maanantai 14. huhtikuuta 2014

METSÄN MESSU

LINTUJEN LAULU METSÄSSÄ ON PARAS SAARNA

Istun penkissä. On alkamassa tilaisuus, joka jännittää minua. Ensimmäinen kerta. En ole koskaan istunut täällä. Kaikki tuntuu vieraalta.

Rakennus on vanha, 1800-luvulta. Päällepäin se on huonossa kunnossa ja rapistunut, mutta sisältä siisti.

Rakennus sijaitsee mäen päällä, suuren hiekkakentän lähellä ja ankean kivikoulun vieressä.

Kuulen myöhemmin, että rakennusta on joskus pidetty tsaarin sotilaiden kasarmina ja tietä, joka kulkee sinne marssivat kerran tsaarin sotilaat.

VUOSIEN TUOKSU

Myöhemmin rakennusta on käytetty myös kansakouluna ja kirjastona. Tänään se on erään pienen paikallisen seurakunnan kokoontumispaikka.

Suuri huone on lähes täynnä. Korkeat ikkunat valaisevat aamupäivän sisätiloihin. Vedän ilmaa keuhkoihini. Tuoksut ovat vanhoissa tiloissa ja kokoontumispaikoissa aina samanlaiset.

VALLATTOMAT AJATUKSET

Vuosien olemisen haju. Pinttynyt ihmisen läsnäolo. Ajatusten loputon kierre tyhjässä tilassa, kimpoilu seinissä ja korvien kautta nurkissa.

Kuulemattomat sanat etsivät lepoa. Vallattomat ajatukset villiintyvät ja karkaavat tylsien sanojen suututtamina, ryntäilevät tuolien alta ja syöksyvät ikkunalle.

VALKOTUKKAINEN VANHUS

Katselen puhujanpaikalle. Vanha valkotukkainen mies aloittaa tilaisuutta. Ihailen tuota valkoista tukkaa. Kauniisti se kiiltelee ikkunan valossa. Aivan kuin kruunu. Elämä on kruunannut rypistämänsä kasvot kauniilla kehyksillä.

En kuule mitä vanhus puhuu, ihailen hänen arvokasta olemustaan. Yllättäen, joku mies edestä sanoo vastalauseen vanhuksen puheille. Hätkähdän ja vilkaisen sanojaa.

MINUA HÄVETTÄÄ

Ihmettelen, että joku rohkenee keskeyttää arvokkaan oloisen vanhuksen. Kunnioitus ikää kohtaan näyttää puuttuvan täältä. Puuttuuhan se nuoruutta palvovasta yhteiskunnastamme muutenkin.

Pian seuraa jatkoa. Nainen taaempaa sanoo kovalla äänellä, lähes huutamalla, vanhuksen valehtelevan. Äänessä on kovuutta ja uhoa, nyt pannaan pappa seinälle.

Hän kertoo siinä julkisesti kuunnelleensa puhelua ja tietävänsä valkotukkaisen vanhuksen varmasti valehtelevan. En tiedä mistä puhutaan, mutta minua hävettää meidän kaikkien puolesta. Tämä on sentään hengellinen tilaisuus.

VALTATAISTELU

Nyt olemme vielä tilaisuudessa, jossa pitäisi vallita keskinäinen rakkaus ja yhteys. Huomaan kuitenkin olevani keskellä kovaa valtataistelua. Pienen piirin mittelöä johtajuudesta.

Ihmisen pienuus on joskus suuri. Pian väittelyyn yhtyy penkkiriveistä toinen nainen, joka alkaa arvostella seurakunnan opetusta.

VANHUS EI SUUTU

Rauhallinen tilaisuus johon olimme tulleet eräänä kesäisenä sunnuntaiaamuna, oli muuttunut kaaokseksi.

Kohta tilanne kuitenkin rauhoittuu. Valkotukkainen vanhus ei mielestäni yllättäen edes suutu. Hän jatkaa aloitusta ja ilmoittaa yhteislaulun numeron, lauletaan laulu ja varsinainen saarna alkaa.

ENSIMMÄISET SIJAT

Olemme tavallisessa suomalaisessa hengellisessä kokouksessa helluntaiseurakunnassa. Täällä elämä pursuaa väliin yli laitojen, kuohuu ja kohisee. Niinhän se teki välillä Jeesusta seuraavilla opetuslapsillakin.

Ihminen ei muuksi muutu vaikka vuosituhannet kuluvat. Ensimmäiset sijat ovat kysytyimpiä kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Niinhän ne olivat jo alussa.

INHIMILLINEN VALLANHIMO

Minä jään ihailemaan tuon valkotukkaisen vanhuksen asennetta ja suhtautumista julkeaan nöyryytykseen, jonka kohteeksi hän joutui.

Ihailen hänen rauhallista olemustaan. Kaikesta ei tarvitse suuttua tai riehaantua. Pakko ei ole provosoinnista provosoitua.

Olin vielä vieras paikalla, vasta muuttanut paikkakunnalle ja tulossa seurakuntaan. Arvoitukseksi minulle jäi mistä oli oikeastaan kysymys.

Tilanne jäi kuitenkin visuaalisesti mieleeni kuvana ihmisen vallanhimosta, joka on aina yhtä voimakas, oli ympäröivä ryhmä mikä tahansa.

PENKKI EI MUUTA KETÄÄN

Samanlaisia me kaikki olemme. Ei ihminen siitä muutu, että hän istuu penkissä ja kuuntelee hengellistä puhetta. Saattaa jopa pahentua jos pelkästään kuuntelee ja arvostelee.

Kyllä hän ne puheet mieleensä taltioi ja osaa toistaa toisillekin lähes sanasta sanaan. Pitää joskus samat saarnat kuin vanhalta nauhurilta kotonaan ja kylillä. Mitä sydämessä tapahtuu on tietysti aina pääasia.

METSÄN SAARNA

Muistan erään vanhan, jo ajasta poistuneen hyvin suuresti arvostamani lempeän papin. Hän sanoi kerran puheessaan, että toisinaan on parempi mennä sunnuntaiaamuna metsään.

Mennä luonnon pyhäkköön ennemmin kuin kirkkoon messuun tai saarnaa kuulemaan kokoukseeen. On parempi mennä ja kuunnella lintujen laulua. Antaa sen puhutella.

IHMINEN EI MUUTU

Valitettava tosiasia on se, että kukaan ei ole niin paatunut, kova ja kylmä, kuin vallanhimoinen uskonnollinen ihminen. Häntä ei enää pysäytä mikään inhimillinen.

On hyvä muistaa, että Jeesuksenkin ristille naulitsivat ne, joiden piti häntä eniten odottaa. Hänet tuomitsivat samat ihmiset, jotka innokkaimmin odottivat hänen saapumistaan. Ihminen on sama tänäänkin, valitettavasti.

VIISITOISTA VUOTTA

Istuin noin viisitoista vuotta lähes joka sunnuntai ja usein viikoillakin hengellisissä tilaisuuksissa eli kokouksissa. Kuulin monta saarnaa ja puhetta, usein loistavia ja taitavia sanan selityksiä ja julistusta, joka meni suoraan sydämeen.

Puhujat olivat enimmäkseen erittäin taitavia ja valikoituneet tehtäväänsä puhujan lahjojensa vuoksi. Kuulijakin kyllä sen aina huomasi.

Minä olen tunneihminen ja puheissa on oltava myös tunteet mukana, että niistä innostun. Kuivaa luentoa en oikein jaksa kuunnella ellei siinä ole uutta ja mielenkiintoista asiaa.

ELÄMÄ KOETTELEE

Mielestäni uskoa pitää perustella vain sanalla ja omakohtaisesti koetuilla tosiasioilla, muuten puheella ei ole arvoa. Pelkät vitsien kertojat ja ulkoa opitut toisten tekstit ja kokemukset eivät riitä pitkälle.

Oman totuuden nostaminen muiden yläpuolelle on aina vaarallinen tie, jonka päässä voi olla ahdas lahko. Näitä ovat vuosien mittaan perustaneet monet narsistiset puhujat.

Mukaansa he tietysti aina saavat muutaman seuraajan. Elämä kyllä tietysti koettelee kaiken ja aito usko selviää missä tahansa.

KAIKKI MUUTTUI

Minä koin oman uskoontuloni voimakkaasti vähän yli kaksikymppisenä. Kokemus oli hyvin raju ja kokonaisvaltainen. Kaikki muuttui elämässäni ryminällä.

Menin mukaan kuin kala veteen. Olin kypsynyt elämän kokemusten kautta siihen, että täytyy olla muutakin kuin tämä nykyinen olemassaolo.

Olin nähnyt isäni kuolemassa muutamaa vuotta aikaisemmin, että kaikki täällä päättyy toisinaan hetkessä. Isä lähti kesken ruokatunnin.

MATKA JATKUU TOISAALLA

Kaikki tämä kokemani kypsytti minut ajattelemaan, että tämän elämän täytyy olla vain matkan yksi osa. Pelkkä välietappi, joka jatkuu toisaalla.

Aloin pohtia mikä olisi seuraava paikka. Mistä löytäisin vastauksen sisimmässäni jäytäneeseen kysymykseen. Mitä tämän elämän jälkeen?

Kovan sisäisen kamppailun ja useiden kokemusten jälkeen tulin eräässä herätyskokouksessa uskoon.

LUIN JA AJATTELIN

Luin silloin David Wilkersonin kirjaa “Juokse poika, juokse” ja valvoin aamuyölle. Ajattelin lukiessani, kuinka kirjan päähenkilö Nicky Cruz oli selviytynyt ja löytänyt uskon Jeesukseen.

Luin ja ajattelin, että jos se oli tapahtunut noin pahalle kaverille, se voi tapahtua minullekin.

Muistan, kuinka vaikeaa oli lausua sanaa Jeesus. Sana tuntui juuttuvan sisälleni, enkä saanut sitä ulos millään.

Lähes väkisin pakotin huuleni muotoilemaan sanan ja lausuin sen ääneen. Aamulla olin valmis lähtemään hengelliseen kokoukseen.

VANKKA PERUSTA

Koin hyvin voimakkaan murroksen noina marraskuun viikkoina vuosia sitten. Elän edelleenkin sitä muutosta.

Uskon että se oli minun vaihtoehtoni itsetuholle. Sain vankan perustan uskosta Jumalaan ja raamatusta elämäni oppikirjan. Luen yhä nettiraamattua päivittäin.

VIIMEINEN TOTUUS

Liityin helluntaiseurakuntaan ja kävin kasteella. Olin innokas todistaja, toisille tietysti rasittava käännyttäjä. Varsinainen uskonnon tuputtaja en koskaan kuitenkaan ollut.

Alkuun olin sitä mieltä, että helluntailaisuus on viimeinen totuus. En nähnyt mitään muuta kuin hyvää siinä kaikessa toiminnassa. Elämäni asettui rauhallisempaan uomaan ja aloin tutkia raamattua säännöllisesti.

Vähitellen kuitenkin ihmisen raadollisuus, joka hengellisissä piireissä on tietysti irvokkainta, onhan kysymys yhteisöistä, joissa julistetaan keskinäistä rakkautta, avautui elämänkokemusten kautta.

OLIN KYPSÄ

Matkani helluntaiseurakunnan penkissä päättyi ainakin toistaiseksi jo vuosia sitten.

Väsyin silloisen saarnaajan ilkeisiin sanoihin ja tylyyteen, epäinhimilliseen kovuuteen ja armon puuttumiseen.

Olin kypsä jäämään ainakin toistaiseksi pois sellaisesta ihmisyyttä näivettävästä ympäristöstä.

Kuvaavaa on, että kaikki ihmisuhteet sinne loppuivat, kun käyminen tilaisuuksissa loppui. Armoton hylkääminen on tosiasia tällaisissa yhteisöissä.

IHMISET JOITA EN UNOHDA

Olen kuitenkin hyvin kiitollinen vuosistani helluntaiseurakunnissa. Sain tavata mielenkiintoisia ja värikkäitä ihmisiä. Ihmiskohtaloita, joita en koskaan unohda.

Muutamassa blogissani olen heistä kertonutkin. Pahimmat ja parhaimmat luonteet olen tavannut siellä. Usko pelkistää ihmisen hyvyyden ja raadollisuuden.

LÄHDIN PYSYÄKSENI

Tullessani uskoon rakastuin helluntailaisuuden vapauteen. Rentoon ja iloiseen uskoon. Pian se otettiin minulta pois ja monelta muultakin.

Lakihenkinen ja ahdistava ympäristö alkoi puristaa ilmat pihalle. Lähdin pysyäkseni. Löytääkseni taas sen ilon ja rentouden, joka kuuluu lahjana armon lapselle.

VIISI MINUUTTIA ONNELLISENA

Tuosta viidestätoista vuodesta muistan muutamia hetkiä, jolloin koin uskon ilon ja riemun. Kerran erään kuorovierailun yhteydessä olin viisi minuuttia onnellisessa uskossa.

Kuoro lauloi taivaasta niin kauniisti, että sydämeni täyttyi riemusta ja onnesta. Ovella, poistuessani tuo ilo sitten otettiin pois heti kättelyssä.

Ikinä en kuitenkaan unohda sitä, että viisi minuuttia elämästäni, minä olen ollut uskossani onnellinen.




MUSTA KIVI

Olen rannan painunut paju
varsi virrassa vapisee,
ja versoni kylmät, jäiset,
jäähileinä helisee.


            Olen menneen kesän korsi,
             syysmyrskyissä katkesin
             ja kallion kamaralle,
             minä hiljaa painauduin.

Olen virran musta kivi,
jota aallot muotoilee,
jonka jäisen kuoren alla
sydän kylmästä värisee.

            Olen menneen kesän korsi,
            syysmyrskyissä katkesin,
            ja kallion kamaralle,
            minä hiljaa painauduin.

Olen jäätynyt metsän marja,
jota linnut nokkia saa,
jonka tulenpunainen väri,
tuskan mittoja heijastaa.
         
            Olen menneen kesän korsi,
            syysmyrskyissä katkesin,
            ja kallion kamaralle,
           minä hiljaa painauduin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti