perjantai 11. huhtikuuta 2014

PENNUT KARVALAKISSA

KOIRANNAHKA ROIKKUI NARULLA KOULUSTA TULLESSANI

On oltava tyhjä. Sivuun heitetty ja käytetty. On oltava lyöty ja lommoilla. Kelpaamaton käyttöön. Häveten syrjään jätetty, ulos työnnetty. Unohdettu ja viallinen. Haukuttu ja häväisty.

Muuten ei voi tuntea muutoksen voimaa. Ei voi kokea löytäjän iloa. Nähdä löytäjän katseessa tuikahdusta. Nähdä arviota, kuin väläyksen tulevasta käytöstä. Ei voi tulla oiotuksi ja korjatuksi.

Ilman sitä ei tiedä, miltä tuntuu olla tarpeellinen ja kelvollinen. Käyttökelpoinen ja arvostettu. Korjattu ja täytetty. Täytetty toisille jaettavaksi. Vain niin voi tulla täyteen jaettavaa. Ainoastaan sillä tiellä voi tulla perille.

Muuten ei annettavaa ole. On vain sanoja jaettavaksi, puheita jotka onttoina kumisevat kauniisti ja rytmikkäästi. Täyttävät tilan ja ajan. Kuittaavat kaavan ja täyttävät tilin. Sanat, sydämestä sanotut sanat, ovat aina kulkeneet sen tien.

LUPAUS VEHREYDESTÄ

Ajelemme mutkaista asvalttia, jonka reunat ovat painuneet raskaiden rekkojen alla. On pikkupakkanen ja tulossa kaunis päivä. Huhtikuinen maaseutu on heräämässä hiljalleen vehreyteen. Vielä nyt se on lupauksena sänkipelloilla ja pajunkissoissa, mutta pian vihreys roihahtaa esiin.

Katselen tien laidassa vanhoja rakennuksia kun käännymme soratielle. Yritän etsiä katseellani lintuja pellolta, mutta niitä ei näy. Toisinaan siinä on ollut kurkia, joutsenia tai metsäpeura juossut kohti metsän laitaa.

TEILINUMMI

Tiedän, että täällä jossain on Teilinummi, ikivanha teloituspaikka. Luin siitä kerran paikallisesta ilmaisjakelulehdestä. Kysyn kaveriltani, joka on täältäpäin kotoisin, mutta hän ei ole kuullut sellaisesta mitään. Ajattelen, että haluaisin nähdä sen paikan. Käydä siinä ja aistia sen tunnelman.

Muistan lehtijutusta, että teloituspaikalla olisi päättynyt kahden murhamiehen elämä. Molempien teot olivat hirvittäviä, mutta niin oli rangaistuskin. Ajattelen sitä matkaa, jonka he ovat kulkeneet teloituspaikalle. Onko tekojen summa ja lopun tulo ollut murskaava?



MATKALLA SINNE

Teilinummelle olemme tavallaan kaikki matkalla. Matka vain on useimmilla pidempi ja toisilla mukavampi, mutta lopputulos on kaikilla sama. Kuolemaantuomittuja olemme kaikki.

Olemme matkalla teloituspaikalle. Kenen matka päättyy nopeasti, kenen pitkän sairauden uuvuttamana, kenen pupupuvussa hoitokodissa, on arvoitus. Onneksi.

KONSERTTI ON ALKANUT

Metsäjänis loikkii edellämme kohti puupinoja, se on väriltään tummanharmaa, mutta häntä on musta ja reunoilla vähän valkoista. Poukkoillen etenevä pupu päättää lopulta minne menee ja menee sinne kadoten kuusikkoon.

Pysäköimme puupinojen viereen ja nousemme autosta. On raikas ilma, metsästä kuuluu tuulen humina latvuksissa, mutta tähän se ei osu, on puuskatuuli.

Linnut konsertoivat antaumuksella. Peipponen soittelee nätisti. Lurauttelee pikku sooloja. Taustalla rytmiä tilttaavat tintit.

HANHET SAAPUVAT

Syvältä metsän takaa kantautuu joutsenten ääniä. Ovat pelloilla syömässä. Törähdykset alkavat voimstua. Katselen metsän rajaan ja odotan lintujen tuloa. Kaivan kännykän esiin ja painautan kameran valmiiksi. Nämä eivät ole joutsenia.

Kolme metsähanhea lentää metsän rajaa kuin trio trumpettiaan töräytellen. Muusikot matkalla ja tarinaa riittää. Siivet kantavat ja edessä odottavat makoisat pellot. Otan muutaman kuvan ja kävelen halkolanssille. Koivupölkkyjen pino on komea.

RUSKEA LÄIKKÄ

Kaadoimme nämä puut viime viikolla erään varaston vietestä. Tämä koivu oli kenollaan katon yli. Siinä on hieman lahoa sydämessä.

Pieni ruskea läiskä vaaleiden, leveiden vuosikasvainten keskellä.

Muutaman vuoden kuluttua laho olisi levinnyt ja heikentänyt koivua ratkaisevasti. Myrskypäivänä se olisi kaatunut tuulenpuuskassa ja rikkonut varaston katon.

VUODET KULUIVAT

Hyvät vuodet, leveiden ja runsaiden kasvujen vuodet. Miten nopeasti ne kuluivat.

Siinä varaston vieressä kaikki kerran alkoi. Hento taimi varttui vahvaksi. Nousi katon rajaan ja levitti vehreät oksansa yli sen.

Kurottui taivasta kohti ja antoi lepopaikan linnuille. Eli komean elämän. Kunnes puuhun tuli laho. Koivu kasvoi liian suureksi ja vaaralliseksi. Oli sen vuoro lähteä. Oli aika.




KOIVU ON KUUMA PUU

Nyt se on vielä kaunis ja terve puu, lämmitykseen käyttökelpoinen ja haluttu. Toiset eivät huoli edes muuta puuta kuin koivua. Heille kelpaa lämmitykseen vain koivuklapi.

Juttelemme kaverini kanssa toisinaan asiasta ja olemme yhtä mieltä siitä, että pelkän koivun polttaminen ei ole viisasta.

Koivun lämpö on niin kova, että sauna lämpiää helposti liian kuumaksi ja kiuas palaa nopeammin puhki. Takassa taas sekapuut ovat mielestäni paras ratkaisu.

Koivu tuo lämmön, turhaan vähätelty leppä palaa hyvin ja kuusi tuo musiikin. Sitä on rauhoittavaa kuunnella.




PUNAKYLKIRASTAS JA KAKSI JOUTSENTA

Tuoreet koivut halkeavat helposti. Oksat tekevät välillä kiusaa. Niiden kohdalla puu vääntyy kieroon ja vaatii paljon työtä halkaista se. Nautin ponnistuksesta.

Tämä on hyvää kuntoilua. Työ antaa liikettä niskoille ja hartioille. Dystonian vaivaamat lihakset saavat luonnollista vahvistusta.

Kaksi joutsenta ilmestyy metsästä. Pariskunta lentää metsän reunaa suurten kuusien välistä auringonnousua kohti.

Näky on upea. Yritän kuvata sitä kännykällä. Kaverini kertoo nähneensä muutama päivä sitten täällä myös punakylkirastaan. Minä sanon, etten ole koskaan nähnyt sellaista.

IHMINEN TARVITSEE IHMISEN

Vastaan tulee koivun tyvipuu, joka on sylin levyinen eikä halkea kirveelläkään. Puu vaatii kaverini kiilan ja moskan. Vähitellen kiila uppoaa jykevään koivuun ja puu halkeaa rutisten.

Pohdin, että elämä on usein tällaista. Toisinaan vastaan tulee niin vaikeita aikoja, ettei niistä selviä yksin. Ihminen ei selviä yksin.

RUISLEIPÄÄ JA MUNAKASTA PAPRIKALLA

Pino koivuja on aamupäivän kuluessa halottu häkkeihin. Aurinko on noussut puiden latvojen taakse. Kohta se paistaisi puhtaalta sinitaivaalta.

Navakka tuuli puuskahtelee välillä puseron läpi luihin asti, menee ohi ja auringon lämpö on lempeää. Istumme pölkyille ja otamme eväät repuista.

Minulla on paistettua munaa paprikalla höystettynä ruisleivän välissä, kinkkusiivuja ja juustoa. Päälle hörpin jääkylmää vettä. Juttelemme samalla. Olo on hieman raukea.

Halkominen menee jäseniin. En ole pilkkonut puita sitten viime kevään. Ranteissa ei vielä ole riittävästi voimaa, mutta tässä ne vahvistuvat.




SAKSANSEISOJAMME CARITA

Halkoessani muistan saksanseisojamme Caritan, jota kutsuttiin Ritaksi. Isäni osti sen pentueesta karkeakarvaisena, mutta jostain syystä Ritasta tuli sileäkarvainen.

En tiedä huijattiinko isää vai oliko Rita pennuista ainoa sileäkarvainen, mutta muistan isän pettymyksen.

KOHTALONA KARKEAKARVATTOMUUS

Rita oli hieno koira. Minä opetin sitä noudattamaan peruskäskyjä ja Rita oppi ne heti. Luonteeltaan se oli lempeä ja nöyrä.

Ainoa ja ratkaiseva synti sillä oli sileäkarvaisuus. Rita ei kyennyt muuttamaan karvojaan karkeiksi, se koitui koiran kohtaloksi.

LONKERONOUTAJA

Muistan kun olimme mukana saksanseisojien viikonloppuleirillä. Mukana oli upeita, erittäin karkeakarvaisia ja taitavia koiria. Eräs kasvattaja oli opettanut koirastaan lonkeronoutajan.

Hän vei purolle pulloja kylmään mennessämme leirille. Päivällä kokeiden tauolla hän komensi koiraansa hakemaan lonkeroa.

Koira pomppasi pystyyn ja ryntäsi pajukkoon. Kohta karheat karvat vilahtelivat pensaikossa, kuului loiskahdus ja posahdus.

MINUA EI NAURATTANUT

Rehvakkaan kouluttajan hymy oli hieman jäykistynyt, kun koira tuli puolikas lonkeropullo suussaan pihalle. Älykkäänä koirana se toi pohjapuolen täynnä raikasta purovettä. Viisas koira.

Isä sai kuulla monta viisastelua Ritan sileäkarvaisuudesta ja näin hänen pahoittavan mielensä.

Lonkeronoutajan kasvattaja tarjoutui leikkaamaan omalta karkeakarvaiseltaan Ritalle vähän lisää karvoja. Minua ei naurattanut yhtään. Lähdimme kesken tuon leirin pois.



PENNUT KARVALAKISSA

Muistan kun Rita teki pennut. Minulla oli silloin metsästysreissuilla ajurinlakki, iso ja pörheä. Suojasi hyvin pakkasilta ja viimalta jänismetsällä.

Lakin olin heittänyt tuolin kulmalle, siitä se oli pudonnut lattialle ja pyörähtänyt sängyn alle. Viimeisillään pentuja odottava Rita makasi pää karvalakkiini nojaten.

Heräsin vaimeaan vikinään. Kuuntelin tovin selälläni ja ajattelin hiiriä. Mistä ääni tulee? Tajusin äänen tulevan sängyn alta.

Kurkistin sinne ja näin jotain uskomatonta. Rita oli tehnyt pennut ajurinlakkiini. Sieltä ne kömpivät silmät sokeina kohti emon tissejä.

SEINÄT VERESSÄ

Kaikista pennuista tuli karkeakarvaisia ja vanhempani myivät ne. Rita alkoi kärsiä kovasta korvakutinasta.

Se raapi korvansa verille ja pyöritti sitten päätään, niin että seinät olivat veressä.

Isäni mitta alkoi täyttyä. Rita oli hänelle pettymys. Isäni alkoi puhua tekevänsä Ritasta koirankinttaat.

KOIRANNAHKA NARULLA

Eräänä päivänä tulin koulusta kotiin ja kävelin sisälle takakautta. En koskaan unohda näkyä, joka eteeni avautui.

Takapihan verannan narussa roikkui koirannahka. Tunnistin Ritan tummanharmaan ja läikikkään nahan helposti.

LEMPEÄ KATSE JA HENTO VIKINÄ

Rita oli saapunut teloituspaikalleen ja roikkui nahkurin orsilla. Olin tietysti vihainen, mutta isäni puolustautui koiran sairaudella.

Kinttaita Ritasta ei kuitenkaan tehty, siitä pidin huolen.

Koskaan en unohda Ritan katsetta, lempeän tarkkaa ja tottelevaista. En myöskään unohda sitä hiljaista vinkumista, joka ajurinlakista kuului.

Hentoa vikinää, joka herätti minut eräänä pakkasaamuna.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti