilahti pirtissä. Moni suunpieksijä lähti aika haipakkaa, ovet kolisten, kun pappa avasi sanaisen kenttäpakkinsa.

PUOLEN VÄLIN LOHKAISU

Arsenaalia riitti papalla kevyemmän miehen ulos heittoon pelkillä sanoillakin.

Hitaampikin luonne ymmärsi vähintään kotimatkan puolivälissä mitä hänelle oli sanottu.

Papan mielestä se oli onnistunein lohkaisu, koska puolesta välistä kukaan ei kehdannut lähteä vastaamaan.

MUMMONI MAISEMASSA

Mummoni puolestaan oli lempeä luonne. Hän oli hiljainen, mutta päättäväinen. Katosi  taustaan, mutta ei heikkouttaan.

Kulki pihamaalla ja pirtissä luontevasti, kuin osana maisemaa.

Hän oli tasapainossa ympäristönsä kanssa.

Osa, joka hänelle oli annettu sopi täydellisesti, sillä hän teki siitä sopivan.

HILJAINEN VOIMA

Uskon, että hän olisi tehnyt niin muillekin osille. Hän oli sopeutuja. Vahva, nöyrä ja luja. Minulle hän on esimerkki ihmisestä, joka selviää elämästä.

Kestää roolin joka annettiin. Muokkaa siitä hiljaisen voimakkaasti ja lujan peräänantamattomasti itselleen sopivan. Näyttää voimansa eri tavoin kuin toiset.

HILJAINEN AUKTORITEETTI

Ymmärrän vasta tänään mummoni voiman. Hiljaisen selviytyjän voiman. Arvostin ja rakastin jo silloin pienenä poikana mummoani.

Kunnioitin häntä enkä muista koskaan sanoneeni hänelle vastaan.

Vielä nytkin se tuntuisi ajatuksena vaikealta. Hänessä oli hiljaisen ihmisen auktoriteetti.


VERES RIESKA POLTTI SUUTA

Mummoni jätti minulle esimerkin siitä, miten tämän elämän voi kulkea lävitse ja selvitä kaikesta loppuun asti.

Vaatimaton palvelija. Aina touhuamassa muille jotain, huolehtimassa syömisistä ja juomisista.

Kotikaljat ja leipomispäivät. Suuri leivinuuni hehkui ja veres rieska tuoksui pirtissä taivaallisena.

Voi suli sen päällä ja poltti suuta, mutta posket pullollaan sitä syötiin.

HYVÄT EVÄÄT

Niitä muistoja voi elää aina uudelleen ja uudelleen. Niillä muistoilla jaksaa.

Sain lapsena evääksi papalta sananrieskaa ja mummolta verestä rieskaa.

Olen saanut hyvät eväät elämään.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti