keskiviikko 28. toukokuuta 2014

HIIRENPESÄ JA JUOKSIJA

ALZHEIMERIN RINNALLA DYSTONIANI TUNTUU LIEVÄLTÄ

Herään rajuun painajaiseen. Taistelen jotain voimaa vastaan, unessa se on paha voima. Yritän sulkea oven ja pitää pahan ulkopuolella. Saan voiman ja ovi sulkeutuu.

Sisälläni alkavat soida sanat. Ne ovat hyviä sanoja tutusta Bonhoefferin virrestä “Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt”.

Ulkoa kuuluu hyviä ääniä. Sinitinttiperhe sirkuttaa kuin perhejuhlissa.

Perhettä pienessä pöntössä riittääkin, sillä poikaset ovat kuoriutuneet ja pitävät omaa, hentoa mutta vaativaa meteliään.

PÖRHEÄ SINITINTTI

Eräänä päivänä näin, kuinka sinitiainen hypähti pöntöstä orrelle oudon näköisenä. Näytti siltä, kuin sen selkään olisi kasvanut kyttyrä tai lisäosa. Katsoin tarkemmin ja otin kuvan siitä. Linnun selässä vaikuttu olevan kuin poikanen.

Sinitintin sulat olivat aivan pörhöllään. Kuvista ei näe, että sillä olisi varmasti poikasta selässään, enkä tiedä tuoko lintu sillä tavoin poikaset ulos pöntöstä. Voi olla, että se oli vain hautoessaan pörhistänyt itsensä suojellakseen perhettään.

VIIKKO OMAISHOITAJANA

Otan telakasta kännykän. Kello on puoli neljä. Makoilen vielä ja annan ajatusten liikkua vapaasti. Viikko sitten olin vielä Lapissa hoitamassa alzheimerin tautia sairastavaa äitiäni.

Hän saattoi herättää minut aamuyöllä antamaan lääkkeitä. Opin tuon viikon aikana arvostamaan valtavasti omaishoitajien ja vanhusten hoitajien työtä. Näin läheltä, kuinka muistisairaan vanhuksen hoito on jatkuvaa hoivaamista ja heräilyä.

Viimeisen yön pohjoisessa olin appeni luona, joka hoitaa myös muistisairasta vaimoaan. Bussi Kemijärveltä lähti aamuviideltä, joten nousimme puurolle ja kahville jo neljän aikaan. Appeni totesi, että Lapin kesä on niin kaunis ja lyhyt, ettei sitä sovi tuhlata nukkumiseen.

APPENI MAALAUKSEN TARINA

Appi-isäni on hieno luonne. Hän on myös taidemaalari, jonka herkkiä maalauksia aina ihailen heillä käydessäni. Kuuntelen myös mieluusti appeni tarinoita vanhoista ajoista. Hänen ajatuksensa on kirkasta ja tarinat soljuvat kuin tunturipurosta, raikkaina ja aina yhtä virkistävinä.

Eräs tauluista on aina kiehtonut minua, vaikka se itsessään on varsin tavallinen tapahtumiltaan. Maalauksessa lempeän oloinen mummo istuu keinutuolissa pirtissä oranssinsävyisessä mekossa ja kirjavassa esiliinassa. Hän on ehkä istahtanut hetkeksi lepäämään.

Mummon sylissä makoilee kissa poissaolevan valppaana ja rentona. Maalauksen tunnelma on leppoisan tiivis ja odottava. Hetki on pysähtynyt, mutta elävä, siihen voi jäädä hetkeksi odottamaan. Kuuntelemaan narahduksia ja oven käyntiä. Juoksijapoikaa jota mummo odottaa.

KIRGIISIN POIKA

Tauluun liittyy tarina, kuten joihinkin muihinkin appeni tauluihin. Maalaus on ihmisestä, joka kerran eli täällä ja istui keinutuolissaan odottaen poikaansa. Tämä oli kova urheilemaan, häntä kutsuttiinkin kansan suussa Juoksijapojaksi tai pelkästään Juoksijaksi.

Juoksija oli erään vaeltavan kirgiisin poika. Tämä oli ohikulkumatkallaan, vaeltaessaan kohti suurta Venäjänmaata osunut taloon ja asunut siellä jonkun aikaa.

Taulun nainen oli pojan äiti, nyt jo mummo ja poika jo nuorukainen. Hän tapasi juosta pitkin Kemijärven sorateitä jalassaan vaaleanpunaiset naisten pitkät alushousut, juoksijan housut. Hän urheili ja eli mielikuvitusmaailmassaan.

KIMPPU KEDON KUKKIA

Appeni kertoo, että Juoksijapoika tapasi aina silloin tällöin vierailla ohi juostessaan myös heillä. Aina kylään tullessaan hän keräsi kimpun kukkasia ja toi ne anopilleni, joka silloin oli talon nuori miniä.

Hän tuli vaaleanpunaisissa urheiluhousuissaan, pysähtyi vähän kauemmas ja kumarsi ojentaen samalla talon nuorelle emännälle kedon kukkasia. Hän oli rakastunut kuningatar Elisabetiin ja toi usein terveisiä tältä.

Juoksijan äidin kuoltua hänet sijoitettiin paikalliseen vanhainkotiin. Loppuelämänsä hän eli siellä ja oli tulisesti rakastunut erääseen palvelutalon kauniiseen hoitajaan. Juoksemista hän ei kuitenkaan koskaan lopettanut.

AIKANSA VÄRILÄISKÄT

Juoksin Lapissa käydessäni usein lenkin, joka osittain kulki samoja reittejä, kuin appeni tarinassa. Ajattelin juostessani tuota nuorukaista ja hänen maailmaansa. Mietin mihin hänenkaltaisensa ovat kadonneet.

Monet appeni tarinoiden ihmisistä ovat olleet aikansa väriläiskiä, kylähulluiksikin kutsuttuja, mutta enimmäkseen hyväntahtoisesti.

Heistä riitti aina jutuille juurta ja päivälle puhuttavaa. He elivät rikkaan mielikuvituselämän. Mietin, että onko heidät lääkitty tänään pois silmistä?


TOSITEEVEETÄ LIVENÄ

Useita tarinoita on muistoissani appeni kanssa käytyjen keskustelujen hedelminä. Olen tallentanut ne sydämeeni ja toisinaan mietin heidän elämäänsä.

Näen niissä jotain hyvin inhimillistä ja arvokasta, mutta täysin vierasta tälle ajalle. Olisi väärin siirtää heitä tänne pilkattavaksi.

He elivät aikana, jolloin ymmärrettiin vielä hitaampiakin, ihmisiä jotka elivät toisessa ajassa, mutta olivat silti mukana arjessa. He olivat aikansa tositeeveetä livenä.

Näen silmissäni tuon maalauksen appivanhempieni seinällä. Näen kiireettömän hetken iltapäivällä ja kissa sylissä istuvan mummon. Hänellä on aikaa ja rauhaa. Juoksijapoika on urheilemassa vaaleanpunaisissa juoksuhousuissaan.

RUOKITTAVIA RIITTÄÄ

Nousen keittämään kahvit puoli viideltä. Avaan säleverhot ja katselen ulos. Tänään on tulossa pilvinen päivä. Muutaman päivän helteet ovat ohi ja tulossa sadepäiviä.

Sinitintit eivät niistä välitä. Terhakkaana lintu pujahtaa pöntön tikulle joku toukka suussaan ja pujahtaa sisään. Nopeasti se palaa takaisin ja lähtee noutamaan lisää syötävää. Poikasia on luultavasti kymmenkunta, joten ruokittavia riittää.

OMENANKUKKIEN SADE

Leikkasin eilen nurmikon ensimmäisen kerran tänä kesänä. Piha oli täynnään omenapuun kukkasista irronneita lehtiä. Niitä satoi tuulessa kuin lumihiutaleita.

Tänä vuonna kukinta on tavallista nopeampi ja kukat tippuvat lähes heti kukittuaan. Onneksi pikku pörriäiset ovat nopeita ja tehokkaita pölyttäjiä.

BOTULIINIHOIDOSTA YLI KAKSI KUUKAUTTA

Niskani ovat nyt vähän heikommassa kunnossa koska edellisestä hoidosta on jo yli kaksi kuukautta. Autolla ajaessa tai kyydissä istuessa on pideltävä leuasta, että pää pysyisi suorassa.

Oikealle katsoakseni minun on käännyttävä kokonaan siihen suuntaan tai käännettävä päätä kädellä. Välillä se on rasittavaa, kun joku pyytää katsomaan siihen suuntaan tai autolla ajaessa on vilkaistava tuleeko ketään.

DYSTONIA JA ALZHEIMER

Kaikki vaatii enemmän tahtoa, mutta toisaalta pienetkin tekemiset muodostuvat näin merkittäviksi. Ennen luonnolliset pienet liikkeet voivat nyt olla suorituksia, jotka tehtyään on tyytyväinen. En ole katkera tästä sairastamastani servikaalisesta dystoniasta, kyllä tämän sairauden kanssa pärjää.

Näin viime viikolla niin rajun sairauden, että tämä dystoniani tuntui sen rinnalla lievältä kuin nuhakuume. Alzheimerin tauti on niin elämää ja ihmistä muuttava, että siihen verrattuna moni muu sairaus on siedettävä.

HIIRENPESÄ

Eilen illalla olin halkomassa puita kaverini apuna. Olen siellä aina mieluusti, saan raitista ilmaa ja käsille luontevaa tekemistä. Hartia- ja niskalihakset saavat luonnollista liikettä ja hyvää kuntoilua.

Halkoessamme puita kaverini kertoi eläinrakkaasta ystävästään. Hän on karu kaveri, ikänsä metsätöitä tehnyt riski mies, mutta hellä sydämeltään.

Puupinoja purkaessaan hän oli löytänyt pinon päältä, puiden suojista hiirenpesän.

Hän oli kutsunut kaverini katsomaan pieniä vikisijöitä. Ruokaakin hän tapaa aina viedä metsän asukkaille. Usein pikku hiiret ehtivät osille ensin.

Suojellakseen pikku inisijöiden pesää tämä karski mies oli kertonut pinoja halkokoneelle purkaneelle toiselle työmiehelle, ettei pureta vielä pinoa siitä kohtaa.

Sanoi kaverilleni silmää vinkaten, että siellä on linnunpesä. Annetaan poikasten kasvaa rauhassa.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti