perjantai 4. huhtikuuta 2014

UMPIKUJA

SUURET KYYNELEET VIERIVÄT VERHOILLA

Juon vahvat uittokahvit kookosrasvalla höystettynä ja puen lenkkivaatteet ylleni. Ulkona on aurinkoista, kevättuuli puhaltelee kasvoille kevyesti. Olen ensimmäistä kertaa lenkillä kesälenkkareilla, nastalenkkarit saivat jäädä odottelemaan vintille.

Juoksen tutun reitin ohi palvelutalon ja Porintien laitaa alas Karjaanjoelle. Virta on täysin sula. Jääreunukset joissain kohdissa muistuttavat vielä talvesta. Tulen vanhan voimalaitoksen kohdalle ja näen jotain, mikä pysäyttää minut. Juoksen sillalle josta pääsee kosken laavulle yli sementtiseinämillä vuoratun kanavan.

BETONISEINÄN EDESSÄ

Kanava vie sillalta eteenpäin muutamia metrejä ja päättyy betoniseinään, umpikujaan. Minä hätkähdän näkymää. Voimakas tunne käy lävitseni, kun ajattelen näkemääni. Umpikuja. Vapaaalta joelta voi päätyä tähän ja nähdä edessään vain betonisen umpikujan. Korkeat, maatuneet sementtiseinät korostivat umpikujan ahdistavuutta. Näin päättyy tie joskus.

Seison sillalla ja mietin niitä tilanteita elämässäni, jotka olen kokenut umpikujaksi. Tilanteeksi, josta ei enää jaksa nousta. On mahdottomaan edessä ja näkee sivuillaan vain menneisyyden maatuneet järkäleet. Kadonneet lannistajat, jotka ohjasivat tähän tilanteeseen. Ja edessä mahdottoman vastuksen, betoniseinän. Silloin näin jotain sellaista, mikä muutti mieleni maailmaa, avasi sen yli umpikujan.

PUU KOHOSI YLI MUURIEN

Näin keskellä umpikujaa puun, joka kohosi kohti taivasta. Sementtipohjaan oli tullut jossain vaiheessa halkeama, johon oli lennähtänyt siemen. Tuosta halkeamasta se oli kasvanut vuosien varrella komeaksi puuksi, joka kohosi yli sementtireunojen. Kohosi yli betonisen päätyseinän. Kohosi pois umpikujasta. Se oli löytänyt tien ulos umpikujasta.

Jatkoin juoksuani joen reunamilla ja ajattelin näkemääni. Pohdin miksi se vaikutti minuun niin voimakkaasti, miksi umpikuja ahdisti minua niin kovin. Olinhan juossut siitä usein ennenkin. Olin ohittanut sen lenkeilläni satoja kertoja. Miksi juuri nyt tuo näkymä pysäytti minut. Umpikuja.

Mieleeni tulee useita muistoja tilanteista, joissa olen joutunut elämässäni umpikujaan. Pohdin, miksi juuri nyt tuo paikka puhui minulle niin voimakkaasti. Mikä elämäni tilanne nousi mieleeni tuosta näkymästä.

HAUDAN UMPIKUJA


Seison isäni haudalla. Olen seitsemäntoista ja tammikuun pakkanen kiristyy hämärässä kaamoksessa. Hauta on siinä edessäni kuin umpikuja. Sinne isäni arkku lasketaan. Äiti itkee kovalla äänellä. Pikkusiskoni seisoo vieressä hiljaisena, armeijassa oleva isoveli polvistuu laskemaan sepeleen. Poistumme seurakuntatalolle.

USVAN KESKELLÄ

Seuraavana aamuna lähden töihin. Kuljen rataa pitkin ja tulen kohtaan, josta rata haarautuu kohti asemaa. On usvainen pakkasaamu eikä näkyvyyttä ole kuin muutama metri. Tiedän, että siitä eteenpäin, radan vieressä, sillan alapuolella on vaihdekoppi. Isäni oli nuorempana usein siellä töissä. Koulusta palatessani menin joskus isän luokse vaihdekopille.

Näin siellä suuret vivut, joilla rataa pystyi siirtämään. Tunsin piintyneen hien ja lankkujen tuoksun, punaisesta Airam-pullosta nousevan kahvin tuoksun ja ilmassa leijailevan tupakansavun. Ikkunasta näki sillan alta asemalle ja toiselta puolelta rataa pitkin järvelle, risteyskohtaan, josta rata erkani kohti etelää ja keskustaa. Seisoin nyt siinä kohdassa enkä sumussa nähnyt mihinkään.

SEISON SUMUSSA

Isäni oli kuollut yllättäen keskellä päivää tulleeseen sairauskohtaukseen. Aamulla olimme vielä jutelleet äitini pitämässä kahvilassa päivän tapahtumista ennen töihin lähtöä. Poistuessani kahvilasta pakkaseen en tiennyt että näin isäni viimeisen kerran elävänä. Seuraavana yönä pitelin jo hänen kylmenevää kättään sairaalassa kädessäni ja hyvästelin isäni.

Nyt seisoin sumussa ja tunsin olevani umpikujassa. En nähnyt mihinkään suuntaan. Usva oli kietoutunut ympärilleni tiukasti ja sakeasti. Ahdistus puristi mieltäni ja ratapölkky tuntui jäisenä jalkojeni alla. Katselin rataa ja ajattelin, että olen nyt elämäni risteyksessä. Takanani oli lapsuus, vaihdekoppi tuoksuineen, asema muistoineen ja edessäni rata, joka johti tuntemattomaan.

KYYNELEET VERHOLLA

Olin siinä pitkään sumussa avuttomana. Kaikki ympärilläni kaikui. Äänet tulivat syvältä. Ilma tuoksui kirpeältä. Katselin ylöspäin ja näin tähtitaivaan kaartuvan yläpuolellani. Tunsin olevani umpikujassa. En ymmärtänyt kuinka selviäisin tästä eteenpäin.

Seuraavana yönä näen unen. Herään, mutta en saa silmiäni auki. Tunnen, että huoneessa on joku, mutta en näe kuka. Päässäni on kuin tiukka harso, joka sulkee silmäni. Väkisin saan raotettua harsoa, niin että näen hieman.

Olen kääntynyt seinää vasten ja näen patterin päälle laskeutuvat verhot. Verhot ovst täynnä suuria keltaisia kukkia. Kukkia pitkin laskeutuu suuria kyyneleitä. Tartun verhoihin ja pitelen niistä rystyset valkoisena kiinni. Kyyneleitä valuu alas käsilleni verhoja pitkin. Herään siihen.

TIE ULOS UMPIKUJASTA

Nyt kun juoksen joen vartta ajattelen, että ne kyyneleet olivat minulle isän jäähyväiset. Elämä jatkui ja vähitellen löysi uuden uomansa. Mikään ei enää palannut ennalleen. Kaikki muuttuu, kun merkittävä ihminen poistuu elämästä. Minulle se oli myös ensimmäinen kerta, kun ymmärsin elämän rajallisuuden. Kaikki loppuu kerran ja päättyy tässä maailmassa.

Mieleeni tuli tuo näky, joka vapautti mieleni nähdessäni umpikujan. Puu, joka kohosi kohti taivasta. Puu, joka oli löytänyt tien ulos umpikujasta. Ymmärsin nyt sen viestin. Ymmärsin nyt niiden kyynelten viestin kauan sitten.

Ymmärsin, että tie umpikujasta on ylöspäin, mutta lähtee maasta. Kohoaa juurista, jotka elämän koettelemus halkaisi kovaan maaperään. Elämän raskas taakka, joka laskettiin harteille halkaisi tuon kovan maaperän. Siitä lähti uusi alku.

VASTAUS ON OLEMASSA

Uusi alku oli erilainen kuin entinen, mutta se oli vain hyväksyttävä. Yli umpikujan kohoava kasvu tuli koettelemuksen kautta. Ilman sitä ei olisi ollut tietä ulos umpikujasta. Ymmärsin nyt syyn ja näin ratkaisun. Näin, että vastaus on olemassa. Tie umpikujasta on aina olemassa. On aina mahdollisuus nousta sieltä pois vapauteen. Näkemäni umpikujan viesti oli siinä.

Jatkoin juoksua vielä tunnin verran. Katselin heräävää luontoa ja annoin kevätsuringon lämmittää kasvojani. Oli upeaa juosta halki peltojen ja katsella kauas järvelle. Pian kaikkialta kohoaisi vehreys ja alkava kesä. Kaikki alkaisi taas alusta. Elämä kiertyisi taas uuteen vaiheeseen. Mitä se toisi minun eteeni pohdin. Miten se veisi minua ulos tästä umpikujastani. Jälleen kerran sitä jouduin pohtimaan.

DIAGNOOSI JA LOMAUTUS

Olin viime heinäkuussa saanut saman viikon sisällä viimeinkin diagnoosin servikaalisesta dystoniasta ja toistaiseksi lomautuksen yli kymmenen vuoden työsuhteesta. Pitkä outo sairaus oli lopulta löytänyt nimen.

Viikon sairauslomalta palattuani sain kuitenkin käteeni lomautuslapun. Samalla viikolla molemmat. Olin joutunut umpikujaani viime heinäkuussa. Nyt ymmärsin, miksi tuo näky umpikujasta niin ahdisti minua. Nyt näin siinä oman elämäni. Oman umpikujani.

MATKA JATKUU

Samalla näin mielessäni puun, joka pohjaan tulleesta halkeamasta kohosi kohti taivasta. Näin, että tie ulos umpikujasta oli olemassa.

Samalla tavoin kuin kerran ne kyyneleet, jotka vierivät alas verhoja pitkin, kertoivat että on olemassa tie ulos umpikujasta. Samalla tavoin tuo puu, joka kohosi yli muurien, kertoi minulle, että tie on olemassa.

On aika jättää vanhat muurit. On aika jättää vanhat voimalaitokset, jotka kerran toivat elämään virtaa. On aika jatkaa yli muurien kohti uutta. On aika mennä eteenpäin. Umpikuja on ylitetty.





1 kommentti:

  1. Luotaat sielunmaisemaasi blogissasi. Olet itsesi psykologi, ehkä parempi terapeutti kuin varsinaiset oppineet. Oli oivallinen keksintö aloittaa blogikirjoittelu. Tämä matka on varmaan tehnyt sinulle hyvää. Toivon sitä niin. Toivon, että jatkat tarinataakkojen purkua. Taakat vähenevät, mutta tarinat jatkuvat...
    välläys

    VastaaPoista