tiistai 8. huhtikuuta 2014

VESIESTE

KAHVIPÖYDÄSSÄ HÄN KERTOI KAIKEN

Puhuessaan ihminen käyttää äänensä soinnit, näyttää kasvojensa ilmeet ja kehonsa viestit. Pelkän sielunsa hän näyttää kirjoittaessaan.

Kirjoittajalla on vain sanat. Kirjain kirjaimelta taotut sanat. Sana sanalta ladotut lauseet. Lauseet, jotka muodostavat ajatuksia. Ajatukset, jotka kertovat koetun elämän muovaamasta sielusta.

Tämä tapahtuu tietysti silloin, kun on kysymyksessä rehellisyyteen pyrkivä puhuja tai kirjoittaja. Kuulijan ja lukijan vaisto riittää kyllä erottamaan heidät toisistaan.

ON SUKELLETTAVA SYVÄLLE

Puheita kyllä riittää. Puhujia ja taukoamatonta selitystä. Sitä syydetään kaikenlaisista puhujapöntöistä. Teot ovat usein erilaisia kuin puheet.

Kirjoittaessaan on uskallettava sukeltaa riittävän syvälle, muuten ei pääse pintaan.

On uskallettava mennä sinne, minne kaikki on upotettu. Sinne minne tuhotut elämät on upotettu. Puhtaat puhujat heittivät ne sinne matkalla kokouksiin.

VESIESTEEN REUNALLA

Muistan pienenä poikana, kun kävelin hautausmaalla vanhempieni mukana ja lähdin juoksentelemaan käytäviä pitkin. Tulin erään unohdetun haudan äärelle. Hauta oli kuin allas. Jossain vaiheessa arkku maan alla oli romahtanut ja sulanut lumi täyttänyt kuopan.

Pysähdyin kannat maata ruopien tuon haudan äärelle. Ajattelin pienen pojan kokemuksella tuota näkyä. Ajattelin sitä ikuisuutta, joka minulla olisi matkaa tuollaiseen kuoppaan. Nyt tuosta matkasta on jo mittava osa takana. Kuoppa lähestyy.

TILIT ON TEHTÄVÄ

Nyt on katsottava rehellisesti taakseen. On nähtävä mitä sinne jäi. Mitä tuli tehtyä? En kuulu niihin, jotka eivät halua katsoa taakseen. Heidän asenteessaan on liian kolkko sävy. Liikaa unohdettavaa. Peitettävää.

He haluavat unohtaa ja jakavat mielellään näitä viisauksiaan muillekin. Totta on, että menneet on kyllä syytä myös unohtaa ja jatkaa matkaa. Mutta välillä on hyvä tehdä tiliä tekemisistään. En haluaisi pestä käsiäni kenenkään hautakuopassa.

VEDEN TÄYTTÄMÄ KUOPPA

Niitäkin on, jotka pesevät. Heistä en haluaisi puhua. Ehkä he kerran joutuvat vastuuseen. Toivon niin. Liian moni on luikkinut karkuun ja puhuu nyt pöntöistään menneiden olevan menneitä. Tavallaan ymmärrettävää puhetta.

Muistan hyvin tuon veden täyttämän kuopan. Muistan pelon, jonka tunsin, kun katselin sen sammaloituneita reunoja. Sammakon, joka katseli reunalta liikkumatta. Sudenkorennon, joka lensi ruostuneen hautaristin yli.

VESIESTE ON KERRAN EDESSÄ

Askelmerkeistä tiedän, että tuo vesieste on pian edessä. On aika kääntää katse menneestä ja jättää se sinne. Tunnustaa, etten voi korjata enää enempää.

En halua kostaa väärintekijöilleni. En näe siinä mitään nautintoa. Suurin kosto on anteeksiantaminen ja elämän jatkaminen.

Tiedän, ettei ajatteleva ihminen voi olla joskus pohtimatta omia erehdyksiään. Voi olla, että siihen kuluu vuosia, jopa kymmeniä, mutta kerran se vesieste on edessä. Omien tekojen vesieste.

OMAT TEOT PAINAVAT

Siinä vaiheessa on jokainen yksin vesiesteensä kanssa. Tietoisena, että tuosta ei kukaan ole yli hypännyt. Siinä vaiheessa tilit tasataan.

Tieto siitä, että jokaisella on kerran se päivä edessään on niille lohduttava, jotka täällä jyrättiin.

Omien tekojen anteeksi antaminen itselleen on joskus kaikkein vaikein asia elämässä.

Ihminen voi ajautua itsemurhaan itsesyytösten ajamana. Hänen henkinen selkärankansa murtuu, kun hän näkee tekojensa mittasuhteet ja elämänvoimat loppuvat.

HUUMEET JA ASEET ARKIPÄIVÄÄ

Tunnen erään sellaisen miehen, jonka nuoruuteen kuului raakoja tekoja. Tekoja, jotka taakoittivat hänen vanhempansa raskaasti.

Alkoholi, huumeet ja aseet olivat arkipäivää. Linnakoulu tuli käytyä ja paljon jäi taakse, jonka haluaisi unohtaa.

Äiti sairastui syöpään ja kuoli sairaalaan. Isä eli vielä muutaman vuoden, mutta meni perässä. Molemmat sodat käynyt ahkera mies.

TAKANA VAIN VIRHEITÄ

Vielä hieman ennen kuolemaansa muistan, kuinka hän ääneen ajatteli tuota vesiestettä, joka nyt edessä vääjäämättä oli.

Hän sanoi itsekseen jutellen, että onkohan siellä haudan toisella puolella enää mitään. Hän oli vesiesteensä edessä ja nukkui pian pois. Nyt hän tietää vastauksen.

Tuo kaveri, jonka rankka elämä oli vienyt synkkiin tekoihin ja raakoihin porukoihin alkoi pohtia silloin elämäänsä. Hän katseli taakseen ja näki vain omat virheensä.

ÖISIN HAUTUUMAALLA

Hän näki, kuinka ne olivat ajaneet äidin ja isän kärsimyksiin. Hän näki olevansa syyllinen. Syyllinen äitinsä kuolemaan ja kärsimykseen.

Hän lopetti juomisen kokonaan ja usein öisin hän ajoi hautausmaalle. Siellä hän vietti aikaa vanhempiensa haudalla ja etsi rauhaa.

Hän ei pystynyt armahtamaan itseään. Hänen taakkansa oli liian raskas. Hän tunsi syyllisyyden murskaavan painon viimeisen vesiesteen edessä.

KIRKONPENKIT RUTISIVAT

Taakkojen ja syyllisyyden alla hän kävi kirkossa, mutta ei saanut rauhaa. Istui palveluksien ajan, nousi ja istui, mutta sydän ei antanut lepoa teoista.

Yksinäisen miehen taakka oli niin raskas, että kirkon penkit rutisivat, mutta kukaan ei kuullut. Oli saarnat, monet menot ja muuta ajateltavaa. Tärkeitä tapaamisia ja kirkkoherran vaaleja.

ITSESYYTÖSTEN KAHVIPÖYTÄ

Taakkansa alla tuo mies kohtasi eräässä kodissa vanhuksen. Monet elämän koulut käyneen miehen. Miehen, jota tämän maailman rahan ja vallan ahneet pelit eivät olleet sokaisseet.

Eivät hengelliset, eivätkä maalliset. Hän kohtasi vapaan miehen. Heti kahvipöydässä tuo taakoitettu mies alkoi syyttää itseään.

Hän purki sydäntään ja valitti, kuinka nuoruuden pahat teot ajoivat äidin moniin tuskiin ja veivät hautaan.

Nyt kun hän oli ymmärtänyt aloittaa elämän kuin alusta. Elää kuin miehet. Nyt molemmat vanhemmat olivat haudassa.

“ARMAHDA ITSESI”

Tuo vanha mies kuunteli vuodatusta kahvia hörppien. Maisteli porstuan kautta ja taitteli leipäjuustoa suuhunsa.

Hän katseli ikkunasta pihalla pomppivaa västäräkkiä ja nosti katseensa sinitaivaan pilvipoutaan.

Pääskyt kaartelivat kuin leikkien siellä.

Vanha mies katsoi uupunutta nuorta miestä. Laski kahvikupin kädestään, asetti käden olkapäälle ja sanoi painokkaasti:

“Sinun pitää armahtaa itsesi”.

NYT OLI AIKA OLLA MIES

Muuta ei tarvittu. Varjot vedettiin kasvojen yli ja valo alkoi kajastaa. Nuori mies heräsi kuin unesta. Hän ymmärsi tehneensä tilin menneisyydestään. Nyt oli aika mennä eteenpäin. Nyt oli aika näyttää, että hän oli mies.

Hän armahti itsensä. Löysi vaimon rinnalleen, sai lapsia ja elää lapsuudenkodissaan. Hän tekee töitä alkoholistien ja huumenuorten auttamiseksi ja elää tavallista elämää.

ASKELTEN ÄÄNI

Alkoholistityötä tekevät ovat sanoneet hänestä, että he voivat puhua paljon, mutta sinun askeleesikin kertovat näille enemmän.

Kokemus puhuu. Vesihaudalta tulleen jäljet voivat olla erilaiset kuin muilla, mutta niillä on erilainen voimakin.

JULMA TUOMARI

Joka kerta kun näen tuon miehen, näen hänen elämänmyönteisen asenteensa. Näen hänen raittiutensa ja perheensä. Joka kerta minä muistan nuo samat sanat.

“Sinun täytyy armahtaa itsesi”! Usein ihminen on itsensä julmin tuomari. Moni ihminen on tuominnut itsensä elinkautiseen ja istuu apeana sellissä avaimet taskussaan.

VIIMEISEN VESIESTEEN SANOMA

Minä kuljetin kerran masentuneen miehen sairaalaan. Olen kertonut tapauksesta blogissani “Viimeinen suora”.

Seuraavana aamuna tuo mies teki itsemurhan juoksemalla järveen. Hän kohtasi vesiesteensä, koska ei voinut armahtaa itseään.

Muistan kun kävelin hänen hautajaisissaan saattueessa ja mielessäni soivat sanat. “Älä ole itsellesi liian ankara, anna itsellesi anteeksi”!

“Sinun täytyy armahtaa itsesi”!







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti