maanantai 12. toukokuuta 2014

PELON YLI

AUTON VALOT VILKKUIVAT JA KÄSI KUTSUI IKKUNASTA

Minä pelkään sillä koira on vihainen ja irrallaan. Koira on suuri ja sekarotuinen, mutta minä pieni koulupoika. Olen juuri aloittanut koulun ja tulossa kotiin oikopolkua. Tiedän koiran olevan vihainen, mutta yleensä kytkettynä. Nyt se on irti ja istuu valppaana tien laidassa.

Näen sen jo kaukaa koska tiedän varoa sitä. Yleensä menen tietä pitkin pidempää reittiä ja tulen kotiin toista kautta. Nyt minulla on kiire kotiin tietystä syystä.

Tänään kuulin koulussa, että aseman kioskille on tullut uusin Tartsan-lehti. Minulla on siihen kotona raha säästettynä ja aion lähteä heti kotiin tultuani käymään kioskille.

Kurkin kuusten katveesta ja päätän lähteä kiertämään metsän kautta. Tulen rämeikön reunalle, suuren suonsilmäkkeen kohdalle.

SUONSILMÄKKEEN EDESSÄ

Olemme olleet sen reunalla joskus veljeni kanssa. Naapurin poika tuli siihen ja lupasi viitosen jos juoksemme siitä yli. Veljeni vilkaisi minua sillä olin kevyempi.

Minä katsoin taakseni polulle ja ajattelin viitosta, kaikkea mitä sillä saisi. Nyökkäsin jännittyneenä ja veljeni siirtyi syrjään.

Palasin polkua takaisinpäin ja arvioin suonsilmäkettä. Voisin hyvinkin onnistua jos ottaisin täyden vauhdin.

Naapurin poika kiersi kauempaa rämeikön yli toiselle puolelle varmistamaan. Hänen tultuaan silmäkkään vastapuolelle, minä nyökkäsin ja pinkaisin juoksuun. Luulin jo onnistuneeni, kun Olin nilkkoja myöten puolivälissä.

Yritin ponkaista siitä kohti toista reunaa, mutta jalkani lipesi, horjahdin ja upposin mutaan. Imu oli vastustamaton ja painuin hetkessä kainaloita myöten liejuun. Naapurin poika ojensi kätensä ja kiskoi minut ylös. Viitonen jäi saamatta.




PÄÄTÖS OLI PAKKO TEHDÄ

Nyt olin saman suonsilmäkkeen edessä ja kuulin takaani vihaisen haukun, koira oli tulossa. Tiesin, että koira voisi purra, sillä olin nähnyt sen tekevän niin ennenkin.

Muistin myös hyvin suonsilmäkkeen imun. Sieltä en ylös tulisi jos horjahtaisin. Päätös oli tehtävä nopeasti. Rämeikön läpi koira ei tulisi, mutta kauempaa en enää ehtisi kiertämään.

Muistin viime kerrasta, että lähdin ponnistamaan liian keskeltä. Jalkani lipesin siinä. Nyt päätin ponnistaa hieman kauempaa niin pääsisin hyllyvän silmäkkeen reunalle. Muistin siellä olevan jo kovempaa reunaa.

REPPUNI NOJASI NÄREESEEN

Näin koiran tulevan hampaat irvessä ja ryntäsin juoksuun. Sijoitin ponnistuksen siihen, jossa viimeksi pääsin toisten vetämänä ylös. Putosin toiselle puolelle ja tunsin jalkojen lähtevän uppoamaan. Polvien kohdalla tunsin imun pysähtyvän ja yritin eteenpäin.

Sain otteen vastapuolen kuusenoksasta ja kiskoin itseni ylös. Koira jäi haukkumaan silmäkkeen toiselle puolelle. Hätkähdin samalla, reppuni oli koiran vieressä närettä vasten kenossa. Olin hädissäni unohtanut sen siihen.

Näin koiran nuuhkivan reppuani, mutta palaavan sitten takaisin suonsilmäkkeen reunalle. En jäänyt odottelemaan enempää. Päätin hakea repun illempana kun näkisin koiran kytkettynä. Pinkaisin juoksuun ja tulin pian kotitielle.

AUTON VALOT VILKKUIVAT

Näin jo kaukaa kaverini juoksevan asemalta päin. Hän heilutti kädessään värikästä lehteä ja huusi jotain. En jäänyt odottamaan häntä, vaan painelin suoraan kotiin. Ryntäsin hakemaan lompakkoni, sujautin sen taskuun ja juoksin takaisin ulos.

Asematieltä poikkesin oikopolulle ja juoksin tien laidassa parkissa olevan auton ohi. Auto käynnistyi samalla, vilkaisin sisään ja jatkoin juoksuani. Kuulin äänimerkin tyyttäävän pari kertaa ja vilkaisin taakseni.

Auton valot välähtivät edestakaisin ja käsi ikkunasta heilutti minulle. En mennyt kuitenkaan kysymään kuljettajan asiaa, sillä Tartsan odotti minua asemakioskilla.

HUVITTAVAT HILUT

Tulin asemalle ja ryntäsin leveät portaat ylös. Painelin pinttyneelle odotukselle tuoksuvaan saliin. Oikealla oli äitini hoitama asemabaari ja vasemmalla kioski sekä lipunmyyntitiskit.

Sisällä oli hiljaista. Kioskin luukulla minua pienempi poika osti karkkia ja laski hiluja tiskillä. Menin hänen selkänsä taakse ja katselin hymähtäen roposia.

Tiesin, että takataskun lompakossani oli valmiina kuukauden aikana säästämäni rahat uuteen Tartsan-lehteen. Pojan hilut näyttivät huvittavan vähäisiltä omiini verrattuna.

KÄTENI ETSI LOMPAKKOA

Poika sai karkkinsa ja minä siirryin hymyilevän kioskin tädin eteen. Hän oli aina lempeä ja hyväntuulinen. Toisinaan hän pyysi minua hakemaan äitini kahvilasta itselleen kahvia ja pullaa. Sain palkinnoksi aina karkkilaatikon.

Nyt tulin öhöm-asenteella tohkeissani tiskille ja letkautin mahtipontisella äänellä, että olipas vähän rahaa tuolla pojalla. Kysyin uutta Tartsania ja kioskin täti nosti myhäillen värikkään, uudelle tuoksuvan lehden silmieni tasolle tiskille.

Rehvakkaalla eleellä heitin käteni tyhjään takataskuuni. Tungin sen syvälle taskun pohjalle, mutta en löytänyt mitään. Lompakkoni oli pudonnut matkalla.



LOMPAKKO OLI PUDONNUT

Nyt muistin auton tyyttäykset ja valojen vilkutukset. Tajusin, että olin pudottanut lompakkoni siinä kohdassa ja autoilija oli yrittänyt siksi pysäyttää minut.

Ällistynyt kioskin täti jäi katselemaan jälkeeni, kun mitään sanomatta pinkaisin hallin läpi portaille ja takaisin oikopolulle.

Löysin lompakkoni juuri siitä kohtaa missä auto oli vilkuttanut valojaan minulle. Nappasin sen maasta ja katsoin sisään, kaikki rahat olivat tallessa.

KOIRA OLI KYTKETTY

Paluumatkalla näin naapuririvitalon pihalla suuren koiran kytkettynä juoksulankaan. Kävin hakemassa reppuni metsästä ja juoksin kotiin. Illalla kaverini tuli meille äitinsä kanssa kylään.

Me pojat istuimme sohvalla vietekkäin ja luimme Tartsaneitamme. Naapurin täti ihmetteli, miksi meidän molempien oli pitänyt ostaa oma lehti.

Olisimmehan voineet ostaa eri lehdet ja vaihtaa sitten. Me pojat vilkaisimme toisiamme ja hymähdimme moiselle typeryydelle.

ELÄMÄÄ MUUTTAVAT PELOT

Kirjoitin edellisen blogini peloista. Kerroin siinä niistä peloista, joita olin kokenut elämäni varrella. Tietysti mukaan mahtui vain muutamia pelkoja, jotka mieleeni tulivat tekstin kirjoittamisen aikana.

Pyrin kertomaan peloista, jotka olivat niin suuria, että ne vaikuttivat elämääni ratkaisevasti. Jätin siis pois pienemmät pelot, kuten tämän tilanteen koirasta koulumatkallani.

Nyt kerroin tapauksen koska siinä jouduin kohtaamaan pelon, joka pakotti minut eteenpäin. Tällaisten pelkojen ajamina usein tehdään elämänmuutoksia. Ei välttämättä kovin suuria, mutta pitkällä aikavälillä merkittäviä.



TEKSTIN TÄKY

Minun on sanottava, että jätin edelliseen tekstiini tarkoituksella syötillä varustetun koukun. Tekstini tarkoituksellinen kommentti oli, etten usko olevan ihmistä, joka ei pelkäisi.

Kävi kuten odotinkin ja tekstiini tartuttiin, täkyyn tuli nykäisy ja myös tempaisu. Pian kala tempoi siimassa ja pomppi kanervikossa. Käytiin mielenkiintoinen keskustelu peloista.

PELOTON IHMINEN

Kala, joka kävi tuohon täkyyn oli jalokala, tottunut taistelija. Upea vastavirtaan uiva yksilö. Peloton ihminen omasta mielestään. Hän kertoi, että on kovien elämänkokemusten läpi käymisen kautta oppinut olemaan pelkäämättä mitään.

Kunnioitan häntä suuresti, enkä väitä vastaan. Uskon, ettei hän pelkää mitään niinkuin sanoi. Pienen myönnytyksen hän antoi, kun myönsi, että luonnon edessä on oltava nöyrä, koska se voittaa aina.

JOKAINEN PELKÄÄ JOSKUS

Minun on aina ollut vaikea käsittää niin vahvoja ihmisiä, etteivät he omasta mielestään pelkää mitään. Minä olen usein kokenut voimakkaita pelkoja ja olen sitä mieltä, että tietyssä tilanteessa jokainen ihminen pelkää.

Pakko myöntää etten pidä pelottomuutta uhoavasta asenteesta kovin paljon. Siinä on liian voimakas ihmisen oma maku. Ihmisillä, jotka niin väittävät on minulle liian kova asenne. En vain pidä siitä. Pidän vähän nöyremmästä asenteesta.

SUORAAN MUTTA SALAA

Merkillistä siinä on se, että nämä ihmiset usein esittävät vahvat mielipiteensä mieluummin takanapäin kuin julkisesti.

Minua se ihmetyttää erityisen paljon. Mitä rajumpia mielipiteet ovat sitä piilompaa ne halutaan julistaa.

Mieluiten he haluavat olla jyrkkiä, mutta pitää itsensä piilossa. Olla pelottomia, mutta tehdä sen salaa. He jopa suuttuvat jos heidät voi jotenkin tunnistaa tekstistä.

KAIKKIA EI VOI MIELLYTTÄÄ

Eräs toinen kommentoijani, joka lähetti minulle henkilökohtaisen pitkän kirjoituksen ja kritisoi voimakkaasti nimillä joitain ihmisiä oli hyvin tarkka siitä, että häntä itseään ei tekstistä tunnistettaisi.

Hän lupasi, että voin vastata tekstiin blogissani. Luettuaan vastaukseni, hän oli sitä mieltä, että hänet pystyy siitä tunnistamaan ja haukkui minut. Hän oli itse kuitenkin nimillä hyvin voimakkain sanoin kritisoinut ihmisiä ja arvioinut heidän henkistä tasoaan.

Minun piti kuitenkin salata hänen henkilöytensä. Mielestäni salasinkin sen riittävästi vastauksessani, mutta hänen mielestään en.

On todella vaikea miellyttää kaikkia. Eräs tuttuni sanoi kerran, että jos yrittää miellyttää kaikkia, niin ei miellytä ketään. Mielestäni silti pitäisi pyrkiä kaikkien ymmärtämiseen.

INHIMILLISYYS ON NUJERRETTU

Tuntuu siltä että menemme yhä enemmän tämän kaltaisten ihmisten aikaa kohti. Minua hieman surettaa aina kohdata tällaisia ihmisiä. Tuntuu kuin jotain inhimillistä olisi nujerrettu heidän sisällään.

Heissä on niin paljon hyvää ja oikeaa asennetta. Kaikki kuitenkin kaatuu oman voiman uhoon ja  muuriin. Ylittämättömään ja läpäisemättömään, lujaan ja peräänantamattomaan muuriin.

Toivoisin heidän itsensä vuoksi, että he jossain vaiheessa löytäisivät myös oman herkemmän puolensa.

VIRNUILEVA KULJETTAJA SUOJATIELLÄ

Eilen ajoin katua pitkin ja pysähdyin suojatien edessä seisovan naisen kohdalla. Edestäpäin tuli bussi, jonka kuljettaja puhui puhelimeen.

Virnuillen hän painatti suojatien yli kännykkään puhuen. Tällaisessa ajassa me elämme, ihmisen yli voi ajaa virnuillen. Onneksi nainen ei lähtenyt ylittämään tietä.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti