lauantai 30. elokuuta 2014

ONNEN PIENET HETKET

HÄNEN OLISI PITÄNYT OLLA ONNETON

Pienet onnen hetket olivat kadonneet. Niitä etsittiin parhaillaan muun toiminnan ohessa.

Niitä ei pidetty kovin tärkeinä toiminnan kannalta. Otetaan kiinni tavattaessa ja palautetaan kotiosoitteeseen luki ohjeessa.

Moni oli kuitenkin surullinen. Pieniä onnen hetkiä kaipasivat lähinnä omaiset, he joilla ei ollut suuria onnen hetkiä.

He olivat eläneet pienten onnen hetkien varassa jo kauan. Niiden avulla jaksoi yllättävän hyvin. Monta päivää meni kuin huomaamatta. Toisinaan sitä heräsi masentuneena. Monta murhetta painoi mieltä, ne kaikki vielä istuivat peiton päällä.

Ei tahtonut jaksaa nostaa sitä edes ylös. Teki mieli antaa periksi ja jäädä sinne. Jäädä koko päiväksi peiton alle.

Oli niin uupunut ja tiesi mitä on edessä. Näki koko sen harmaan päivän, joka oli edessä, lipuvan elämän rämeikköön ja päättyvän mustaan suohon.

Imu oli vahva, sinne unohduksen suonsilmään. Elämän mustaan aukkoon.

ONNEN SÄDE

Mistä se sitten taas tuli. Pilkisti sieltä peiton raosta. Pieni onnen hetki. Tuli ja muutti kaiken.

Sai nousemaan ylös ja aloittamaan alusta kaiken.

Pieni onnen hetki. Kiskoi ylös epätoivon suosta, nosti ja vei eteenpäin, kantoi hetkestä toiseen.

Pienestä onnen hetkestä.


SUURET ONNEN HETKET

Suuret onnen hetket olivat peloissaan. Ne tiesivät, että olivat vaarassa paljastua.

Niiden olemassaolo oli uhattuna, sillä pienet onnen hetket suojelivat niitä.

Suuret onnen hetket olivat suuria vain pienten rinnalla. Nyt ne kutistuivat omaan kokoonsa.

Niistä tuli pieniä onnen hetkiä, mutta harvinaisia. Toiset eivät nähneet niitä koskaan.

He olivat saaneet aina vain pieniä onnen hetkiä.

Tarttuneet aina niihin, jaksaneet niiden avulla.

YLLÄTTÄVÄT HETKET

Muistan ajan, kun pienet onnen hetket vielä olivat täällä. Kaikki hetket olivat toisenlaisia.

Jokainen piti sisällään yllätyksen. Niitä odotettiin.

Niiden tuloon osattiin varautua. Onnen hetkeen.

Hän tuli silloin vastaani onnellisesti hymyillen. Mietin miksi hän oli onnellinen.

Ei hänellä ollut mitään syytä siihen.

HÄNEN OLISI PITÄNYT OLLA ONNETON

Hän oli köyhä ja sairas, eli yksin kylmällä vintillään ja sai vain pientä korvausta.

Tukea jolla pystyi vaivoin elämään.

Hänen olisi pitänyt olla surullinen ja apea, pettynyt ilme kasvoillaan kävellä katkerana kadulla.

Hän tuli kuitenkin ja sanoi olevansa onnellinen.

Uskoin sen, sillä hänen kasvonsa loistivat, niin ettei sitä edes kannattanut sanoa.

Hän näytti minustakin kadehdittavan onnelliselta.

Minun ei tarvinnut kysyä miksi hän on niin onnellinen.

Hän halusi heti kertoa sen.



JÄÄKUKAT VINTIN IKKUNASSA

Hän oli aamulla herännyt kylmässä ja pienessä vinttihuoneessaan yksin.

Oli ollut kova pakkanen eikä illalla lämmitetty pönttöuuni enää riittänyt lämmittämään huonetta.

Ikkunakin oli jäätynyt umpeen ja jääkukat täyttivät sen yläreunaan asti.

Aamuaurinko oli kuitenkin loistanut jääkukkien läpi uskomattoman kauniisti.

Hän kertoi silmät kyynelissä, mutta säteillen näystään ja siitä kuinka onnelliseksi hän tuli nähdessään ne.

Hän kertoi ajatelleensa, että näin kauniit kukkaset oli hänelle ojennettu jo aamusta.

Onnen pienet jääkukkaset.

HÄN JAKSOI NIIDEN AVULLA

Olen usein myöhemmin pohtinut tuota ihmistä ja hänen elämäänsä. Pientä onnen hetkeä, joka muutti kaiken.

Sai kolean vinttihuoneen muuttumaan sadunomaiseksi.

Toivon säteet tulivat kylmän lasin läpi kuin kukkaset. Onnen säteet, jääkukat ikkunassa.

Hänen päivänsä muuttui pienen onnen hetken ansiosta. Hän jaksoi niiden avulla.

Suuria onnen hetkiä elämä ei hänelle tarjonnut.

Oli suurta saada kokea pieni onnen hetki.


ELÄMÄ OLIKIN ERILAINEN

Milloin me kadotimme pienet onnen hetket?

Koska meistä tuli niin vaativia, että piti olla jotain suurta odotettavissa.

Sinne tähdättiin ja niitä odotettiin.

Kaikki oli viritetty siihen suureen onnen hetkeen. Hetkeen jota ei koskaan ehkä edes tullut.

Elämä olikin erilainen. Suuri kutistui tullessaan ja muuttui pieneksi, katosi johonkin ja ilmestyi kauempana.

Oli taas suuri ja edessäpäin. Suuri onnen hetki.

PUUTTUMINEN HUOMATAAN

Pienet onnen hetket ovat siellä missä niitä tarvitaan. Niiden osa on pieni ja huomaamaton.

Siksi niitä ei huomata helposti. Niiden puuttuminen kyllä huomataan.

Ajan oloon elämä käy raskaaksi ilman niitä.

Pieniä onnen hetkiä.

UITTOKAHVIT KOOKOSRASVALLA

Olen opetellut etsimään niitä ja nykyisin näen pieniä onnen hetkiä usein.

Löysin tänäkin aamuna sellaisen.

En voinut jäädä sänkyyn makoilemaan koska pieni onnen hetki odotti minua.

Kupillinen vahvaa, kookosrasvalla maustettua uittokahvia hämärässä huoneessa.

Onnen hetki oli siinä.

Nautin sen seurasta ja tiesin että jatkoa seuraa.


HERRA SUPPILOVAHVERO

Olin oppinut varautumaan. Tiesin, että pienet onnen hetket ovat kuin metsässä suppilovahverot.

Kävelet metsässä sienestämässä etkä löydä mitään.

Ihmettelet missä ne sienet ovat, vaikka olet harpponut vauhdilla sinne ja tänne sanko puunrunkoihin kolisten, risuihin ja juurakoihin kompastellen.

Pysähdyt hengästyneenä nojaamaan puun kylkeen ja vilkaiset kumisaappaittesi kärkeen.

Herra suppilovahveron ruskea knalli sieltä varpujen välistä kurkistaa.

Kumarrut lähemmäs ja niitä on joka puolella.

Seisovat kaikki kuin kansanjoukot Turun torilla joulurauhan julistamisen aikaan.

Odottavat siinä. Pienet onnen hetket.

Olet löytänyt ne ja nyt tiedät mistä niitä löytää.

Pieniä onnen hetkiä.

TUTKIMUSMATKA NOJATUOLISSA

Kirjat ovat olleet minulle onnen hetkiä aina. Luen tai kuuntelen useita kirjoja samoihin aikoihin.

Parhaillaan luen paria kirjaa, joista toisessa kerrotaan lääkkeistä, niiden vaikutuksista ja markkinoinnista.

Kirja on monelta osin järkyttävää luettavaa.

Toisessa kirjassa käsitellään sairauksia ja niiden syntyä uudesta näkökulmasta.

Molemmat alan parhaiden asiantuntijoiden kirjoittamia, mutta tavallisen lukijankin ymmärrettäviä.

Pieni onnen hetki on istua nojatuoliin kirja kädessä.


SYRJÄSILMÄLLÄ

Sairastamani servikaalinen dystonia ei aktivoidu rennosti istuessa, joten lukeminen onnistuu hyvin.

Aikaisemmin luin useimmin sängyllä makoillen, mutta enää se ei onnistu, koska niskani kouristuu sivuun makuulla.

