keskiviikko 21. toukokuuta 2014

TUULIKELLON TARINA

VANHUKSET SIIRRETTIIN KYLMÄSTI NAVETAN KARSINAAN

Tuulikello kalisee rytmikkäästi. Ulkona on aamusta pilvipoutaa, mutta nopeasti pilvet kerääntyvät harmaaksi massaksi. Telkkä lentää pönttöönsä tarkasti, ottaa hidastuksen siivet levällään ja sujahtaa reiästä sisään. Hörpin vahvat uittokahvit ja päätän lähteä aamulenkille.

Nukuin yön äitini vieressä. Hänen alzheimerin tautinsa on niin pitkällä jo, ettei häntä uskalla jättää yksin nukkumaan. Varsinkin kun viime päivinä on sattunut yöllisiä karkaamisia ja ambulanssin soittoa vaatineita sairaskohtauksia.

Yö meni hyvin ja nukuin sikeästi seitsemään asti. Heräsin hyvin levänneenä ja kurkkasin heti vierelleni. Äitini harmaa pää oli seinään päin kääntyneenä ja hän oli aivan hiljaa. Sanoin hyvät huomenet äitirakkaalle ja hän kääntyi selälleen, kertoi heränneensä kuudelta.

KOSTAMON KAUPPA

Keitämme vahvat aamukahvit ja päälle puurot. Ne syötyämme kysyn äidiltä voisinko käydä lenkillä. Hän lupaa pysyä kotona lenkkini ajan. Halaan äitiä lujasti ja sanon, että et saa lähteä mihinkään. Hän lupaa.

Juoksen alas mäkeä ja ajattelen ensin ravata Kemijärven keskustan läpi pitkällesillalle asti kuvaamaan. Juoksen Pelkosenniementietä ohi vanhan omakotitalon jossa lapsuudessani oli kauppa. Sitä sanottiin Kostamon kaupaksi.



RUOKALASKUA MAKSAMASSA

Muistan kerran kun äitini, joka piti asemabaaria lähetti minut Kostamon kauppaan tärkeälle asialle. Minun piti maksaa kuukauden ruokalasku kauppaan. En tiedä miksi minut lähetettiin asialle vaikka olin vasta ensimmäisellä luokalla koulussa. Rahaa minulla oli yli kuusisataa markkaa.

Muistan vieläkin summan koska rahanippu oli niin paksu ja äiti painotti, että siitä on pidettävä hyvää huolta. Kuljin tuon muutaman kilometrin välin asemalta kaupalle rahat tiukasti taskussani. Vastaani tuli vähän ennen kauppaa humalainen miesjoukko kovalla äänellä mekastaen.

JUOPPOREMMIN RYYPPYKIVI

Ajattelin miesten olevan menossa ostamaan kaljaa, joten päätin varoa heitä. Juoksin suuren kiven taakse piiloon. Kivi on vieläkin siinä vesitornin lähellä, mäessä jonka takana kauppa on. Kurkistelin sieltä, halkinaisen kiven takaa ja näin miesten tulevan kohti.

Ymmärsin miesten hoilaamisesta ja pullojen kalinasta tulleeni heidän ryyppypaikkaansa. Nopeasti he lähestyivät paikkaa ja tinsin kylmän metallin valuvan vatsanpohjaani. Näin häijyt ilmeet juoppojen kasvoilla ja puristin rahanippua taskussani.



VASTAKIRJA

Lähdin juoksemaan kiven suojassa kohti vesitornia ja kuulin takaani ölähtelyä, miehistä yksi horjui perässäni. Pingoin täysiä karkuun ja hän kaatui johonkin juurakkoon. Tulin mäen päälle ja vilkaisin taakseni. Mies hoippui kohti kiven luona odottavia kavereitaan.

Juoksin mäkeä alas kauppaan, avasin oven ja menin tiskille. Laitoin setelinipun pöydälle ja kerroin olevani äidin asialla. Myyjätäti otti vastakirjan esiin ja merkitsi siihen ja äidin minulle antamaan vihkoon summan maksetuksi. Rahat hän laittoi kassaan.

UNIONIN MUNKIT

Juoksen Pelkosenniementien päähän ja käännyn Rovaniementielle, joka vie Kemijärven keskustaan. Katselen suurta kaukolämmön teollisuusrakennusta ja valtavaa piippua. Sen takana ovat Kemijärven väylät, lopetettu sellutehdas ja Perävaaran huvikeskus.

Hölkkään pyörätietä Uittoniemeen asti. Siinä kohdassa on toisella puolella entinen Unionin huoltoasema. Siinä äitini piti kauan sitten huoltoasemaa. Siellä hän paistoi legendaarisia munkkejaan, jotka tunnettiin ympäri Suomea rekkamiesten kertomina.




HYLÄTTY UITTOVENE

Toisella puolella tietä on Uittoniemi. Juoksen suojatien yli ja hölkkään lähes umpeen kasvanutta polkua uittorantaan. Tuttu rakennus, jonka rannasta aikoinaan lähdimme aamuisin järvelle on yhä pystyssä. Jatkan siitä kohti Uittoniemeä ja otan samalla kuvia.

Uittoniemessä on enää yksi laiva ja vanha uittovene. Muistan kuinka samanlaisella veneellä ajelimme kovassa myrskyssä Kemijärven väylällä. Vene oli aallokossa lähes pystyssä välillä, mutta se tuntui vain hauskalta. Nyt vene on hylättynä rannassa.

ROPPUPOIKA

Vesi on niin alhaalla, että punaruskeaa maata näkyy kauas ulapalle. Mutaisessa maassa on siellä täällä pudonneita ja poisheitettyjä rautaosia. Mieleeni tulee paljon muistoja tästä lahdelmasta. Muistan kuinka täynnä elämää tämä oli aikoinaan.

Muistan erään vilkkaan ja mukavan nuoren miehen, joka oli “roppupoikana” uittolaivassa. Paikka oli haluttu, koska siinä sai olla uittolaivan kyydissä ja homma oli suhteellisen helppo. Vuorot vain olivat pitkiä ja kestivät aina uittolautan hinauksen ajan.



“PIKKUPOIKAKIN HEITTELEE”

Muistan tuon kaverin jo kouluajoilta. Hän oli muutaman vuoden minua vanhempi, enkä häntä varsinaisesti tuntenut. Muistan kun häntä jostain syystä heiteltiin lumipalloilla koulun pihalla. Minäkin osallistuin heittelyyn muiden mukana.

Muistan kun hän juoksi meidän luoksemme, vilkaisi minua alaspäin ja totesi, että “pikkupoikakin heittelee.” Nuo sanat saivat minut vähän häpeämään ja ajattelemaan, miksi minä heittelin muiden mukana vaikka poika ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa.

ELÄMÄ JATKUU

Tuo kaveri tuli joskus uittolaivasta meidän kelluvalle taukotuvalle kahville ja muistan vieläkin hänen iloisen ilmeensä. Seuraavaksi talveksi hän lähti Ruotsiin tehdastöihin. Siellä sattui työtapaturma johon hän menehtyi. Hänet on haudattu isäni haudan viereen.

Juoksen Uittoniemestä poispäin ja muistelen monia muitakin tuon ajan tapahtumia. Tielle tullessani näen autojonojen lipuvan keskustasta kohti Särkikangasta ja Kemijärven asemaa. Elämä jatkuu, virtaa aina toisaalla ja poispäin.



ÄITINI TARINA

Minua alkaa palatessani jo huolettamaan äitini, joka jäi yksin kotiin, olen ollut yli tunnin lenkillä. Vettä alkaa tihuuttamaan loppumatkasta ja tihennän vähän juoksutahtia.

Äiti on keitellyt sillä välin meille kahvit ja ennen suihkuun menoa istahdan juomaan kupillisen. Äiti alkaa muistella vanhoja aikoja.

Hän muistaa hyvin menneisyyden ja uskon tarinoiden olevan todenperäisiä. Kuuntelen mielelläni, olenhan tarinankerääjä.

NUORET KORVENRAIVAAJAT

Äiti kertoo eräästä nuoresta parista, joka kauan sitten raivasi tilan korpeen. Mies oli metsänostaja ja oli löytänyt retkillään paikan. Sinne hän teki maatilan ja toi nuoren vaimonsa veneellä syvälle korpeen.

Voimakastahtoinen nuori vaimo ei koskaan unohtanut, että mies oli tuonut hänet sinne karuun korpeen, hän motkotti asiasta aina kun heille tuli riitaa. Toisinaan riita kävi niin kovaksi, että seinätkin rytisivät. Kaksi voimakasta tahtoa, korvenraivaajaa otti yhteen.



VANHUKSET NAVETAN KARSINAAN

Vuodet vierivät ja pari vanheni, oli tullut aika jättää tila seuraavalle polvelle. He jakoivat tilan ja metsän lapsilleen. Metsän saanut otti vanhukset hoitoon kotiinsa.

Vanhukset eivät olleet ymmärtäneet lisätä perintöön ehtoa elämän loppuun kestävästä hoidosta, se kostautui heille raskaasti.

He olivat tulleet nuorina korpeen, raivanneet tilan sinne ja jättäneet maat ja metsät lapsilleen. Nyt he olivat avuttomia vanhuksia.

Metsät saanut perillinen muutti ne rahaksi ja sen jälkeen siirsi vanhusten sängyt navetan karsinaan. Taloon oli tulossa häät, eikä hienon hääväen silmiin haluttu vanhuksia.

VANHUSTEN KOHTALO

Äitini kertoo käyneensä siellä vanhuksia katsomassa nuorena tyttönä vesi silmissä. Lopulta he olivat joutuneet vaivaistaloon kotiseudulleen, sinne mistä he kerran olivat lähteneet korpea raivaamaan.

Äitini kertoo, ettei hän ole tätä tarinaa ennen pystynyt kertomaan kenellekään. Jostain syystä hän tunsi nyt sen niin tuskana sisällään, että halusi kertoa minulle vanhusten kohtalosta.

TUULIKELLO KALKUTTAA

On kova myrsky, katto rymisee ja puut taipuvat tuulessa. Ovet narahtelevat ja aukeilevat. Tuulikello kalkuttaa. Äiti nukkuu päiväunia.

Mietin hänen tarinaansa, nuorenparin ympyrää, joka sulkeutui heidän kohdallaan vanhuksina karulla tavalla.

Minä uskon tarinan, mutta en ymmärrä sitä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti