keskiviikko 28. toukokuuta 2014

ÄITI PIEN

TÄMÄ ON SINUN KOTISI ÄITINI PIENI

Alzheimerin tautia sairastava äitini purskahtaa itkuun, kun kysyn muistaako hän viime viikon yölliset tapahtumat. Sanoo muistavansa, vaikka toivoo, että juuri ne olisi unohtanut. Itkee ja huokaa, että miksi hänestä piti tulla tällainen.

Sanon, ettei se hänen syytään ole. Alzheimerin taudista se johtuu. Sairaus panee tekemään ja sanomaan asioita, joita myöhemmin katuu, mutta ei niistä tarvitse syyllisyyttä kantaa.

Ensimmäinen yöni omaishoitajana alkoi voimakkaalla kohtauksella, joka yllätti minut täysin. En osannut varautua siihen, enkä arvannut, että se tulee niin rajulla ja yllättävällä tavalla.

PEUKALO HIPSI SUUHUN

Olimme juuri ennen äidin nukkumaan laittamista keskustelleet sängyn laidalla vanhoista muistoista. Olin sanonut, että tulen sitten myöhemmin siihen viereen nukkumaan. Hän oli muistellut kuinka pienenä vielä nukuin hänen ja isäni välissä.

Olin silloin lopettanut tutin imemisen, mutta siirtynyt peukalon imijäksi. Peukalon imemisestä minua vieroitettiin monilla tavoin, olen siitä kertonut blogissani “Peukalopoika”.

Tuona iltana, herkkänä hetkenä ennen alzheimer-taudin aiheuttamaa kohtausta äitini muisteli niitä aikoja. Hän kertoi, että minä olin ennen nukahtamista sanonut äidilleni, että pidä sitten äiti huoli, ettei peukalo hipsi yöllä minun suuhuni.

Äiti oli luvannut pitää huolen ja rukoiltuamme iltarukouksen asettunut nukkumaan. Tunnin kuluttua kaikki oli muuttunut. Kerron siitä tarkemmin blogissani “Äitini ja alzheimer”.

Nyt minut yllättää, että äiti muistaa tuon yön tapahtumat ja itkee, se tuntuu pahalta.



KAIKKI KONEET MENEVÄT RIKKI

Juttelemme puhelimessa kuluneesta viikosta ja hän kertoo auton menneen rikki. Oli jättänyt välille ja viety huoltoon. Sama auto, jonka käyttöön ja oikkuihin sain hyvät ohjeet, kun tulin tuuraamaan leikkaukseen menevää omaishoitajaa.

Hyvin ohjeistettuna käytin viikon ajan vanhaa volkkaria, joka toimi kuin enkeli. Ainoastaan viimeisenä päivänä, juuri kun minun piti käydä apteekista äidille alzheimer-laastareita auto kieltäytyi käynnistymästä.

Nyt volkkari oli jättänyt jopa välille. Elämässä kaikki pettää lopulta, jopa volkkarit. Mikäs ihme sitten jos ihmisen koneistokin jättää kerran jokaisen välille. Kukaan ei omin voimin pääse perille asti.

AUTTAVAT NAAPURIT

Onneksi äidilläni on jykevä isäpuoleni turvana ja omaishoitajana. Hän toipuu hiljalleen parin viikon takaisesta polvileikkauksesta ja vastaa samalla äitini hoidosta.

Polven hoito on vaatinut viime päivinä käyntejä taksilla sairaalassa ja auton rikkimeno on aiheuttanut lisää järjestelyjä. Onneksi ystävälliset naapurit ovat jälleen olleet auttamassa ja käyttäneet kaupassa.

KOTI LAMMEN RANNALLA

Kotona olostaan äitini kertoo kuin tunnistaen ympäristöään. Hän kertoo lammesta, jonka rantatörmällä talo on. Hän sanoo rantasaunan siellä olevan, saman saunan, jonka isäni aikoinaan siirsi alas rantaan. Kerron siitä blogissani “Rantasauna.”

Äiti kertoo lammen nimen, aivan kuin varmistaen tietävänsä missä on. Hän on vähitellen mielessään palaamassa sinne, minne muistisairaat tapaavat palata, ensimmäiseen kotiin, lapsuuskotiin. Mutta nyt äiti on vielä omassa kodissaan ja löytää paikalle oikeat nimet.

TYTTÖ VÄSYI UINTIRETKELLÄ

Viime viikolla, kun olin kotona omaishoitajaa tuuraamassa, äitini usein huolehti lammesta. Hän kysyi lukuisia kertoja, aina uudelleen ja uudelleen, että ovatko lapset rannassa, etteivät lampeen huku.

Mietin usein, että miksi äiti sitä aina kysyy, sillä ei hän koskaan ääneen huolehtinut siitä kun olimme nuoria. Kysyin sitä äidiltä ja hän kertoi, että eräs tyttö, lammesta kauempana sijaitsevasta talosta oli kauan sitten hukkunut uintiretkellä.

Talo on sama, josta kerroin blogissani “Se kesä oli viimeinen” ja silloin se oli vielä asuttu. Välillä se saneerattiin alkoholistien hoitokodiksi, mutta jäi sitten tyhjilleen. Nyt talo, vankka hirsirakennus on myyty ja sitä remontoidaan taas uuteen uskoon.

MUTAPOHJA OLI PETTÄVÄN IMEVÄÄ

Talon tyttö oli lähtenyt uintiretkelle ja ulottanut matkansa kauas lammen päähän, purolle asti. Lampi on pitkä ja rannoiltakin upottavaa, imevää mutapohjaa, vaikeaa nousta ylös ilman laituria.

Muistan, kuinka nuorena uimme aivan rantamättäille ja kiskaisimme sieltä itsemme ylös, jos rantaan yritti kävellä imi muta syvemmälle ja väsynyt saattoi vajota syvyyteen.

Näin oli myös tytölle käynyt. Hän oli uupunut kesken uintimatkan ja lähtenyt pyrkimään rantaan. Mutapohja oli kuitenkin estänyt rantaan pääsyn ja väsynyt tyttö hukkunut.

MUISTISAIRAAN KIRKKAAT MUISTOT

Äiti muisteli nyt usein tätä murheellista tapausta. Hänen mielessään jäytävä alzheimerin tauti sotki sen tähän hetkeen ja juuri tapahtuvaan. Usein hän kyseli, että mihin se tyttö meni ja tarkoitti etelässä asuvaa nuorinta siskoani. Pelkäsi lampeen menoa aina uudelleen.

Äidin tarinoista ja muistoista moni oli niin kirkkaita, etten hetkeäkään epäile niiden todenperäisyyttä. Tiedän hyvin, että muistisairauteen liittyy hyvin kirkkaita aikoja, kun sairauden ote hetkeksi herpoaa.

Surullista vain, että äiti näyttää muistavan myös hetkiä, jolloin sairaus sai sanomaan ja tekemään asioita, jotka saavat sillä hetkellä kyyneleet silmiin. Voi vain lohduttaa, että syy on Herra Alzheimerin eikä äitini.

TARINA TALOA HAMUAVASTA PANKINJOHTAJASTA

Tarina pankinjohtajasta, joka hamusi kotiamme isäni kuoleman jälkeen on usein kuohuttanut myös minun mieltäni.

Äiti on kertonut tapauksen usein ja viime viikon aikanakin lukuisia kertoja. Koskaan tarina ei ole oleellisesti muuttunut, joten uskon sen olevan täyttä totta.

Isäni kuoleman aikoihin kotimme oli vielä velkainen ja kaikki lainat jäivät tietysti äitini hoidettavaksi. Äiti yritti saada pankista lisälainaa selvitäkseen alkuun, mutta sitä ei herunut.

Nyt mennään osioon, joka liittyy äitini muistin ja kerronnan varaan. Uskon kuitenkin tarinan pitävän paikkansa, koska se ei uusintojen aikana koskaan muuttunut.

KAVERILLE TALO HALVALLA

Äiti kertoi kuulleensa, kuinka pankinjohtaja oli jo lupaillut silloista uutta kotitaloamme jollekin. Hän oli kehaissut, että siellä on uusi talo lammen rannalla, ei se leski sitä pysty yksin pitämään.

Olen kuullut, että 90-luvun laman aikoihin eräät pankinjohtajat tapasivat hoidella näin taloja kavereilleen, joten en epäile äitinikään tarinaa mahdottomaksi.

PANKINJOHTAJA HARKITSI HETKEN

Äiti piti pientä kahvilaansa ja sai aina joskus järjestettäväksi kahvitilaisuuksia myös tilauksina. Eräs paikallinen pankki, toinen kuin se jossa äitini oli asiakkaana tilasi kahvituksen kokoukseensa. Äitini sattui siellä tapaamaan pankinjohtajan sattumalta.

Hän kysyi suorasukaiseen tapaansa pankinjohtajalta lainaa ja kertoi samalla tilanteensa. Pankinjohtaja harkitsi hetken ja kysyi siirtyisivätkö perheen kaikki tilit hänen pankkiinsa. Äitini lupasi ja pankinjohtaja lupasi lainan.

TÄMÄ ON SINUN KOTISI

Niin äiti pääsi yli vaikeimman ajan. Hän teki pitkää päivää kahvilassaan ja otti lisätöitä aina kun sai.

Lopulta lainat oli maksettu ja talo velaton. Leski oli kuin olikin pystynyt pitämään talonsa lammen rannalla.

Näinä päivinä äiti alzheimer-taudin kynsissä usein kyselee talosta ja kodistaan kuin eksynyt lapsi. Minä olen usein sanonut, että tämä on se koti, jonka puolesta sinä taistelit.

Tämä on se koti, jonka sinä pystyit pitämään ja maksamaan. Tämä on sinun kotisi, koti jonka meille pidit kovalla työlläsi äitini pieni.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti