lauantai 31. toukokuuta 2014

BOTULUS MAKKARA

TURKU ON DYSTONIAN PÄÄKAUPUNKI

Herään viisi yli kahden. Olen nähnyt rajuja unia, mutta en varsinaisia painajaisia. Uni ei enää palaa.

Päätä vääntää kaikissa asennoissa, mutta lepovapinaa ei ole. On vain jännite, joka rasittaa ja aiheuttaa kipua.

Olen nukkunut noin kolme tuntia ja kyllä sillä pärjää. En kapinoi tai tee siitä ongelmaa. On kiva olla olemassa ja kesäaamu koittamassa.

Kohta sinitiaiset alkavat tutut perheneuvottelut ja sirkutus kuuluu makuuhuoneeseen hyvin.

VOIMAKAS LEPOJÄNNITE

Käännän asentoa tiuhaan, mutta aina niska vääntyy kouristukseen. Merkillinen sairaus tämä dystonia. Miksi juuri lepotilassa tulee voimakkain jännite, joka tekee makoilusta vaikeaa.

Makoilu ei ole enää lepäämistä, se on suoritus. Ajattelen äitiäni, joka kamppailee alzheimerin taudin kanssa ja suhteutan tilani maamerkkien mukaan.

Elämä on sellaista, minä sen itse näkee ja kokee. Lahjaan voi pettyä tai siitä voi nauttia. Parempi nauttia.

KOHTUUDELLA LÄÄKKEITÄ

Tietysti voisin ottaa lääkkeitä lisää ja huumata itseni horrokseen, mutta en halua. En halua sitä tilaa ja kierrettä. En halua tulla riippuvaiseksi muusta kuin kahvista. Sitä juon viimeiseen tappiin asti ja vahvana jos vatsa kestää.

Olen nähnyt lääkeriippuvaisen reaktiot, kun hän jää ilman annostaan ja se näky tulee uniini, vie kauas liiasta lääkkeiden käytöstä. Parempi sietää kipuja ja valvomista ja käyttää lääkkeitä vain kohtuudella.

Ymmärrän silti hyvin, että useiden sairaiden on pakko käyttää lääkkeitä. Hyvä että niillä voidaan oloa helpottaa. En ole lääkkeiden vastustaja. Vastustan vain lääkkeiden liikakäyttöä.

Käytän itsekin lääkärin määräämän annoksen ennen nukkumista, muuten uneni jäisi vieläkin lyhyemmäksi ja heräilisin useammin.



LOHJALLA EI PISTETÄ KESÄKUUSSA

Botuliinipistoksilla hoidettava servikaalinen dystoniani vaatisi hoitoa kesäkuun aikana, mutta kutsua pistoksiin ei ole tullut.

Soitin toukokuun puolenvälin paikkeilla Lohjan neurologiselle polille, jossa olen saanut pistokset viime syksystä lähtien.

Osastosihteeri kertoi silloin, että vaikean lääkäritilanteen vuoksi Lohjalle ei anneta aikoja kesäkuulle.

Hän vakuutti, että tiedot pistettävistä potilaista on annettu Meilahteen ja Jorviin. Toisesta sairaalasta tulisi kyllä kutsu.

Kysyin silloin pitäisikö minun soitella sinne, mutta hän oli sitä mieltä, että ei tarvitse. Kutsu kyllä tulisi ja ellei tule, niin heille voi soittaa kuun vaihteessa.

YLIMÄÄRÄISET PISTETÄÄN YLITÖINÄ

Soitin kuitenkin Meilahteen ja kerronkin siitä blogeissani “Piikkienkelit” ja "Reppu ja reissumies". Sieltä kerrottiin, että Lohjan neurologitilanne on todella niin vaikea, että potilaat hoidetaan ylitöinä Meikussa.

Hieman rasittuneen oloinen hoitaja keroi, että kaikki Lohjan potilaat otetaan jonain ilta-aikana luultavimmin ja pistetään ylitöinä.

Perään ei kuulemma tarvitse soitella, koska kutsu kyllä tulisi aikanaan jos Lohjan tilanne ei parane.

KARJA-AUTOSSA PIIKILLE

Puhelun jälkeen teki mieli julistautua terveeksi sairaaksi. Ei tämä tauti sillä parane, mutta luottamus suomalaiseen julkiseen sairaanhoitoon alkaa rapautumaan.

Tuli tunne ja kuva karja-autosta, johon Lohjan neurologisen polin dystoniapotilaat on lastattu. Kesäkuun helteellä tuo karja-auto pysäköi Meilahden autohalliin ja ilmastointi jää pois päältä.

Pienet pyöreät verkkoreiät tuovat hieman kesän tuoksua auton sisätiloihin. Sisällä potilaat odottavat eri asentoihin vääntyneinä piikkejään.

PIIKIT PARKKIHALLISSA

Hiljainen puhe käy auton sisällä. Odottamaan tottuneet potilaat tietävät, ettei auta hermostua, muuten tilanne vain pahenee.

Lopulta ovet avautuvat ja yksi toisensa jälkeen saa kävellä autosta halliin. Pistokset tuikataan vauhdilla. Urahdukset rytmittävät neulojen vaihtoa. Nyt painetaan vauhdilla koko lasti läpi.

Tämä on tietysti huumorilla tehty skenaario, mutta kuvaa hieman niitä pelkoja, joihin heitteille ja oman onnensa nojaan jätetty potilas kokee.



KIOSKILLA PIIKILLÄ

Minulle on vajaan vuoden hoitojen aikana muodostunut kuva dystonian hoidoista julkisen sairaanhoidon puolella.

Vähän sellainen r-kioskilla käynnin maku näistä hoidoista on jäänyt. Resurssit ovat varmaankin niin vähäiset, ettei parempaan hoitoon pystytä.

Kertaakaan Lohjan neurologisella polilla ei ole käytetty pistoskohtien etsimiseen ENMG-laitetta (elektroneuromyografi).

Toisaalta jotkut väittävät, että kokenut neurologi pystyy määrittelemään paikan ilman laitettakin, toiset taas väittävät, että laitetta tulisi aina käyttää parhaan hoitotuloksen saamiseksi.

KOLMEN KUUKAUDEN VELTTOUS

Botuliinipistos on voimakas lääke ja väärään kohtaan pistettynä voi aiheuttaa elämää vaikeuttavan lihasheikkouden.

Eräälle potilaalle pistetty botuliini aiheutti pään painumisen hervottomaan virheasentoon kolmeksi kuukaudeksi.

On ikävä elää kuukausia pää leukaa vasten roikkuen. Onneksi botuliini haihtuu elimistöstä kolmen kuukauden aikana.

MAKKARASTA NIMENSÄ SAANUT LÄÄKE

Maailman voimakkain tunnettu hermomyrkky, jota käytetään eri dystoniamuotojen aiheuttamiin lihasjännitetiloihin on botuliinitoksiini.

Samaa ainetta käyttää myös kauneudenhoitoteollisuus ryppyjen oikaisuun. Toisille se on turhake, toisille hyödyke, ainoa lääke, joka helpottaa tuskaisaa oloa.

Toisille se on tapa hidastaa ulkokuoren rypistymistä. Mielestäni rypyt ovat aina olleet osa ulkoista karismaa ja luonnollista kypsymistä.

Katsoin kerran dokumentin, jossa botuliinitoksiinin kerrottiin löytyneen pilaantuneesta makkarasta ja botuliini sanakin tulee latinan kielestä, joka tarkoittaa makkaraa (botulus).

HIIRET KÄRSIVÄT PUOLESTAMME

Botuliinin testaamiseen käytetään eläinkokeita ja sadat tuhannet koe-eläimet menettävät jatkuvasti tuskallisen kuoleman kautta henkensä kokeissa.

On siksi tietysti arveluttavaa käyttää botuliinihoitoa pelkästään turhamaisuudesta, mutta niinhän tämä maailma toimii, joten siitä lienee turha kiukutella.

Hyvä on kuitenkin muistaa, että moni pieni ja viaton eläin menettää elämänsä kivuliaasti meidän dystoniaa sairastavien hoidon vuoksi.



HOITO JUOHEVAA YKSITYISELLÄ

Olen sen verran seurannut dystonian hoitoja eri sairaaloissa Suomessa, että minulla on suhteellisen kattava kuva julkisen puolen hoidoista.

Myös jonkinlainen kuva yksitysen puolen dystonian hoidosta on ajan oloon muodostunut eri kokemuksia kuullessani ja lukiessani.

Yleensä ottaen näyttää siltä, että yksityisellä puolella, itse maksettu ja kelan osittain korvaama hoito on juohevaa.

GURUMAINEN AURA

Pistokset annetaan kalliimmalla lääkkeellä, botuliinitoksiini Botoxilla ja uudet pistosajat sovitaan jo hyvissä ajoin, usein edellisen pistoksen päätteeksi.

Taso on kuitenkin vaihteleva myös yksityispuolella ja nimet potilaiden kokemusten mukaan määritetyistä taitavista pistäjistä usein tiedossa.

Huippukaarti on saanut ympärilleen jopa eräänlaisen gurumaisen auran, varmaan osittain syystäkin. Ammattitaitoa on joka alalla syytä arvostaakin.

HALVEMPIIN BOTULIINEIHIN SIIRRYTÄÄN

Julkisella puolella ollaan enenevässä määrin siirtymässä halvempiin botuliinitoksiineihin. Myös niiden vaikutuksesta on monenlaisia kokemuksia ja toisille ne kuulemma tehoavat jopa paremmin.

On myös julkisen puolen sairaaloita, joissa käytetään vielä kalliimpaa Botoxia, mutta lienee vain ajan kysymys, kun niissäkin siirrytään halvempiin tuotteisiin.



MARGINAALISSA SÄÄSTETÄÄN

Aikojen saaminen julkisella puolella tuntuu olevan paikkakuntakohtaista. Olen kuullut uutisia sairaaloista, joiden pistosajat ovat venyneet kuukaudenkin ylimääräistä, vaikka hoidoista on tiedusteltu ajoissa.

On myös sairaaloita, joissa uudet pistosajat annetaan heti entisten jälkeen. Nyt on sellainen vaihe menossa, että ajat tuntuvat yleisesti viivästyvän ja vaativan potilaan soittoja ruuhkapuhelimiin.

Vaikea taloudellinen tilanne varmaan näkyy ensimmäisenä tällaisten marginaalisairauksien hoidossa.

TURKU ON DYSTONIAN PÄÄKAUPUNKI

Kannattaa olla varakas jos sairastuu dystoniaan. Niin ja Suomessa suosittelen sairastumaan Turun suunnassa, siellä näyttää olevan hoidon huippuosaajat.

En ole juuri sieltä suunnasta moitteita hoidoista kuullut kuin jonkun verran. Turku vaikuttaa olevan dystonian pääkaupunki.






keskiviikko 28. toukokuuta 2014

ÄITI PIEN

TÄMÄ ON SINUN KOTISI ÄITINI PIENI

Alzheimerin tautia sairastava äitini purskahtaa itkuun, kun kysyn muistaako hän viime viikon yölliset tapahtumat. Sanoo muistavansa, vaikka toivoo, että juuri ne olisi unohtanut. Itkee ja huokaa, että miksi hänestä piti tulla tällainen.

Sanon, ettei se hänen syytään ole. Alzheimerin taudista se johtuu. Sairaus panee tekemään ja sanomaan asioita, joita myöhemmin katuu, mutta ei niistä tarvitse syyllisyyttä kantaa.

Ensimmäinen yöni omaishoitajana alkoi voimakkaalla kohtauksella, joka yllätti minut täysin. En osannut varautua siihen, enkä arvannut, että se tulee niin rajulla ja yllättävällä tavalla.

PEUKALO HIPSI SUUHUN

Olimme juuri ennen äidin nukkumaan laittamista keskustelleet sängyn laidalla vanhoista muistoista. Olin sanonut, että tulen sitten myöhemmin siihen viereen nukkumaan. Hän oli muistellut kuinka pienenä vielä nukuin hänen ja isäni välissä.

Olin silloin lopettanut tutin imemisen, mutta siirtynyt peukalon imijäksi. Peukalon imemisestä minua vieroitettiin monilla tavoin, olen siitä kertonut blogissani “Peukalopoika”.

Tuona iltana, herkkänä hetkenä ennen alzheimer-taudin aiheuttamaa kohtausta äitini muisteli niitä aikoja. Hän kertoi, että minä olin ennen nukahtamista sanonut äidilleni, että pidä sitten äiti huoli, ettei peukalo hipsi yöllä minun suuhuni.

Äiti oli luvannut pitää huolen ja rukoiltuamme iltarukouksen asettunut nukkumaan. Tunnin kuluttua kaikki oli muuttunut. Kerron siitä tarkemmin blogissani “Äitini ja alzheimer”.

Nyt minut yllättää, että äiti muistaa tuon yön tapahtumat ja itkee, se tuntuu pahalta.



KAIKKI KONEET MENEVÄT RIKKI

Juttelemme puhelimessa kuluneesta viikosta ja hän kertoo auton menneen rikki. Oli jättänyt välille ja viety huoltoon. Sama auto, jonka käyttöön ja oikkuihin sain hyvät ohjeet, kun tulin tuuraamaan leikkaukseen menevää omaishoitajaa.

Hyvin ohjeistettuna käytin viikon ajan vanhaa volkkaria, joka toimi kuin enkeli. Ainoastaan viimeisenä päivänä, juuri kun minun piti käydä apteekista äidille alzheimer-laastareita auto kieltäytyi käynnistymästä.

Nyt volkkari oli jättänyt jopa välille. Elämässä kaikki pettää lopulta, jopa volkkarit. Mikäs ihme sitten jos ihmisen koneistokin jättää kerran jokaisen välille. Kukaan ei omin voimin pääse perille asti.

AUTTAVAT NAAPURIT

Onneksi äidilläni on jykevä isäpuoleni turvana ja omaishoitajana. Hän toipuu hiljalleen parin viikon takaisesta polvileikkauksesta ja vastaa samalla äitini hoidosta.

Polven hoito on vaatinut viime päivinä käyntejä taksilla sairaalassa ja auton rikkimeno on aiheuttanut lisää järjestelyjä. Onneksi ystävälliset naapurit ovat jälleen olleet auttamassa ja käyttäneet kaupassa.

KOTI LAMMEN RANNALLA

Kotona olostaan äitini kertoo kuin tunnistaen ympäristöään. Hän kertoo lammesta, jonka rantatörmällä talo on. Hän sanoo rantasaunan siellä olevan, saman saunan, jonka isäni aikoinaan siirsi alas rantaan. Kerron siitä blogissani “Rantasauna.”

Äiti kertoo lammen nimen, aivan kuin varmistaen tietävänsä missä on. Hän on vähitellen mielessään palaamassa sinne, minne muistisairaat tapaavat palata, ensimmäiseen kotiin, lapsuuskotiin. Mutta nyt äiti on vielä omassa kodissaan ja löytää paikalle oikeat nimet.

TYTTÖ VÄSYI UINTIRETKELLÄ

Viime viikolla, kun olin kotona omaishoitajaa tuuraamassa, äitini usein huolehti lammesta. Hän kysyi lukuisia kertoja, aina uudelleen ja uudelleen, että ovatko lapset rannassa, etteivät lampeen huku.

Mietin usein, että miksi äiti sitä aina kysyy, sillä ei hän koskaan ääneen huolehtinut siitä kun olimme nuoria. Kysyin sitä äidiltä ja hän kertoi, että eräs tyttö, lammesta kauempana sijaitsevasta talosta oli kauan sitten hukkunut uintiretkellä.

Talo on sama, josta kerroin blogissani “Se kesä oli viimeinen” ja silloin se oli vielä asuttu. Välillä se saneerattiin alkoholistien hoitokodiksi, mutta jäi sitten tyhjilleen. Nyt talo, vankka hirsirakennus on myyty ja sitä remontoidaan taas uuteen uskoon.

MUTAPOHJA OLI PETTÄVÄN IMEVÄÄ

Talon tyttö oli lähtenyt uintiretkelle ja ulottanut matkansa kauas lammen päähän, purolle asti. Lampi on pitkä ja rannoiltakin upottavaa, imevää mutapohjaa, vaikeaa nousta ylös ilman laituria.

Muistan, kuinka nuorena uimme aivan rantamättäille ja kiskaisimme sieltä itsemme ylös, jos rantaan yritti kävellä imi muta syvemmälle ja väsynyt saattoi vajota syvyyteen.

Näin oli myös tytölle käynyt. Hän oli uupunut kesken uintimatkan ja lähtenyt pyrkimään rantaan. Mutapohja oli kuitenkin estänyt rantaan pääsyn ja väsynyt tyttö hukkunut.

MUISTISAIRAAN KIRKKAAT MUISTOT

Äiti muisteli nyt usein tätä murheellista tapausta. Hänen mielessään jäytävä alzheimerin tauti sotki sen tähän hetkeen ja juuri tapahtuvaan. Usein hän kyseli, että mihin se tyttö meni ja tarkoitti etelässä asuvaa nuorinta siskoani. Pelkäsi lampeen menoa aina uudelleen.

Äidin tarinoista ja muistoista moni oli niin kirkkaita, etten hetkeäkään epäile niiden todenperäisyyttä. Tiedän hyvin, että muistisairauteen liittyy hyvin kirkkaita aikoja, kun sairauden ote hetkeksi herpoaa.

Surullista vain, että äiti näyttää muistavan myös hetkiä, jolloin sairaus sai sanomaan ja tekemään asioita, jotka saavat sillä hetkellä kyyneleet silmiin. Voi vain lohduttaa, että syy on Herra Alzheimerin eikä äitini.

TARINA TALOA HAMUAVASTA PANKINJOHTAJASTA

Tarina pankinjohtajasta, joka hamusi kotiamme isäni kuoleman jälkeen on usein kuohuttanut myös minun mieltäni.

Äiti on kertonut tapauksen usein ja viime viikon aikanakin lukuisia kertoja. Koskaan tarina ei ole oleellisesti muuttunut, joten uskon sen olevan täyttä totta.

Isäni kuoleman aikoihin kotimme oli vielä velkainen ja kaikki lainat jäivät tietysti äitini hoidettavaksi. Äiti yritti saada pankista lisälainaa selvitäkseen alkuun, mutta sitä ei herunut.

Nyt mennään osioon, joka liittyy äitini muistin ja kerronnan varaan. Uskon kuitenkin tarinan pitävän paikkansa, koska se ei uusintojen aikana koskaan muuttunut.

KAVERILLE TALO HALVALLA

Äiti kertoi kuulleensa, kuinka pankinjohtaja oli jo lupaillut silloista uutta kotitaloamme jollekin. Hän oli kehaissut, että siellä on uusi talo lammen rannalla, ei se leski sitä pysty yksin pitämään.

Olen kuullut, että 90-luvun laman aikoihin eräät pankinjohtajat tapasivat hoidella näin taloja kavereilleen, joten en epäile äitinikään tarinaa mahdottomaksi.

PANKINJOHTAJA HARKITSI HETKEN

Äiti piti pientä kahvilaansa ja sai aina joskus järjestettäväksi kahvitilaisuuksia myös tilauksina. Eräs paikallinen pankki, toinen kuin se jossa äitini oli asiakkaana tilasi kahvituksen kokoukseensa. Äitini sattui siellä tapaamaan pankinjohtajan sattumalta.

Hän kysyi suorasukaiseen tapaansa pankinjohtajalta lainaa ja kertoi samalla tilanteensa. Pankinjohtaja harkitsi hetken ja kysyi siirtyisivätkö perheen kaikki tilit hänen pankkiinsa. Äitini lupasi ja pankinjohtaja lupasi lainan.

TÄMÄ ON SINUN KOTISI

Niin äiti pääsi yli vaikeimman ajan. Hän teki pitkää päivää kahvilassaan ja otti lisätöitä aina kun sai.

Lopulta lainat oli maksettu ja talo velaton. Leski oli kuin olikin pystynyt pitämään talonsa lammen rannalla.

Näinä päivinä äiti alzheimer-taudin kynsissä usein kyselee talosta ja kodistaan kuin eksynyt lapsi. Minä olen usein sanonut, että tämä on se koti, jonka puolesta sinä taistelit.

Tämä on se koti, jonka sinä pystyit pitämään ja maksamaan. Tämä on sinun kotisi, koti jonka meille pidit kovalla työlläsi äitini pieni.




HIIRENPESÄ JA JUOKSIJA

ALZHEIMERIN RINNALLA DYSTONIANI TUNTUU LIEVÄLTÄ

Herään rajuun painajaiseen. Taistelen jotain voimaa vastaan, unessa se on paha voima. Yritän sulkea oven ja pitää pahan ulkopuolella. Saan voiman ja ovi sulkeutuu.

Sisälläni alkavat soida sanat. Ne ovat hyviä sanoja tutusta Bonhoefferin virrestä “Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan olemme kaikki hiljaa kätketyt”.

Ulkoa kuuluu hyviä ääniä. Sinitinttiperhe sirkuttaa kuin perhejuhlissa.

Perhettä pienessä pöntössä riittääkin, sillä poikaset ovat kuoriutuneet ja pitävät omaa, hentoa mutta vaativaa meteliään.

PÖRHEÄ SINITINTTI

Eräänä päivänä näin, kuinka sinitiainen hypähti pöntöstä orrelle oudon näköisenä. Näytti siltä, kuin sen selkään olisi kasvanut kyttyrä tai lisäosa. Katsoin tarkemmin ja otin kuvan siitä. Linnun selässä vaikuttu olevan kuin poikanen.

Sinitintin sulat olivat aivan pörhöllään. Kuvista ei näe, että sillä olisi varmasti poikasta selässään, enkä tiedä tuoko lintu sillä tavoin poikaset ulos pöntöstä. Voi olla, että se oli vain hautoessaan pörhistänyt itsensä suojellakseen perhettään.

VIIKKO OMAISHOITAJANA

Otan telakasta kännykän. Kello on puoli neljä. Makoilen vielä ja annan ajatusten liikkua vapaasti. Viikko sitten olin vielä Lapissa hoitamassa alzheimerin tautia sairastavaa äitiäni.

Hän saattoi herättää minut aamuyöllä antamaan lääkkeitä. Opin tuon viikon aikana arvostamaan valtavasti omaishoitajien ja vanhusten hoitajien työtä. Näin läheltä, kuinka muistisairaan vanhuksen hoito on jatkuvaa hoivaamista ja heräilyä.

Viimeisen yön pohjoisessa olin appeni luona, joka hoitaa myös muistisairasta vaimoaan. Bussi Kemijärveltä lähti aamuviideltä, joten nousimme puurolle ja kahville jo neljän aikaan. Appeni totesi, että Lapin kesä on niin kaunis ja lyhyt, ettei sitä sovi tuhlata nukkumiseen.

APPENI MAALAUKSEN TARINA

Appi-isäni on hieno luonne. Hän on myös taidemaalari, jonka herkkiä maalauksia aina ihailen heillä käydessäni. Kuuntelen myös mieluusti appeni tarinoita vanhoista ajoista. Hänen ajatuksensa on kirkasta ja tarinat soljuvat kuin tunturipurosta, raikkaina ja aina yhtä virkistävinä.

Eräs tauluista on aina kiehtonut minua, vaikka se itsessään on varsin tavallinen tapahtumiltaan. Maalauksessa lempeän oloinen mummo istuu keinutuolissa pirtissä oranssinsävyisessä mekossa ja kirjavassa esiliinassa. Hän on ehkä istahtanut hetkeksi lepäämään.

Mummon sylissä makoilee kissa poissaolevan valppaana ja rentona. Maalauksen tunnelma on leppoisan tiivis ja odottava. Hetki on pysähtynyt, mutta elävä, siihen voi jäädä hetkeksi odottamaan. Kuuntelemaan narahduksia ja oven käyntiä. Juoksijapoikaa jota mummo odottaa.

KIRGIISIN POIKA

Tauluun liittyy tarina, kuten joihinkin muihinkin appeni tauluihin. Maalaus on ihmisestä, joka kerran eli täällä ja istui keinutuolissaan odottaen poikaansa. Tämä oli kova urheilemaan, häntä kutsuttiinkin kansan suussa Juoksijapojaksi tai pelkästään Juoksijaksi.

Juoksija oli erään vaeltavan kirgiisin poika. Tämä oli ohikulkumatkallaan, vaeltaessaan kohti suurta Venäjänmaata osunut taloon ja asunut siellä jonkun aikaa.

Taulun nainen oli pojan äiti, nyt jo mummo ja poika jo nuorukainen. Hän tapasi juosta pitkin Kemijärven sorateitä jalassaan vaaleanpunaiset naisten pitkät alushousut, juoksijan housut. Hän urheili ja eli mielikuvitusmaailmassaan.

KIMPPU KEDON KUKKIA

Appeni kertoo, että Juoksijapoika tapasi aina silloin tällöin vierailla ohi juostessaan myös heillä. Aina kylään tullessaan hän keräsi kimpun kukkasia ja toi ne anopilleni, joka silloin oli talon nuori miniä.

Hän tuli vaaleanpunaisissa urheiluhousuissaan, pysähtyi vähän kauemmas ja kumarsi ojentaen samalla talon nuorelle emännälle kedon kukkasia. Hän oli rakastunut kuningatar Elisabetiin ja toi usein terveisiä tältä.

Juoksijan äidin kuoltua hänet sijoitettiin paikalliseen vanhainkotiin. Loppuelämänsä hän eli siellä ja oli tulisesti rakastunut erääseen palvelutalon kauniiseen hoitajaan. Juoksemista hän ei kuitenkaan koskaan lopettanut.

AIKANSA VÄRILÄISKÄT

Juoksin Lapissa käydessäni usein lenkin, joka osittain kulki samoja reittejä, kuin appeni tarinassa. Ajattelin juostessani tuota nuorukaista ja hänen maailmaansa. Mietin mihin hänenkaltaisensa ovat kadonneet.

Monet appeni tarinoiden ihmisistä ovat olleet aikansa väriläiskiä, kylähulluiksikin kutsuttuja, mutta enimmäkseen hyväntahtoisesti.

Heistä riitti aina jutuille juurta ja päivälle puhuttavaa. He elivät rikkaan mielikuvituselämän. Mietin, että onko heidät lääkitty tänään pois silmistä?


TOSITEEVEETÄ LIVENÄ

Useita tarinoita on muistoissani appeni kanssa käytyjen keskustelujen hedelminä. Olen tallentanut ne sydämeeni ja toisinaan mietin heidän elämäänsä.

Näen niissä jotain hyvin inhimillistä ja arvokasta, mutta täysin vierasta tälle ajalle. Olisi väärin siirtää heitä tänne pilkattavaksi.

He elivät aikana, jolloin ymmärrettiin vielä hitaampiakin, ihmisiä jotka elivät toisessa ajassa, mutta olivat silti mukana arjessa. He olivat aikansa tositeeveetä livenä.

Näen silmissäni tuon maalauksen appivanhempieni seinällä. Näen kiireettömän hetken iltapäivällä ja kissa sylissä istuvan mummon. Hänellä on aikaa ja rauhaa. Juoksijapoika on urheilemassa vaaleanpunaisissa juoksuhousuissaan.

RUOKITTAVIA RIITTÄÄ

Nousen keittämään kahvit puoli viideltä. Avaan säleverhot ja katselen ulos. Tänään on tulossa pilvinen päivä. Muutaman päivän helteet ovat ohi ja tulossa sadepäiviä.

Sinitintit eivät niistä välitä. Terhakkaana lintu pujahtaa pöntön tikulle joku toukka suussaan ja pujahtaa sisään. Nopeasti se palaa takaisin ja lähtee noutamaan lisää syötävää. Poikasia on luultavasti kymmenkunta, joten ruokittavia riittää.

OMENANKUKKIEN SADE

Leikkasin eilen nurmikon ensimmäisen kerran tänä kesänä. Piha oli täynnään omenapuun kukkasista irronneita lehtiä. Niitä satoi tuulessa kuin lumihiutaleita.

Tänä vuonna kukinta on tavallista nopeampi ja kukat tippuvat lähes heti kukittuaan. Onneksi pikku pörriäiset ovat nopeita ja tehokkaita pölyttäjiä.

BOTULIINIHOIDOSTA YLI KAKSI KUUKAUTTA

Niskani ovat nyt vähän heikommassa kunnossa koska edellisestä hoidosta on jo yli kaksi kuukautta. Autolla ajaessa tai kyydissä istuessa on pideltävä leuasta, että pää pysyisi suorassa.

Oikealle katsoakseni minun on käännyttävä kokonaan siihen suuntaan tai käännettävä päätä kädellä. Välillä se on rasittavaa, kun joku pyytää katsomaan siihen suuntaan tai autolla ajaessa on vilkaistava tuleeko ketään.

DYSTONIA JA ALZHEIMER

Kaikki vaatii enemmän tahtoa, mutta toisaalta pienetkin tekemiset muodostuvat näin merkittäviksi. Ennen luonnolliset pienet liikkeet voivat nyt olla suorituksia, jotka tehtyään on tyytyväinen. En ole katkera tästä sairastamastani servikaalisesta dystoniasta, kyllä tämän sairauden kanssa pärjää.

Näin viime viikolla niin rajun sairauden, että tämä dystoniani tuntui sen rinnalla lievältä kuin nuhakuume. Alzheimerin tauti on niin elämää ja ihmistä muuttava, että siihen verrattuna moni muu sairaus on siedettävä.

HIIRENPESÄ

Eilen illalla olin halkomassa puita kaverini apuna. Olen siellä aina mieluusti, saan raitista ilmaa ja käsille luontevaa tekemistä. Hartia- ja niskalihakset saavat luonnollista liikettä ja hyvää kuntoilua.

Halkoessamme puita kaverini kertoi eläinrakkaasta ystävästään. Hän on karu kaveri, ikänsä metsätöitä tehnyt riski mies, mutta hellä sydämeltään.

Puupinoja purkaessaan hän oli löytänyt pinon päältä, puiden suojista hiirenpesän.

Hän oli kutsunut kaverini katsomaan pieniä vikisijöitä. Ruokaakin hän tapaa aina viedä metsän asukkaille. Usein pikku hiiret ehtivät osille ensin.

Suojellakseen pikku inisijöiden pesää tämä karski mies oli kertonut pinoja halkokoneelle purkaneelle toiselle työmiehelle, ettei pureta vielä pinoa siitä kohtaa.

Sanoi kaverilleni silmää vinkaten, että siellä on linnunpesä. Annetaan poikasten kasvaa rauhassa.












sunnuntai 25. toukokuuta 2014

VANHUKSET NAVETASSA

TARINA OMAISHOIDOSTA VUOSIKYMMENIEN TAKAA


Unessa olen taas kotona tai mummolan pirtissä, tila on tuttu, mutta erilainen. Huoneessa on hälinää ja silti rauhallista.

Tuttuja ihmisiä, joista yksi ja toinen katoaa taustalle. Näen mummonikin, joka kuoli jo vuosia sitten. Hän aina palveli, oli oppinut siihen ja teki sen aina luontevasti ja kauniisti.

Nyt minua pyydetään ojentamaan kahvia tai jotain tuolissa istuvalle äidin veljelle. Äitikin on hiljakseen taustalla.

Äidin veljeä en ole nähnyt vuosiin, mutta muistan hänet ystävällisenä ja leikkisänä hahmona, vähän veijarinakin.

Ojennan jotain, mutta hän alkaa laskea ja ymmärrän hänen tekevän kuolemaa. Olemme kokoontuneet jättämään hänelle jäähyväiset.

Hän ei ole kovin vanha, ehkä keski-ikäinen, jotenkin ajaton mies. Hän laskee ja haukkoo henkeään, päästyään seitsemään kahdeksaan hän sulkee suunsa kuin nyökäten ja on pois.

Suru huoneessa ei ole kovin suuri, kuolema oli näytös. Tajuan siinä unitilassa, että minulle näytettiin mitä kuolema on.

Tilanne näytetään unessa uudelleen hidastettuna, kuin elokuvassa. Taas laskeminen, hengen haukkominen ja suun sulkeminen nyökäten.

Näin se menee, näin ihminen lähtee tästä ajasta. Ymmärsitkö, uni kysyy minulta.


OMENANKUKKIEN TUOKSU

Herään siihen ja olen hieman väsynyt, sillä uni oli raskas. Kello on puoli seitsemän ja sinitiainen tilttaa puussa junnaavaa pätkäänsä. Nousen keittämään uittokahvit.

Kävelen puutarhassa ja hörpin kahvia, se on väkevää ja maistuu kookosrasvan pehmentämänä herkulliselle. Nautin omenankukkien tuoksusta ja otan kuvia niistä.

Ampiainen pörisee katon rajassa. Päätän estää sen pesän teon terassin yläpuolelle, muuten se estää joukkoineen kesällä terassilla istumisen.

AAMUHETKI PUUTARHASSA

Kirjosiepot ovat tehneet pesän omenapuuhun alkukeväällä kiinnittämääni pönttöön. Istun terassin tuolille ja annan koko aamupäivän tuoksuineen ja tunnelmineen imeytyä sisääni.

Leijun atmosfäärissä ja väreilen sen mukana. Mietin vielä unta ja ajattelen, että sieluni on palaamassa kotiin.

Matka on pitkä ja fyysisesti päivässä kuljettu, mutta sisin, ihmisen sielu kulkee omaan tahtiinsa. On vain odotettava ja uskottava, että koettu sulautuu kokonaisuuteen ja kasvaa voimaksi kohdata tuleva.

Unen sanoma uskoakseni oli siinä. Tiedän tarkalleen mihin tilanteeseen uni liittyi. Uni liittyi erääseen äitini muistoon, jonka hän kertoi omaishoitajaviikkoni aikana.

ÄITINI TARINAT

Puhuimme äidin kanssa paljon asioita ja monet tarinat olivat luonnollisesti muistoja. Taaksepäin katsominen lienee paras vaihtoehto, kun elämän mitta alkaa täyttyä.

On hyvä katsoa mistä tultiin, kenen kanssa matkattiin ja mitä tapahtui. Ensimmäisen, raskaan ja painajaismaisen yön jälkeen, josta blogissani “Äitini ja alzheimer” kerron, viikko sujui jo hienosti.

Vaikean yön ja sairauden väkevän esiintulon jälkeen pienet oirehtimiset ja muistihäiriöt tuntuivat vähäisiltä. Aina oli joku lapsi menossa lampeen, tyttö kadonnut tai kaikki muut juuri huoneessa olleet poistuneet.

Olimme äidin kanssa kahden, mutta porukkaa tuntui olevan äidin mielestä paikalla paljon, jostain syystä ne vain aina olivat hukassa.

TERÄVÄ AJATTELIJA JA KERTOJA

Äitini on hyvä tarinankertoja ja muistelija. Kuuntelen mieluusti hänen kertomuksiaan. Minun ei ole mitään syytä epäillä hänen muistojaan, pidän niitä tarkkoina ajan ja ihmisten kuvauksina.

Äidin tarinoiden pitävyyttä todistaa mielestäni se, etteivät ne oleellisesti muutu. Ihmiset, ympäristö, sananparret ja luonteet pysyvät samanlaisina.

Ensimmäisen yön ja aamun sekavat tarinat päättyivät, kun alzheimerin taudin ote herposi ja äitini palasi terävän ajattelunsa kera takaisin. Hän on aina ollut hyvin nopeaälyinen ja tarkka sanoja.


RAJUT MUISTOT

Huoltoaseman kahvilaa pitäessään hän vaiensi pahimmatkin jullikat, jotka pöydissä alkoivat kovalla äänellä kukkoilemaan.

Äidin muistot ovat rajua elämää ajalta, jolloin elämän rapauttamat vanhukset voitiin heittää navetan parsiin, kun heistä ei ollut enää hyötyä.

Tiedän, että uneni liittyi juuri siihen tapaukseen. Kerroin tuon tarinan blogissani “Tuulikellon tarina”.

VÄKEVÄ TARINA

Puhuimme äitini kanssa usein siitä muistosta. Palasin itsekin siihen mieluusti, se oli niin väkevä tarina.

Elin mukana tuon nuoren pariskunnan elämän, matkan korpeen, tilan rakentamisen ja lasten kasvattamisen.

Näin silmissäni heidät riutuneina vanhuksina, jotka olivat lapsilleen taakka. Ihmisen kovuus tulee tarinassa niin pelkistetysti esiin, etten ole koskaan sitä niin tarkasti kuvattuna kuullut.

VANHUKSET SIIRRETTIIN NAVETTAAN

Tarinassa oma tytär ottaa sillä ehdolla, että saa mittavasta metsäpalstasta puolet, vanhukset kotiinsa.

Hän muuttaa metsät rahaksi ja kun taloon tulevat häät siirtää vanhukset pirtin nurkasta navetan parteen, ovat siellä pois juhlakansan silmistä.

Äitini kertoo, kuinka hän nuorena tyttönä kävi siellä navetassa. Oli alkusyksy, eikä lehmiä vielä oltu tuotu navettaan. Kaikki oli puhdasta ja kalkittua.

NAVETAN PARRESSA KYYNELEET SILMISSÄ

Yhteen parteen oli nostettu vanhuksille vuoteet. Siellä he makasivat vällyjen alla. Äitini kertoo, etteivät he sanoneet mitään kun hän kävi navetassa vanhuksia katsomassa.

Kyyneleet olivat kuitenkin valuneet ryppyisille poskille. Itkien oli äinikin lähtenyt navetasta. Hän oli nuori tyttö silloin eikä tietenkään voinut asialle mitään.

Hän sanoi hävenneensä vanhusten kohtaloa niin paljon, että oli vuosikymmeniä vaiennut siitä. Nyt vasta hän tunsi halua kertoa tuon tarinan, joka tuskallisesti painoi hänen mieltään.

VANHAINKOTIIN KAUAS KOTOA

Äitini kertoi, että kun tytär oli muuttanut metsät rahaksi hän oli väsynyt vanhusten pitoon pirtissään. Tytär oli mennyt kunnanisien luo ja sanonut, ettei jaksa huolehtia vanhuksista enää.

Vanhainkotiin vanhukset siirrettiin kauas toiselle paikkakunnalle, sinne mistä he olivat lähteneet korpea raivaamaan.

Tuo kunta oli velvollinen vastaamaan vanhuksista, koska sinne he elämänsä aikana olivat veronsakin maksaneet, sinne he myös kuolivat.

TÄDILLE PULLAKAHVEET

Hautajaiset olivat karut ja niukat. Vanhukset haudattiin ja päälle mentiin kahvilaan. Nyt tullaan kohtaan, jossa äitini muistelema tarina ja minun viime yön uneni yhdistyvät.

Kahvilassa saman näköinen mies, joka unessani istui tuolissa, sama mies, jolle minun piti ojentaa jotain, seisoi kahvilan tiskillä.

Oli hautajaiskahvien aika. Hautajaisväen pöydässä istunut vanhusten tytär huusi silloin miehelle kahvilan tiskille, että “Ostapas tädille pullakahveet ja tuo pöytään”.

Mies oli ajatellut, että et sinä kyllä näitä pullakahveja ansaitsisi, mutta oli kuitenkin ostanut.

Äidilleni hän oli kertonut, että vei pullakahvit pöytään. Hautajaiskahvitkin tytär maksatti muilla.

TUOMITA EI VOI

Kysyin äidiltäni, että maksoiko elämä takaisin. Saiko tuo vanhukset navetan parteen siirtänyt tytär mittansa mukaan elämänsä aikana?

Äitini sanoi, ettei hän koskaan huomannut tämän kantavan edes huonoa omaatuntoa asiasta. Eli varsin tyytyväisenä osaansa.

Ihmisen sydämeen emme tietysti näe ja sydämensä kovettaneen ihmisen tuska voi olla syvällä raskaiden ovien takana.

Hänen pojastaan tuli kylän juoppo, joten metsärahatkin taisivat virrata nesteenä kurkusta alas. Tuomita ei tietenkään voi.

SALAMOIDEN YÖ

Aika oli silloin erilainen, elämä inhimillisempää ja läheisempää, mutta monilta osin myös kovempaa ja raadollisempaa.

Tämä oli eräs äitini tarina, joka tuli viime yönä uniini. Yöllä oli kova ukkonen, jyrisi ja salamat välähtelivät.

Lopulta hiljeni ja alkoi kova, rytmikäs sade, joka uupui aamuyön aurinkoon.






lauantai 24. toukokuuta 2014

KOKEMUKSIA OMAISHOIDOSTA

ÄITINI ALZHEIMER-OIREET PUHKESIVAT ENSIMMÄISENÄ YÖNÄ


Kello on varttia vaille viisi aamulla, Kemijärven linja-autoasemalla on hiljaista. Vettä tihuuttaa ja valvontakamerat katselevat kysyvinä.

Viikko omaishoitajana on takanani. Mielenkiintoinen ja monella tavalla opettava viikko. Näin viikon aikana paljon ja kuulin vielä enemmän.

Pysähdyin pohtimaan ihmisen matkaa, lähtöasemaa ja vääjäämätöntä saapumista päätepysäkille.

Minne siitä matka jatkuu on arvoitus, mutta jonkun palasen tuosta elämän arvoituksesta löysin viikon aikana.

BUSSIMATKA ROVANIEMELLE

Kleinbussi saapuu umpiperäkärry perässään ja nitkahtaa linja-autoaseman eteen. Kuljettaja kurottaa avaamaan oven ja sanoo huomenen.

Maksan seitsemäntoista euroa matkasta Rovaniemelle ja vaihdamme muutaman sanan sateesta. Olen ainoa matkustaja autossa, joten saan rauhassa valita istumapaikkani.

Otan paikan keskivaiheilta, siitä mistä voi katsella vasemmalle, koska sinne pää joka tapauksessa taipuu.

ENSIMMÄINEN YÖ

Vettä valuu ikkunaa pitkin kuin suuria kyyneleitä. Minullakin on vähän itkuinen olo ja haikea tunnelma.

Olen kokenut ja nähnyt viikon aikana niin paljon, että kokonaisuuden muodostumiseen menee aikaa.

Ensimmäinen yö kotona, alzheimerin tautia sairastavan äitini omaishoitajana oli shokki, josta en ole toipunut vielä.

OMAISHOITAJAN RAPORTTI

Sulattelen ja muotoilen sitä mielessäni varmasti vielä pitkään. Pystyn vastaanottamaan tuon kokemuksen ja sen yön kaoottiset vaiheet vain pieninä annoksina.

Minusta ei ole siihen, että annetaan asioiden olla ja unohdetaan. Minä yritän muistaa mitä omalle muistisairaalle äidilleni tapahtui sinä yönä.

Yritän myös muistaa mitä kaikkea tapahtui ja kuulin tuon viikon aikana. Tämä on minun raporttini viikosta omaishoitajana.

ASEMAMIEHEN POIKA

Kirjoitan tätä Rovaniemen aseman odotushuoneessa. Helsinkiin menevä InterCity juna lähtee kahden tunnin kuluttua, joten minulla on hyvin aikaa.

Korkeilla puutuoleilla on helppo istua. Tuolien malli sopii sairastamaani servikaaliseen dystoniaan hyvin ja olen lähes oireeton.

Aina välillä ohi kävelee kovaäänisesti puhuvia VR:n työntekijöitä värikkäissä huomioasuissaan, muuten on hiljaista.

Tämä on tuttu ja mukava paikka minulle kirjoittaa, olenhan asemamiehen poika. Olen asunut elämäni ensimmäiset vuodet veturitallin takana, kääntösilta takapihallani.

VESI VALUU NOROINA IKKUNASTA

Matka Kemijärveltä Rovaniemelle kestää vajaa puolitoista tuntia. Misissä kyytiin nousee nainen ja vähän ajan kuluttua mies.

Meidät kolme asiakasta kuljettaja vie läpi soiden reunustaman tien ja harvenevien lumitäplien värittämien karujen aapojen Rovaniemelle. Vesi valuu ikkunasta koko matkan ajan.

Vesinorot lasissa vievät ajatukseni viikkooni omaishoitajana. Ne itkevät minun puolestani, sillä omat kyyneleeni, omat tunteeni ovat säilöttynä syvemmällä, en ole uskaltanut avata niille vielä ovea.


LIIKAA MUUTOKSIA

Mietin äitiäni ja ensimmäistä yötä, syitä siihen mikä käynnisti niin voimakkaan alzheimer-taudin oireet hänessä.

Kuulin, että vastaavia kohtauksia oli ollut aikaisemminkin, mutta ne olivat olleet lyhyempiä. Nyt ilmeisesti suuria tekijöitä olivat muutokset, joita tuli sarjana liian monta yhdellä kertaa.

Isäpuoleni, joka on varsinainen omaishoitaja joutui polvileikkauksen vuoksi sairaalaan ja siskoni tuli ensimmäiseksi viikoksi hoitamaan äitiä.

Eräänä yönä hän oli herännyt siihen, että äitimme sai sairauskohtauksen. Säikähdys yllättävässä tilanteessa oli niin voimakas, että edes 112-numero ei ollut ensin tullut siskoni mieleen.

Ambulanssin saavuttua paikalle äitini oli viety sairaalaan. Terveyskeskuslääkäri oli ollut sitä mieltä, että erästä lääkettä, jota äitini on käyttänyt vuosikymmeniä kipuihin tulisi vähentää.


ALZHEIMER-OIREET PUHKESIVAT

Minä tulin vastaamaan hoidosta, juuri kun vieroitusoireet alkoivat. Omaishoitajan vaihtuminen ja voimakkaan lääkkeen aiheuttamat vieroitusoireet aiheuttivat sen, että alzheimer-taudin oireet puhkesivat yhden yön ajaksi hyvin rajulla tavalla.

Niin rajulla, että minun on vaikea sitä käsittää, vaikea sisäistää kuinka oma rakas äitini nopeasti muuttui täysin vieraaksi, ei tunnistanut minua ja nimitteli kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Veljeni, joka on luonteeltaan erilainen, suhtautui tapahtumaan enemmänkin huumorilla ja häntä nimittelyt suurimmalta osin huvittivat.

Hän kertoi kohdanneensa työnsä vuoksi niin vaikeita asioita, että osasi suhteuttaa niihin myös äitimme käyttäytymisen sairauskohtauksen aikana.

VIIMEINEN ILTA KOTONA

Omaishoitaja isäpuoleni oli päässyt sairaalasta kotihoitoon ja pystyi liikkumaan kyynärsauvoilla sisällä.

Minun oli määrä lähteä aamulla seuraavaan majapaikkaan tapaamaan vielä ennen etelään paluuta vaimoni vanhempia.

Halusin nähdä heitäkin, koska myös anoppini sairastaa muistisairautta. Hänellä on dementia ja heillä omaishoitajana arvokasta työtä tekee appeni.

Veljeni soitti Rovaniemeltä ja kertoi päässeensä juuri kokouksesta, hän halusi tulla yöksi Kemijärvelle työtehtävien vuoksi.

Saunoimme viimeisenä iltana ja söimme iltapalan. Äitini ja isäpuoleni menivät jo varhain sänkyyn. Minä katselin hetken televisiosta vaaliväittelyä ja siirryin uutisten jälkeen lueskelemaan vuoteeseen.

ISÄN HAUDALLA

Aamulla kävimme veljeni kanssa yhdessä isän haudalla, siivosimme sen talven havuista, kynttilöistä ja muusta roskasta. Haravoimme haudan vielä ja lähdimme, veljelläni oli jo kiire töihin.

Löysin isän haudalta särkyneen savikoristeen palasen, joka oli enkelin kasvojen puolikas.

Ajattelin, että jotain on mennyt elämässä rikki, enkä saa enää sitä korjattua. Otin palasesta kuvan ja asetin sen isän haudan reunaa vasten.

Sanoin lähtiessä veljelleni , että vastahan me olimme asemaperällä pikkupoikia ja isämme oli asemamies. Kävelimme autoon ja suuntasimme kotiin.

REPPU JA REISSUMIES

Hyvästelin äidin ja isäpuoleni, jotka lepäilivät sängyllä. Halasin äidin lujasti syliini ja niin lähdin.

Nostin repun selkään ja lähdin kävelemään alas mäkeä. Naapurit, jotka silloin ensimmäisenä yönä kävivät meillä olivat pihatöissä.

Juttelimme siinä hetken, hyvästelimme ja lähdin reppu tukevasti selässä keikkuen kohti keskustaa.

TARINATAAKKA

Olin vielä vuorokauden vaimoni vanhempien kotona ja kuulin heidän muistojaan, jotka painan mieleeni. Appeni on asunut koko elämänsä ajan tässä samassa paikassa.

Hänellä on lukematon määrä erikoisia ja mielenkiintoisia muistoja värikkäistä ihmisistä ajoilta joita ei enää ole. Tarinankerääjän taakka kasvaa. 

NAUTIN JUNAMATKASTA

Rovaniemen aseman odotushuone on täyttynyt puoli yhdeksään mennessä. Nostan repun selkään ja kävelen ulos.

Junani on jo ykkösraiteella, joten kävelen  vaunulle ja etsin paikkani. Puhelimesta haen mobiililipun valmiiksi ja etsin mukavan asennon. Nautin junamatkasta.




keskiviikko 21. toukokuuta 2014

TUULIKELLON TARINA

VANHUKSET SIIRRETTIIN KYLMÄSTI NAVETAN KARSINAAN

Tuulikello kalisee rytmikkäästi. Ulkona on aamusta pilvipoutaa, mutta nopeasti pilvet kerääntyvät harmaaksi massaksi. Telkkä lentää pönttöönsä tarkasti, ottaa hidastuksen siivet levällään ja sujahtaa reiästä sisään. Hörpin vahvat uittokahvit ja päätän lähteä aamulenkille.

Nukuin yön äitini vieressä. Hänen alzheimerin tautinsa on niin pitkällä jo, ettei häntä uskalla jättää yksin nukkumaan. Varsinkin kun viime päivinä on sattunut yöllisiä karkaamisia ja ambulanssin soittoa vaatineita sairaskohtauksia.

Yö meni hyvin ja nukuin sikeästi seitsemään asti. Heräsin hyvin levänneenä ja kurkkasin heti vierelleni. Äitini harmaa pää oli seinään päin kääntyneenä ja hän oli aivan hiljaa. Sanoin hyvät huomenet äitirakkaalle ja hän kääntyi selälleen, kertoi heränneensä kuudelta.

KOSTAMON KAUPPA

Keitämme vahvat aamukahvit ja päälle puurot. Ne syötyämme kysyn äidiltä voisinko käydä lenkillä. Hän lupaa pysyä kotona lenkkini ajan. Halaan äitiä lujasti ja sanon, että et saa lähteä mihinkään. Hän lupaa.

Juoksen alas mäkeä ja ajattelen ensin ravata Kemijärven keskustan läpi pitkällesillalle asti kuvaamaan. Juoksen Pelkosenniementietä ohi vanhan omakotitalon jossa lapsuudessani oli kauppa. Sitä sanottiin Kostamon kaupaksi.



RUOKALASKUA MAKSAMASSA

Muistan kerran kun äitini, joka piti asemabaaria lähetti minut Kostamon kauppaan tärkeälle asialle. Minun piti maksaa kuukauden ruokalasku kauppaan. En tiedä miksi minut lähetettiin asialle vaikka olin vasta ensimmäisellä luokalla koulussa. Rahaa minulla oli yli kuusisataa markkaa.

Muistan vieläkin summan koska rahanippu oli niin paksu ja äiti painotti, että siitä on pidettävä hyvää huolta. Kuljin tuon muutaman kilometrin välin asemalta kaupalle rahat tiukasti taskussani. Vastaani tuli vähän ennen kauppaa humalainen miesjoukko kovalla äänellä mekastaen.

JUOPPOREMMIN RYYPPYKIVI

Ajattelin miesten olevan menossa ostamaan kaljaa, joten päätin varoa heitä. Juoksin suuren kiven taakse piiloon. Kivi on vieläkin siinä vesitornin lähellä, mäessä jonka takana kauppa on. Kurkistelin sieltä, halkinaisen kiven takaa ja näin miesten tulevan kohti.

Ymmärsin miesten hoilaamisesta ja pullojen kalinasta tulleeni heidän ryyppypaikkaansa. Nopeasti he lähestyivät paikkaa ja tinsin kylmän metallin valuvan vatsanpohjaani. Näin häijyt ilmeet juoppojen kasvoilla ja puristin rahanippua taskussani.



VASTAKIRJA

Lähdin juoksemaan kiven suojassa kohti vesitornia ja kuulin takaani ölähtelyä, miehistä yksi horjui perässäni. Pingoin täysiä karkuun ja hän kaatui johonkin juurakkoon. Tulin mäen päälle ja vilkaisin taakseni. Mies hoippui kohti kiven luona odottavia kavereitaan.

Juoksin mäkeä alas kauppaan, avasin oven ja menin tiskille. Laitoin setelinipun pöydälle ja kerroin olevani äidin asialla. Myyjätäti otti vastakirjan esiin ja merkitsi siihen ja äidin minulle antamaan vihkoon summan maksetuksi. Rahat hän laittoi kassaan.

UNIONIN MUNKIT

Juoksen Pelkosenniementien päähän ja käännyn Rovaniementielle, joka vie Kemijärven keskustaan. Katselen suurta kaukolämmön teollisuusrakennusta ja valtavaa piippua. Sen takana ovat Kemijärven väylät, lopetettu sellutehdas ja Perävaaran huvikeskus.

Hölkkään pyörätietä Uittoniemeen asti. Siinä kohdassa on toisella puolella entinen Unionin huoltoasema. Siinä äitini piti kauan sitten huoltoasemaa. Siellä hän paistoi legendaarisia munkkejaan, jotka tunnettiin ympäri Suomea rekkamiesten kertomina.




HYLÄTTY UITTOVENE

Toisella puolella tietä on Uittoniemi. Juoksen suojatien yli ja hölkkään lähes umpeen kasvanutta polkua uittorantaan. Tuttu rakennus, jonka rannasta aikoinaan lähdimme aamuisin järvelle on yhä pystyssä. Jatkan siitä kohti Uittoniemeä ja otan samalla kuvia.

Uittoniemessä on enää yksi laiva ja vanha uittovene. Muistan kuinka samanlaisella veneellä ajelimme kovassa myrskyssä Kemijärven väylällä. Vene oli aallokossa lähes pystyssä välillä, mutta se tuntui vain hauskalta. Nyt vene on hylättynä rannassa.

ROPPUPOIKA

Vesi on niin alhaalla, että punaruskeaa maata näkyy kauas ulapalle. Mutaisessa maassa on siellä täällä pudonneita ja poisheitettyjä rautaosia. Mieleeni tulee paljon muistoja tästä lahdelmasta. Muistan kuinka täynnä elämää tämä oli aikoinaan.

Muistan erään vilkkaan ja mukavan nuoren miehen, joka oli “roppupoikana” uittolaivassa. Paikka oli haluttu, koska siinä sai olla uittolaivan kyydissä ja homma oli suhteellisen helppo. Vuorot vain olivat pitkiä ja kestivät aina uittolautan hinauksen ajan.



“PIKKUPOIKAKIN HEITTELEE”

Muistan tuon kaverin jo kouluajoilta. Hän oli muutaman vuoden minua vanhempi, enkä häntä varsinaisesti tuntenut. Muistan kun häntä jostain syystä heiteltiin lumipalloilla koulun pihalla. Minäkin osallistuin heittelyyn muiden mukana.

Muistan kun hän juoksi meidän luoksemme, vilkaisi minua alaspäin ja totesi, että “pikkupoikakin heittelee.” Nuo sanat saivat minut vähän häpeämään ja ajattelemaan, miksi minä heittelin muiden mukana vaikka poika ei ollut tehnyt minulle mitään pahaa.

ELÄMÄ JATKUU

Tuo kaveri tuli joskus uittolaivasta meidän kelluvalle taukotuvalle kahville ja muistan vieläkin hänen iloisen ilmeensä. Seuraavaksi talveksi hän lähti Ruotsiin tehdastöihin. Siellä sattui työtapaturma johon hän menehtyi. Hänet on haudattu isäni haudan viereen.

Juoksen Uittoniemestä poispäin ja muistelen monia muitakin tuon ajan tapahtumia. Tielle tullessani näen autojonojen lipuvan keskustasta kohti Särkikangasta ja Kemijärven asemaa. Elämä jatkuu, virtaa aina toisaalla ja poispäin.



ÄITINI TARINA

Minua alkaa palatessani jo huolettamaan äitini, joka jäi yksin kotiin, olen ollut yli tunnin lenkillä. Vettä alkaa tihuuttamaan loppumatkasta ja tihennän vähän juoksutahtia.

Äiti on keitellyt sillä välin meille kahvit ja ennen suihkuun menoa istahdan juomaan kupillisen. Äiti alkaa muistella vanhoja aikoja.

Hän muistaa hyvin menneisyyden ja uskon tarinoiden olevan todenperäisiä. Kuuntelen mielelläni, olenhan tarinankerääjä.

NUORET KORVENRAIVAAJAT

Äiti kertoo eräästä nuoresta parista, joka kauan sitten raivasi tilan korpeen. Mies oli metsänostaja ja oli löytänyt retkillään paikan. Sinne hän teki maatilan ja toi nuoren vaimonsa veneellä syvälle korpeen.

Voimakastahtoinen nuori vaimo ei koskaan unohtanut, että mies oli tuonut hänet sinne karuun korpeen, hän motkotti asiasta aina kun heille tuli riitaa. Toisinaan riita kävi niin kovaksi, että seinätkin rytisivät. Kaksi voimakasta tahtoa, korvenraivaajaa otti yhteen.



VANHUKSET NAVETAN KARSINAAN

Vuodet vierivät ja pari vanheni, oli tullut aika jättää tila seuraavalle polvelle. He jakoivat tilan ja metsän lapsilleen. Metsän saanut otti vanhukset hoitoon kotiinsa.

Vanhukset eivät olleet ymmärtäneet lisätä perintöön ehtoa elämän loppuun kestävästä hoidosta, se kostautui heille raskaasti.

He olivat tulleet nuorina korpeen, raivanneet tilan sinne ja jättäneet maat ja metsät lapsilleen. Nyt he olivat avuttomia vanhuksia.

Metsät saanut perillinen muutti ne rahaksi ja sen jälkeen siirsi vanhusten sängyt navetan karsinaan. Taloon oli tulossa häät, eikä hienon hääväen silmiin haluttu vanhuksia.

VANHUSTEN KOHTALO

Äitini kertoo käyneensä siellä vanhuksia katsomassa nuorena tyttönä vesi silmissä. Lopulta he olivat joutuneet vaivaistaloon kotiseudulleen, sinne mistä he kerran olivat lähteneet korpea raivaamaan.

Äitini kertoo, ettei hän ole tätä tarinaa ennen pystynyt kertomaan kenellekään. Jostain syystä hän tunsi nyt sen niin tuskana sisällään, että halusi kertoa minulle vanhusten kohtalosta.

TUULIKELLO KALKUTTAA

On kova myrsky, katto rymisee ja puut taipuvat tuulessa. Ovet narahtelevat ja aukeilevat. Tuulikello kalkuttaa. Äiti nukkuu päiväunia.

Mietin hänen tarinaansa, nuorenparin ympyrää, joka sulkeutui heidän kohdallaan vanhuksina karulla tavalla.

Minä uskon tarinan, mutta en ymmärrä sitä.