sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

KIMALAINEN VARASTOSSA

PÄÄ PYÖRI KUIN VALVONTAKAMERA

Herään aamulla puoli seitsemältä, olen nukkunut tavalliset kuutisen tuntia. Nousen ja laitan kahvin kiehumaan, on kaunis aamu. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja sinitiaiset touhuavat pesäpöntöllään innokkaina.

Kävin eilen rullaluistelemassa parikymmentä kilometriä ja toissapäivänä juoksin kympin lenkin, nyt oloni on hieman uupunut. Tänään on varmaan pidettävä kevyempi päivä.

Palatessani rullaluistelemasta tuntui yläkropassa muutaman kerran kramppeja. Olen varmaankin rasittanut itseäni hieman enemmän viime aikoina.

Täytyy ottaa huomioon ja keventää välillä hieman kuntoilua. Painoa olen kutenkin saanut jonkun verran nousemaan, painan nyt jo yli 70-kiloa.

KESKITTYMINEN AKTIVOI DYSTONIAN

Niskan vääntö on jonkun verran voimakkaampaa väsyneenä, mutta olen jo tottunut siihen. Petollista tottumista se tietysti on.

Pystyn tällä hetkellä valitsemaan kaikki tekemiseni dystonian ehdoilla ja se helpottaa oloa. Heti kuitenkin, kun jotain on keskittyen tehtävä astuu dystonia kehään mestarin ottein.

Yleensä väistelen sitä ja suoraa matsia, turha sitä vastaan on taistella. Parempi elää niin kuin dystoniaa ei olisi olemassakaan.

Pakko kuitenkin ottaa se huomioon tosiasiana. On vaikea myöntyä sairauteen.




LIIKUNTA AUTTAA KESTÄMÄÄN

Yritän kaikin voimin pitää kiinni asioista joita tein terveenäkin ja pystyn vielä hyvin harrastamaan monipuolisesti liikuntaa.

Kävelen, juoksen, rullaluistelen ja pyöräilen säännöllisesti. Saan niistä voimaa, joka auttaa kestämään sairauden vaikutuksia.

Näin tällä hetkellä, mutta jos oireet leviävät niin sitten on mietittävä asenne uudelleen.

Tällä hetkellä elän kuitenkin niin normaalia elämää kuin pystyn enkä tingi mistään tekemisistäni dystonian vuoksi.

Tai, ehkä muutama asia on jäänyt. En oikein pysty makoilemaan enää selälläni. Lepotilassa niskaa vääntää niin voimakkaasti, että tuloksena on vain jännittynyt kaari vasemmalle.

Harmittaa hieman, koska olen aina nauttinut selällään makoilusta ja lukemisesta siinä.

PARIISIN KATUVARPUNEN

Katselin eilen televisiosta Edith Piaf dokumentteja ja viimeisimmän elokuvan hänestä. Minulla on kirpputoreilta ostettuja vanhoja LP-levyjä ja levysoitin nostalgisiin hetkiin. Eräs levyistäni on Edith Piafin kokoelmalevy.

Toisinaan inspiroin itseni sen avulla lenkille. Joskus on niin vaikea löytää motivaatiota juoksemiseen. Ilma on surkea tai mieli maassa, kaikki tuntuu vastentahtoiselta.

Siinä hetkessä laitan Edith Piafin levyn soimaan ja kuuntelen, kuinka tuo nainen laulaa sielunsa koko voimalla ja tarmolla, kaikkensa antaen ja eläytyen.

Aina silloin näen hänet laulamassa kadulla ja ansaitsemassa elämiseen tarvittavia rahoja laulamalla kadut raikuen. Pariisin katuvarpunen saa näin minutkin kaduille ja poluille juoksemaan.

LAULAMALLA ELÄMÄN LÄPI

Dokumentti ja elokuva hänestä oli hyvin koskettava ja seurasin sitä koko illan. Järkyttävä oli varsinkin Edith Piafin lapsuus. Voi vain kuvitella, kuinka hänelle olisi käynyt, ellei hän olisi ollut niin lahjakas laulaja.

Edith Piaf käytti laulun lahjansa. Lahja oli hänen mahdollisuutensa ja hän lauloi sen avulla tiensä elämän läpi.

Ei se helppo tai kovin onnellinen ollut, mutta täysillä hän eli. Eli joka hetken koko sielullaan ja sydämellään. “Pariisin katuvarpunen” jäi soimaan sydämeeni ja monia asioita jäin pohtimaan.

PAREMPI LAULAJA KUIN KOKKI

Edith Piaf rakasti ulkona syömistä. Näytti siltä, että hän oli onnellinen vain niissä hetkissä ja laulaessaan.

Hauska kommentti oli dokumenttien kaitafilmit piknikeistä, jossa syötiin Edithin valmistamaa spagettia. Puolet voita ja puolet spagettia oli Edith Piafin valmistama lounas.

Kommentoija totesi, että Piaf oli parempi laulaja kuin kokki. Kaikilla vaikutti olevan kuitenkin hauskaa ja haarukat pyörivät spagetissa kuin pallo ruletissa.

LENNONJOHTOTORNI KUUSESSA

Keitän vahvat uittokahvit, maustan ison kupillisen kookosrasvalla ja menen terassille istumaan aurinkoon.

Ulkona on jo kuuma. Suuressa kuusessa parin tontin päässä harakat hähättävät. Niillä on kuusen latvassa joka vuosi pesä.

Poikasten aikaan meno on kuin karnevaaleissa. Kuusenlatva on silloin kuin lennonjohtotorni. Pesää valmistellaan taas ja harakat lennähtelevät latvaan tiuhasti.

PÄÄ PYÖRI KUIN VALVONTAKAMERA

Varpuset noppivat omenapuun alle talven aikanana lyhteistä tippuneita kauransiemeniä. Harakka lennähtää vähän matkan päähän.

Hähättelee itsekseen ja kekkuloi varpusten ympärillä pyrstö pystyssä. Hyppää matalan aidan päälle, kallistaa päänsä ja tutkii varpusten syömisiä.

Toinen harakka lennähtää räksyttämään tueksi läheisen koivun latvaan. Pää pyörii kuin valvontakamera.

UHKAROHKEA MATKA

Huomaan jotain auringossa kiiltävää muutaman metrin päässä maassa. Näen sen liikkuvan hiljalleen. Menen katsomaan tasaisella rytmillä etenevää kastematoa.

Muistan viime kesänä kuuntelemani ohjelman kastemadoista. Ne ovat varsin mielenkiintoisia otuksia. Pyörätien ylittäminen on kastemadolle isompi riski kuin ihmiselle valtameren ylittäminen.

Luultavimmin se kuivuu auringossa kesken matkan, tulee syödyksi tai kulkijan liiskaamaksi. Useimmin tuo uhkarohkea seikkailija onnistuu retkellään yön kosteudessa ja rauhassa.

SISÄLLÄ IHMINEN NÄIVETTYY

Sitruunaperhonen lepattaa samalla ohitseni kohti koristeomenapuun alta kasvavia krookuksia. Yritän ottaa siitä kuvaa kännykällä ja palaan sitten istumaan terassille.

Hörpin kahvia ja nautin auringon lämmöstä. On hyvä olla vain näin. Tämä pieni lämmin hetki. Ymmärrän nyt miksi Edith Piaf halusi aina ulos luontoon syömään.

Ulkona, raittiissa ilmassa, lintujen laulussa on ihminenkin mukana elämässä. Sisällä kaikki näivettyy. Yksinäisyys puristaa seinät yhteen ja keuhkot pihalle.

On lähdettävä ulos aina välillä jos aikoo selvitä. Siksi minäkin juoksen ja liikun paljon. En tee sitä vain kuntoilun vuoksi.

Liikun paljon ulkona, että selviäisin ja jaksaisin elää. Kaikenlaisia ötököitä mahtuu luontoon, kyllä sinne aina pieni ihminenkin mahtuu.

HELIKOPTERIN KEKSIJÄ

Kimalaisen pörinä herättää minut ajatuksistani. Katselen sen lentoa pihalla. Vähän pökkyrässä on iso pörriäinen vielä.

Uupuneen oloisena se istahtaa ikkunapellille ja kömpii nurkkaan, levähtelee siinä ja kerää voimia.

Edessä on vielä pitkä kesä ja monta kukkasta pölytettävänä.

Ajattelen tuttua tarinaa kimalaisen lentämisestä. Luin kerran, ettei sen pitäisi pystyä lentämään.

On laskettu, ettei sen siipien pinta-ala riitä otuksen painoon verrattuna pitämään sitä ilmassa. Onneksi kimalainen ei tiedä tuota laskelmaa.

Viime kesänä luin jostain lehdestä tutkijoiden tulleen siihen tulokseen, että kimalainen lentää kuin helikopteri. Siitä syntyy myös pörisevä ääni. Kuka siis keksi helikopterin?

KIMALAINEN VARASTOSSA

Pikkupoikana minä pelkäsin kimalaisia ja kaikkia ilmassa pöriseviä otuksia. Muistan kun meille rakennettiin omakotitaloa ja minua pyydettiin noutamaan jotain varastosta.

Toiset istuivat valetun sokkelin reunalla tauolla ja minä avasin varaston oven. Menin sisään ja näin valtavan suuren kimalaisen. Innoissaan se lähti pöristelemään kohti ulko-ovea ja vapautta.

Näen vieläkin silmissäni tuon hetken ja lähestyvän kimalaisen, kauhun joka valtasi minut. Huusin kauhuissani niin kovaa kuin pystyin ja syöksyin ohi kippurassa nauravien talkoolaisten.

Kimalainen pöristi vapauteen kohti sinitaivaita ja minä pingoin karkuun. En juossut enää pelon takia. Pakenin naurua ja häpeää.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti