tiistai 3. kesäkuuta 2014

RAUTALANKA JA SYTYTYSLANKA

LUETTUANI NE SANAT AURINKO NOUSI UUDELLEEN


Miksi minä bloggaan? Olen usein pohtinut syytä siihen. Mikä saa kertomaan elämästään avoimesti.

Avautumaan niin, että kyselee itsekin, mikä saa tekemään niin.

Olen saanut paljon palautetta avoimuudestani blogeissani. Enimmäkseen myönteistä.  Monet pitävät avoimuudesta, pitävät erityisesti jos se ei kohdistu liikaa heidän omaan elämäänsä.

Rajoitettua, hallittua avoimuutta monet kyllä ymmärtävät, mutta todellista avoimuutta sietääkseen on kuljettava omat polkunsa.

VASKOOLIN KULTAHIPUT

Avoimuus synnynnäisenä lahjana yhdistetään usein yksinkertaisuuteen. On olemassa myös käsite salaviisas, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Voiko avoimesti olla salaviisas? Mielestäni voi, jos ajattelee avoimesti. En tietenkään väitä, että kaikkea voisi kertoa, tai edes osaisi.

Avoimuus on aina rajoitettua ja salaviisaus siinä on, että lopulta salatuksi seuloutuu kaikkein arvokkain. Jäljelle jäävät kaikkein painavimmat kokemukset, kuin kulta vaskoolissa.

On asioita, jotka tulevat esille vasta kun pinta on kuorittu. On käytävä läpi riisuminen, että arvet löytyvät. Arvet, jotka itseltäänkin peitti ja yritti unohtaa. Unohtikin.

ROHKEA IHMINEN

Ollakseen avoin, on oltava rohkea, tai ainakin yritettävä olla. On luotettava, että rohkeutta annetaan tarpeen mukaan, varastoon sitä ei saa. Rohkeus on lahja siinä missä muutkin lahjat.

On röyhkeää väittää olevansa rohkea ihminen. Aivan sama kuin väittäisi omistavansa auringonnousun. Lahja on lahja, vaikka sen omaksi saakin, siksi on oltava nöyrä, erityisen nöyrä silloin jos luulee olevansa jo nöyrä.

ONKO RÖYHKEÄ ROHKEA?

Olen tavannut ja keskustellut ihmisten kanssa, jotka ovat mielestään rohkeita. En ole vakuuttunut, sillä rohkeus heissä muistuttaa liikaa röyhkeyttä ja mielestäni se ei ole rohkeutta. Eräänlaista kyllä, mutta ei tavoittelemisen arvoista.

Röyhkeä ihminen on epäilemättä eräällä tavoin myös rohkea. Heitä on ja lisää tulee, aikamme jalostaa ihmisiä siihen. Otetaan mitä itselle kuuluu. Ellet ota, et myöskään saa on ajan motto.

KAIKKI ON LÄSNÄ

Antamaan ei kukaan tule. Ensimmäiset vievät parhaat palat. Etupenkkiin hinnalla millä hyvänsä. On kilpailuyhteiskunta ja niillä korteilla pelataan. Minä en halua pelata niillä korteilla. En enää.

Haluan pelata avoimin kortein. En enää halua mitään. Pelkkä tämä riittää. Olen tyytyväinen siihen. Tajuan nyt ajan vähyyden, hetken lyhyyden ja halun tyhjyyden.

Näen kirkkaammin kun katson avoimesti. En katso kierosti, enkä näe muuta kuin näen. Olen päätynyt siihen, että tässä on kaikki.

Läsnä on aina tarvittava ja kaikki on tässä. Kysymys on vain siitä, olenko minä läsnä. Olenko tässä, vai olenko jo muualla ja haluan tähän.




RAJOITETTU AVOIMUUS

Moni avoinkin luonne on mieluusti avoin lähinnä kun siitä on hyötyä tai on tapahtunut jotain hienoa, jonka haluaa jakaa. Ymmärrettävää avoimuutta, jossa ei ole mitään pahaa.

Avoimuus raadollisimmillaan on kuin alastomuus. Jossain vaiheessa se alkaa hävettää. Ellei ala niin on itsensäpaljastaja tai nudisti.

Varsinkin suomalaiseen luonteeseen on usein liitetty pidättyvyys. On pidetty asiat oman oven takana. Naapurit ovat kuunnelleet seinän takana. Kaikki ovat tietäneet, mutta kukaan ei ole tietävinään.

AVOIMUUS AUTTAISI

On oltu tietämättömiä joskus liian pitkälle. Hienotunteisuus ja omat asiat on ajanut ihmisyyden ohi. Ajanut ambulanssilla ja toisinaan ruumisautolla.

Tästä on monta tositarinaa ja tragediaa tänäänkin. Avoimuus olisi auttanut, ambulanssi jäänyt varikolle ja ruumisauto talliin. Edes hetkeksi.

RAUTALANKA JA SYTYTYSLANKA

Negatiiviset asiat, kokemukset ja elämän suomat pettymykset on nielty perinteisesti salaa. On voitu elää kuin puu, jonka ympärille kerran joku sitoi rautalankaa.

Kiinnitti ehkä jotain. Pyykkinarun, keinun tai linnunpöntön. Ajan mittaan lanka unohtui ja jäi siihen puun kasvaessa vähitellen kiristymään.

Rautalanka jäi, mutta muuttui ajan myötä sytytyslangaksi.


SISÄLLÄSI TUNSIT SEN

Hiljaa puu kasvatti kaarnaa ja peitti sillä kuristavan langan. Kukaan ei huomannut mitään, kukaan ei enää muistanut lankaa.

Pyykit olivat kuivuneet ajan tuulissa, pyykkinaru poistettu, keinu lahonnut ja pönttö pudonnut.

Ajan myötä rautalanka katosi silmistä. Katosi, mutta jäi jäytämään sisintä. Jäi kuristamaan, eikä antanut rauhaa.

Tuli uniin ja outoon oloon, vaikka yritti unohtaa.

ROHKEUS JA PELON OVI

Oli kuin sitä ei olisikaan ja tunsi sisällään kuristavan otteen. Tiesi, että salaamalla se ei katoa kuin näkyvistä. Sydämestä se ei lähde kuin avaamalla ja katkaisemalla.

On uskallettava avata jotain, että näkisi mitä ei ehkä halua nähdä. On läydettävä rohkeus, vaikka on täynnä pelkoa.

On luotettava, että rohkeus avaa oven, josta pelko pakenee.

SANAT AVAAVAT

Taiteessa avoimuutta ymmärretään enemmän onhan taiteilijaluonne jo käsite, joka suo paljon liikkumatilaa.

Tavallisen ihmisen avoimuus voi olla raadollista, jopa myötähäpeää herättävää. On osattava avautua rajoitetusti, taiten.

On löydettävä sanat, jotka avaavat. On löydettävä voima, joka uskaltaa. On lähdettävä etsimään, että löytää.


PÄTKÄ RAUTALANKAA

Nyt palaan takaisin siihin mistä lähdin. Olen kiertänyt oman silmukkani ympäri.

Kirjoitin tämän pienessä verstaassani. Verstaan pöydän äärellä, edessäni pätkä rautalankaa.

Mietin mikä on oma silmukkani. Missä on oman elämäni kuristava lanka. Mihin kasvatin kuoren ja yritin unohtaa. Miten löytäisin sen ja poistaisin.

NYT ON AIKA

Olen tulossa takaisin siihen mistä aloitin. Syyhyn miksi olen avoin.

Miksi kirjoitan blogiani niin avoimesti, avaan arvoitusta, jota en pysty selittämään. Elämän arvoitusta.

Edellisessä blogissani kirjoitin sairastumisesta. Sairaus on myös blogini lähtökohta, saihan oma sairastumiseni kervikaaliseen dystoniaan minut avaamaan blogini.

Sairaus sai minut avautumaan. Päädyin ajattelemaan, että kaikki on niin pian ohi. Nyt on aika puhua, jos aikoo puhua.

Nyt on aika kirjoittaa, jos yleensä aikoo kirjoittaa. Nyt on aika.


LUKIJANI KOMMENTTI

Eräs lukijani kommentoi hyvin koskettavasti tuota edellistä blogiani.

Kommentoi niin että koko päiväni muuttui tuon tekstin jälkeen.

Oli kuin aurinko olisi noussut uudelleen ja elämä alkanut alusta.

Olin noussut niskat kipeänä, kouristukseen vääntyneenä ja vähän apeana. Olin uuvuttanut itseni pitkällä lenkillä edellisenä päivänä, enkä edes jaksanut kuntoilla.

NE SANAT MUUTTIVAT PÄIVÄNI

Olin vähän maassa, kunnes luin tämän kommentin blogiini.


“Tuo lopussa oleva lause, että koskaan ei tiedä milloin itse makaa siellä sairaalan sängyssä osui hyvin herkkään kohtaan elämässäni.

Sydänystäväni kamppaili tosissaan hengestään tiistaina, vaikka edellisenä päivänä oli ollut täysin terve.

Se on niin totta! En muista, koska olisin rukoillut niin paljon, ja pyytänyt enkelien apua sekä tuntenut niin suurta avuttomuutta, kuin sinä tiistai-iltana.

Elämässä voi tapahtua mitä vain, ja siksi pitäisi aina muistaa olla kiitollinen tästä päivästä, tästä ainutkertaisesta hetkestä.

Ystäväni aika ei ollut vielä lähteä, ja nyt tunnenkin suurta kiitollisuutta hänen selviämisestään.”


Tuon kommentin luettuani olin kiitollinen tästä hetkestä, lahjasta jonka elämä antoi.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti