perjantai 9. toukokuuta 2014

PELKO PEILISSÄ

ELÄMÄNI PELOISTA MONET OVAT OLLEET TURHIA

Pelko on aiheena pelottava. Helpoksi sen tietysti voi tehdä, jos muiden peloista puhuu, tai käsittelee pelkoa itsensä ulkopuolelta.

Minä en usko ihmisiä, jotka väittävät etteivät he pelkää mitään. Varmaan se totta on kuitenkin omassa turvallisessa ympäristössä.

Ihminen on merkillinen kokonaisuus ja jokainen näkee asiat omalta kannaltaan. Minä voin käsitellä asioita vain omalta paikaltani, mutta yritän siinä olla rehellinen.

ASKEL TYHJYYTEEN

Pelko oli pikku poikana minulle huvi. Kuljin huoneesta toiseen peili vatsani päällä ja kuvittelin joka askeleen pudottavan minut kuiluun. Oli huikea tunne astua tyhjyyteen. En koskaan väsynyt siihen leikkiin.

Pelkkä peili ja käytävä riittivät. Jotain samaa on varmaan eräissä tietokonepeleissä. Tieto tuhosta, joka ei ole todellinen, tieto pelosta, joka ei ole todellinen, mutta aiheuttaa saman tunteen. Pelon esiaste.

EN OSANNUT PELÄTÄ

Blogissani “Raparanta” kerroin kuinka olin isosiskoni mukana uimassa ja vajosin veden pohjaan. En osannut uida ja katselin vain hiljaa liehuvia ahvenheiniä. En tuntenut pelkoa. Oloni oli miellyttävä ja katselin uteliaana ympärilleni.

Jos kuolema olisi tuollainen tilanne, kuin putoamiseni veteen ja hiljainen keinahtelu sen sylissä, ei se kovin pelottavalta tunnu. En osannut vielä pelätä. En osannut ajatella, että kaikki voi päättyä nyt. Olisi tarvittu vain kevyt pohjavirtaus ulapalle ja kaikki olisi päättynyt.




MUISTO METSÄPOLULTA

En muista kokeneeni merkittävää pelkoa alle kymmenen vuotiaana, huolestumista kylläkin. Eräs muistikuva on kyllä vaivannut minua toisinaan, enkä tiedä mitä siinä varsinaisesti tapahtui. Jonkinlainen huolestunut tunnelma siihen liittyy, ehkä se oli pelkoa.

Kävelemme koko perhe jonossa metsäpolkua. Isä on vihainen ja äiti huolestunut. Isällä on kivääri olallaan, hän harrastaa metsästystä.

Isä on hyvä ampumaan lintuja, hän hiipii ja ampuu ne pystykorvan haukusta. Usein hän tuo mukanaan teeren tai metson.

Nyt tunnelma on erilainen. Muistan vieläkin sen tunteen ja synkeän metsäpolun. Äidin huoli ja isän tuima olemus ovat jääneet mieleeni.

Äkkiä isä pysähtyy ja kysyy panoksia, ehkä hän on nähnyt metson, ajattelen. Panoksia ei löydy mistään.


ÄIDIN HUOLI JA ISÄN VIHA

Muistan suuttumuksen ja äidin sanat niiden putoamisesta. Minulle on jäänyt tunne, että äiti oli heittänyt panokset metsään, siinä tulee huoli.

Palaamme takaisin ja isä on synkkä, mutta emme läydä panoksia. Muistikuva loppuu siihen. Tunne huolesta on jäänyt mieleeni, ehkä siinä oli pelkoa, jota en silloin vielä tunnistanut.

Minulle ei koskaan ole selvinnyt mitä metsässä tapahtui ja miksi panokset katosivat, mutta muistokuva matkasta on tallennettuna alitajuntaani.

Huoli jostain tuntemattomasta, ehkä pelon esiaste. Uskon itse, että vanhemmillani oli joku riita ja äiti heitti panokset pois, tai sitten ne putosivat, tai unohtuivat mökille. Isän vihainen olemus ja äidin huoli jäi, ja sen muistan.

KAUPPIAS OLI TAPPAA MINUT

Kauppias, joka ajoi karanneen koiramme yli ja oli vähällä tappaa minut autonsa puskurilla lumivallia vasten ei aiheuttanut minkäänlaista pelkoa.

Kerron tapauksesta blogissa “Yliajo”. Muistan vain puskurin paineen, hengen salpautumisen ja helpotuksen kun farmariauto kaasutti pois.

PELKO TULEE ELÄMÄÄNI

Pelko tuli ensimmäisen kerran elämääni kun olin yksitoistavuotias. Muistan tarkalleen tapauksen, joka sai minut ensimmäisen kerran elämässäni tuntemaan pelkoa.

Pelko, jota koin oli pelko äidin kuolemasta. Yritin estää sen omalla tavallani. Kuvittelin pystyväni siihen. Ajattelin, että voisin pysäyttää kuoleman. Kaikkivoipaisuus, joka siinä iässä vallitsee on ihailtavaa.

ISÄNI LEMPEÄ SISAR

Olin erään kaverini luona ja kuulin siellä tarinan, joka toi pelon elämääni. Pelon äidin kuolemasta. Kaverini kertoi tutusta naapurin pojasta, jonka äiti kärsi päänsärystä. Eräänä yönä hänen äitinsä oli herännyt kovaan kipuun ja noussut vuoteestaan. Hän oli mennyt hakemaan särkylääkettä, mutta menehtynyt aivoverenvuotoon.

Pelko oli tullut elämääni ja aloin tarkkailla äitiäni. Kuulostelin olisiko hänen päänsä kipeä. Pelkoa ehkä lisäsi myös se, että useat isäni sukulaisista olivat kuolleet aivoverenvuotoon. Yhden heistä, isäni sisaren muistan erittäin hyvin. Hän oli lempeä ja ystävällinen nainen.

Hän kuoli isäni tavoin aivoverenvuotoon jo alle viidenkymmenen vanhana. Äiti kertoi hänen aavistelleen jo kuolemaansa. Viimeisen kerran kun he olivat tavanneet hän oli kertonut siivonneensa niin hyvin, että voisi vaikka kuolla. Pian se tapahtuikin.

Hän sai aivoverenvuodon, mutta toipui siitä, niin että isäni ja äitini kävivät häntä sairaalassa tapaamassa. Käynnin jälkeen verenvuoto kuitenkin uusiutui ja hän menehtyi siihen.

PÄÄTIN PYSÄYTTÄÄ KUOLEMAN

Minä päätin estää äitini kuoleman. Ajattelin loogisesti, että tuo kaverini äiti oli kuollut siitä syystä, että meni hakemaan särkylääkettä keittiöstä. Päätin estää sen ja pelastaa äitini. Kehitin mielessäni toimivan suunnitelman.

Kerroin isälle ja äidille pelkääväni pimeää. Sanoin, että haluan nukkua heidän makuuhuoneessaan. Sain luvan ja siirsin patjani äidin puolelle sänkyä.

Siinä nukuin sitten monta yötä ja heräsin jokaiseen äitini liikkeeseen. Pelko oli todellista. Äitiin liittyi kaikki mikä oli turvallista elämässä. Olin ensimmäisen kerran kohdannut pelon enkä pitänyt siitä.

Lopulta väsyin äidin vartiointiin, kasvoin ulos siitä pelosta ja siirryin omaan huoneeseeni. Mutta pelot olivat tulleet elämääni ja ovat osa sitä tänäänkin.




OMAT PELKONI

En pysty puhumaan pelosta tieteellisellä tasolla tai leiki asiantuntijaa. Olen tavallinen ihminen ja puhun vain sydämeni tasolta, kerron omat kokemukseni, mutta pyrin aina olemaan rehti.

Sankariainesta minussa ei ole. Hetkittäin voin ylittää itseni, mutta jos saan harkita, niin mieluummin kierrän vaaratilanteen. Kohti käyn vain jos menetän malttini tai kyseessä on vaaratilanne jonka arvioin itseäni merkittävämmäksi.

Äidin kuoleman pelon kohtasin edellä kuvamallani tavalla ja isäni kuoleman aivoverenvuotoon ollessani seitsemäntoista. Kerron isäni kuolemasta blogeissani “Isän käsi” ja “Rantasauna”.

PELOT HALLITSIVAT ELÄMÄÄNI

Isäni kuolema tuli niin yllättäen, että en sitä osannut enkä ehtinyt edes pelätä. Oman kuolemanpelkoni se kuitenkin toi elämääni.

Isäni kuoleman jälkeen aloin pelätä omaa kuolemaani. Pelkäsin kuolevani isäni ja hänen lukuisten sukulaistensa tavoin aivoverenvuotoon.

Kuolemanpelko oli kammottava tunne. Oma minuuteni tuntui vielä silloin heikolta. Isä otettiin pois juuri kun ehkä olisin tarvinnut häntä kaikkein eniten. Olin kasvamassa mieheksi ja minuuteni oli kehittymässä. Ajauduin väärille teille. Pelot hallitsivat elämääni.

PELOISTA MONET OLIVAT TURHIA

Meni muutamia vuosia joiden aikana pelot olivat vähällä saavuttaa minut, ne ajoivat kohti umpikujaa ja lopullista tuhoa. Näin monen kaverini ja tuttuni katoavan sinne. Kävin retken myös siellä missä unohdus ja itseltään katoaminen asuu. Heräsin sen käynnin jälkeen ja tapasin elämäni tärkeimmän ihmisen.

Hymytyttöni tapaamisen jälkeen elämäni asettui uuteen uomaan. Sain otteen elämästä ja sain perheen. Vuodet ovat menneet ja olen kiitollinen että selvisin nuoruuteni peloista. Monet niistä olivat turhia ja kuviteltuja.

DYSTONIAAN SAIRASTUMINEN

Sairastuminen ja työttömyys lomautuksen muodossa kohtasivat minua viime kesänä. Pelkoja nekin, mutta ne eivät pystyneet nujertamaan minua. Varsinkin lomautus oli suuri helpotus ja olen siitä hyvin kiitollinen.

Servikaaliseen dystoniaan sairastuminen oli toteutunut pelko. Siitä olen kertonut lukuisissa blogimerkinnöissäni ja selkeimmin sen alkuvaiheista voi lukea blogista “Ajelin autoa sinistä, kun niskani alkoivat inistä!”

PARANTUMATON SAIRAUS

Eräänä aamuyönä loppukesästä viime vuonna kohtasin parantumattoman sairauden pelon. Olin valvonut niskaväännöissä, heittelyissä ja kivuissa koko yön. Tajusin aamun valjetessa, että en parane tästä koskaan.

Pelko tuli siinä vaiheessa, kauhu täytti sydämeni ja ajattelin, että tässä on koko loppuelämä. Viimeiset vuodet tai vuosikymmenet tulevat olemaan pahenevia ja leviäviä dystoniavaivoja.

Itkin sen tuskan ulos ja vaimoni itki kanssani. Itkun jälkeen tuli syvä rauha. Olin mennyt siitä läpi. Enää en pelännyt. Tämän kanssa eletään. Eletään sitten.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti