sunnuntai 18. toukokuuta 2014

JUNA POHJOISEEN

VIIDAKKOLINJA KULJETTI LÄPI MAALAISMAISEMIEN

Kävelen sorakatua kohti linja-autoasemaa. Bussi Helsinkiin lähtee kymmentä vaille kahdeksan. Olen perillä yhdeksän maissa ja ehdin mukavasti junaan ennen kymmentä.

Vettä tihuuttaa hiljalleen, mutta en ottanut matkaan sateenvarjoa, haluan nauttia tihkusateesta. Reppu painaa mukavasti selkääni. Minulla on siinä kaikki mitä matkaani tarvitsen.

Pidän siitä ajatuksesta, että kaikki on matkassa. Elämässä on muutenkin liikaa kaikkea. Hyödytöntä ryönää on riesaksi asti jokaisella.

VIIDAKKOLINJALLE

Tulen linja-autoasemalle ja näen bussin olevan jo poikittain ovien edessä, se on Pohjolan Liikenteen auto.

Käyn kurkistamassa edessä ja varmistun pääteaseman. Innoissani jätän huomioimatta pienet paikkakunnat välissä. Olen unohtanut jo käsitteen “viidakkolinja”.

Bussin ovi avautuu ja nuori parrakas mies tervehtii ystävällisesti. Ilmoitan matkan ja maksan neljätoista euroa. Vähän ihmettelen hintaa, koska se mielestäni pitäisi olla hieman enemmän.

Epäilykseni katoavat matkan ilosta ja katselen itselleni mukavan paikan, josta voin antaa pääni rauhassa vääntyä vasemmalle.

PITKÄN LINJAN BUSSI

Istahdan penkkiin ja asettelen repun viereeni. Auton ovet sulkeutuvat ja bussi nytkähtää liikkeelle. Vilkaisen kelloa, joka on vasta kahtakymmentä vaille. Vuoroni piti lähteä kymmentä vaille.

Äkkiä muistan lasteni Helsingin matkat ja legendaariset tarinat viidakkolinjoista, jotka kiertävät kaikki kylätiet ja maitolaiturit. Tajuan nousseeni sellaiseen.

Lähetän vaimolleni viestin ja hän kysyy, että nousinko sinivalkoiseen bussiin ja jos en niin olen “viidakkolinjalla”. Kysyn moneltako tämä on perillä ja pian kuulen, että varttia vaille kymmenen.

Minulla on siis parikymmentä minuuttia aikaa Kampista asemalle. Ehdin varmasti ajattelen, ellei bussi ole myöhässä.

KATSON MAALAISMAISEMAA JA YMMÄRRÄN

“Viidakkolinja tosiaan kiertää kaikki kauniit maalaismaisemat ja on varsinainen “sightseeing” alueelle. Toinen toistaan kauniimpia kivinavettoja seisoo jykevinä tien laidassa.

Ohitamme vanhan ränsistyneen, suuren rakennuksen, jonka kyltissä on Kartanontie. Mietin onkohan siinä erään alueen kirjailijan isän kotitalo.

Olen lukenut hänen elämänkertansa, jossa hän kertoo lapsuuden käynneistään jo mahtinsa menettäneessä kartanossa. Surullinen on muisto isästä, kartanon pojasta, joka hukkui jäihin jonnekin tänne.

VEHREÄT JA KUMPUILEVAT MAISEMAT

Vihdin Jokikunnas on mielestäni eräs idyllisimmistä maalaiskunnista jonka olen nähnyt. Aina kun pienen kylän läpi ajelen ihailen sen vehreää jokisuistoa, kumpuilevia mäkiä, hyvin hoidettuja peltoja ja kauniita maalaisrakennulsia.

Tulemme Vihtiin vajaan tunnin ajon jälkeen. Olemme edenneet parikymmentä kilometriä ja Helsinkiin on vielä viisikymmentä.

Auto pysähtyy jatkuvasti ja koukkailee kinttupoluilta vaikuttaville reiteille. Alan ymmärtää nimen “viidakkolinja” syvemmän merkityksen.




RAIDE YHDEKSÄN

Nummelaan saavumme lopulta yhdeksän jälkeen ja matka etenee siitä eteenpäin vauhdilla. Välillä koukataan tietysti pari metsätaivalta, mutta pian aletaan jo lähestyä Helsinkiä.

Perille Kamppiin tullaan jopa viisi minuuttia etuajassa, joten ehdin hyvin asemalle. Katson raiteen yhdeksän ja vaunun kaksi. Nousen Intercity-junan toiseen kerrokseen. Ja katson paikkani.

LIHAPIIRAKOITA JA LAUANTAIMAKKARAA

Viime kerrasta, kun matkustin istumapaikalla on jo pitkä aika ja yksin matkustin viimeksi armeijassa. Silloin kävin Imatran Rajakoulua ja matkustin yöpikajunalla Kemijärvelle.

Ostin aina matkalle paketin lihapiirakoita ja siivutettua lauantaimakkaraa. Muutama kalja ravintolavaunussa ja yö meni torkkuen. Hyvin sen nuorena ja terveenä jaksoi.

NISKATUKI NARISEE

Nyt näkee kaikesta, että tekniikka on tullut VR:n vaunuihin. Istuimen vieressä on pistokkeet kännykän lataukseen ja langaton verkko toimii juohevasti. Nettiä voi käyttää. Facebookissa keskustella ja päivityksiä tehdä.

Ravintolavaunua mainostetaan tämän tästä, mutta minulla on niin hyvät eväät, etten usko tarvitsevani sen palveluja.

Nautin tästä junan liikkeestä ja rytmistä. Juna ei varsinaisesti kolkuta enää, vaan humisee eteenpäin lievästi jyräten ja keinahdellen.

Istun toisen kerroksen takanurkassa ja niskatuki narisee koko ajan, mutta olen aika immuuni vähäiselle narinalle.




KILOMETRIEN MITTAISET MUISTOT

Ohitamme Lapuan ja tulemme pian Kauhavalle. Monet muistot kulkevat mieleni läpi kilometrien aikana. Alun jännityksen jälkeen niskani ovat rauhoittuneet, eikä dystonian oireita juurikaan tunnu.

Ainoastaan jos keskityn johonkin, vaikka ikkunasta katsomaan jotain tiettyä kohtaa maisemassa niskani jäikystävät ja vääntö alkaa vasemmalle. Rennosti pädille kirjoitellessa olo on oireeton.

OMAT EVÄÄT

Ravintolavaunussa olisi tarjolla perinamuusia ja lihapullia tai vaihtoehtoisesti porsaanlihaleikettä hintaan neljätoista euroa.

Kahvin ja junassa paistetun omenahillomunkin saisi neljällä eurolla. Päätän kuitenkin pysyä omissa eväissä ja syön pari sämpylää limukan vauhdittamana.

Ohitamme sympaattisen Härmän aseman ja taustalle piirtyvät Powerparkin laitteiden profiilit. Aukeat peltomaisemat täyttyvät auringon valolla. Kevät on hyvässä vauhdissa myös Rtelä-Pohjanmaalla.

VIIDENKYMPIN AVAIN

Kuuluttaja ilmoittaa, että joku on lukinnut toisen pyörän omana pyöränään vahingossa. Nyt omistaja ei saa pyöräänsä irti. Kuuluttaja pyytää lukitsijaa saapumaan paikalle, että tilanne selviää.

Kuulutus tuo mieleeni hukkaamani pyörän avaimen vuosia sitten. Olin ostanut pyörän aikoinaan myytyäni soutuveneeni ja se oli minulle rakas kulkupeli.

Ei auttanut muuta kuin viedä pyörä lukkoliikkeeseen porattavaksi. Jämäkkä lukkoseppä porasi viidelläkympillä lukon auki. Seuraavana päivänä löytyi myös avain lähikaupan ilmoitustaululta. Otin sen muistoksi, sentään viidenkympin avain.




KATKENNUT LATVUS

Tuon jämäkän ystävällisen lukkosepän loppu oli surullinen. Hän oli kesämökillään kaatamassa puita, kun arvaamatta erään puun latva katkesi.

Huonoksi onnekseen hän juoksi suoraan putoavan latvuksen alle. Paikalle saatiin myös pelastushelikopteri, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä.

Olen usein metsätöissä, kun olen kaveriani ollut auttamassa jutellut ja pohtinut tuota tapaturmaa, niin pian voi lähtö tulla.

Niin pian voi onnettomuus sattua kenelle vain. Jokainen hetki elämässä on arvokas lahja, eikä mitään voi jättää odottamaan parempaa aikaa. Paras aika on aina nyt.

KOHTALOKAS KURKISTUS

Toinen tapaus, joka mieleeni tulee useiden vuosien takaa on eräs tuttu. Hän oli lempeä ja ystävällinen mies ja työskenteli junassa.

Kerran hän oli auttamassa erästä naista polkupyörän nostamisessa vaunusta. Asema oli pieni ja hän kurkisti oviaukosta kohtalokkaasti ulos.

Vaikka olikin ammattilainen kävi hänelle vahinko ja hänen pääjänsä iskeytyi joku kilpi tai muu pylväs radan varresta. Myös hän menehtyi heti.





“TAUTIVUOSI” BLOGI

Olen viime aikoina lukenut mielenkiintoista blogia, jonka nimi on “Tautivuosi”. Blogi kertoo elävästi ja kokemusperäisesti rintasyöpään sairastuneen naisen yhdestä vuodesta.

Tuo vuosi on 2013 ja hänelle se on kirjaimellisesti luku 13. Suosittelen lukemaan tuota todellisesta elämästä ja sairauden voittamisesta kertovaa blogia. Linkki siihen löytyy blogini oikeasta alalaidasta.

“SULJETTU MAA”

Matkakirjaksi otin Barbara Demickin kirjan “Suljettu maa”. Kirja kertoo kuuden Pohjois-Koreasta loikanneen ihmisen tarinan.

Elämästä tuossa kommunistisen diktatuurin maassa ja pakenemisesta sieltä. Junan nytkähtelyssä on mukava lueskella.

Antaa ajatusten levätä lauseissa. Kirjan puhutteleva sanoma sopii hyvin radanvarren karuihin maisemiin.

VELJEN LUO YÖKSI

Veljeni soittaa, kun juna ohittaa Oulaisten aseman. Hän kysyy moneltako olen Rovaniemellä ja lupaa tulla noutamaan minut asemalta.

Veljeni sanoo, että menemme ensin syömään ja sen jälkeen yövyn hänen luonaan. Seuraavana päivänä jatkan hänen kyydissään tai bussilla Kemijärvelle.

Hän kertoo tapauksen hiljattain kotoa kun oli kahden alzheimerin tautia sairastavan äitimme kanssa.



TISKIPÖYTÄ OLI LAINEHTINUT KAHVIA

Äiti oli lähtenyt keittämään kahvia, mutta huutanut keittiöstä, että mistä tänne tällainen uudenaikainen kahvinkeitin on tuotu.

Veljeni oli mennyt keittiöön ja tiskipöytä oli lainehtinut kahvia.

Äiti oli unohtanut laittaa tuttuun, moneen kertaan käyttämäänsä kahvinkeittimeen pannun alle.

SYÖMME JA SAUNOMME

Intercity-juna saapuu Rovaniemelle varttia vaille yhdeksän. Matka on kestänyt vajaa yksitoista tuntia. Veljeni on minua vastassa parkissa, heitän repun autoon ja menemme hänen kotiinsa.

Syömme veljeni vaimon valmistaman herkullisen aterian, saunomme ja katsomme jääkiekkopelin. Sitten lähdemme nukkumaan. Seuraavana päivänä jatkan matkaani Kemijärvelle.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti