torstai 24. heinäkuuta 2014

KULTAINEN HETKI

HAUKIFILEITÄ JA UUSIA PERUNOITA

“Pyhätunturin louhikoista vaeltanut aurinko siivilöityy ikihonkien ja peikonkuusien lomasta rantaan. Matkallaan se viiltelee  rinteeseen ryöminyttä nuotionsavua ja rakentaa siihen keijunsiltoja.

Keittelen nokipannukahveja ja kuuntelen järven yli tulleen tuulen raplattelua pahkahaavan latvassa. Sadetta kuljettelen se sanoo.

Juttelet joutavia, tuumin siihen. Katson sitten taakseni ja näen turpeiden pilvien vyöryvän vaaran yli.

Höystäessäni kahvia kuulen huudon. Karmea parkaisu kuuluu yli veden. Pian seuraa toinen ja kohta veden yli kiirii huutomyrsky.

Vastarannan puron takaa nousee kurki siivilleen huutokonsertin kannustamana. Pian kaikki nousevat siivilleen.

Hörpin aamukahvia ja katselen kurkien lentoa. Tuuli raplattaa pahkahaavassa...”

PAHKAHAAVAN RAPLATTELUT

Suljen mökkipäiväkirjan ja asetan sen hyllyyn vanhemman, lähes hajalle kuluneen, ensimmäisen mökkipäiväkirjan päälle.

Toimme sen tänne mökille tuliaisiksi ensimmäisenä kesänä. Tuon alun tekstin kirjoitin neljä vuotta sitten heinäkuussa.

Katselen pihalla kävellessäni tuota tarinan pahkahaapaa. Puu on kuollut, eikä yhtään vihreää lehteä soittele suvituulen tahdissa. Pystyyn se on saanut jäädä koska toimii riippumaton pidikkeenä.

Pahkahaapa ei raplata enää juttujaan, mutta minäkään en ole sama kuin silloin. myös minusta on jotain kuivettunut neljän vuoden aikana. Pystyssä vielä kuitenkin kumpikin olemme jostain syystä.

VÄÄNTYNEET OKSAT

Keittelen nuotiolla nokipannukahvit. On kaunis heinäkuun aamu. Järvi väreilee tuulessa. Hörpin kuksasta kahvia ja olen vain. Annan tämän ympäristön virrata minussa. Kieppua ja liikuttaa.

En tunne dystonian oireita juurikaan täällä luonnon keskellä. Viereisen rinteen petäjien oksat ovat vääntyneet jokainen omaan tapaansa. Ihminenkin saa olla siis täällä niin vääntynyt kuin on.

Dystonia vääntää lihaksia välillä erikoisiin suuntiin ja voi tehdä ihmisestä erikoisen näköisen.


DYSTONIAA ON VAIKEA PIILOTTAA

Kysyviä katseita ja toisinaan ääneen lausuttuja uteluita. Moni taipuu syrjään ja kätköön katseilta ihmispelosta, sitä on dystonia. Täällä kukaan ei kysele, tuuli vain kuiskailee rantakoivuissa.

Ei silti, että kyselyissä mitään pahaa olisi. Minä kyllä vastaan mielelläni ja pidän suorasta puheesta.

On parempi kysyä suoraan mikä sairaus aiheuttaa tuollaisia pakkoliikkeitä, kuin jäädä pohtimaan mielessään, kun ei kehdannut kysyä.

Toisille vain nekin kysymykset ja katseet ovat sosiaalisesti tuskallisia. Halu olla normaali ja sulautua joukkoon ei asetu voimakkaasti vääntävän dystonian rinnalle helposti.

ELÄMÄ ON

Mietin hetken tuota alkuun liittämääni mökkipäiväkirjan tekstiäni ja ajattelen, että en tuntenut dystonian oireita vielä silloin.

Minulla oli vielä yli vuosi matkaa siihen hetkeen, kun huomasin ajaessani päätäni vetävän vasemmalle.

Täällä se ei ole kovin tärkeää. Elämä on. Luonnossa, erämaajärven rannalla kaikki on suhteellista ja elämä nousee pääosaan. Pääasia on, että yleensä saa kokea tämän. Kokea elämän.

Saa kokea aamun ja heräämisen. Tulen lieskat nokipannun ympärillä, höyryävän kahvin kuksassa, nuotion ritinän ja järven äänet.

Saa kokea ja on kiitollinen.

KUUKKELEITA EI KIINNOSTA

Dystonia on erikoinen sairaus. Täällä sitä ei edes huomaa ajatella kuin päättämällä. Sairaus on sosiaalinen. Muiden läsnäolo tekee sen olevaksi.

Kannan vettä saunaan kahdella sankolla, mutta en voi tehdä sitä pää suorassa. Kannan siis pää olkapäätä kohti, mutta täällä sillä ei ole merkitystä.

Petäjän oksalta kurkkivaa kuukkelia se ei kiinnosta.

Soudan veneellä katiskalle, mutta silloinkin käytän kahta kättä ja pääni ei pysy suorassa.

Soudan siis pää sivuttain, mutta täällä riittää huikeita maisemia joka suuntaan.

Aivan sama minne katselee.

