keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

SAIRAALAN KÄYTÄVÄ

TERVEYS ON VALHE JONKA SAIRAUS PALJASTAA

Näen hänet kävellessäni alas sairaalan portaita. Hän istuu aulassa yksin. Ehdin nähdä hänen hymyilevän minulle.

Hän on selvästi valmistautunut hyvin lääkäriin menoa varten ja näyttää kauniilta istuessaan aulassa.

Pujahdan pylvään taakse, vaikka tajuan hänen huomanneen minut. Mieleeni tulee Mika Waltarin kirja Felix Onnellinen.

ONNETON FELIX

Felix oli nimestään huolimatta onneton mies, joka koki saaneensa Jumalalta tehtävän.

Hänen pakkomielteensä oli kertoa joka päivä yhdelle ihmiselle, että tämä saa syntinsä anteeksi jos vain haluaa ja uskoo.

Felix Onnellisen suurin pelko oli siinä, että tuo päivittäinen sanoma pitäisi kertoa tutulle ihmiselle.

Siitä syystä hän lähti aina kaupunginosiin, joissa olisi pienin mahdollisuus tavata tuttuja.

Vieraalle kulkijalle oli helpompi sanoa sanomansa, huokaista sitten helpottuneena ja palata takaisin kotiin.

Kerran sitten tietysti siellä sivukujilla vastaan tuli tuttu mies ja sisäinen ääni vaati todistamaan hänelle.

KATOAN SOHVAAN

Minä koen nyt yhteyttä Felix Onnelliseen ja olen myös hieman onneton. Löydän sisältäni pelkurin ja menen toiseen aulaan.

Kävelen tyhjän käytävän päähän ja istun mustalle sohvalle. Katoan sohvaan mieli mustana.

Tajuan samalla, että pako on turhaa ja lapsellista.


SAIRAANA ON VAIKEA OLLA TERVE

En edes tiedä mitä pakenen. Ajattelen, että pakenen ehkä itseäni. Vielä nytkin, vuosi diagnoosin jälkeen minun on vaikeaa myöntää olevani sairas.

Varsinkin tällainen sairaus, joka aiheuttaa pakkoliikkeitä. Vääntää päätä kuin voimamies painissa on vieläkin nöyryyttävää.

Servikaalinen Dystonia on sairaus, jota ei voi millään peitellä. On vain kestettävä outo pään asento, on siedettävä vammainen olo.

On siedettävä, vaikka tahto vaatisi oikeutta kehoon, vaatisi oikeutta kääntää pää ylpeästi siihen suuntaan mihin tahtoo.

EGYPTILÄINEN SEINÄMAALAUS

Ylpeästi pää pystyssä kulkeminen on servikaalista dystoniaa sairastavalle vaikea suoritus. Eikä siinä silti vielä sisäistä nöyryyttä ole.

On vain alistuminen vahvemman voiman edessä. On pakko alistua.

On käveltävä kaupasta ostoskassit kädessä pää sivuttain kuin egyptiläisessä piirroksessa pyramidin seinässä.

Käveltävä, vaikka haluaisi kävellä pää pystyssä, suorassa ja ryhdikkäänä.

On vain käveltävä tämä tie läpi. On alistuttava suuremman edessä. Mutta tahto ei halua alistua.

TERAPIAN TARPEESSA

Mietin sitä alistumista, kun istun yksin hiljaisessa aulassa. Suuren sairaalan käytävillä on hiljaista. Jostain kuuluu musiikkia.

Rytmi on rytmitöntä ja poukkoilevaa, mutta iloista, kuin perhosen lentoa.

Arvaan musiikkiterapian olevan menossa. Tunnen olevani terapian tarpeessa itsekin.

PETOKSISTA PAHIN

Istun siinä hetken vielä ja nousen ylös. Päätän kuin Felix Onnellinen kerran kohdata tuon tutun ihmisen.

Päätän kertoa hänelle sairaudestani. Tehdä sen todeksi sanomalla. Muutan sen olevaksi puhumalla.

Olen yrittänyt liian kauan olla kuin sitä ei olisi. Olen elänyt kuin keisari ilman vaatteita. Pettänyt vain itseäni. Tehnyt petoksista pahimman, mutta silti niistä inhimillisimmän.

YLPEYS VALUU SAIRAALAN KÄYTÄVÄLLE

Kävelen sairaalan käytävää pää sivulle vääntyneenä ja ajattelen sanoja. Mietin mitä hänelle puhuisin.

Miten kertoisin, että olen jo pitkään sairastanut, mutta en ole hänelle kertonut.

Tulen odotusaulaan ja näen tyhjän sohvan. Hän on jo vastaanotolla. Minusta valuu jotain ulos.

Ylpeys sulaa sairaalan lattialle ja virtaa käytävälle. Istun sohvalle, otan lehden ja olen lukevinani.

SAIRAS ALLEVIIVAUS

Lopulta hän tulee ennen omaa vuoroani. Katsoo ihmetellen minua ja kysyy suoraan miksi olen täällä. Tämän kysymyksen takia lymysin pylväiden taakse.

Mietin, että ehkä sittenkin pakenin enemmän itseäni kuin häntä. Pakenin sairauden alleviivausta. Tämä on tässä ja pysyy.

Olinhan terve vielä monella tasolla, mutta samalla sairas. Oli löydettävä tasapaino näiden voimien keskellä.

LAPSEN ASKELIN

Seisoin oman elämäni nuoralla ja tajusin, että tämä hetki on minulle kuin ensimmäinen askel, kuin lapsen askel tuolin ja pöydän välissä.

Mieleeni tulee elokuva “What about Bob” ja neuvo, jonka hän sai “Lapsen askelin Bob, yksi pieni askel kerrallaan”.

HÄN OLI JO NÄHNYT SAIRAUTENI

Tervehdin vanhaa tuttua ja kerron sairastavani servikaalista dystoniaa ja olevani täällä neurologin vastaanotolla.

Kerron käyväni sairauden vuoksi kolmen kuukauden välein botuliinipiikillä, joka auttaa sairauden aiheuttamiin pakkoliikkeisiin. Hän kertoo huomanneensa sairauteni jo ajat sitten tavatessamme sattumalta.

Hän oli nähnyt sen, mutta ei ollut kehdannut sanoa. Servikaalinen Dystonia on sairaus, jota ei voi piilottaa.

TERVEYS ON SAIRAS VALHE

Minua hävetti pitkään käyttäytymiseni. Kaikki siinä kävi luonnolleni. Huomasin, että en pysty täyttämään omia, itse luomiani vaatimuksia.

Olin kuin Felix Onnellinen, joka yllättäen pakotettiin peilin eteen. Pakotettiin kohtaamaan todellisuus ja tajuamaan, että vain olemalla oma itsensä selviää.

Mietin tuossa hetkessä, miksi on niin vaikea myöntää olevansa sairas? Miksi on niin vaikea olla heikko?

Onko niin, että terveys on vain valhe, jonka sairaus paljastaa?


KAKSI VIIKKOA PIIKEISTÄ

Herään puoli viiden aikaan. On hämärää ja hiljaista. Linnut eivät enää laula aamuvarhain. Makoilen vielä hetken vaikka tunnen, että uni ei enää tule.

Niskat jännittyvät makoillessa sivulle tyynyä vasten. Olen hieman väsynyt ja ajattelen olleeni jännitystilassa myös nukkuessani.

Meilahdessa saamistani botuliinipiikeistä on nyt kulunut kaksi viikkoa.

KAUNIS KESÄAAMU

Nousen ylös ja keitän vahvat uittokahvit. Maustan ne kookosrasvalla ja avaan verhot. On kaunis kesäaamu. Lyhyt tsirahdus toistuu lehmuksen suojista.

Eilen näin talitintin kurkkivan linnunpöntön sisälle. Olisiko kesän toinen pesintäkierros alkamassa.

Vai oliko vain oksalle soittelemaan jäänyt sulhanen, joka haikeana kurkki pönttöön.

PIIKKIEN TEHO

Minä rakastan näitä aamuhetkiä ja hiljaisuutta. Pohdin kahvia hörppiessäni viimeisten piikkien vaikutusta dystoniaani.

Mielestäni piikeistä on ollut lievää apua, mutta ei mitään merkittävää paranemiskokemusta.

Olen huomannut, että vääntö niskoissa on jonkun verran vähäisempi makoillessani. Myös muussa tekemisessä vaikutus hivenen tuntuu.

KAHDEN KÄDEN OTE JA KESKITTYMINEN

Edelleenkään en kuitenkaan pysty ajamaan autoa pitämättä kädellä päätäni suorassa kuin hetkittäin.

On ajettava tarkemmin ja keskityttävä tekemiseen paremmin.

Toisaalta se on hyvä, toisaalta se aktivoi lisää dystoniaa.

Juostessani en pysty pitämään päätäni suorassa ilman käden kosketusta ja valitsen usein reittini, niin että pääni kääntyy metsään ja maisemiin.

Pystyn kuitenkin juoksemaan pää sivuttain ja nautin siitä.

Pyöräillesäni tapahtuu sama. Kahden käden ote ja keskittynyt tekeminen aktivoi dystonian.

Pää hieman sivuttain on kuitenkin mahdollista pyöräillä ja aina välillä kosketan kasvojani kädellä, sillä tavoin saan pään hetkeksi suoraan.

KAIKKI ON MAHDOLLISTA

Kaikki on mahdollista vaikka sairastan servikaalista dystoniaa. Kaikki on itsestä kiinni, omasta tahdosta.

Nyt vain kaikessa tekemisessä on enemmän haastetta ja minä pidän niistä.

Tavallinen juoksulenkki on muuttunut haastavammaksi. Tunnen dystonian arvioivan minua. Kestänkö tämän. Kestänkö jos vielä hieman väännetään.

En uhittele sille. Sairaus on vaikea vastustaja, eikä vastustajaa pidä vähätellä. Alistua en kuitenkaan aio sen ylivaltaan.

Kaikki tekeminen onnistuu kyllä tämän sairauden kanssa, mutta kaikessa on nyt dystonian vesileima.

KESÄAAMUN TUOKSUT JA ÄÄNET

On upea auringonnousu. Pihalla jasmikkeet ovat puhtaan valkoisessa kukassa. Autojen virta kohisee maantieltä taukoamatta.

Lintujen laulua alkaa kuulua puiden lehvästöistä. Mustarastaat syöksyvät oksilla ja kahauttelevat omenapuun lehtiä.

Istun kuistilla ja kuuntelen ääniä. Vedän sisääni varhaisen kesäaamun tuoksuja. Avonaisesta ovesta käy tuulenvire.

HETKI ENNEN TOIMINTAA

On hyvä olla vain tässä. Antaa tämän elämän virrata lävitse. Hetki ennen toimintaa, ennen lenkkiä joelle.

Tämän kokeminen antaa voimaa ja täyttää sydämen rauhalla.











Ei kommentteja:

Lähetä kommentti