Kirjaa pitäisi lukea kirjaimellisesti syrjäsilmällä.

ÄÄNIKIRJAT LENKILLÄ

Onnen hetki tulee taas kun lähden lenkille tai pyöräilemään.

Ulkoilma jo muuttaa olon virkeämmäksi vaikka olisi nukkunut vain vähän ja heräillyt usein.

Laitan korviini kuulokkeet ja kuuntelen musiikkia tai äänikirjaa.

Monta äänikirjaa olen lenkeillä ja pyöräillessä kuunnellut.

ALLEVIIVATTUA LUKEMISTA

Tällä hetkellä kuuntelen dekkaria. Hauskasti kirjoitettu nokkela kirja on helppoa kuunneltavaa pyöräillessä.

Lukija on äänikirjassa hieman jännittyneen oloinen ja alleviivaa painotuksilla kohtia, jotka olisivat paremmin toimivia ilmankin.

Itse oivallettaviksi kirjoittaja on ne varmaankin tarkoittanut.

KLISEINEN MUTTA HAUSKA DEKKARI

Onneksi sentään kukaan ei ole huomannut lisätä äänikirjoihin taustanauruja, huokaisuja tai kiljahduksia.

Toisaalta sehän olisi kuunnelma ja varmaankin mielenkiintoinen omana lajinaan.

Tämä dekkari jota kuuntelen on hyvin kirjoitettu, mutta kliseinen ja vanhalla kaavalla tehty.

RUUMIITA TULEE TAPPAVAAN TAHTIIN

Kaikki alkaa ruumiista ja aina sopivaan tahtiin tulee uusia. Nyt on jo kolmas menossa, eikä vielä olla edes puolessa välissä.

Arvailen mielessäni ruumiiden määrää ja veikkaan viittä koko kirjassa.

Pakko tahdin on kohta hiipua, muuten tarinan tutut henkilöt, joihin samaistuminen luo jännityksen loppuvat.

Tuntemattomat murhatut ovat yleensä vain dekkareiden alussa.

Heidän elämänsä kuoritaankin yleensä alkuluvuissa esiin kuin sipuli, kerros kerrokselta.

TARINA KYLLÄ KANTAA

Näin on tapahtunut tässäkin äänikirjassa. Pidän silti kirjasta, se on hauskasti kirjoitettu ja nokkela.

Lukijakin on jotenkin touhukkaan oloinen. Tulee vähän sellainen tunne, että hän on pestistään niin innoissaan, että yrittää vähän yli.

Rauhallisempi ote sopisi paremmin. Hyvä tarina kantaa kyllä omalla painollaan.

LINTUJEN LAULU JA VIRRAN PAUHU

Onnellinen hetki on katsella kauniita maisemia ja kuunnella hyvää musiikkia tai äänikirjaa. Pieniä onnellisia hetkiä.

Alkukesästä juoksin lenkillä jokilaaksoon ja otin kuulokkeet korviltani.

Lintujen laulu täytti metsän. Poikkesin tieltä lehvistön läpi pienelle polulle, joka kulki joen vierustaa.

PIENET ONNEN HETKET

Vesi virtasi ja puhui monilla äänillä, soitteli kivien välissä iloista musiikkiaan.

Linnut lennähtelivät oksilla ja lauloivat veden rytmissä. Olin onnellinen.

Olin löytänyt pienet onnen hetket.






torstai 28. elokuuta 2014

KOLMEKYMMENTÄTUHATTA KIITOSTA

ELÄMÄLLÄ ON MATKASSAAN AINA YLLÄTYKSIÄ


Herään neljän aikaan. On vielä hämärää kun avaan olohuoneen verhot. Naapuritalon keittiössä on valot, joku muukin aamuvirkku keittelee kahvejaan.

Avaan koneeni, hörpin vahvaa uittokahvia ja luen aamun ajatuksia. Huomaan blogini kävijämäärän olevan nyt yli kolmekymmentä tuhatta.

Ystäväni Välläys, joka on ollut alusta lähtien kommentoimassa ja myös kirjoittamassa blogiani onnittelee.


Onnittelut "kolmekymppisestä" ja kiitos blogistasi!

Ystäväsi Välläys


Kiitos Ystäväni Välläys ja kiitos lukijani.

Keräsin tähän palasia blogeista, joissa on ylitetty joku kävijämäärä.

 "Katse vasempaan päin" blogin matka on taittunut yhdessä teidän kanssanne.


HETKIÄ BLOGGERIN MATKALTA


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

KOLMETUHATTA KIITOSTA


KUUKAUDEN VANHA BLOGGERI MUISTELEE

Vuosi sitten en tiennyt mikä päätäni vetää vasemmalle, kun ajan autoa. En tiennyt miksi minun on pidettävä kädellä leuastani, kun työskentelen tietokoneella.

En tiennyt miksi aina keskusteluissa, kun minun piti ottaa puheenvuoro, pääni lähti vetämään vasemmalle.

Välillä äänikin katosi niskajännitteen vuoksi.

Viime kesänä sain diagnoosin sairaudelleni. Servikaalinen dystonia tuntui aluksi oudolta nimeltä sairaudelle, kuin olisi saanut uuden nimen itsekin. Ajattelin, että voisiko tämän sairauden käydä läpi ikäänkuin tutkinnon, ja lisätä sitten nimeensä etuliitteen SD.

Ei se ihan niin mennyt ainakaan vielä, mutta oli helpottavaa tietää, että sairastaa jotain sellaista, millä on nimi. Ei olekaan omituinen vaikka onkin omalaatuinen. Elämän vesileimaama kulkija.

Matka jatkuu ja sairaus etenee.

SIETÄMISEN RAJAKOULU

Kesän lopulla menin ensimmäisen kerran Lohjalle neurologiselle polille ja keskustelin lääkärin kanssa. Sovimme hoidon aloittamisesta ja lähdin kotiin odottamaan kutsua. Ajattelin, että tästä eteenpäin tilanne ehkä rauhoittuisi, tai kääntyisi jopa parempaan suuntaan.

Ei kääntynyt. Pää vain kääntyi yhä voimakkaammin vasemmalle.

Yöt olivat vaikeimmat, koska silloin on pakko olla pitkällään. Minun dystoniani aktivoituu kun makoilen sängyllä. Kesällä vielä niskat rauhoittuivat yhdessä asennossa, ja ensimmäisen piikin jälkeen pystyin nukkumaan jopa toisella kyljelläni. Nyt tiedän senkin, että on luksusta nukkua levollisesti missä tahansa asennossa.

Olen oppinut jo monta asiaa dystonian aikana. Sietämään olen oppinut eniten.

Tämä, ja varmasti moni muukin sairaus on sietosairaus. On vain kestettävä. Siedettävä jatkuvaa liikettä.

Missä menee raja ihmisen sietokyvyllä. Sitä ei voi tietää ennen kuin rajan toisella puolella. Sietokyvyn toisella puolella.

Mitä siellä sitten on? Sietämätöntä varmaan.





lauantai 25. tammikuuta 2014

KYMPPITONNI


KYMPPITONNI TÄYTEEN

Herään kahdeksan aikaan ja laitan takkaan tulen. Pakkasta on enää 14 astetta. Keitän kahvit ja maustan sen kookosrasvalla. Otan pädin käteeni ja alan kirjoittaa blogiini päivitystä.

Huomaan, että tänään menee kymmenentuhatta käyntiä rikki blogissani. Olen pitänyt blogia vasta vähän yli kaksi kuukautta, joten mielestäni lukijoiden määrä on hurja.

KIRJOITAN JA JUOKSEN

Nöyrä kiitos jokaiselle lukijalle. Nämä tarinat ovat syntyneet enimmäkseen aamuisin. Ajatusvirtana, muistikuvina ja tunnelmina.

Olen halunnut kertoa oman viestini ja rohkaista jokaista, varsinkin sairaita ja uupuneita.

Blogini aloitin, koska minulla todettiin viime kesänä servikaalinen dystonia. Päätin, että kerron näin avoimesti kokemuksistani blogini välityksellä.

Juoksen oman osuuteni viestistä. Kannan soihtua ja haluan kertoa, että elämä on ihanaa ja elämisen arvoista sairaudesta ja uupumisesta huolimatta.

Lukijoiden palaute täällä blogissa ja runsas kommentointi facebookissa on antanut intoa jatkaa kirjoittelua.

Juostessani ja kirjoittaessani olen vapaa, siksi kirjoitan ja juoksen.





sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

KAKSIKYMMENTÄTUHATTA KIITOSTA


ME KAIKKI TARVITSEMME TUKEA

Juna menee siitä läheltä. Jyristen ja taloa täristäen. Kohta menee seuraava ja pian totun jatkuvaan junien kulkemiseen. Minulle ne äänet ovat puhdasta nostalgiaa.

Olen elänyt lapsuuteni radan varressa, veturitallin törmällä.

Makuuhuoneesta näkyi kääntösilta, joka ohjasi veturit talliin. Ratapihan äänet olivat osa elämää.

Talon väelle ohi jyräävien junien äänet ovat meteliä. Ääntä, johon he ovat jo tottuneet, mutta aikansa se on ottanut. Varsinkin yöllä ääni oli aluksi häiritsevää.

RADAN VARRELLA

Katselen ikkunasta ohi viliseviä vaunuja ja ajattelen ihmisen matkaa, levotonta reittiä halki elämän. Monta asemaa siihen väliin osuu ja monta junaa, mutta määräasema on aina yllätys.

Kuuntelen isäntäväen tarinaa ja ajattelen sitä keskinäistä rakkautta, joka heidät on tälle asemalle tuonut. Kodin lämpö ja rauha ei häiriinny vaikka ohi kulkeva juna perustuksia hieman ravisteleekin.

KESKINÄINEN RAKKAUS

Helppo heidän matkansa ei ole ollut, kenenpä olisi. Kaikilla on taakkansa. Raskaimpia kannetaan siellä, minne ei silmä näe. Monta vaikeaa hetkeä heidänkin matkaan on sisältynyt, hetkeä joista on selvitty yhdessä. Paljon kuitenkin myös onnen hetkiä.

Huomaan päivän aikana, että tämä perhe on selvinnyt keskinäisen rakkauden avulla. Lämpö ja rauha tulvii ovista ja ikkunoista. Puheen äänestä ja tarinoiden sävystä. Edes sairaudet ja koettelemukset eivät ole sitä horjuttaneet.

TAPASIMME DYSTONIASSA

Vietimme yhden lauantaipäivän tuon perheen vieraana. Keskustelimme paljon ja huomasimme, että elämät kulkevat usein tietyn kaaren ja kohtaavat joskus. Usein samat kypsymisen vaiheet käydään läpi.

Kohtaaminen tapahtuu tietyssä vaiheessa sitä. Me olimme nyt siinä ja puhuttavaa riitti.

Dystonia niminen sairaus oli tuonut meidät yhteen ja hieno vertaistukiryhmämme. Nautimme runsaat ja maistuvat tarjoilut ja lähdimme kotiin hyvillä mielin.

KERVIKAALINEN DYSTONIA

Oma elämän taipaleeni sai viime heinäkuussa uuden vaiheen, kun minussa todettiin servikaalinen dystonia niminen lihasjännitesairaus. Sairauden oireena tässä dystoniatyypissä on pään vääntyminen johonkin suuntaan tahdosta riippumatta.

Minulla pää kiertyy vasemmalle ja se vaikuttaa elämääni aina kun keskityn jotain tekemään. Autolla ajaessani huomasin sairauden ensimmäisenä, pian totesin sen vaikeuttavan myös päätetyöskentelyä ja lepotilassa makaamista. Istuessa rennosti ja muussa vapaassa tekemisessä vaivaa ei juuri huomaa.

PÄÄTIN JUOSTA OSUUTENI

Alkuun olin tietysti ymmälläni, koska en tiennyt sairaudesta mitään. Nimi oli outo, vaivat olivat outoja ja ne saivat oloni tuntumaan oudolta. Onneksi löysin netistä dystoniayhdistyksen sivut.

Keskustelupalsta siellä muutti oman elämäntaipaleeni oikeaan suuntaan. Aloin keskustella siellä ihmisten kanssa ja valitsin täysin avoimen linjan.

Ajattelin, että itse sain apua vain silloin, kun joku toinen oli avoin, niinpä minun oli vastattava huutoon ja juostava oma osuuteni. Viestikapula oli nyt minulla. Päätin juosta.

VIIME MARRASKUUSSA BLOGINI ALKOI

Olen saanut sekä kritiikkiä, että myönteistä palautetta avoimesta linjastani. Helppo se tie ei kuitenkaan ole ollut. Ilman vertaistukiryhmän kannustusta ja rohkaisua olisin varmaankin lopettanut kirjoittamisen jo alkuunsa viime syksynä.

Dystoniayhdistyksen keskustelupalstalla luin jonkun aloittaneen oman blogin. Luin myös, että moni muukin olisi suunnittelemassa samaa. Ajatus omasta blogista oli kylvetty sydämeeni.

Ensimmäisen blogitekstini julkaisin viime marraskuussa neljä kuukautta sitten nimellä “Ajelin autoa sinistä, kun niskani alkoivat inistä”.

DYSTARIT VERTAISTUKIRYHMÄ

Näinä päivinä blogini lukijoiden määrä ylittää kaksikymmentä tuhatta. Koskaan en olisi uskonut, että saan niin paljon vierailijoita blogiini, kiitos kaikille lukijoille ja tukijoille.

Erittäin suuri kiitos jaksamisestani blogin ylläpitoon menee Dystarit-vertaistukiryhmälle facebookiin. Siellä olen usein saanut kokea henkistä tukea ja rohkaisua jatkaa blogiani.

YSTÄVÄNI VÄLLÄYKSEN KOMMENTTI

Nyt, kun kävijämäärä blogissasi lähentelee kahtakymmentätuhatta, haluan kiittää Sinua, Ystäväni, suuresti siitä, että olet innostanut esimerkilläsi minua kuvataiteen ja kirjoituksen maailmaan. Olet myös suonut minun, täysin tuntemattoman ihmisen ajatuksille runsaasti tilaa rätistä ja pulputa.

Olet antanut minulle henkistä tukea sairauksieni alhossa. Olet antanut uusia herätteitä, uusia ajattelutapoja.Olet opettanut rauhoittumaan ja hiljentymään.

Meidän, tuntemattomien ihmisten maailmat kohtasivat täällä bittien ja sanojen tasolla. Ystävällisten alkutuulien voiman vieminä, virtojen kuljettamina ohi mustien juurakoiden. Kookosrasvakahvin tuoksun johdattamina luonnon keskelle luokse tervasnuotion.

Olen viettänyt kanssasi mukavia ja varmasti vielä pitkään vaikuttavia hetkiä. Kiitos!

nöyrä ystäväsi välläys

KAKSIKYMMENTÄTUHATTA KIITOSTA

Kiitos myös jokaiselle lukijalleni mukana olostanne, ilman sivuilla käyntejä olisin varmaankin siirtynyt kirjoittelemaan ajatuksiani päiväkirjaan, kuten olen aina tavannut tehdä.

Monet rohkaisevat sanat ovat kuitenkin saaneet minut jatkamaan matkaa kanssanne tämän blogin myötä.

Kaksikymmentätuhatta kiitosta Ystävät. Jokainen kiitos on yhtä arvokas. Jokainen kiitos on sydämestä.

Tarina jatkuu...




TÄNÄÄN, TÄSSÄ JA NYT


Matka halki blogihistorian on tehty ja nyt olen tässä. Istun olohuoneessa, päivä on valkenemassa ja kirjoitan blogia.

En halunnut herättyäni jäädä sänkyyn makoilemaan, koska niskavääntö siinä lepotilassa on vain tuskallista kouristusta.

Sairauteni on tänään lähes samanlainen kuin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran kävin Lohjalla neurologisella polilla.

Olen käynyt botuliinipiikillä nyt neljä kertaa. Kolmesti Lohjan sairaalassa ja yhden kerran Meilahdessa.

Kaksi ensimmäistä kertaa minuun pistettiin Botoxia ja kaksi viimeisintä Xeomin-merkkistä botuliinitoksiinia.

Neurologien mielestä kyseessä on kuitenkin sama aine ja vaikutus.

Netistä erilaisia botuliineja tutkiessa ja potilaiden kokemuksia ympäri maailmaa lukiessa huomaa jonkun verran eroa olevan, mutta ei mitään dramaattista.

ELÄMÄ ON ELÄMISEN ARVOISTA

Suurin muutos vuoden matkallani dystoniassa on tapahtunut oman asenteeni tasolla. Olen tietoisesti ja tiedostamattani sopeutunut sairauteeni.

Olen elänyt dystoniasta huolimatta täysin samanlaista elämää kuin ennen sairastumistani.

Kuntoillut monta kertaa viikossa lenkkeilemällä, pyöräilemällä, rullaluistelemalla ja muilla tavoin.

Olen löytänyt ystäviä ja tuttuja sairauteni kautta tai sen ohella, ihmisiä joita ilman dystoniaa en koskaan olisi tavannut.

MINULLA ON IKÄVÄ

Toivon, ettei minulta kysytä olisinko ohittanut dystoniaan sairastumisen elämässäni, jos olisin voinut.

En osaa vastata siihen kysymykseen, mutta kun niin ajattelen, minun tulee heti ikävä niitä ystäviä jotka dystoniaan sairastuminen on tuonut elämääni.

En ole katkera ainakaan vielä. Olen ottanut tämän sairauden vastaan luonnolliseen tapaani, osana joka annettiin.

USKON UNELMIIN

Uskon hyväksymiseen, asioiden rehelliseen myöntämiseen ja todellisuudessa elämiseen.

Uskon myös unelmiin ja minulla on niitä. Ilman unelmia ei ihminen jaksa.

On nähtävä läpi tämän kaiken, on nähtävä terveys sairauden takana. Vahvana ja voimakkaana.

Tässä ollaan ja selässä on täyspakkaus. Reissu jatkukoon Ystävät.

Kolmekymmentä tuhatta kiitosta!







maanantai 25. elokuuta 2014

MATKALLA JOSSAIN ELÄMÄSSÄ

ODOTTAMINEN ON ELÄMÄN ONNELLISIN AIKA


Onnistujat eivät innosta minua. Vielä vähemmän menestyjät. Pärjääjät pikkuisen.

Selviytyjät menköön, voittajat hävitköön. Mutta epäonnistujat tulkoon.

Epäonnistuneet ihmiset ovat kiinnostaneet minua aina.

Miksi epäonnistuit? Miten onnistuit siinä missä niin moni epäonnistui.

Onnistuit epäonnistumaan ja selvisit menestymättä. Voitit häviämällä.

Miten sen teit ja olet siinä? Olet maailman onnellisin ihminen.

MATKALLA ELÄMÄSSÄ

Ihminen on onnellinen niin kauan kuin hän ei ole onnellinen. Hän on vielä matkalla sinne.

Odottaminen on matka, joka vie elämän halki. Matka joka kantaa vaikeiden aikojen yli.

Perillä haluaa vain muualle. Pois sieltä missä on. Takaisin matkalle.

On siksi parempi olla aina matkalla. Aina odottaa ja viivyttää lähtöä.

VALMIS ELÄMÄÄN

Mielessään ihminen käy kaikki elämänsä rankat taistelut. Kaikki muu on seurausta siitä.

Kaikki ulkoinen on sisäisen heijastus.

Hengen jälki elämässä.

Ulkoinen muuttuu vain sisältä päin.

Ihminen, joka on voittanut sisäiset kamppailunsa on valmis myös ulkoisiin.

Valmis elämään.




VIISAUDEN IKÄ

Ikä ei aina ole vanhuutta, viisaus on. Viisaudella on aina ikää, mutta vanhuus ei ole tae siitä.

Viisaus on aina löytämistä, lahjaa joka annetaan.

On vain löydettävä uudelleen se, joka kerran kadotettiin.

Etsittävä se, joka kätkettiin.

Kätkettiin, että lyödyt löytäisivät sen.

Kätkettiin niin lähelle, ettei kannata lähteä edes etsimään.

LÄHELLE KÄTKETTY

Toisinaan löytäjä on liikkeellä varhain. Lahjan arvoa se ei vähennä.

Toisinaan sitä ei löydä, vaikka koko elämänsä etsii.

Ei ymmärrä etsiä riittävän läheltä.

Luulee, että kaukana kaikki viisaus kasvaa ja hengen rikkaus on kätketty korkealle.

Kiipeä kiivaammin, juokse nopeammin ja aja kovempaa.

Löytäjä hidastaa, pysähtyy ja kumartuu, eikä hän koskaan nouse samanlaisena.

TIE KOTIIN

Minun piti epäonnistua, että onnistuisin. Minun piti sairastua, että tulisin terveeksi.

Minun piti kadottaa, että löytäisin.Minun piti eksyä, että löytäisin tien.

Tien joka ei vie perille. Tien joka ei pääty koskaan.

Tie jolle olin aina etsinyt. Tie kotiin.

TOISENLAINEN TIE

Luulin ennen tietä toisenlaiseksi. Luulin sitä tieksi, joka minulle kuvattiin.

En olisi ymmärtänyt petosta jos en olisi pettynyt.

Nyt tiedän ja olen kiitollinen.

Olen nähnyt riittävästi ja ymmärrän jotain.

Sydämeni vapisee, kun ajattelen sitä, mutta onnesta.

KOVA HINTA

Katsoin perille ja ymmärsin pysähtyä. Näin sen turhuuden, mikä maksaa elämän.

Näin matkan vaivan olevan kasa tuhkaa.

Elämä on kova hinta. Aina maksajalle liikaa.

Aina liian kova hinta.

NAURU JA RIEMU

Lapsen nauru on elämää. Mitä hän sai, että nauroi ja kikatti?

Miten hän ansaitsee riemunsa?

Kuka sen ottaa häneltä kerran pois?

Ottaa pois ja muuttaa myytäväksi.

Omaasi aina ostat. Lapsen riemua.

Kerran se oli ilmaista.

Nauru ja riemu.




ANSAITTU ILO

Kannattaa miettiä mihin se meni. Missä vaiheessa kaikki piti ansaita?

Mikä oli elämässä se hetki, kun ilo muuttui ansioksi?

Nyt on syytä riemuita. Nyt on ansaittu iloa. Nyt on syytä juhlia.

Tehtiin jotain ja maksettiin riittävästi.

KADOTETTU ILO

Kerran ne olivat luonnollisia hetkiä hyvin nukuttujen päiväunien jälkeen.

Hetkiä, joita kukaan ei tänäänkään vielä pysty myymään.

Yrittää kyllä, mutta ostajina ovatkin jo vanhemmat.

Heillehän lasten iloa on hyvä myydäkin. Kadotettua iloa.

HYVÄ MYYDÄ

On hyvä myydä sitä, jonka toinen on kerran kokenut ja omistanut ilmaiseksi.

Tietää, ettei sen parempaa ole, mutta tietää myös, että enää sitä ei ole.

Siksi sitä on hyvä myydä.

Se näyttää puhtaalta ja viattomalta.

UNELMIEN TUULENPESÄT

Usein huomaa vasta jälkeenpäin olleensa onnellinen.

Liian myöhään huomaa tarttua hetkiin joita ei enää ole.

Ne tuulenpesät joita tavoitteli hajosivatkin käsiin.

Ne unelmat jotka saivat siivet olivatkin niin kaukana, ettei enää löytänyt takaisin.

Olisi halunnut, mutta liian myöhään.

Oli jo kadottanut suuntavaistonsa.

Onnelliset hetket olivatkin ne joita pakeni.

Hetket jotka elämä antoi lahjaksi, mutta luuli niitä taakaksi.

Hetket joita luuli loputtomiksi kunnes ne loppuivat.

MATKALLA JOSSAIN ELÄMÄSSÄ

Aikoinaan luettiin radiossa tiedotuksia ihmisille, jotka olivat matkoilla.

Sanoma päättyi lauseeseen: "Matkoilla jossain päin Suomea".

Tänään näitä viestejä ei enää lueta. On vain kadonneita joita kaivataan.

Matkalla jossain elämässä. Matkalla joka olikin liian raskas.

Koska me kadotimme välittämisen.

Kadotimme hetket joissa inhimillisyys vielä mahtui mukaan.

INHIMILLINEN HENKIPATTO

Milloin inhimillisyys päätettiin lopettaa voiton maksimoinnin vuoksi.

Milloin se tapahtui?

Eräänä päivänä vain julistettiin, että inhimillisyys tarkoittaa taloudellisen kasvun pysähtymistä.

Inhimillisyys tarkoittaa sitä, että me emme selviä kansana, jos se jää henkiin.

Niin inhimillisyydestä tuli henkipatto.




INHIMILLINEN RIKASTUMINEN

Totuus on se, että meillä olisi varaa inhimillisyyteen, mutta ei halua.

Liian moni hyväosainen on rikastunut sen kustannuksella.

Liian monelle vauraalle inhimillisyyden lopettaminen oli iso tulonlisäys.

Liian moni rikastui kun inhimillisyys lopetettiin Suomessa.

Inhimillisyyden lopettaminen oli kylmä päätös, mutta se perustellaan aina lämpimin sanoin.

INHIMILLINEN AIKA TULEE

Voi olla, että inhimillisyys on vielä hengissä.

Piileskelee jossain ja tietää, että se pidätetään tavattaessa.

Uskon, että tulee vielä toinen aika.

Tämä meno jota nyt elämme romahtaa jossain vaiheessa sisäänpäin.

Näin on pakko käydä, koska ihminen ei ole kone, joka loputtomiin kestää tätä menoa.

On pakko tulla inhimillisempi aika.

Muuten ihmiset loppuvat ja koneet tulevat tilalle.


IHMINEN TUHOTAAN VOITON TAKIA

Dystonia ja monet muut sairaudet ovat mielestäni eräs merkki siitä, ettei ihminen ole kone, joka kestää mitä vain.

Ihmisiä ajetaan niin kovalla ja ahneella otteella, että moni sairastuu.

Loputon kiire kun on töitä ja pelko potkuista heti kun ne vähenevät on hyvä pohja sairauksille.

Pelkän tehokkuuden ja voiton hakeminen inhimillisyyden kustannuksella tuhoaa koko ajan ihmisiä.

Ahneus ja kova linja työpaikoilla ajaa työntekijöitä masennukseen, itsemurhiin, sairauksiin ja usein liian aikaiselle eläkkeelle.

TÄMÄ ON SE TIE

Terveys ei paina mitään sen rinnalla, että kvartaali on voitollinen ja osakkaat saavat osinkonsa.

Seuraavat kvartaalit voidaankin sitten mennä tappiolla ja heittää päätteeltä seinälle raskaat tappioluvut.

Siinä yhteydessä on hyvä käynnistää yt-neuvottelut ja paiskata pihalle rahan- ja voitonhimon sairastuttamat työntekijät.

MUUTOS TULEE VARMASTI

Tämä on tie joka vie varmaan tuhoon ja sisäiseen romahtamiseen.

Valitettavan moni sairastuu kuitenkin ennen kuin se tajutaan.

Muutos tulee kyllä vääjäämättä.

Inhimillisyys palaa koska ilman sitä ei edes ole ihmistä.

Monelle se tulee kuitenkin liian myöhään.






sunnuntai 24. elokuuta 2014

UNOHDUKSEN RANTA

LAHDELMAN RANTAAN UNOHTUNEET SOUTUVENEET

Kumollaan rannan soralla makaavat veneet katselevat taivasta kysyvästi.

Pohjasta näkee, että yksi kesä on jälleen mennyt käyttämättä.

On unohduksen aika ja tarpeettomien veneiden satamassa on tiivis tunnelma.

Pohjien viesti on vakuuttava. Meitä ei kukaan käytä.

Olen unohduksen rannalla. Käyttämättömien veneiden satamassa.

MUISTOJEN ÄÄNET

Muistot menneistä kesistä, rantakivien rahinasta, raapaisuista pohjassa.

Ne muistot kuuluvat vielä jostain lahdelman rantakivikoista.

Kiljahdukset ja onkien kopsahdukset veneen laitaan.

Eväsrepun kumahdus pohjaan tai airon läiskähdys veteen kuuluu vielä herkkään korvaan.

UNOHDETUT VENEET

Pysähdyn lenkeillä joskus kumollaan olevien soutuveneiden kohdalle.

Katselen niiden pohjan yli järvelle ja taivaanrantaan.

Veneistä näkee usein, ettei niitä ole kesän aikana lainkaan käytetty.

Mietin aina silloin mitä kaikkea tuo kumollaan oleva vene viestii.

Monet tarinat kulkevat lävitseni siinä rannassa.


UNOHDUKSEN RANNALLA

Ihminen on siinä kuin unohdettu vene. Kumollaan rannassa. Tallessa, mutta käyttämättä.

Ajattelen, kuinka moni ihminen on unohtuneena omalla rannallaan.

Unohduksen rannalle yksin jääneenä odottaa.

Taas meni yksi kesä, syksy lähestyy ja unohdus saapuu talven myötä.

Ei kukaan tänäkään kesänä käyttänyt vesillä.

Ajoi ehkä ohi, kävi rannassa ja katseli omaansa, näki sen ja jatkoi matkaa. Tallessa vielä.

ONNEN PÄIVÄT

Kaukana ovat ne kesäiset, onnelliset aamupäivät. Västäräkit pomppimassa rantakivillä ja sotkapoikueen loittoneva vana.

Vanhus, joka työntää venettä verkoille.

Takana onnen päivät, lasten riemukkaat kiljahdukset ja iloinen onkiretken odotus.

Kihelmöivä jännitys ja eväiden tuoksu korissa. Matopurkki odottamassa heinikossa.

KERRAN NE KANTOIVAT ELÄMÄÄ

Veneiden pinttyneet pohjat. Hapettuneet ja tummuneet, eivät kerro kulkijalle kuin unohduksen kesästä.

Lohduttomasta odotuksesta.

Kerran ne kantoivat elämää. Antoivat turvan ja suojan.

Aallot löivät laitaan, vesi pärskyi silmille. Siinä oli hyvä istua ja katsella rantoja.

Antaa ajatuksen levätä.

KIIRE PERILLE

Unohduksen ranta on täynnä käyttämättömiä veneitä. Järvi on kaunis ja tyhjä.

Vedessä ui pari vesilintua ja lokkeja kaartelee saaren yläpuolella.

Ohi kulkee autoja tasaiseen tahtiin, on kiire johonkin. Ei ole aikaa soudella.

Ei ole aikaa istua joutilaana hiljalleen keinuvassa veneessä.

On mentävä siihen asti, kunnes viedään.

On ehdittävä perille, ennen kuin jää välille.

Riski, että joku toinen ehtii perille ennen on liian pelottava. Perille minne?

OMA ELÄMÄ

Ei uskalla ottaa sitä riskiä, että ajatukset saavat kiinni.

Pakomatka on vielä kesken.

Ihminen on usein karkumatkalla. Oma elämä ajaa takaa.

Yrittää tavoittaa, mutta jää kiireessä yhä kauemmas, ei pysy vauhdissa.

Putoaa ja jää kumoon rannalle. Oma elämä.

ELÄMÄ PAKETISSA

Onneksi on ostettuna tarjouselämä, valmis ja paketissa.

Oli hyvä paketti, tuttu paikka ja täyshoito. Ei tarvitse tehdä mitään, saa olla vain ja levätä.

Lomalla se paketti avataan, kunhan tästä ruuhkasta ehditään.

Ehditään ensin perille.

Sitten eletään kun ehditään. Tämä vielä tehdään alta pois. Taotaan nyt kun rauta hehkuu.



ELÄMÄ EI KARKAA

Tarvitaan paljon rohkeutta, että pysähtyy unohduksen rantaan.

Pysäyttää ja etsii veneensä. Ottaa elämänsä taas käyttöön.

Lähtee kiireettä soutelemaan. Antaa kiireen mennä.

Elämä ei karkaa. Elämä on ja sykkii siinä.

KYSYMYS ITSELLE

Tarvitaan paljon rohkeutta nousta vastavirtaan.

On niin helppo mennä joukossa. Puhuakin monikossa. Luulla olevansa osa porukkaa.

Me ollaan sitä mieltä on helpompi sanoa kuin minä olen.

Kaikkein vaikeinta on kysyä mitä mieltä sinä olet. Kysyä sitä itseltään.

MILTÄ ITSE TUNTUU?

Tarvitaan paljon rohkeutta olla oma itsensä, hyväksyä ja arvostaa elämäänsä sellaisenaan.

Itsetunto on sana, joka pitää sisällään elämän muuttavan voiman.

Miltä itse tuntuu? Miltä tuntuu olla minä. Oma itsensä.

Tuntuuko minä hyvältä ja rakkaalta. Käyttökelpoiselta ja toimivalta.

Onko itse olemassa itsenään?



SAIRAUS ANTOI ROHKEUDEN

Toisinaan tarvitaan sairaus, että itse löytyisi.

Tarvitaan jotain, mikä pysäyttää pakomatkan.

Vie unohdettujen veneiden rannalle. Vie etsimään omaa elämää.

Oma elämä odottaa siellä käyttämättömänä pohja pystyssä.

Vasta sairaus antoi rohkeuden etsiä sen.

Vasta pysähtymällä pääsi eteenpäin.

KENOLLEEN MENNYT PIHALLE

Pääsi eteenpäin kun uskalsi hypätä oravanpyörästä ulos.

Uskalsi, tai heitettiin ulos.

Heitettiin kuin vanhentunut tai epäkelpo, rikkinäinen huonekalu.

Pois muodista mennyt, jalka lenkottaa, kenollaankin jo, hankala ja vaikea hyödyntää.

Uusia sai koska vain. Niitä tuli jonona sisään.

Nöyriä ja nöyryytettyjä pudotellaan pois.

Valmiiksi ohjelmoituja ja säikytettyjä, vanhentuneella käyttöjärjestelmällä.

VIERAAT PERÄVALOT

Oli parempi pudota siitä kyydistä. Oli parempi olla ojassa kuin ahdistavassa ruuhkassa.

Parempi mennä rikki, jäädä kyydistä ja löytää elämänsä.

Parempi kuin ehjänä ajaa takaa vieraita perävaloja.

Aina mennä kohti jotain, mikä ei riitä.

Tavoitella lepoa paikassa, josta pian haluaa pois.

Odottaa omaa aikaa, joka odottaa muualla.


ELÄMÄ JÄI ELÄMÄTTÄ

Odottaa aina toisaalla. Aina eri paikassa, aina seuraavassa mutkassa.

Aina, kunnes huomaa, että se kului jo.

Löytää aikansa unohdettujen veneiden rannasta, kumollaan ja käyttämättä.

Huomaa, että elämä jäikin elämättä.

Kenen elämää eli?

OMAT AJATUKSET

Hän puhui aina taukoamatta, kunnes huomasi, ettei uskalla olla hiljaa.

Pelkäsi että ajatukset voisivat saada hänet kiinni, omat ajatukset.

Elämä voisi kysyä jotain vaikeaa.

Hän ei uskalla antaa elämälle tilaisuutta kysyä sitä.

On helpompi olla koko ajan äänessä. Puhua ja painaa päälle.

Puhua kuin kone ja hyökätä heti jos kysytään.

Miksi pysähtyä, kun pelkää hiljaisuutta. Pelkää tyhjyyden sanomaa.

Pelkää, ettei omia ajatuksia enää olekaan.

On ajatellut niin paljon muiden ajatuksia. Omat tuntuvat liian hennoilta.

Omat ajatukset. Onko niitä?

AINOAT JA ALKUPERÄISET

Vai jäivätkö omat ajatukset sinne naiviin päiväkirjaan, unohtuivat kypsymättöminä lapsuuskodin laatikkoon.

Pölyttyivät vintille.

Myöhemmin luki ja kuuli niin hienoja ajatuksia, että omat jäivät käyttämättä.

Ainoat, jotka kuitenkin olivat omia, alkuperäisiä ja aitoja omia ajatukia.

Pelkää, että jos pysähtyisi unohduksen rannalle. Etsisi elämänsä ja kokeilisi sitä.

Soutelisi kiireettä lahdelmaan.

Joutilaana, soutuveneessä omat ajatukset voisivat lipua viereen.

Hiljaisuudessa saa usein kutsumattomia vieraita. Linnut pomppivat vierelle, perhonen lennähtää polvelle.

Ajatus pulpahtaa yllättäen pintaan. Oma ajatus.

JOUTILAS HETKI

Kerrotaan, että Albert Einstein keksi suhteellisuusteorian soudellessaan joutilaana järvellä.

Ihmisen aivot alkavat tuottaa omia ajatuksia, kun ne saavat tilaisuuden siihen.

Joutilaan hetken.

Uskallanko antaa niille sen?

OMA ELÄMÄ

Unohdettujen veneiden rannalla muistan monta ajattelijaa, joita olen elämässäni tavannut.

Muistan heidän olemuksensa ja tarinansa.

Kaikki eivät selvinneet. Näen monta venettä, jotka ovat jääneet rantaan lopullisesti.

Koskaan enää niihin ei nousta soutelemaan.

Koskaan enää ne eivät irtoa rannasta ja ota omaa aikaa.

Aika päättyi ja vene jäi.

Jäi siihen kumolleen unohduksen rannalle.

Oma elämä.












lauantai 23. elokuuta 2014

SOKKA POIKKI


KIVI OLI VÄÄRÄSSÄ PAIKASSA

Perämoottori on uusi, juuri tällä käynnillä veneen perään kiinnitetty. Isä ajaa sillä myhäillen. Äiti istuu airoissa ja katselee vastarannan etääntyviä maalaistaloja.

Poika miettii kuinka paljon bensaa on teljon päälle asetetussa oranssissa peltikanisterissa.

Moottorin ääni on tasaisen unettava, kanisteri värisee ja sen ääriviivat elävät. Ilmassa on bensiinin ja uuden moottorin tuoksu. Järvestä poukkoilee pisaroita kasvoille.

Kesämökki näkyy jo suurten petäjien välistä. Poika miettii mitä se on tehnyt talven aikana yksikseen.

Miten se on jaksanut olla koko pitkän pimeän talven täällä. Kököttänyt vain paikallaan lumikuorman alla.

Toisaalta onhan sillä voinut olla kavereita, oravia ja lintuja vaikka.

KURTTUISET TOUKAT KAARNAN ALLA

Moottori sammuu ja isä nostaa potkurin ylös, äiti tarttuu airoihin ja isä ohjaa melalla kohti laituria.

Poika haluaisi kysyä moottorista. Voisiko hän kokeilla sitä. Ajella vaikka pienen lenkin järvellä.

Hän ei ehdi kysyä kun vene on jo perillä ja isä kiskaisee sen rantaan. Alkaa tavaroiden kuljettaminen mökille.

Poika pinkaisee hakemaan takaseinältä onkea. Hän ottaa sen ja juoksee metsään suuren kannon luo.

Tuoksuu mätänevä puu, imelän kostean kaarnan ja vaalean runkon välissä on suuria toukkia.

Kurttuisia kuin haitarin palkeet, tai vanhuksen kasvot, siinä maalaistalossa, josta lähdettiin kohti mökkiä.

ONKIPAIKKA

Poika nyppii kynsillään toukkia tikkuaskiin puolenkymmentä. Ne liikkuvat kuin hidastettuna.

Pojan mielestä ne ovat kauniita. Varmaan ahvenienkin ja siitä syystä ne tykkäävät niin paljon toukista.

Poika juoksee mökin ja veneen välistä kohti suurta kiveä, onkipaikkaansa. Hän näkee isän kiillottavan trasselitupolla uutta perämoottoria.

Mökin piipusta nouseva savu lipuu järvelle. Äiti on jo laittanut tulen takkaan.

Poika kiinnittää toukan koukkuun ja heittää pyydyksen veteen.


AHVENET OKSANHAARUKASSA

Aallot pompottavat kukkua kuin palloa. Lähestyvien kuukkelien rääkäisyt kuuluvat jo.

Linnut ovat huomanneet, että mökille on pitkän talven ja kevään jälkeen taas palattu.

Poika ehtii saada muutaman ahvenen ennen kuin äiti huutaa syömään. Hän vuolee oksanhaarukan toisen pään teräväksi ja pujottaa kalat siihen.

Mökille palatessaan hän pysähtyy katsomaan uutta perämoottoria. Mustana ja kiiltävänä se on kuin koppakuoriainen.

Poika miettii kysyisikö isältä lupaa käydä aamulla sillä ajelemassa.

AAMUKALAAN ONKIKIVELLE

Aamulla poika herää varhain. Hän nukkuu takan vieressä patjalla. Vanhemmat ovat alkovin parisängyllä vielä unessa.

Poika nousee varovasti ja hiipii eteiseen. Hän kerää vaatteet ja avaa oven.

Kasvoja hyväilee kesätuuli. Aamuilma on raikas ja järveltä kuuluu lokkien kirkumista.

Poika hakee toukkia lisää ja aikoo mennä tuttuun paikkaan ongelle.

ISÄN LUPAUS

Vapaa noutaessaan hän huomaa veneen rannassa. Perämoottori kiiltelee kauniisti aamuauringossa.

Poika oli illalla saunassa kysynyt isältä lupaa käydä ajelemassa moottorilla järvellä.

Isä lupasi ottaa päivällä vierelleen perätuhdolle. Hän saisi ohjata venettä ja kääntää kaasua.

Poika kävelee veneelle ja katselee moottoria ihaillen.


AHVENHEINÄ JA KYRMYNISKAT

Laiturille pyrähtää västäräkki, hyppii ja tepastelee ovelan oloisena katsellen poikaa pää kenossa.

Poika päättääkin soudella veneellä toiselle onkipaikalle.

Järven perällä olisi ahvenheinää ja joskus isoja kyrmyniskoja, jotka iskivät ahnaasti koukkuun.

Hän ehtisi hyvin käydä siellä ennen kuin vanhemmat heräisivät.

MOOTTORI KÄYNNISTYY ENSI KISKAISULLA

Veneen vesille työnnettyään poika lähtee soutamaan. Kauemmas mökistä päästyään hänen katseensa osuu isän illalla kiillottamaan uuteen perämoottoriin.

Täältä eivät vanhemmat ehkä enää kuulisi moottorin ääntä.

Poika siirtyy peräteljolle ja sivelee moottorin koppaa. Hän on nähnyt isän käyttävän sitä ja tietää miten kone toimii.

Varovasti hän laskee potkurin veteen, avaa bensavivun ja ilmausruuvin, vetää rikastimen ulos ja tarttuu kahvaan.

Moottori käynnistyy ensi kiskaisulla. Hyrisee tasaisesti ja värisee teljolta vatsanpohjaan.

Poika värisee mukana ja tuntee hyvänolon aaltojen kulkevan tärinän tahdissa. Hän vilkaisee loittonevalle mökille, mutta siellä on hiljaista.

AHVENHEINIKKO JA KIVIKKO

Poika ohjaa kohti järven perukkaa ja kääntää kahvasta kaasua lisää, keula nousee korkealle ja vesi on lähes perälautojen tasalla.

Poika yrittää kurkotella veneen sivulle, mutta kokka peittää näkyvyyden. Järven perä ja ahvenheinikko olisi pian edessä.

Paikka oli lähellä jokisuuta ja sen edessä olevaa kivikkoa.


KIVI KOLAHTAA YLLÄTTÄEN

Poika muistaa, että isä aina näillä kohdin nostaa potkuria ylemmäs ja ohjaa matalikon yli.

Hän kääntyy katsomaan taakseen ja näkee veden rajan olevan lautojen tasalla.

Poika hätääntyy, vähentää kaasua, huokaisee nähdessään perän nousevan ja kääntyy katsomaan eteenpäin.

Juuri kun olo taas palaa upeaksi jysähtää moottori kiveen. Poika on unohtanut matalikon.

Toinen kolahdus kiveen tulee juuri kun poika sammuttaa moottorin ja nostaa se ylös.

Hän siirtyy keulaan ja soutaa kauemmas. Sydän jyskyttää ja kädet tärisevät.

POTKURIN LAPA ON VÄÄNTYNYT

Poika ei uskalla katsoa moottoria, hän soutelee pitkään ja antaa ajan kulua. Onkiminen on unohtunut ja vene lipuu järven selälle.

Nyt olisi varmasti riittävän syvää kokeilla taas moottoria poika miettii. Hän siirtyy perään ja katsoo potkuria.

Vääntymä lavassa kiepauttaa mahassa.

Pahasti on kivi kolhaissut potkuriin, poika huokaisee ja laskee moottorin alas.

Hän huomaa teljolle valuneesta pensasta jättäneensä hädissään ilmausruuvinkin auki.

Isä huomaisi nyt varmasti hänen käyttäneen luvatta moottoria.

ISÄ SEISOO LAITURILLA

Poika kiskaisee koneen käyntiin ja vääntää kaasua. Kone huutaa, mutta vene ei liiku mihinkään.

Poika yrittää lisätä kaasua, mutta mitään ei tapahdu, perämoottori on mennyt kiveen osuessaan rikki.

Poika sammuttaa koneen, vääntää ilmaruuvin ja bensansyötön kiinni.

Hiljaisena hän lähtee soutelemaan kohti mökkirantaa ja näkee jo kaukaa isän seisovan laiturilla.

Vatsanpohjassa kouraisee ja kädet puristuvat valkoisina airoihin.

ISÄ HUOMAA RIKKINÄISEN POTKURIN

Isä vetää veneen rantaan ja kysyy lähdetäänkö heti ajelemaan uudella perämoottorilla.

Poika on hiljaa ja nousee laiturille silmiään kourien. Äiti tulee samalla pihalle ja kysyy tuliko kalaa.

Isä tajuaa jotain tapahtuneen ja menee veneen perään.

Nähdessään vääntyneen potkurin hän huudahtaa äreästi. Kokeilee potkuria ja tulee sitten vihaisena laiturille.

Isä seisahtuu pojan eteen ja kysyy tuimana mitä oli tapahtunut.

KAIKKI OLI KIVEN SYYTÄ

Poika myöntää ottaneensa moottorin luvatta käyttöön ja kertoo ajaneensa sen kiveen järven perällä.

Isä on harmissaan uudesta moottorista, potkuri on rikki ja sokka poikki.

Hän ei huomannut ottaa edes varaosia mukaan kun oli uusi moottori.

Äiti tulee pojan viereen, halaa ja sanoo, että eihän se pojan vika ollut, kiven vika se oli.

Kivi oli väärässä paikassa. Kaikki oli sen kiven syytä. Isääkin ajatus alkaa naurattaa.

Kiven syytä kaikki, perhe nauraa lopulta yhdessä.

Lause muodostuu perheen aforismiksi, muistoksi, jonka avulla tulevaisuudessa laukaistaan monta kipupistettä.

SELKÄSAUNA OLISI PITÄNYT ANTAA

Muistan tuon tutun tarinan pyöräillessäni halki viljapeltojen. Muistan tuon pojan ja perheen.

Meille se oli hauska tarina pehmeästä kasvatuksesta, muka kiven syytä kaikki. Kivi vain oli väärässä paikassa.

Meillä sille naurettiin ja sanottiin, että remmi olisi raikunut vastaavassa tilanteessa kotona.

Tuossa perheessä ei raikanut. Siinä perheessä löydettiin vika kivestä, joka oli väärässä paikassa.

Silloin sitä pidettiin heikkoutena ja pehmoiluna.

Kunnon selkäsauna sellaisesta olisi pitänyt meidän perheen mielestä antaa.


ARMAHTAVAT SANAT

Tänään näen asian toisin. Ihailen sitä äitiä, joka asettui kiven ja pojan väliin.

Hän näki pidemmälle. Näki pojan sieluun asti. Näki, että rangaistus oli jo sydämessä.

Nyt oli vapautuksen hetki. Oli armahduksen aika.

PILASIT ITSE ELÄMÄSI

Kiviä osuu jokaisen eteen, sokka menee poikki ja potkurit hajoavat. Syyttely on silti turhaa.

Omassa sydämessä asuu usein ihmisen ankarin tuomari. Toisinaan tuomio on elinikäinen.

Pilasit kaiken ja pilasit itse elämäsi.

Olisipa siinä tilanteessa äidin syli ja sanat jotka vapauttavat sydämen.

Ei se ollut sinun vikasi, se oli kiven syytä. Kivi oli väärässä paikassa.


RAUHATTOMAN RUKOUS

Korvissa lähtee soimaan Eino Leinon "Rauhattoman rukous".

Minä tääll’ olen vieras, vieras vaan,
olen ollut alusta saakka,
ovat outoja minulle laaksot maan
ja outo on elämän taakka.
Minä kuljen ja katson kummastuin
joka puuta ja joka kukkaa,
minä kuljen kumpuja itkusuin
ja itken ihmisrukkaa.

Me soudamme haahta haurasta,
min ympäri aallot pauhaa;
me kuljemme suurta korpea
ja emme löydä rauhaa.
Tiet riidellen ristivät toisiaan
ja ystävä toista pettää.
Mikä riemu se koskaan päällä maan
on päättynyt kyynelettä?

"Mikä laps se on matkalle lähtenyt,
joka joutunut tääll’ ei harhaan?
Mikä hyvä se täällä on hyötynyt,
joka kuollut ei liian varhaan?
Kun ystävän parhaan sa kohtasit
jo aika on hyvästi heittää.
Ketä hellimmin tänään sa rakastit,
sen huomenna hauta peittää."






keskiviikko 20. elokuuta 2014

ARVET PINNAN ALLA


AIDOT KYYNELEET OVAT ELÄMÄN VIRTA

Kuollutta koiraa ei kukaan potki, luin jostain afrikkalaisen aforismin.

Kerran kaikki on ohi ja jos et sitä muusta tiedä, niin siitä.

Potkut, lyönnit ja iskut, ovat osoitus siitä, että on olemassa. Elää vielä.

UNOHDUS ON ARMAHDUS

Eräs elämässä haavoittunut ihminen kipuilu aikoinaan saamiensa henkisten lyöntien keskellä.

Hän odotti yksinään tukea ja apua toisilta ihmisiltä, kunnes tajusi, että ketään ei tule.

Häviön kärsinyt on aina yksin haavoineen.

Unohdus on armollinen, se ei enää lyö eikä raatele.

KOIRAKIN NUOLEE HAAVANSA

Tuo ihminen tajusi siinä hetkessä, mitä tarkoittaa sanonta koirasta, joka nuolee haavansa itse.

On vain nuoltava haavansa ja kestettävä yksinäisyys. On noustava sitten ja mentävä annettu tie läpi.

On kätkeydyttävä paranemaan siihen asti, kunnes jalat taas kantavat.

Uho ei auta. On parempi keskittyä vain omaan tekemiseen.

On löydettävä elämän suunta omasta sydämen kompassista.

Toisinaan on parempi vetäytyä syrjään.

Herkkä suuntavaisto ei palaudu jos ympärillä on liikaa häiriöitä.

ELÄMÄN TAHTI

Omasta sydämestä on löydyttävä myös elämän tahti. Miksi muuten täällä olisi.

Tanssisi toisten tahdissa.

Oma syke vain voi pitää yllä omaa elämää. Kuljettaa voimaa jolla jaksaa eteenpäin. On löydettävä oma syke ja tahti.

Kannattaa joskus miettiä kenen tahdissa elämää elää.

Heikko ihminen elää elämäänsä helposti toisten tahdissa.

Vahvojen nuotit ovat aina parempia heidän omasta mielestään.

Niissä tahdeissa kuitenkin lopulta väsyy ja näkee omansa mitättömänä.

ELÄMÄ ON LAHJA

Yksikään ihminen ei tuo maailmaan kuin oman elämänsä, ja jokaiselle se on lahjana annettu.

Yhtä arvokas ja saman kokoinen.

Toiset vain puhaltavat kovempaa. Tekevät elämästään suuren vappupallon.

Roikottavat sitä sitten napinlävessä kuin esitellen komeaa palloa.

Elämä on korkealla ja näkyy kauas.

Voi näyttää, että heillä olisi isompi elämä ja enemmän oikeuksia.

He ovat huomanneet, että kovalla, peräänantamattomalla asenteella voi tahtonsa jyrätä läpi.

He sanovat, etteivät pelkää mitään tai ketään.

He ovat niin pahasti eksyneet.

Siinä vaiheessa pitäisi pelätä todella, kun ei pelkää enää mitään.

KOVA IHMINEN

Heikommat väistyvät. Eivät pidä ääntä koska pelkäävät.

Viisaampina omasta mielestään vaikenevat ja ehkä niin on parempikin.

Ei kova ihminen pehmene koskaan.

Sairaana tai vaikeuksissa hän voi itkun tirauttaa ja hetken puhua pehmoisiakin.

Kohta kuitenkin entistä kovempi meno jatkuu.

On otettava paikka takaisin. On näytettävä, ettei ole pehmentynyt.

On oltava kova, että pärjää.

He pärjäävät kyllä.

ARVET PINNAN ALLA

Ihmisen on oltava sitä mitä on, herkän ja pehmeänkin.

On löydettävä voima, joka herkkyydessä on. Lahja, joka annetaan vain pehmeille.

Tuntemisen lahja. Elämän pintojen ja rosojen tunteminen.

Sisäisten arpien löytäminen sileän pinnan alta.

Haavojen, jotka olivat niin kipeitä, lyötiin niin syvälle, ettei niistä puhuttu.

Mentiin nuolemaan ne syrjään, odotettiin yksinäisyydessä paranemista.

Palattiin sitten takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Jatkettiin elämää, kun ei muutakaan voinut. Arpi painoi aina välillä.

Kunnes eräänä hetkenä tuli herkkä ihminen ja löysi arvet.

Vain herkillä on lahja löytää ja hoitaa niitä.

KOVAT KUIN KYNNET

Eräs ajattelija vertasi kerran ihmisluonteita sormiin.

Hän sanoi, että toiset meistä ovat kovia kuin kynnet.

Niillä voi tehdä hyvää ja pahaa. Niillä voi repiä silmätkin päästä.

Raastaa ja raapia, nipistää ja viiltää, mutta myös puolustautua.

Kynsillä voi tehdä paljon hyödyllistä.

Voi ainakin roikkua elämässä kiinni.

PEHMEÄT KUIN SORMENPÄÄT

Toiset ihmiset ovat pehmeitä kuin sormenpäät.

Tuntevat jokaisen pinnan.

Löytävät herkät kohdat, haavat ja kipeät arvet.

Osaavat hyväillä ja hoitaa.

Sormenpäillä voi löytää myös elämän rosoisesta pinnasta halkeaman, tartuntakohdan tai aukon.

Tien ulos sisäisestä umpikujasta.

Tien vapauteen.

HERKKÄNÄ HETKEN

On oltava herkkä, että kykenee tuntemaan jotain.

Kovakin voi näytellä hetken herkkää. Voi kyyneletkin vuodattaa jos osaa tekniikan.

Olen nähnyt ihmisen, jonka silmistä valuivat kyynelvirrat aina kun hän niin halusi.

Hänen silmänsä näyttivät tunturipuroilta, joista vuosi kirkkaasti pulppuava lähdevesi.

Kaikki oli kuitenkin vain näytelmää. Kukaan ei voi olla muuta kuin on.

Totuus paljastuu aina ajan myötä. Kovuus lyö läpi vääjäämättä.

NÖYRYYDEN KUKKA

Eräs toinen, joka vuodatti kyyneleitään kuin vesihana vettä lasiin, huokaisi se johtuvan hänen nöyrästä luonteestaan.

Ajatus ei lausuttunu kuulostanut erityisen nöyrältä.

Nöyryys on kuin kukka, joka katoaa kun sen itse huomaa luin kerran jostain kirjasta.

AIDOT KYYNELEET

Kyyneleet voivat olla vain tekniikkaa, mutta toimivat hyvin sopivassa kohdassa.

Aidot kyyneleet eivät katsojia kaipaa. Ne tulevat usein yksinäisyydessä.

Niillä voivat haavat parantua ja sydän avautua.

Aidot kyyneleet ovat elämän virta.

Kyynelten tie on usein toipumisen tie. Sisäiset jäät alkavat sulaa ja vuotavat silmistä ulos.

Kyyneleet vaativat uomansa, kuten virtaava vesi. On avattava kanavia, kaivettava vanhoja juurakoita irti, heiteltävä katkeruuden mullat ulos.

Annettava kyynelten virran viedä ne mennessään.

Uutta syntyy vain sillä tavoin.

Niin raikkaat vedet tulvivat avoimista uomista sisään ja täyttävät tyhjiksi juosseet sameat sammiot.

AVOIMUUS EI OLE ÄÄNEKÄS

Kuulin eräänä päivänä sattumalta radiosta keskustelun, jossa eräs puhujista sanoi, ettei avoimuus tarkoita sitä, että puhuu koko ajan.

Mielestäni hän sanoi viisaasti. Avoimuus on sitä, että kuuntelee mitä toinen sanoo.

Avoimuus on sitä, että kaikki aistit ovat avoinna.

Avoimuus on valppautta elämän viesteille.

Eläminen avoimena on tietysti aina tietoinen riski.

On aina mahdollista, että antaa jotain sellaista, joka kääntyykin jostain syystä takaisinpäin.

Muuttuu matkalla aseeksi jonkun käsissä, antaa mahdollisuuden lyödä ja haavoittaa.

Avoimuus on tietoinen riski, joka mielestäni kannattaa ottaa.

ON KYSYMYS VALINNASTA

Voiko olla kuitenkin vain rajoitetusti avoin?

Varmaankin voi, mutta menettää ehkä monta hyvää tilaisuutta.

Menettää monta kultaista hetkeä ja elämän tarjoamaa ainutkertaista mahdollisuutta.

On kysymys taas valinnasta, omasta valinnasta.

ARVET PINNAN ALLA

On itse päätettävä onko avoin. Moni ei päätä.

Haavat jotka kerran sai olivat liian kipeitä, ne sulkivat sydämen.

Odottavat herkkää kosketusta, korvaa joka kuulee hiljaisen itkun, näkee kuoren taakse.

Tuntee arvet pinnan alla.