JYTKY KATISKASSA

Nostan katiskaa vedestä ja tunnen outoa jytkähtelyä. Aivan kuin vedenalainen tanhuryhmä olisi katiskassa.

Näen suuren ahvenen ensimmäisenä ja jytkäytysten aiheuttajan toisessa puoliskossa.

Yli kahden kilon hauki on temmeltänyt katiskan reunaan jo pienen repeämän ja kimmahtelee kuin jousi kyljet veressä.

Ajattelen, että se on ehkä tullut ahvenen perässä katiskaan.

Pohdin mielessäni draamaa, jota veden alla on näytelty, hauen ajaessa ahventa takaa.

Vien katiskan rantaan, perkaan kalat ja suolaan ne pieneen kellarilaatikkoon merisuolalla.

Ajattelen, että paistamme päivällä hauesta fileet nuotiolla ja keitämme uudet perunat voisulalla.

SUOPURSUT KEINUVAT HILJAA

Kalat vietyäni päätän lähteä veneellä toiselle puolelle järveä tarpomaan hillasuolle.

Ajelen moottorilla järven perälle ja vedän veneen koivun viereen.

On porottavan kuumaa ja suolla se tuntuu moninkertaisena.

Rahkasammalet painuvat pehmeästi saappaiden alla. Etenen kaukana piirtyvän jylhän Pyhätunturin profiilin suuntaan ja katselen hilloja samalla.

Alkukesän halla on kuitenkin niittänyt satoaan. Vain muutamia punaisia raakileita löytyy mättäiltä.

OLEN VAIN AJAN VIRRASSA

Unettavasti keinuvat suopursut ja taivaita kohti kurottuvat ikihongat vievät ajatuksia kuin suotuuli.

Olen ajan virrassa ja energian väreilyssä, tunnen värinän ja annan sisäiselle kokemiselle tilaa.

Annan olla vain ja olen.

Näen kauniin rahkasammaleen keskeltä nousevan kuolleen ja kuivuneen kuusenkäkkärän.

ALASINPILVIÄ PYHÄTUNTURILTA

Mättään reunalla hehkuu pari kypsää hillaa. Ajattelen elämän paradoksia.

Elämää ja kuolemaa rinnakkain, korostaen olemisellaan toisiaan. Täällä suolla monta tarinaa kulkee mieleni kautta.

Näen suurten alasinpilvien lipuvan Pyhätunturin sivusta kohti suota ja järveä.

Ukkosta ja sadetta on varmaan kuurona tulossa. Ehtisin kuitenkin kiertää suon ennen sitä.



KAKSI HILLAA

Hilloja ei tänä kesänä tälle suolle tule näen parin tunnin kierrokseni jälkeen. Kävely suolla on kuitenkin mukavaa ja otan paljon kuvia.

Tuntuu kuin jokaisella hongittuneella karahkallakin olisi oma tarinansa.

Lähden kävelemään rantaa kohti. Kannan sankkoa toisella kädelläni.

Kaksi hillaa eivät kovin paljon paina, mutta niissä on jo kesän maku, joten vien ne mökille maistiaisiksi.

LAHO PUURISTI

Pitelen kädellä välillä leuastani, että saan pääni pysymään suorassa. Järven rantaa lähestyessäni ajattelen tämän lahdelman murhenäytelmää kauan sitten.

Kulkivatko neljä nuorta salakalastajaa vuosikymmeniä sitten tästä samasta kohdasta. Samaa polkua.

Kolmen elämä päättyi tuohon edessä avautuvaan järveen. Vain yksi heistä selvisi rantaan.

Vielä pari vuotta sitten rannassa oli laho puuristi kertomassa syysyön murhenäytelmästä.

Enää en näe sitä ristiä vaikka kiertelen rannalla.

HAUKIFILEITÄ JA UUSIA PERUNOITA

Soudan lumpeikon läpi ja käynnistän moottorin. Mökillä hakkaan halkoja iltasaunaan ja leikkaan hauen fileiksi. Paistinpannu tirisee nuotiolla.

Illalla lämmitän saunan ja riisun talviturkin haalean viileässä vedessä. Rannassa on suuria kiviä veden alla lähellä pintaa kaukanakin rannasta.

Menen yhdelle sellaiselle istumaan ja kuuntelen yöksi taipuvan järven rauhaisaa äänettömyyttä.

Telkkäpoikue lipuu rantakaisloissa ja kuikan huuto kiirii rantakiviä pitkin.


KULTAINEN HETKI

Aurinko kiertyy kohti Pyhätunturin sivua. Laskeutuessaan se luo kauniin sillan yli järven tyyneyden.

On kultaisen hetken aika ja pilvet auringon edessä muodostavat aivan kuin kumartuvia hahmoja.

Majesteetti on matkallaan kääntämässä taas ajan kelloa.

On aina hyvä ottaa huomioon, että me olemme täällä vain vierailijoita. Olemme kylämatkalla.

Kaikki tämä on vain lahjaa ja kaunista tarinaa, jota saamme elää.

On aika, jota ei voi pysäyttää.

On ajan virta. On hetki.

On kultainen hetki.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti