sunnuntai 25. toukokuuta 2014

VANHUKSET NAVETASSA

TARINA OMAISHOIDOSTA VUOSIKYMMENIEN TAKAA


Unessa olen taas kotona tai mummolan pirtissä, tila on tuttu, mutta erilainen. Huoneessa on hälinää ja silti rauhallista.

Tuttuja ihmisiä, joista yksi ja toinen katoaa taustalle. Näen mummonikin, joka kuoli jo vuosia sitten. Hän aina palveli, oli oppinut siihen ja teki sen aina luontevasti ja kauniisti.

Nyt minua pyydetään ojentamaan kahvia tai jotain tuolissa istuvalle äidin veljelle. Äitikin on hiljakseen taustalla.

Äidin veljeä en ole nähnyt vuosiin, mutta muistan hänet ystävällisenä ja leikkisänä hahmona, vähän veijarinakin.

Ojennan jotain, mutta hän alkaa laskea ja ymmärrän hänen tekevän kuolemaa. Olemme kokoontuneet jättämään hänelle jäähyväiset.

Hän ei ole kovin vanha, ehkä keski-ikäinen, jotenkin ajaton mies. Hän laskee ja haukkoo henkeään, päästyään seitsemään kahdeksaan hän sulkee suunsa kuin nyökäten ja on pois.

Suru huoneessa ei ole kovin suuri, kuolema oli näytös. Tajuan siinä unitilassa, että minulle näytettiin mitä kuolema on.

Tilanne näytetään unessa uudelleen hidastettuna, kuin elokuvassa. Taas laskeminen, hengen haukkominen ja suun sulkeminen nyökäten.

Näin se menee, näin ihminen lähtee tästä ajasta. Ymmärsitkö, uni kysyy minulta.


OMENANKUKKIEN TUOKSU

Herään siihen ja olen hieman väsynyt, sillä uni oli raskas. Kello on puoli seitsemän ja sinitiainen tilttaa puussa junnaavaa pätkäänsä. Nousen keittämään uittokahvit.

Kävelen puutarhassa ja hörpin kahvia, se on väkevää ja maistuu kookosrasvan pehmentämänä herkulliselle. Nautin omenankukkien tuoksusta ja otan kuvia niistä.

Ampiainen pörisee katon rajassa. Päätän estää sen pesän teon terassin yläpuolelle, muuten se estää joukkoineen kesällä terassilla istumisen.

AAMUHETKI PUUTARHASSA

Kirjosiepot ovat tehneet pesän omenapuuhun alkukeväällä kiinnittämääni pönttöön. Istun terassin tuolille ja annan koko aamupäivän tuoksuineen ja tunnelmineen imeytyä sisääni.

Leijun atmosfäärissä ja väreilen sen mukana. Mietin vielä unta ja ajattelen, että sieluni on palaamassa kotiin.

Matka on pitkä ja fyysisesti päivässä kuljettu, mutta sisin, ihmisen sielu kulkee omaan tahtiinsa. On vain odotettava ja uskottava, että koettu sulautuu kokonaisuuteen ja kasvaa voimaksi kohdata tuleva.

Unen sanoma uskoakseni oli siinä. Tiedän tarkalleen mihin tilanteeseen uni liittyi. Uni liittyi erääseen äitini muistoon, jonka hän kertoi omaishoitajaviikkoni aikana.

ÄITINI TARINAT

Puhuimme äidin kanssa paljon asioita ja monet tarinat olivat luonnollisesti muistoja. Taaksepäin katsominen lienee paras vaihtoehto, kun elämän mitta alkaa täyttyä.

On hyvä katsoa mistä tultiin, kenen kanssa matkattiin ja mitä tapahtui. Ensimmäisen, raskaan ja painajaismaisen yön jälkeen, josta blogissani “Äitini ja alzheimer” kerron, viikko sujui jo hienosti.

Vaikean yön ja sairauden väkevän esiintulon jälkeen pienet oirehtimiset ja muistihäiriöt tuntuivat vähäisiltä. Aina oli joku lapsi menossa lampeen, tyttö kadonnut tai kaikki muut juuri huoneessa olleet poistuneet.

Olimme äidin kanssa kahden, mutta porukkaa tuntui olevan äidin mielestä paikalla paljon, jostain syystä ne vain aina olivat hukassa.

TERÄVÄ AJATTELIJA JA KERTOJA

Äitini on hyvä tarinankertoja ja muistelija. Kuuntelen mieluusti hänen kertomuksiaan. Minun ei ole mitään syytä epäillä hänen muistojaan, pidän niitä tarkkoina ajan ja ihmisten kuvauksina.

Äidin tarinoiden pitävyyttä todistaa mielestäni se, etteivät ne oleellisesti muutu. Ihmiset, ympäristö, sananparret ja luonteet pysyvät samanlaisina.

Ensimmäisen yön ja aamun sekavat tarinat päättyivät, kun alzheimerin taudin ote herposi ja äitini palasi terävän ajattelunsa kera takaisin. Hän on aina ollut hyvin nopeaälyinen ja tarkka sanoja.


RAJUT MUISTOT

Huoltoaseman kahvilaa pitäessään hän vaiensi pahimmatkin jullikat, jotka pöydissä alkoivat kovalla äänellä kukkoilemaan.

Äidin muistot ovat rajua elämää ajalta, jolloin elämän rapauttamat vanhukset voitiin heittää navetan parsiin, kun heistä ei ollut enää hyötyä.

Tiedän, että uneni liittyi juuri siihen tapaukseen. Kerroin tuon tarinan blogissani “Tuulikellon tarina”.

VÄKEVÄ TARINA

Puhuimme äitini kanssa usein siitä muistosta. Palasin itsekin siihen mieluusti, se oli niin väkevä tarina.

Elin mukana tuon nuoren pariskunnan elämän, matkan korpeen, tilan rakentamisen ja lasten kasvattamisen.

Näin silmissäni heidät riutuneina vanhuksina, jotka olivat lapsilleen taakka. Ihmisen kovuus tulee tarinassa niin pelkistetysti esiin, etten ole koskaan sitä niin tarkasti kuvattuna kuullut.

VANHUKSET SIIRRETTIIN NAVETTAAN

Tarinassa oma tytär ottaa sillä ehdolla, että saa mittavasta metsäpalstasta puolet, vanhukset kotiinsa.

Hän muuttaa metsät rahaksi ja kun taloon tulevat häät siirtää vanhukset pirtin nurkasta navetan parteen, ovat siellä pois juhlakansan silmistä.

Äitini kertoo, kuinka hän nuorena tyttönä kävi siellä navetassa. Oli alkusyksy, eikä lehmiä vielä oltu tuotu navettaan. Kaikki oli puhdasta ja kalkittua.

NAVETAN PARRESSA KYYNELEET SILMISSÄ

Yhteen parteen oli nostettu vanhuksille vuoteet. Siellä he makasivat vällyjen alla. Äitini kertoo, etteivät he sanoneet mitään kun hän kävi navetassa vanhuksia katsomassa.

Kyyneleet olivat kuitenkin valuneet ryppyisille poskille. Itkien oli äinikin lähtenyt navetasta. Hän oli nuori tyttö silloin eikä tietenkään voinut asialle mitään.

Hän sanoi hävenneensä vanhusten kohtaloa niin paljon, että oli vuosikymmeniä vaiennut siitä. Nyt vasta hän tunsi halua kertoa tuon tarinan, joka tuskallisesti painoi hänen mieltään.

VANHAINKOTIIN KAUAS KOTOA

Äitini kertoi, että kun tytär oli muuttanut metsät rahaksi hän oli väsynyt vanhusten pitoon pirtissään. Tytär oli mennyt kunnanisien luo ja sanonut, ettei jaksa huolehtia vanhuksista enää.

Vanhainkotiin vanhukset siirrettiin kauas toiselle paikkakunnalle, sinne mistä he olivat lähteneet korpea raivaamaan.

Tuo kunta oli velvollinen vastaamaan vanhuksista, koska sinne he elämänsä aikana olivat veronsakin maksaneet, sinne he myös kuolivat.

TÄDILLE PULLAKAHVEET

Hautajaiset olivat karut ja niukat. Vanhukset haudattiin ja päälle mentiin kahvilaan. Nyt tullaan kohtaan, jossa äitini muistelema tarina ja minun viime yön uneni yhdistyvät.

Kahvilassa saman näköinen mies, joka unessani istui tuolissa, sama mies, jolle minun piti ojentaa jotain, seisoi kahvilan tiskillä.

Oli hautajaiskahvien aika. Hautajaisväen pöydässä istunut vanhusten tytär huusi silloin miehelle kahvilan tiskille, että “Ostapas tädille pullakahveet ja tuo pöytään”.

Mies oli ajatellut, että et sinä kyllä näitä pullakahveja ansaitsisi, mutta oli kuitenkin ostanut.

Äidilleni hän oli kertonut, että vei pullakahvit pöytään. Hautajaiskahvitkin tytär maksatti muilla.

TUOMITA EI VOI

Kysyin äidiltäni, että maksoiko elämä takaisin. Saiko tuo vanhukset navetan parteen siirtänyt tytär mittansa mukaan elämänsä aikana?

Äitini sanoi, ettei hän koskaan huomannut tämän kantavan edes huonoa omaatuntoa asiasta. Eli varsin tyytyväisenä osaansa.

Ihmisen sydämeen emme tietysti näe ja sydämensä kovettaneen ihmisen tuska voi olla syvällä raskaiden ovien takana.

Hänen pojastaan tuli kylän juoppo, joten metsärahatkin taisivat virrata nesteenä kurkusta alas. Tuomita ei tietenkään voi.

SALAMOIDEN YÖ

Aika oli silloin erilainen, elämä inhimillisempää ja läheisempää, mutta monilta osin myös kovempaa ja raadollisempaa.

Tämä oli eräs äitini tarina, joka tuli viime yönä uniini. Yöllä oli kova ukkonen, jyrisi ja salamat välähtelivät.

Lopulta hiljeni ja alkoi kova, rytmikäs sade, joka uupui aamuyön aurinkoon.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti