lauantai 17. toukokuuta 2014

REPPU JA REISSUMIES


"OLIKO TEITÄ MUITAKIN?" ALZHEIMERIA SAIRASTAVA ÄITINI KYSYI

Meilahden osastosihteerin puhelin hälyttää, mutta kukaan ei vastaa. Lopulta puhelu palaa vaihteeseen.

Kysyn vaihteelta voisiko joku neuvoa ovatko ajat botuliinihoitoon tulossa Lohjan sairaalan dystoniapotilaille.

Kerron Lohjan sairaalasta kuulemani tilanteen, ettei pistosaikoja anneta kesäkuulle heikon lääkäritilanteen vuoksi.

Vaihde ohjaa minut soittamaan ajanvaraukseen ja antaa numeron. Kuuntelen taukomusiikkia muutaman minuutin ja laitan kännykän kaiuttimen päälle. Kirjoittelen rauhoittavaksi tavoitellun musiikin tahdissa.

Viisitoista minuuttia samaa kappaletta on soinut, kun ajanvaraus vastaa. Hän kysyy tiedot minulta ja kertoo, ettei aikaa ainakaan vielä näy. Hän tietää Lohjan sairaalan tilanteen ja antaa numeron josta voin kysyä sitä. Uudet euroviisukarsinnat alkavat.

JONOTUSEUROVIISUT

Tällä kertaa minulle ei ehdi kasvaa odotellessa partaa ja kappalekin on maukasta kitarasoundia. Hoitaja vastaa, hänen äänensä on ystävällisen virallinen, jotenkin kuin puhuisin virkaminälle.

Nyt soitan suureen sairaalaan, jonka potilasmäärät ja soitot ovat isoja. Olen koneistossa ja yritän välttää jauhautumista siihen. Selitän tilanteeni ja hoitaja on heti kartalla.

Hän tietää tilanteen ja virkaäänen taustalla soi hiven tuskaa, minä ymmärrän. Minkäpä hän tilanteelle voi.

ÖLJYTTY METALLILEVY KEINUU

Hoitaja kertoo, että koska Lohjan sairaalaan ei ole vielä saatu neurologia, on sieltä potilaat hoidettu aivan oikein Meilahdessa. Pistokset on annettu iltaisin ja ylitöinä, kuulen hoitajan äänessä pientä painetta.

Ylilääkäri ei ole antanut lupaa kuin toukokuun aikoihin, joten hän ei voi ottaa kantaa kesäkuuhun. Tunnen olevani, kuin poliitikkojen tentissä ja “no comments” soi korvissani.

Liikun kuin valtavalla öljytyllä metallilevyllä ja tunnen, että koska tahansa voin luiskahtaa tyhjyyttä kohti.

Metallilevyä hiljalleen keinuttaa jokin suurempi voima. Minä ja hoitaja olemme pelinappuloita suurella sakkilaudalla. Hän on lähetti ja minä moukka.

SARJAPISTOJA JONOTTAMASSA

Kysyn hoitajalta voiko pistosaika siirtyä tässä tilanteessa syksyyn, mutta hän ei usko sitä. Hän arvioi, että asia selviää kesäkuun alussa ja kutsu tulee sitten.

Hän kertoo, että Lohjan sairaalan potilaat hoidetaan samassa ryhmässä jonain iltana. Minulle tulee ylijäämäihmisen olo. Tähän on tultu Suomalaisessa julkisessa sairaanhoidossa.

Olen kuullut, että tällaista on muuallakin. Pistokset annetaan nopealla sarjatyöllä.

ARMEIJAN PIIKKIJONO

Mieleeni tulee armeijan piikkijono. Seisomme komppanian juhlasalin edessä hitaasti etenevässä jonossa ja yksi toisensa perään astuu sisään piikille.

Kuuluu kova kumahdus ja näen erään alokkaan makaavan lattialla. Hänen jalkansa nostetaan penkille ja matka piikille jatkuu. Ohitan kalpeana makoilevan armeijakaverini ja astun sisään kohti neulaa.

EHKÄ KUTSU TULEE, EHKÄ EI

Minun tulee jotenkin sääli, kun hoitaja toistaa mantran tavoin samaa säkeistöä “en voi ottaa kantaa”.

Sanon ymmärtäväni häntä, mutta kerron, että jos pistos venyy kauemmas, niin dystoniakivut kovenevat tuskallisiksi. Hän uskoo, että kun asiat selviävät, niin piikit sitten hoidetaan.

En tavoita ihmistä, puhun kuin automaatille joka aina vastaa samalla tavoin. Ymmärrän, että on vain jäätävä tyhjän päälle, on vain jäätävä odottamaan. Ehkä kutsu tulee, ehkä ei.

Kysyn hoitajalta kannattaako enää soitella ja kysellä aikoja. Tällä kertaa hän ottaa kantaa ja sanoo, ettei kannata soitella. Kesäkuun alkuun kutsu tulee jos on tullakseen.

LÄHDEN RULLAILEMAAN

Suljen kännykän ja tunnen seisovani käytävällä, joka päättyy jonnekin tyhjyyteen. Ajattelen, että piikitys, jos se tapahtuu hoitajan kertomalla tavalla ylitöinä on varmaan nopeaa toimintaa.

Luultavasti saan unohtaa ENMG-laitteen käytön ja piikit tuikataan vauhdilla. Toivottavasti kuitenkin asiat taipumuksensa mukaan järjestyvät. Lopetan puhelun ja lähden rullaluistelemaan upean aurinkoiseen ilmaan.

REPPU JA REISSUMIES

Illalla pakkaan reppuuni vaatteet ja muut tavarat viikon Lapin matkaa varten. Päätän sovittaa kaiken yhteen reppuun ja ottaa mukaan vain välttämättömän. Lenkkivaatteet ja muut juoksuasut, läppärin, pädin ja partakoneen.

Tavarat mahtuvat hyvin reppuun, mutta eväille ei jää tilaa. Käyn kaiken läpi uudelleen ja saan tilaa riittävästi.

Illalla katson vielä ensimmäisen erän jääkiekon mm-kisojen Suomen pelistä ja lähden nukkumaan. Aamulla aikaisin on lähdettävä bussilla kohti Helsingin asemaa.

KAKSI VANHAA TYÖKAVERIA

Näen unta vanhoista työkavereistani. Molemmat työkavereita yli kymmenen vuoden takaa, mukavia ja persoonallisia luonteita. Toinen heistä oli alkoholisoitumassa jo silloin ja tuli usein töihin myöhemmin maanantaina vahvasti vanhalle viinalle lemuten.

Hän oli mukana eräällä kurssilla ja muistan, kuinka hänestä kuoriutui ilmiömäinen ohjelmoija. Hän suoritti tehtävät jo siinä vaiheessa, kun muut vielä tankkasivat kysymystä. Hän olisi varmasti edennyt sillä saralla ammattilaiseksi, mutta ainakin silloin kuningas alkoholi oli ottanut hänet palvelukseensa.

Hiljainen, mukava ja juro mies. En ole nähnyt häntä sen jälkeen. Myöhemmin kuulin hänen muuttaneen toiselle paikkakunnalle. Toinen uneni työkavereista oli myös hyvin persoonallinen kaveri. En ole häntäkään enää vuosiin nähnyt.

Unessa vein jotain laatikoita tien yli ja he molemmat seisoivat oven edessä odottamassa. Jätin laatikon siihen ja toinen heistä vilkaisi minua.

Hän sanoi, että miksi vaikutan niin huolestuneelta vaikka asiani ovat niin hyvin? Heräsin siihen ja uni päättyi. Hiljaa se valui ja suli pois, mutta nuo kaverit jäivät mieleni kuviin elämään.

VIIMEINEN BLOGI

Nousin ylös, keitin vahvat uittokahvit ja höystin ne tujauksella kookosrasvaa, se antaa täyteläisen maun vahvaan juomaan ja saa nivelet liikkumaan. Istun sohvalle ja alan kirjoittaa viimeistä blogiani ennen matkaani pohjoiseen äitiäni hoitamaan vajaaksi viikoksi.

Olen odottanut matkaa jo pitkään, keskusteluja ja arkipäivää äitini kanssa. Saan nähdä missä kunnossa hän on tällä hetkellä. Onko alzheimerin tauti edennyt mihin vaiheeseen.

NAUTITAAN MATKAN ILOISTA

Puhelimessa äiti on aina vaikuttanut hyvin skarpilta ja läsnäolevalta. Äiti on aina ollut hyvin terävä ajattelija ja sanavalmis ihminen. Hänen kanssaan on mukava jutella koska hänellä on aina oma mielipide asiaan.

Hän tuo usein elämää kokeneen ihmisen näkökannan keskusteluun. Usein olen hänen kanssaan juteltuani nähnyt elämän erilaisessa mittakaavassa.

Tämä kaikki on katoavaa ja me olemme vain vierailijoita täällä, mutta nautitaan matkasta. Nautitaan niistä elämän pienistä iloista, joita se meille tarjoaa.

OLIKO TEITÄ MUITAKIN?

Siskoni on hoitanut äitiä nyt alkuviikon ja hän kertoo, kuinka äiti yhtenä aamuna kysyi häneltä:  “Miten se sinä, oletko maatilalta kotoisin? Toiko sinunkin äitisi sinulle maalaisjuustoa tuliaisiksi?

Siskoni siihen: “Äiti, olen sinun tyttäresi”, johon äiti vastasi “Ahaa. Voi hyvänen aika. Niin niin, se on tämä tauti. Mutta entä se mies(veljemme), sehän oli sinun serkkusi.”

Siskoni vastasi siihen että hän on veljeni. “Niin niin. Niinhän se olikin. Oliko teitä muita,” äiti oli vielä kysynyt.

Siskoni oli hellästi peitellyt äidin päiväunille sänkyyn ja silittänyt harmaata päätä. Äiti kulta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti